30. joulukuuta 2011

Tiainen, Marja-Leena: Kahden maailman tyttö

Turkista lähtöisin oleva kurdityttö, 17-vuotias Tara, on asunut perheineen jo vuosia Suomessa. Tara itse, pikkuveli Sivan, vanhemmat siskot ja äitikin jossain määrin, ovat sopeutuneet hyvin uuteen kulttuuriin ja oppineet kielen. Isällä sen sijaan on kielen kanssa vaikeuksia, sopivia töitäkään ei oikein löydy ja suomalaisten elämäntavat tuntuvat vierailta. Isoveli Alan taas nauttii täysillä länsimaisista tavoista, kun on kyse hänen elämästään, mutta suhtautuu perheen naisten oikeuksiin yhtä ahdasmielisesti ja perinteitä kunnioittavasti kuin isänsä.

Tara haluaisi elää kuin kuka tahansa suomalaistyttö. Tavata kavereita, harrastaa ja pukeutua muodikkaasti. Koulusta hän pitää, uusien asioiden oppiminen on kivaa ja opinnot kiinnostaisivat myös lukion jälkeen. Isä ja veli kuitenkin näkevät uhkia joka puolella: koko perhe ja etenkin isä tulee häväistyksi jos tytär menettää siveytensä ennen avioliittoa, joten Taraa yritetään varjella. Kodin ulkopuolella ei saa meikata, ja pukeutua täytyy peittävästi. Harrastukset ovat poissuljettuja: niissähän saattaisi tavata poikia. Viaton, samassa kahvilan pöydässä istuminen tuntemattomien poikien kanssa kulkeutuu välittömästi isän tietoon ja rangaistus on väkivaltainen. Isä ja veli vahtivat Taraa puhelimitse (ja Taran puheluita) ja kontrolloivat hänen liikkumistaan. Koulumatkat kuljetaan isän tai veljen kanssa, ja vierailut ystävien luokse ovat erittäin rajoitettuja. Suomalaiset ystävät kielletään kokonaan, kun erään tyttökaverin synttäreille sattuu tulemaan myös muutama poika. Tara osuu sattumalta valokuvaan yhden pojan kanssa, kuva päätyy nettiin, ja sieltä sen joku tuttu välittää isälle ja veljelle. Taas on tiedossa ankara rangaistus.

Lopulta tilanne päätyy pisteeseen, jossa Taran on valittava todennäköisen kuoleman ja avun hankkimisen väliltä. Tara päätyy turvakotiin, jossa aloittelee itsenäistä elämää, tosin pelon varjostamana. Kotiin on valtava ikävä, mutta sinne ei voi palata takaisin äidin, siskojen ja pikkuveljen aneluista huolimatta. Isän ja veljen lupauksiin ja lähestymiskiellon pitävyyteen ei ole luottamista, ja ainahan on muita sukulaismiehiä, jotka voisivat hoitaa likaisen työn. Tara uskaltautuu vähitellen liikkumaan kaupungilla, mutta samalla kasvaa riski, että joku tunnistaa hänet ja välittää tiedon hänen olinpaikastaan isälle tai veljelle. Sukua ja yhteisön jäseniä on kaikkialla, onko mahdollista päästä pakoon? Ja jos pääsee pakoon, voiko tiiviiseen perheyhteisöön tottunut oppia elämään yksin?

Taran tarinaa kerrotaan Taran näkökulmasta ja kirjan nykyhetki sijoittuu turvakotiin eli aikaan kotoa lähdön jälkeen. Takaumat valaisevat aiempia tapahtumia ja antavat kuvaa asioista, jotka johtavat tilanteen lopulliseen kärjistymiseen. Isän ja veljen näkökulma tuntuu täysin kohtuuttomalta, vaikka Tara itse sitä jossain määrin ymmärtää. Perinteistä ei niin vain pääse eroon, kun ne ovat syvälle iskostuneet ja yhteisön paine on kova. Mahdollinen kunnian menetys sukulaisten ja yhteisön jäsenten edessä on vahva pelote, ja istuu tiukassa miehen mielen perukoilla.

Tara on kasvatettu perinteiden mukaisesti ja ”oikea” käytös on juurtunut myös häneen syvälle. Hänelle ei (ainakaan ensi alkuun) tule mieleenkään jutella ja flirttailla poikien kanssa, saati sitten harrastaa seksiä. Alkoholiakaan hän ei osaa kaivata eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään arveluttavasti. Kapinahenki tosin vähitellen kasvaa, mitä enemmän kohtuuttomia rangaistuksia ja rajoituksia määrätään. Kaikesta tästä huolimatta isä epäilee, jopa vainoharhaisesti ja rankaisee epäilyjensä perusteella sen sijaan, että uskoisi tyttärensä vakuutteluja. Isän valvonta ja rangaistukset vain kiristyvät, kunnes tilanne menee mahdottomaksi.

Kirjan aihe on ajankohtainen ja Taran sekä muiden turvakodissa asuvien todellisuus lienee valitettavan totta monelle suomalaiselle ja Suomessa asuvalle, muusta maailmasta puhumattakaan.

23. joulukuuta 2011

Menezes, Sueli: Tino, pieni tulikärpänen

Kuvitus Giuliano Ferri
Ihanan tunnelmallisin, tummasävyisin kuvin kerrottu, aivan yhtä ihana ja lämminhenkinen tarina pienestä tomerasta tulikärpäsestä alkaa äidille esitetyllä hankalalla kysymyksellä: Tino haluaa tietää, josko tulikärpäset voisivat joskus loistaa yhtä kirkkaasti kuin kuu, jota kaikki viidakon eläimet tuntuvat ihailevan. Tulikärpäset kun itse tuntuvat Tinosta olevan niin pieni ja huomaamaton osa viidakon elämää, että niihin ei kukaan kiinnitä huomiota.

Kuu kuulee Tinon ja äidin välisen keskustelun, ja päättää tehdä asialle jotain. Niinpä se kysyy Tinolta apua pieneen levähdystaukoon. Voisikohan Tino auttaa, että kuu voisi poistua paikaltaan yhdeksi yöksi? Tino on innoissaan, mutta miten ihmeessä asiassa voitaisiin onnistua. Onneksi Tino saa ajatuksen. Se kerää kaikki tulikärpäset yhteen, selittää asiansa ja suunnitelmansa – ja yrittää vakuuttaa epäilijät. Tino on varma, että yhdessä he onnistuvat.

Seuraavana yönä on tosi kyseessä. On pimeää, kuu on mennyt lepäämään ja viidakon eläimet alkavat jo huolestua. Silloin Tino kerää kaikki tulikärpäset yhteen ja käskee niiden alkaa nousta ilmaan. Lumoavan kaunis valo täyttää taivaan, kun valtava sädehtivä pallo tulikärpäsiä nousee ylemmäs ja ylemmäs. Eläimet ovat haltioituneita ja kuu tyytyväinen sijaisiinsa. Tulikärpäset ovat onnistuneet! Unelmia kannattaa aina seurata, ja yhteisvoimin mikä tahansa on mahdollista.

Kirjan kuvitus on katsomisen arvoinen vaikka ilman tarinan lukemista. Sen syvät, tummat ja lempeät, mutta samalla vahvat värit saavat tuntemaan kuin olisi itse viidakon keskellä, lämpöisessä tropiikin yössä. Voi melkein kuulla yön äänet: pientä siritystä joka puolella, ehkä joku lintu tuolla, pieni loiskahdus lammen suunnalla toisaalla. Puiden ääriviivat hämärtyvät ja muuttuvat epäselviksi. Eläimiä saattaa erottaa kirkasta valoa vasten. Jotain jännää taitaa juuri olla tapahtumassa. Tulikärpästen valo on kirjan sivuilla saanut lisähohtoa kiiltävästä kultaisesta pinnasta.



16. joulukuuta 2011

Kyrö, Tuomas: Pukin paha päivä

Kuvitus ja kuvatekstit
Antti Kyrö
Kössilän Manua epäilyttää: joulupukki ei taidakaan olla todellinen. Ainakin on ihan turhaa lasten saada kivoja lahjoja, kun niillä ei saa itse ollenkaan leikkiä. Leikit joko kielletään vedoten ties mihin turvallisuusseikkoihin tai sitten kilpailunhaluiset isä ja setä etuilevat lelujen käytössä vanhemman oikeudella. Jos joulupukki todella on olemassa, olisi seuraavana jouluna paras vanhempienkin saada sellaista tekemistä, etteivät lasten leikit häiriintyisi.

Tottahan toki joulupukki on olemassa. Hän ei kyllä enää asu Korvatunturilla vaan jokusen luottotontun kanssa kerrostalossa Suurkaupungissa, ja Petterikin on päässyt eläkkeelle vetojuhdan toimesta. Nykyään lahjojen jako suoritetaan lentävällä pakettiautolla. Tulevaa joulua aletaan valmistella puolen vuoden ansaitun levon jälkeen elikkä puolisen vuotta ennen seuraavaa joulua. Manu Kössilän ja monen muun vastaavassa tilanteessa olevan lapsen palautteen perusteella ryhtyy pukki tonttuineen keksimään aikuisille sopivaa tekemistä lasten joulurauhan takaamiseksi.

Tontut tutkivat asiaa tarkkaan ja ankaran aivomyrskyämisen jälkeen päädytään parhaaseen ratkaisuun, joka on lehti. Tehdään jouluaiheinen sanomalehti, jonka parissa aikuisten aika vierähtää leppoisasti ja lapset saavat leikkiä rauhassa. Lehden tekoa varten tarvitaan tietysti painokone, ja kuinka ollakaan, sellainen onkin juuri myynnissä. Luonteikas painokone kyllä sattuu aiheuttamaan pukille ja tontuille häädön, mutta eipä se mitään, Pajakkalan pienestä kylästä löytyy paikka niin painokoneelle kuin muullekin porukalle. Projekti meinaa edetä oikein hyvin kunnes matkaan tulee pieni mutka elikkä aikamoisen suuri sellainen...

Kun pukin uskottavuus alkaa olla uhattuna, täytyy lopulta turvautua ainoaan henkilöön, joka joulun voi vielä pelastaa: Manun satavuotiaaseen erittäin lämpimään isoäitiin Helmi Kössilään. Ja Helmihän on heti valmis mukaan. Kun vielä saadaan pukin reilumman kokoinen maha elikkä kessi, yhteistyöhön hiukkasen turhan kapean piipun kanssa, ei ole kenelläkään muuta mahdollisuutta kuin uskoa joulupukkiin.

Tuomas Kyrön kirjoittama ja veljensä Antti Kyrön kuvittama Pukin paha päivä on monia käänteitä vilisevää kohellusta alusta loppuun. Tällä pukilla ei ehkä ihan ole homma hanskassa, vaikka onkin täydellä sydämellä työssään mukana. Tontut ja Petteri ovat veikeä kööri hekin, ja yritystä ainakin löytyy joulun onnistumiseksi. Tuomas Kyrön teksti on totutun hulvatonta ja sisältää useampia helmiä. Toisaalta jotkut hauskuudet saattavat kyllästyttää toistuessaan turhan usein. Kuvitus on täydellinen pari tekstille ja sen yksityiskohdat ja kuvatekstit kannattaa tutkia tarkkaan. Tässä on kenties mainio lahjakirja vähän vanhemmalle, itse lukevalle lapselle tai pienemmälle ääneen luettavaksi, tätä kun lukee aikuinenkin mielellään.

”Terveyttä, maailmanrauhaa, lenkkitossuja, leppoisia iltoja. Mutta eniten toivon, että lapset saavat mukavan joulun. Ei pidä olla perinteinen, voi olla vaikka outo, kunhan on mukavaa elikkä naurua. Muuten koko hommassa ei ole mitään järkeä.”

9. joulukuuta 2011

Tahvanainen, Sanna: Silva ja teeastiasto joka otti jalat alleen

Kuvat Sari Airola
Suomeksi kertonut
Jyrki Kiiskinen
Silva asuu äitinsä kanssa isossa talossa, jota ei näe tieltä. Taloa ympäröi sankka kuusiaita, jonka sisältä Silva on löytänyt piilopaikan. Siellä hän hieroo ystävyyttä harakan kanssa ja leikittelee ajatuksella, että hänellä on iso perhe, joka juuri nyt sattuu olemaan matkoilla.

Silvan äiti viihtyy omassa maailmassaan. Hän istuu kuistilla ja siemailee cappuccinoaan hauraista teekupeista. Välillä näyttää ja tuntuu ihan siltä kuin hän katoaisi kokonaan taustaan. Silloin Silvaa pelottaa. Äiti on luvannut aina jättää lapun ennen katoamistaan, mutta yleensä unohtaa. Aika usein äidillä myös on migreeni. Silloin hän makaa sen kanssa samettisohvalla, eikä häntä saa häiritä.

Äiti ihannoi Italiaa. Hän opiskelee kieltä, maistelee cannelloneja ja haluaisi varmaan asuakin Italiassa. Kirjan kuvituksessa Italia ei näy mitenkään. Se, niin kuin koko tarina, on selvästi Silvan näkökulmasta. Italian sijaan kuvituksessa on paljon vivahteita idästä: värit ja kuviot viittaavat Aasiaan. Kuvituksessa on käytetty sekä erittäin voimakkaita, hehkuvia värejä, että herkkiä mustavalkopiirroksia. Kuvat eivät välttämättä vastaa tarkalleen tekstin tapahtumia, vaan välittävät ennemminkin tekstin tunnelmia, Silvan ajatuksia ja pieniä yksityiskohtia ja vihjeitä sieltä täältä.

Silva on yksinäinen. Äiti on ehkä fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissaoleva, kenties masentunut. Sen äiti kuitenkin huomaa, että teeastiastosta on alkanut kadota osia. Mitä enemmän äiti on poissa, sitä vapaammin Silva vie astioita. Eräänä päivänä cappuccinokupillista varten ei enää löydy yhtään kuppia ja äiti löytää Silvan piilon – teeastiastoineen – kuusiaidasta. Vihdoin hän myös on sen verran läsnä, että Silva saa kerrottua pelostaan: äiti ei saisi sillä tavalla kadota. Ehkä äiti on vähitellen pääsemässä pois omasta sisäisestä maailmastaan. ”Kaikki mistä voi puhua tuntuu heti vähemmän pelottavalta.”  Puolin ja toisin.

2. joulukuuta 2011

Hämäläinen, Karo: Kirjastonhoitaja Moilanen ja karanneet tarinat

Kuvitus Pasi Pitkänen
Sisarukset Liisa ja Matti viettävät rauhallista lauantaiaamupäivää kotikaupungissaan Jylhäkoskella. Painavaa kirjakassia raahaten he tekevät matkaa Kirjakujalle, Jylhäkosken kirjastoon, jossa tietävät suuresti arvostamansa (omalaatuisen) kirjastonhoitaja Moilasen odottavan. Matkalla alkaa kuitenkin tulla vastaan mitä mielenkiintoisinta porukkaa. Tuo kaunis nuori nainen valokuvausliikkeen edessä voisi olla Prinsessa Ruusunen, jäätelökioskilla jonottava pieni poika valehtelee ja näyttää ihan siltä niin kuin pojan nenä kasvaisi… Kun vielä kulman takaa vastaan kävelee lohikäärme, jolla on vaalenneet ja haalenneet suomut alkaa homma tosissaan ihmetyttää. Harhanäkyjäkö tässä nähdään vai mitä oikein on meneillään?

Yhtäkkiä kirjallisuudesta tuttujen hahmojen vilinässä näkyy yksi tuttu henkilö: kirjastonhoitaja Moilanen! Eikä syy voi olla aivan vähäinen kirjastonhoitajan näin jouduttua usean kymmenen metrin päähän kirjastostaan. Moilasen asunto kun sijaitsee kirjastoa vastapäätä, eikä hänellä yleensä ole tapana viettää aikaa juuri muualla kuin töissä tai kotona. Kirjastonhoitaja on hädissään ja kertoo kauhistuneena aamun tapahtumista eli kuinka hän oli ihmeellisesti hyllystä tipahtaneiden kirjojen kasaa selvitellessään huomannut niiden sivujen olevan tyhjiä! Kaikki tekstit olivat kadonneet ja kirjojen hahmot karanneet seikkailemaan oikeaan elämään. Syytteet virkavelvollisuuden laiminlyönnistä ja turvallisesti kirjojen maailmassa elävien henkilöiden heitteillejätöstä julmaan ulkomaailmaan risteilevät kirjastonhoitajan puheissa. Henkilöt olisi tietysti saatava takaisin kirjojen sivuille – eihän kukaan tyhjiä kirjoja lainaa.

Onneksi apuun löytyy kenties paras mahdollinen kirjallisuuden henkilö: Sherlock Holmes. Moilanen ja lapset pyytävät mestarietsivää apuun, selittävät ongelmansa ja saavatkin todistaa kuinka tämän maailman suurimman salapoliisin aivot alkavat toimia täydellä teholla. Yksitellen kirjojen hahmoja alkaa löytyä, ja heitä saadaan houkutelluksi takaisin omien kirjojensa lehdille. Osa on helpommin löydettävissä kuin toiset ja melkomoisia seikkailuja ja ponnistuksia vaaditaan joidenkin saamiseksi turvallisesti takaisin omaan maailmaansa. Klassisen salapoliisitarinan loppuun kuuluu tietysti myös syyllisen paljastaminen, eikä sellainen jää puuttumaan tästäkään kirjasta.

Karo Hämäläisen sympaattinen kirjastonhoitaja Moilanen (kuten myös Matti ja Liisa) on aiemmin seikkaillut Kirjakuja-nimisen äidinkielen oppikirjan kolmannen ja neljännen luokan kirjoissa. Myös muista Kirjakuja-hahmoista on ilmestynyt, ja kaiketi ilmestyy jatkossakin, kirjamittaisia teoksia. Jylhäkoskelle sijoittuvia tarinoita omista hahmoistaan kirjoittavat Hämäläisen lisäksi Eppu Nuotio, Tapani Bagge ja Tomi Kontio. Kuvittajia kirjoilla on kaikkiaan kuusi ja heidän näkemyksensä tuovat oman lisänsä lukijan saamaan kuvaan Jylhäkoskesta ja sen katuja tallaavista hahmoista. Kirjat on suunnattu 9-13 -vuotiaille.

Kirjastonhoitaja Moilanen ja karanneet tarinat -kirjan saapuminen painosta aiheutti järkytyksen kirjailijalle, mutta etenkin kustantajalle. Ilmeisesti kustantamon tietokonejärjestelmästä johtuen kirjan nimeksi oli livahtanut K.H. Moilanen ja karanneet tarinat Kirjastonhoitaja Moilasen sijaan. Kansien vaihtamiseen tai muuhunkaan asian korjaamiseen ei lopulta ryhdytty, ja Hämäläisenkin harmitus muuttui huvitukseksi. Seuraavassa, jo ilmestyneessä Moilas-tarinassa (K.H. Moilanen: Seikkailuni) virhe on hyödynnetty: kirja ilmestyi salanimellä K. H. Moilanen ja kertoo kirjastonhoitajan elämän varrelle kertyneistä seikkailuista hänen itsensä ollessa kirjan minäkertojana. Kirjasta selviää myös tarina alkukirjainten takana.