27. toukokuuta 2011

Saarinen, Teemu: Iskä osaa melkein kaiken

Kuvitus Markus Majaluoma
Helppolukuisiin kirjoihin lukeutuva teos kertoo 12-vuotiaasta Maunosta, jonka iskä osaa kaikenlaista. Iskä on esimerkiksi aika kova urheilemaan ja pelaa jalkapalloa joukkueessa nimeltä FC Hutipotku. Luonnollisesti nestetankkaus on hyvin tärkeä osa urheilua ja FC Hutipotkullakin on futiskauden aikana paljon saunailtoja, joiden aikana tankkauksesta voi huolehtia. Maunon äiskä tosin on ehdottanut, että ehkä joukkueen nimeksi kannattaisi vaihtaa FC Saunailta, joka sitten toisinaan voisi järjestää nestetankkauksen lisäksi myös hutipotkuja.

Maunon iskän erikoistaitoihin kuuluu myös metsästys ja kerran hän on melkein onnistunut kaatamaan karhun. Iskä ja yksi hänen joukkuekaverinsa, Remppa, olivat juuri mökillä aloittelemassa jalkapallokauden saunailtoja, kun naapuri kertoi, että lähistöllä oli nähty karhu. Iskä ja Remppa tietysti päättivät saada nallen satimeen, mutta mielenkiintoisten juonenkäänteiden jälkeen tuloksena olikin lopulta vuoden luontokuva. Eikä ihan tarkalleen ottaen karhusta…

Iskä innostuu karhujahtikokemuksen jälkeen rakentamaan eräkämpän – omalle pihalleen, mutta tuokaan projekti ei mene ihan täysin suunnitellusti. Kämpän rakentamisen jälkeen on tarpeen loma, ja tällä kertaa iskä valitsee kohteeksi Pohjois-Korean. Äiskä ei ole aivan vakuuttunut kohteesta, vaikka iskä myhäileekin tyytyväisenä päästessään paikkaan, jossa kukaan naapureista ei ole käynyt ennen heitä. Äiskää ei myöskään erityisemmin miellytä lomakohteesta löytynyt hiekkaranta. Tai ei hiekkarannassa ole mitään vikaa, se on aivan upea, mutta kun rannalta puuttuu meri. Eikä ole järveä, jokea tai puroakaan.

Iskä on myös erittäin taitava korjaaja. Iskä ei esimerkiksi tarvitse ulkopuolista apua, kun hotellihuoneen telkkari vaikuttaa olevan rikki – sieltä kun ei tule kuin yhdenlaista ohjelmaa. Kuin ihmeen kaupalla samaan aikaan iskän sähkötöiden kanssa tulee koko hotelliin sähkökatko. Iskä lähtee selvittämään sen syytä ja äiskä ja Mauno saavat seurata pimeältä parvekkeelta, kuinka vuorten rinteitä reunustavien kaupunkien ja maanteiden valot yksi toisensa jälkeen sammuvat räsähdellen.

Perheelle järjestyy melko nopea kyyti takaisin kotiin, iskästä tulee julkkis ja tapahtumaketjusta aletaan tehdä elokuvaa. Elokuvanteon tiimellyksessä äiskälle ja iskälle tulee ero, joka lopulta osoittautuu väliaikaiseksi. Mauno taas ihastuu elokuvassa häntä esittävään tyttöön(!) Päivi Somasaloon ja nähtäväksi jää onnistuuko Mauno hurmaamaan Päivin. Kaiken kaikkiaan tarina on kasvattava kokemus, Maunokin on sen aikana kasvanut ihmisenä peräti 2 cm.

Tämä kirja sopii hauskaksi ja helpoksi lukukokemukseksi aloittelevalle lukijalle. Tarinan juonenkäänteet todennäköisesti imaisevat mukaansa ja kirja tulee huomaamatta luettua kokonaan. Aikuistakin monet iskän tempaukset hihityttävät ja äiskä tuskin on yksin monine tuntoineen, joita aikaansaavan iskän tempaukset aiheuttavat. Kuvia kirjasta löytyy aika vähän, mutta ne ovat hauskoja tarinan lomassa. Kuvitus on mustavalkoista, sarjakuvamaista ja välillä puhekuplilla tai muulla tekstillä varustettua.

20. toukokuuta 2011

Sandelin, Annika: Retkuliina

Kuvitus Linda Bondestam
Retkuliina on itsensä surkutteluun taipuvainen pehmokoira, jonka Petra-tyttö löytää kadulta ja poimii mukaansa. Hylkäämisen pelkoon ja surkutteluun saattaa tietysti olla syytäkin, kun kerran Retkuliina on sinne kadulle hylätty. Petra siis kuitenkin tarjoaa lämpöisen sylin pikkukoiralle ja tutustuttaa sen kaikkiin muihin huoneensa asukkeihin, jotka ovatkin värikäs porukka.

Runomuotoisena etenevä tarina siirtyy kylvyn ja levottoman yön kautta aamiaiselle, jolla Retkuliina vähän riehaantuu. ”Ensin kannu liitää kattoon, sitten otsan kautta mattoon.” Jansson-kulta, kukikas sika, huutaa pelin poikki ja Retkuliina saa käytöksestään hieman palautetta. Muut ovat jo laittamassa Retkua pihalle ja se itsekin kuvittelee tulevansa taas hylätyksi ulos kylmään ja sateeseen, mutta kaverit kuitenkin heltyvät. Jotta kaikilla olisi parempi mieli laitetaan pystyyn juhlat, jotka jatkuvat ja jatkuvat. Viikon jälkeen muut eivät enää jaksa ja Retkuliina saa taas syyn surkutteluun.

Piristääkseen Retkua Petra vie sen puistoon, jossa se intoutuu keinumaan, yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kohta käy se, mistä Petra on jo ehtinyt varoittaa, koira molskahtaa lätäkköön ja pelkää ihan kuolevansa. Haaverista selvitään kuitenkin laastareilla. Kotona Petran äiti on sitä mieltä, että kylpyä kaivattaisiin, ja laittaa koiran pesukoneeseen. Kuivana ja putipuhtaana on taas hurjien juhlien aika. ”Petra pussaa Retkun nenää. ’Olet rakas, vaikka toraisa, takas tahdo en elämää helppoa.’”

Kirjan kuvitus on värikästä ja hauskaa. Varsinkin Petran muissa leluissa on paljon katsottavaa, niitä on niin monta erilaista ja myös niiden hauskat ja mielikuvitukselliset nimet on erikseen mainittu. Petran vanhemmat ovat tarinassa sivuosissa ja isä ei saa edes yhtään vuorosanaa. Hänen roolinsa on kuitenkin melko hauska, ainakin tässä yhteydessä… Kuvituksesta käy kivasti ilmi tarinan ajankohta eli syksy, värikkäät lehdet ovat tippumassa puista ja ihmisillä on jo lämpimästi vaatetta päällä. Kontrasti on melkoinen juhlien ja värikkyyden sekä sen kohtauksen välillä, jossa Retkuliina kuvittelee joutuvansa yksin ulos pimeään, kylmään ja sateeseen. Kuvakirjojen kansien sisäpuolien kuvitukseen kannattaa myös kiinnittää huomiota. Tässä kirjassa ne ovat saaneet hauskan tassukuvioinnin.

16. toukokuuta 2011

Röning, Inga: Oiva – Lentokone, joka pelkäsi lentämistä

Kuvitus Marjo Nygård
Pieni punainen lentokone nimeltä Oiva asuu Sinitaivaan lentoasemalla monien muiden lentokoneiden kanssa. Oiva on aika uusi ja kiiltävä, mutta kuten lentoaseman muut koneet tietävät, se pelkää lentämistä aivan tosissaan. Kun pitää rullata kiitoradan päähän Oiva alkaa täristä, ja sen etenemisestä tulee nykivää ja hankalaa. Sitten, kun nenäpotkuriin lisätään kierroksia, alkaa nenää kutittaa eikä aivastusta lopulta pidättele mikään. Nenäpotkuri sammuu ja pienenpieni öljytippa tipahtaa mustalle asvaltille. Oivan lentäjä ja omistaja suuttuu ja uhkaa myydä Oivan romuttamolle. Osa isommista lentokoneistakin pilkkaa Oivaa ja naureskelee sen surkeudelle.

Eräänä päivänä se sitten tapahtuu; Oiva hinataan romuttamolle. Se haluaisi niin kovasti yrittää lentämistä vielä uudelleen ja olla rohkeampi, mutta ihmiset eivät kuule sen anelua. Eiväthän he tiedä, että jotkut lentokoneet osaavat puhua. Oivaa pelottaa romuttamolla oudon näköisten lentokoneenosien keskellä, mutta sitten eräs vanha lentokone alkaa tehdä tuttavuutta. Ensin Oiva pelkää, että sekin alkaa kiusata sitä niin kuin monet Sinitaivaan lentoaseman koneista, mutta tämä lentokone onkin aivan ystävällinen. Koneen nimi on Wanha lentäjäsankari ja se on ollut menestyvä taitolentokone. Se kertoo Oivalle hurjista lennoistaan, kaikista villeistä kiepeistä, kurveista ja kierteistä ja muista lentämisen riemuista, mutta Oiva ei oikein pysty uskomaan, että lentäminen voisi olla hauskaa. Tällä vanhalle mukavalle koneelle Oiva myös uskaltaa kertoa perimmäisen syyn lentopelkoonsa.

Monta päivää Oiva kuuntelee Wanhan lentäjäsankarin tarinoita ja aika kuluu. Joka aamu Oiva toivoo, että joku hakisi sen kotiin Sinitaivaan lentoasemalle ja se saisi vielä yrittää lentämistä, mutta päivän mittaan toivo hiipuu. Sitten tulee se hetki, jota Oiva on pelännyt, se hinataan romuttamon halliin odottamaan purkamista. Ennen kuin mekaanikot pääsevät purkuhommiin Oivan vierelle ilmestyy isä ja pieni poika, jolla on nauravat silmät ja pisamaiset kasvot. Poika hyppelee vuoroin Oivan ja vuoroin isänsä viereen, sanoo Oivaa kauniiksi ja kertoo haluavansa juuri tämän koneen itselleen. Seuraavat päivät ovat Oivan elämän jännittävimpiä. Purkamisen sijaan sitä aletaankin korjata, säätää, pestä ja puunata ja sen uusi pieni omistaja, Mikko, käy intoa puhkuen katsomassa sitä. Mikko myös kiipeää ohjaamoon harjoittelemaan ja suunnittelemaan tulevia lentoja. Vähitellen Oiva alkaa luottaa Mikkoon ja tämän into tarttuu Oivaankin.

Ei mene kauaa, kun Oiva siirretään takaisin kotiin, Sinitaivaan lentoasemalle, ja tulee aika kokeilla lentämistä. Oivaa pelottaa suunnattomasti, mutta se ei halua pettää Mikon odotuksia. Oiva muistelee Wanhan lentäjäsankarin kertomuksia ja haluaa onnistua myös sitä kunnioittaakseen. Mikko asettuu isänsä kanssa ohjaamoon, käynnistää moottorin ja rullaa kiitoradan päähän. Oiva hokee itsekseen ” Minä pystyn tähän!”, ja sitten Mikko nostaa kierroksia. Nokkapotkuri pärisee, Mikko kiihdyttää, viima kutittaa nenää ja vauhti kiihtyy! Miten Oivalle ja Mikolle sitten käy? Sinun täytynee lukea kirja, että saat tietää, mutta sen verran voin paljastaa, että loppu on kyllä onnellinen.

Tämä kirja sisältää enemmän tekstiä kuin kuvakirjat yleensä, ja tarina myös etenee vähemmän suoraviivaisesti. Siinä on siis enemmän lukemista, mutta kuviakin löytyy kuitenkin joka sivulta. Oivan ilmeet on kuvattu hienosti ja niistä käy hyvin ilmi sen luonne ja tunteet. Ensin Oiva on aika surumielinen, myöhemmin iloinen, ja sen huomaa myös kuvista kuinka sen itsetunto kasvaa ja olemus muuttuu tarinan edetessä. Lentokoneen ohjaamon mittarit ja nappulat lienevät myös mielenkiintoisia monen pienen lukijan mielestä.

6. toukokuuta 2011

Huotarinen, Vilja-Tuulia: Rakkaudella, Silja



Silja-sarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa Silja on muuttanut ilmaisutaidon lukioon kaupunkiin. Uuden koulun myötä hän saa ympärilleen paljon luovia ihmisiä – kavereita ja opettajia – jotka suhtautuvat musiikkiin ja muihin taiteisiin yhtä intohimoisesti kuin hän itse. Joistain ihmisistä tulee läheisempiä, ja Silja saa myös todeta, että kaikkiin ei kannata luottaa ja kaikista ei tarvitse pitää. Kotipuolessa vaikuttavat edelleen vanhat ystävät; Sisko-bändin tyypit ja poikaystävä, ja Silja joutuu pohtimaan mihin hän itse sopii näissä erillisissä porukoissa ja miten ystävät sopivat hänen elämäänsä nyt, kun välimatkakin vaikeuttaa asioita.

Sisko jatkaa edelleen harjoittelua aina kun Silja on paikalla, mutta vähitellen Siljasta alkaa tuntua oudolta ja ehkä hieman ulkopuoliselta niin harjoituksissa kuin keikoillakin. Siljan ystävä Paula löytää rakkauden ja muut joutuvat pohtimaan miten suhtautua uuteen poikaystävään. Pitääkö heidän sopeutua, vaikka poika ei täysin sopisikaan heidän porukkaansa?

Siljan poikaystävä Johannes on Siljan mielestä ihana – ja välillä taas suunnattoman ärsyttävä, milloin mistäkin syystä. Suhde vaatii harjoittelua; millaisia poika- ja tyttöystävien ns. kuuluu olla ja millaisia asioita taas kuuluu juuri tähän suhteeseen. Välillä on seesteistä ja välillä tulee kunnon riitaa, mutta kenties niistä selvitään. Johanneksen, Paulan ja Aneten ylioppilaskirjoitukset ovat jo todellisuutta, vaikka Siljalla ne häämöttävät vasta kaukaisessa tulevaisuudessa. Miten Silja suhtautuu Johanneksen lukion jälkeisiin suunnitelmiin ja miten ne tulevat vaikuttamaan heidän suhteeseensa? Entä miten sopii kuvioon Siljan uusi koulukaveri Ben, joka on melkoinen hurmuri ja selvästi ihastunut Siljaan…

Siljan koulu alkaa vähitellen sujua ja oma paikka löytyy. Myös ystävärintamalla löytyy tasapaino ja Silja voi todeta, että vanhat ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka asiat muuttuvat ja esimerkiksi yhteinen bändi loppuisikin. Itsenäisen elämän opettelu tuntuu hienolta, ja kaupungin isommat kuviot vapauttavilta, vaikka äidin ja naapurin Irenen tukea myös kaivataan välillä. Yksi asia Siljalle ainakin kirkastuu selvääkin selvemmäksi: ”Musiikki! Sitä minä rakastan!”.

Vilja-Tuulia Huotarinen voitti vuonna 2006 Silja-sarjan ensimmäisellä osalla Anni Polvan muistoksi järjestetyn Tiina-kirjoituskilpailun, jolla haettiin rakastetulle tyttökirjasarjalle moderneja perillisiä. Silja ja ystävät ovatkin hyvin sopivia nykypäivän Tiinoiksi; aikaansaavia ja tiedostavia nuoria naisia romansseineen ja parisuhdevaikeuksineen. Kirja (-sarja) on nuorille aikuisille suunnattu lämpimästi kuvattu nuoren tytön kasvukertomus.