Kannen kuva: Elisabeth Ansley / Trevillion Images
Alun on oltava mukaansatempaava, Arttu pohtii kemian luokan takimmaisessa pulpettirivissä. Sen on vieteltävä katsoja, jotta tämä on valmis uhraamaan kallista aikaansa leffan katsomiseen. Jokaisella on vain yksi elämä, eikä yhtään hukattua hetkeä saa takaisin.
Koponen haluaisi räjähtäviä ja palavia autoja, helikoptereita ja lentokoneita. Siksi se tuijottaa kiinteästi Jaatista, joka tekee virityksiään luokan edessä.
Ylläoleva lainaus on aivan kirjan alusta. Arttu ja Koponen suunnittelevat omaa leffaa lyhytelokuvakisaan, jonka voittona on matka Venetsian elokuvajuhlille. Työryhmää täydentää Jossu, jonka Arttu on tuntenut pienestä pitäen, ja johon Arttu voisi vaikka rakastua, ellei...
Jossu on aina tehnyt musiikin ja muun äänimaailman poikien elokuviin. Kun kouluun pöllähtää uusi tyttö, pojat pyytävät tätä mukaan elokuvantekoon, tarvitaanhan päärooliin tietenkin kaunis nainen. Tai no, myös henkilökohtaisia motiiveja saattaa olla roolivalinnan taustalla. Niin, henkilökohtaisia motiiveja on roolivalinnan taustalla, se käy selväksi heti. Sen sijaan epäselvä on, onko Jossukin ihastunut uuteen tyttöön, ja jos on, onko tunne vastavuoroinen.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Raumalle. Kirjailija tuntee miljöönsä, sillä hän on syntynyt Raumalla. Sittemmin Palviainen on muuttanut Sastamalaan. Yksi kirjan henkilöhahmoista puolestaan on juuri muuttanut Sastamalasta Raumalle. On erityisen hauska lukea Pyymäen kahvilasta, kun tuntee paikan. Raumalaisia lukijoita ilahdutetaan tuttuja katuja nimeten. Elokuvateatteri Minervan muisto nousee useampia kertoja esille.
Elokuvista harrastuneiden nuorten elämää seuratessaan lukija saa paljon tietoa elokuvista. Vai tiedätkö sinä ennestään, mitä elokuvaa pidetään maailman huonoimpana? Toisaalta elokuvamieltymysten kautta saadaan myös luonnehdittua kirjan sivuhenkilöitä näppärästi. Esimerkiksi Artun vaari, joka sivumennen sanoen oli vuosikymmeniä elokuvateatteri Minervan koneenkäyttäjä, pyörittää vuosikymmeniä vanhoja klassikkofilmejä kelanauhurilta, sillä vaikka hän on menettänyt näkönsä, hän pysyy seuraamaan tuttuja elokuvia kuulonsa varassa.
Palviaisen teksti soljuu kauniisti, ja kirja on varsin nopealukuinen. Sitä pystyy lukemaan pätkissä - jos malttaa. Aihepiirinsä puolesta teoksen voisi kuvitella kiinnostavan myös vähänlukevia poikia, siis juuri heitä, joiden lukemisesta tai lukemattomuudesta ollaan erityisen huolissaan. Mutta houkutteleeko kirjan kansi lukemaan? Entä vastaako kansikuva kirjan sisältöä?
Tässä blogissa on kerrottu myös Palviaisen kahdesta edellisestä teoksesta Joku vieraileva tähti ja Perjantai on hyvä päivä lähteä.
