Parvela, Timo & Sortland, Bjørn: Kepler62 Kirja yksi: Kutsu

WSOY 2015
Kirjoittaneet Timo Parvela ja Bjørn Sortland
Kuvittanut Pasi Pitkänen

















Timo Parvela ja norjalainen Bjørn Sortland ovat kirjoittaneet koukuttavan aloituksen nuorille suunnattuun tieteissarjaan, jota pitäisi ilmestyä kuusi osaa syksyyn 2017 mennessä, ja samanaikaisesti sekä Suomessa että Norjassa. Kirjan päähenkilöt ovat veljekset Ari ja Joni, 13- ja 8-vuotta, ja ehkä kirjaa voisi suositella suunnilleen 13-vuotiaille ja siitä ylöspäin, ja ehkäpä vielä sellaisille, jotka mieluummin pelaisivat pleikkaa tms. kuin lukisivat sivuakaan. Kirjasarjan nimi Kepler62 vie ajatukset todellisen maailman saavutuksiin tähtitieteen ja avaruustutkimuksen saralla, mikä ei ole mitenkään huono ennakkoasetelma.

Pasi Pitkäsen kuvitus on kirjassa suuressa osassa ja paikoitellen varsin tummasävyiset, paljonpuhuvat kuvat luovat tarinaan mahtavaa lisäjännitettä tekstin rinnalla. Täytyy tunnustaa, että nuorten- ja lastenromaanien kuvitus jää monesti itselleni toissijaiseksi ja siihen tulee keskityttyä vain jos ihan vartavasten keskittyy. Tämän kirjan kuvituksen kanssa oli aivan toisin: se on sijoiteltu tekstin joukkoon niin osuvasti ja on niin onnistunutta, että kuvat väistämättä hyppäävät lukijan silmille, vievät tarinaa eteenpäin, ja aiheuttavat jännimmissä kohdissa vähintäänkin niskan kihelmöintiä...

Kepler62 Kirja yksi: Kutsu sijoittuu vuoden 2023 tienoille, jolloin maapallo on ylikansoittunut ja sen luonnonvarat hupenemassa. Kuivuus vaivaa, ja yhä harvemmalla on varaa ylellisyyksiin, kuten hedelmiin tai tuoreeseen maitoon. Yhden limsatölkin hinta on niin huima, ettei Ari ole ikinä maistanut kokista, vaikka hänen äitinsä lapsuudessa se oli kuulemma vielä ihan tavallinen juoma. Suurin osa maailman väestöstä on vanhuksia ja työvoimapulaa on helpotettu esimerkiksi neurotuunauksella. Sen tulokset eivät ole olleet aivan toivottuja, joten neurotuunausta ei tiettävästi enää tehdä, mutta siellä täällä toimii edelleen tuunattuja lapsia vaikkapa lääkäreinä.

Ihmiskunta on perustanut yhteishallituksen lopettaakseen sodat ja luonnon tuhoamisen sekä huolehtiakseen maankäytön suunnittelusta, että kaikille pystyttäisiin kasvattamaan riittävästi ruokaa. Etenkin lapsia ja nuoria varjellaan tarkasti tulevaisuuden toivoina, ja kaikkien ihmisten elämän ohjaaminen ja rajoittaminen on hallituksen vallassa.  "Hallitus on ystävämme" on slogan, jota viljellään, mutta kaikki eivät siihen usko.

Arin ja Jonin äiti etsii parempaa toimeentuloa ja muutosta elämään, eikä ilmeisesti ole käynyt kotona aikoihin. Ari pelkää, syystäkin, hallituksen reaktiota jos joku saisi tietää heidän asuvan kahdestaan, ja kun Joni sairastuu outoon kuumeeseen, pitäisi Arin viedä heidät terveysaseman valvontakameroiden ja lääkärin hankalien kysymysten eteen.

Maailma kohisee uudesta löytöretkien ajasta, kun avaruusrakettia retkikuntineen ollaan lähettämässä tutkimaan mahdollisesti elinkelpoista planeettaa. Toinen kuohuttava (ja etenkin Aria ja Jonia enemmän kiinnostava) asia on uusi tietokonepeli Kepler62, jota kukaan ei vielä ole läpäissyt. Huhut vellovat, ja kertovat pelissä olevasta ylimääräisestä tasosta, jonne pääsee viimeisen kentän ratkaistuaan. Tai ehkä pelin läpäisevät saisivatkin kutsun, mutta millaisen tai minne, sitä ei kukaan tunnu varmasti tietävän. Yllättäen Joni saa himoitun pelin käsiinsä, vaikkei pojilla itsellään ole mitenkään siihen varaa, ja he yhdistävät voimansa sen läpäistäkseen. Vuorokaudet vaihtuvat pelaamisen jatkuessa taso tasolta pidemmälle, kunnes on vuorossa viimeinen elämä –  ja loppu.

 

Pääsylippu parempaan elämään odottaa! Ehkä. Mutta mikä vaan taitaa olla parempaa kuin nykyisyys. Ehkä... Mikä on poikien päätös ja mitä siitä seuraa? Monen jännittävän vaiheen jälkeen jää myös kirjan loppu niin kutkuttavaan kohtaan, että seuraava osa saisi kyllä jo tulla. Ihan vaikka heti, kiitos.

Kepler62 Kirja kaksi: Lähtölaskenta (ilmestyy syksyllä 2015)

 

Lönn, Pasi: Aavetanssi

Tammi 2015












Konstaapeli Veijo Muusi pyytää Jakkea ja Makea apuun henkirikostutkimuksessa. Näyttää kovasti siltä, että poikien koulun vahtimestari "Lapamake" on joutunut uhriksi kesämökillään, tai ainakin todisteet viittaavat siihen suuntaan, mutta ruumis on kateissa. "Lapamake" on pojille ihan tuttu mies, joten tämän kohtalo tuntuu tosi pahalta, mutta selvitettävähän juttu tietysti on.

Poliisin resurssit ovat rajalliset, ja välillä pojista tuntuu, että jutun hyväksi pitäisi voida tehdä enemmän kuin mihin poliisi pystyy. Onneksi Jakkella ja Makella on terävät päät ja riittävästi rämäpäisyyttä ottaa homma hoidettavakseen. Eräältä autiolta mökiltä löytyy todisteita, joiden valossa pojat uskovat murhaajan olleen paikalla, ja ehkä vielä palaavankin. Mökillä on myös nähty aavemaista liikehdintää, mutta eihän aaveita ole olemassa, vai onko...?

Jakke ja Make ovat seikkailleet Pasi Lönnin nuortendekkareissa kolmen aiemman kirjan verran, ja Aavetanssi jatkaa samaa vauhdikasta meininkiä. Kirjasta tulevat mieleen monet "vanhojen kunnon poikakirjojen" seikkailut ja sankarit: rehtejä ja reiluja miehenalkuja, keskenään parhaita kavereita, jotka sattuvat sotkeentumaan kaikenlaiseen. Kotona äidit ovat vähän huolissaan, ja ehkä sietää ollakin, mutta lopulta pojat aina selviävät voittajina. Sivussa saatetaan hoitaa kuntoon myös kaverusten yksityiselämän harminpaikat.

Kirjan poliisityöskentely vaikuttaa varsin aidolta, ja niin tietysti pitäisikin kirjailijan ollessa toiselta ammatiltaan poliisi. Kirjan hahmot ovat varsin värikkäitä ja humoristisia, ja vauhtia todellakin riittää niin poliisiveneen kuin Porschenkin kyydissä. Hempeämpääkin puolta hahmoista löytyy. Veijo Muusilla on Minnansa ja rakkauden olemusta pohditaan myös Jakken äitiin liittyen.




Tammi 2009

Tammi 2012

Tammi 2011





Veirto, Kalle: Sählymestarit: Jyrsijöiden haaste

Karisto 2015

Olen kaipaillut alakoululaisille sopivia urheilukirjoja, ja kuin tilauksesta Kalle Veirto julkaisi ensimmäisen osan Sählymestarit - nuortenkirjasarjaan. Veirto on muutenkin hyvin tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut mm. Henkka & Kivimutka - sarjaa. Salibandyyn liittyvä nuortenkirja Säbätalvi ilmestyi viime vuonna, ja myös Sählymestarit jatkaa salibandy-linjalla - tällä kertaa kohderyhmänä on kuitenkin vähän nuoremmat lukijat. Kirja jatkaa taattua Veirtomaista tyyliä, jossa suoraa puhetta, huumoria ja tapahtumia on yhdistetty sopivasti keskenään.

Jyrsijöiden haaste on sarjan avausosa, joka jääkin sen verran kesken, että heti perään voisikin lukea jo seuraavan osan. Vilppu, Leksa ja Tapio päättävät nöyryyttävään murskatappioon päättyneen tossufutis-ottelun jälkeen, että he keskittyvät tietokonepeleihin ja jättävät oikean urheilun muille.

Sitten tulee kuitenkin synkkä ja myrskyinen yö, jonka jälkeen tapahtumat alkavatkin vyöryä vauhdilla eteenpäin. Löytyvät sählymailat, sopiva turnaus ja ihan oikea valmentajakin sekä pari hyvää vahvistusta, jotka nekin tosin ovat 10-vuotias pikkupoika ja ruotsalainen tyttö. Mutta miten umpisurkeista sähläreistä valmennetaan varteenotettavia mestariehdokkaita?

Tiesin joukkueestamme yhden luonnollisen parin: Anette ja Elvis. Se homma toimi tack så mycket, oikein kauniisti. Minä, Leksa ja Tappi olimme toista maata. Me muodostimme epäsäännöllisen kolmion, jonka sivuina olivat iso apulantapussi, heinäseiväs ja pieni apulantapussi.

Vaikka olin viikon aikana oppinut yhtä sun toista sählystä, en uskonut voivani auttaa muita kaukalossa, en edes tehdä vastustajan oloa vaikeaksi. En ollut kehittynyt Jyrsijöiden veroiseksi. En myöskään Juhani "Tami" Oksasen ja Paulus "Pellu" Multasaaren, en lähellekään.

Millainen pelaaja saatoin parhaana päivänä olla? Kun asiaa oli jyystetty satoja kertoja, olin oppinut ampumaan suoraan syötöstä ja maalia kohden.

Olin siis mahdollinen maalintekijä.

Siitä oli pitkä matka siihen, että todella tekisin maalin. 

Veirto, Kalle: Säbätalvi

 

Karisto 2014

19-vuotias Einari "Jäämies" Tallimäki on kuin kuka tahansa lukiolainen. Koulu menee ihan hyvin, ja lukionjälkeiset opiskelusuunnitelmat ovat suurin piirtein selvillä. On tyttöystävä, salibandy ja kaverit. Sitten tulee munattua, ja kaikki muuttuu yhdessä illassa. Skootterin ajamista humalassa seuraa oma ja tyttöystävän loukkaantuminen. Salibandyseura antaa potkut, tyttöystävä ei ole enää tyttöystävä, kaverit välttelevät ja jossain vaiheessa tuleva tuomio saattaa sisältää kymppitonnien korvaukset. Kaupunki ympärillä on jo tuomionsa antanut ja koko tulevaisuus on muutenkin ehkä mennyttä. Virhe kaduttaa toki, isosti, mutta seuraukset Einari on päättänyt kantaa, ja toivoakin on: yksi tietty silminnäkijä voisi todistaa Einarin syyttömyyden itse onnettomuuteen – jos hänet vain löydettäisiin.

 

Kirjan alkaessa onnettomuudesta on kulunut puoli vuotta. Einarin elämä seisoo paikallaan, mutta lukija pääsee tutustumaan itseään ja elämäänsä kuivakan toteavasti ja kutkuttavan humoristisesti kuvailevaan tyyppiin. Yllättäen Einaria lähestyy Heinolalainen kakkosdivaria pelaava salibandyporukka, joka tarjoaa ammattilaissopimusta. Palkka ei ole huikea, mutta siihen kuuluu asunto ja yksi lämmin ruoka päivässä. Äiti kyseenalaistaa kannattaako ”tässä tilanteessa” nyt lähteä yksin vieraalle paikkakunnalle. Einarista taas tuntuu, että jos joskus, niin nimenomaan ”tässä tilanteessa” voisi olla hyvä tutkailla asioita hieman eri kulmasta ja pidemmän matkan päästä. Jos voi elämä muuttua hetkessä huonompaan, voi se muuttua parempaankin.

 

Heinola osoittautuu ihan ok paikaksi (kirjastonkin kirjastonhoitajaisän poika löytää), ja "Jäämies" tuntuu sopeutuvan joukkueeseen varsin nopeasti ja todistavan taitonsa. Salibandya tuntematonkin lukija saa jännittää pelien etenemistä, ja myöhemmin koko joukkueen kohtaloa. Einarin asunto on saunamökki omakotitalon pihalla, ja taloa asuttaa vuokrantantajan suunnilleen Einarin ikäinen tytär, Mini, jonka kanssa hän ystävystyy, ja enemmänkin. Kavereita löytyy myös joukkueesta, ja vähitellen heihin tutustutaan hieman enemmän sillä seurauksella, että ensivaikutelmat karisevat.

Kasvua ja kehitystä tapahtuu, moni asia muuttuu talven aikana, ja sen verran homma ehkä jää keskenkin, että saisimmekohan toisen osan? Ainakin minä haluaisin tavata Einarin uudelleen. Säbätalvi oli mukava lukukokemus ja tykkäsin kirjan kielestä, huumorista ja hahmoista. Puhekieltä olisin vielä kaivannut nuorten hahmojen suuhun.

 

Kalle Veirto, s. 1961, on lahtelainen toimittaja, joka on kirjoittanut paljon urheiluaiheisia nuortenkirjoja, kuten myös Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjaa. Aikuisten romaanejakin häneltä on ilmestynyt jokunen. 

Kaskiaho, Reija: Nikottelua

Myllylahti 2014

Reija Kaskiaho on kirjoittanut herkän, hauskan, rankan ja myös toivoa-antavan kirjan Nikosta, joka ei istu yhteiskunnan määrittelemään muottiin siitä millainen nuoren miehen tulisi olla. Niko ei ole kiinnostunut tytöistä, muttei myöskään koe sopivansa siihen kuvaan, jonka esimerkiksi monet tv-sarjat homomiehistä antavat.

Musta tuntui välillä entistä vaikeammalta elää, kun kaikki luulivat, että mä olin heti asustamassa käsilaukuilla, jos suuni avasin. Mä en voinut alun perinkään tajuta, miten koko homma oli niin älyttömän hankala. Toinen tykkäsi äidistä, toinen tyttärestä ja kolmas sen veljestä, ja sillä sen olisi pitänyt olla selvä.

Homous ei ole mitenkään ihmeellinen asia, mutta silti se joillekin tuntuu olevan. Niko joutuu kärsimään nimittelystä ja jopa väkivallasta, ja vielä vanhojen kaverien taholta. Miksi pitää vihata niin kovasti, vaikka voisi vain antaa toisen olla. Homous ei ole kenenkään vika, eikä hetken mielijohde. Ihminen vaan tuntee mitä tuntee, ja onneksi on myös sellaisia ihmisiä, kuten Nikon paras kaveri Lihis, joille homouden kaltainen asia on merkityksetön.

 

Kirjan kerronta vaihtelee kahden eri ajankohdan välillä. Se seuraa tilannetta, jolloin Niko kertoo homoudestaan vanhemmilleen, ja aikaa paljastuksen jälkeen, kun Nikon täytyy selvitä odottamattomista seurauksista. Joka toisessa luvussa ollaan ajassa vähän myöhemmin, kun asiat ovat vanhempien kanssa taas kunnossa, mutta muu maailma askarruttaa. Niko kaipaa kipeästi läheisyyttä ja vierelleen toista ihmistä, mutta ei tiedä mistä ja miten sellaisen löytäisi. Tai jos löytää, niin miten sen ihmisen kanssa sitten kuuluu olla. Ajatuksissa ovat myös kiusaajat, joiden kohtaamista hän pelkää, eikä syyttä.

 

Mä menen olohuoneeseen, missä äiti ja isä istuvat. Sanon niille urheasti, että nyt on pojalla vähän asiaa ja telkkari kiinni kiitos. Sen jälkeen urheus mureneekin johonkin, ja mä unohdan kaiken, mitä muistilapussa lukee. Mä olen harjoitellut tätä mielessäni jo kauan, muttei se sitten olekaan niin helppoa. Mun kaapin ovi tuntuu raskaalta ja sen saranat narisevat ilkeästi.

Kirjan kieli on sujuvaa ja hauskaa, ja täynnä koukkuja, joita voisi jäädä makustelemaan pitkäksikin aikaa. Niko osaa nauraa itselleen ja saa lukijankin hymähtelemään. Toisaalta lukiessa joutuu kokemaan myös surua ja ihmetystä ihmisten suvaitsemattomuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Paretskoi, Jyri: Shell's Angles

Karisto 2013

Henri, Rudi ja Samu ovat parhaat kaverit. Kaikilla jo 15-vuotta mittarissa, tai ainakin melkein, ja riittävän iän myötä haaveissa mopokortti ja mopo. Mopon jälkeen seuraava askel olisi hommata mopon tarakalle tyttöystävä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta saahan sitä haaveilla. Kaikenlaisia ideoita syntyy, kun on vilkas mieli, ja yksi noista kuolemattomista on mopojengin perustaminen. Jengin nimi muodostuu helposti: Shell’s Angles, huoltoaseman kulmilla kun pyöritään, ja sitten puuttuvat enää logo ja liivit.

Henrin suuri ihastus, naapuriluokan Milla, on kuulemma hyvä piirtämään. Sehän voisi varmaan suunnitella pojille logon, ja samalla Henri voisi hurmata itselleen tyttöystävän. Just joo, ei ole aivan todennäköistä, ajattelee Henri, mutta yllättää itsensäkin alkamalla jutella Millalle kirjastossa. Juttu etenee nopeasti: logo syntyy, eka suudelma vaihdetaan ja yhtäkkiä Henrillä on kuin onkin tyttöystävä.

Kauan odotettu kesäloma alkaa ja edessä on vapauden aika. Moporistijengi ratsastaa kommelluksesta ja kepposesta toiseen, keskinäinen naljailu kukoistaa ja tunnelma on hyvin välitön. Parhaille kavereille voi kertoa mitä vain, ikäviäkin asioita, ja kirjan nuoret ovat myös aikuisia kohtaan melko avoimia. Tai ainakin pienen pakon edessä toilailut pystytään kertomaan ja tunnustamaan suoraselkäisesti.

Kirjan huumori on hulvatonta, henkilöhahmoilla on sana hallussa ja pojat taitavat olla poikia aina vaan. Ainakin nämä tapaukset hommaavat itsensä yhä uudelleen mitä mielenkiintoisimpiin tilanteisiin pienestä noloudesta välittämättä, ja täytyy sanoa kerronnan olevan monessa kohdin niin herkullista, että ääneen saa nauraa vesissä silmin.

Tarina muuttuu loppua kohden yllättäen aika rankaksi. Toki jo aiemmin on käsitelty Samun ikävää perhetaustaa, kuten myös Henrin äidin vuosia sitten tapahtunutta kuolemaa, mutta silti seuraava raskaansarjan hölmöily tuli minulle yllätyksenä. Inhimillisyyttä se tietysti on myös, että vaikkei yhtään tarkoita, voi suhteellisen pieni virhearviointi ja ajattelemattomuus johtaakin megaluokan mokaan, jonka seurauksia on vaikea tai mahdoton korjata.

Tämän kirjan tapauksessa kaikki päättyy lopulta hyvin. Tai ainakin siten, että elämä jatkuu, vanha porukka on edelleen kasassa, ja sama vanha totuus ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta” pätee yhä tulevissakin koitoksissa. Kenelle hommataan tyttöystävä seuraavaksi, ja onko se kenties Sofía Vergara vai ihan joku muu…? Shell’s Angles ratsastaa jälleen kirjassa Shell’s Angles ja kalajoen hiekat (2014).

Karisto 2014

Veirto, Kalle: Leiri

Karisto (2012)

Kolme poikaa ja 12 tyttöä ovat päätyneet Kriittisen ajattelun nuorisoseuran leiriryhmään. Osanottajilla on erilaisia ongelmia. Yksi kertoo hävinneensä pelissä tuhansia euroja, toisella on pahoja vaikeuksia painonsa hallinnan kanssa ja kolmannen kunnialistalle kuuluu tarhaisku. Kertojana toimii oppivelvollisuutensa juuri päättänyt Santtu, joka ei ole erityisen innostunut tulevasta leiriviikosta.

"Pajulahden" leirityksen tarkoitus oli antaa meille ajattelun aiheita ja maailmankuvan rakentamisen työkaluja. Ylhäältä alas lankeaisi viisauden valo tai vastaava, ja hän joka on sokea, näkisi taas, ja rampa kävelisi omin jaloin takaisin kotiin. Rampoja ja sokeita oli bussilastillinen, näin olisin ensi silmäyksen perusteella arvioinut. Muutkin kuin minä olivat mitä ilmeisimmin jonkinlaisia luusereita, se oli bileiden pääsyvaatimus.

Minut oli mukaan ilmoittanut äiti. Minun oli kuulemma korkea aika ryhdistäytyä ja miettiä, mitä haluan elämältäni. Omasta mielestäni tiesin sen kyllä: halusin työtä, rahaa ja oman kämpän sekä himpun verran riippumattomuutta ja pelitilaa. Sitten voisin ruveta miettimään muita tarpeita ja mahdollisuuksia.

Äidin mielestä miettimistä ei voinut enää lykätä. Olin kuulemma munaamassa koko jutun. Olin 16 v. ja koulupudokas ja korvannut kehittävät harrastukset hairahduksilla ja harha-askelilla.

Santtu oli lyönyt keväällä koulukaveriaan, ja tämän tapahtuman jälkeen hänen elämänsä oli alkanut mennä hyvin nopeasti alaspäin. Kaiken huipuksi Santtu jätti jääkiekon yhdeksän vuoden sitkeän harjoittelun jälkeen ja jäi samalla ilman opiskelupaikkaa, koska oli ykkösvaihtoehtonaan hakenut urheilulukioon. Välitodistuksesta monta pykälää pudonnut keskiarvo ei riittänyt myöskään kakkosvaihtoehtoon. Ei siis ihme, että äiti oli huolissaan Santusta ja lähettää pojan leirille miettimään elämäänsä.

Leirin johtajana toimii Markus "Pervo" Pukara, joka oli räjäyttänyt iltapäivälehti- ja keskustelupalstatason julkisuuspommin pari vuotta aikaisemmin näyttämällä rippikoululeirillä K-18-elokuvia ja ryntäämällä munasillaan tyttöjen saunaan heilumaan. Todisteet löytyivät yhä verkosta, mutta olivatko asiat todellisuudessa kuitenkaan niin kuin ne kuvattiin? Entä millainen suhde Pervolla ja leirin nuorella ohjaajalla Petralla oikein on? Tärkein kysymys kuitenkin on, saako Santtu leiriltä apua elämänsä hallintaan.

Santtu on älykäs nuori mies, mutta hän ei ole tottunut kertomaan omia ajatuksiaan toisille.

Sitten käännettiin sivua ja siirryttiin sanomaan, hengenravintoon. Juttu nousi saman tien siivilleen ja lepatti taivaan sineen. Siellä oli minulle vieras maailma. Olin toiminnan äijiä ja tottunut vaihtoehtoisesti joko hyökkäämään tai puolustamaan. Vaihtelun vuoksi joskus ehkä karvattiin kahdella, ja odotettiin pelirohkeina omaa momentumia, mutta sen syvällisemmäksi ei ryhdytty.

Leirikään ei koostu pelkistä keskusteluista, ja kaikenlaista tapahtuu. Aivan kaikki nuoret eivät viivy leirillä koko viikkoa, ja Pervon leiri ylittää taas iltapäivälehtien uutiskynnyksen. Myös hiukan romantiikkaa on ilmassa.

Delikouras, Aleksi: Nörtti – New game

Otava (2012)

Nimimerkin DragonSlayer666 elämä pyörii tietokoneen ja pelaamisen ympärillä. Yläaste on välttämätön pakko täynnä pissiksiä ja ulkonäkökeskeisiä poikia, eikä tietokonenörtti varsinaisesti sovi joukkoon. Älyä Dragolta ei puutu, hän vain haluaa valita itse mihin aikansa käyttää ja mistä asioista kiinnostuu, ja sitä eivät sanele opettajat tai rehtori. He tuntuvat muutenkin lähinnä keskittyvän Dragon syyttelyyn, milloin mihinkin selkkaukseen liittyen. Jostain kumman syystä äitikään ei osaa keskittyä olennaiseen vaan raivoaa (vuodesta toiseen) niin siivoamisesta, liiasta pelaamisesta kuin koulunkäynnistä. Ja jos tässä ei olisi riittävästi, niin äidillä on myös kreikkalainen miesystävä, Jorgos, jonka tapoja Dragon on välillä aika vaikea ymmärtää, mutta joka sentään antaa tämän yleensä olla rauhassa.

Drago pelaa netissä esimerkiksi Runescapea ja Battlefieldia. DragonSlayer666 on Dragon Rune-hahmon nimi, jota hän haluaa käytettävän myös itsestään, ja jopa opettajat ovat joutuneet taipumaan. Yksi Dragon pahimpia vihollisia niin virtuaali- kuin todellisessakin maailmassa on Hege91. Satunnainen (tietysti voitettu) puukkomatsi tai muu virtuaalimaailman peli häntä vastaan on mitä parhaiten käytettyä aikaa. Ja sanoo mitä sanoo, niin maailman paras pelaaja tulee Dragosta, ei todellakaan Hegestä. Kunhan vain mutsi antaisi harjoitella… Yllättäen Dragon elämässä alkaa kuitenkin tapahtua virtuaalimaailman ulkopuolellakin vaikka mitä, ja – olisiko se mahdollista? – jotkut asiat saattavat jopa mennä pelaamisen edelle.

Brassmo on Dragon äidin tutun poika, tuleva elokuvaohjaaja, joka on keksinyt Dragosta mitä mainioimman kuvauksen kohteen. Tuloksena on YouTubessa suurta huomiota herättäneitä Nörtti-dokumentteja: Brassmon koulutyönä tekemää tutkielmaa tietokoneriippuvaisista nuorista. Kyseenalaista julkisuutta Drago saa myös IRC-Galleriassa, jonne on joutunut liittymään hävityn vedonlyönnin seurauksena. Tai siis ensin hän ei harmikseen saa siellä minkäänlaista huomiota, ja sitten hieman liikaakin… Ainoa, kenen huomion Drago varsinaisesti haluaisi, on nimimerkki Fetasalaatti. Punatukkainen tyttö samasta koulusta, ja kenties ainoa täyspäinen kaikkien koulun pissisten keskellä. Jotenkin Drago päätyykin tekemisiin Fetasalaatin kanssa – ihan oikeassa elämässä – mutta syntyykö tutustumisesta muuta kuin kaveruutta?

Aleksi Delikouras on parikymppinen elokuva- ja tv-alan opiskelija, joka tunnetaan YouTube-lyhytelokuvistaan sekä FatalNinja-trilogiasta. Nörtti-videot ovat siis oikeastikin YouTubessa ja DragonSlayer666 löytyy myös Facebookista. New Game on Dragon päiväkirja, joka kertoo hänen elämästään, hänen näkökulmastaan – ja hänen kielellään. Kieli onkin aidon tuntuista nuorten puhekieltä, mitään pois jättämättä. Pelimaailman käsitteet eivät ehkä aukea lukijalle (ainakaan tälle lukijalle) ilman omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta se ei haittaa kirjan lukemista. Drago on yksinkertaisesti hauska ja virkistävän suorasanainen, eikä vaivaudu piilottamaan omia mielipiteitään, pidettiin niistä tai ei. Kohdatut vastoinkäymiset saavat myös sympatiat heräämään. Dragon juttuja voisi lukea lisääkin.

Salminen, Hellevi: Samuel ja Kekkosen puku

Otava (2011)

Kuvat Hannamari Ruohonen

Samuel on ekaluokkalainen, joka odottaa kovasti kesälomaa. Kesällä ei tarvitsisi mennä kouluun, jonka ajattelukin saa ahdistavan tunteen ilmaantumaan, ja muuttumaan sitten mahakivuksi. Samuelilla ei koulussa juuri ole kavereita, ja siellä on Viljami, joka etenkään ei huoli Samuelia porukoihin, ja muistaa myös joka välissä asiasta mainita.

Yksi hyvä kaveri Samuelilla on, Josefiina, ja se on tietysti Viljamille ja muille kiusaajille mahtavaa materiaalia. Ei kai sitä nyt poika voi tytön kanssa olla kaveri! Vähintäänkin siinä on jostain nolostuttavasta tykkäämisestä silloin kysymys. Samuel ei muutenkaan sovi siihen tietynlaiseen pojan muottiin, johon kaiketi Viljamin mielestä tulisi sopia. Samuelia ei kiinnosta jääkiekko, vaan hän pitää näyttelemisestä. Hän ihailee isän parvekkeelle istuttamia kukkia, ja hänen suurin salaisuutensa on kampauspää, jolle hän mielellään tekee meikkejä ja kampauksia. Mummun ja Anne-tädin kanssa tehty Pariisin matka ei sekään mene Viljamin mielestä putkeen: onhan se ihme juttu jos Disneylandin sijaan käydään vain museoissa ja kahviloissa.

Kiusaaminen surettaa ja ahdistaa Samuelia. Yleensä hän yrittää olla kuin ei huomaisikaan koko asiaa, mutta se ei saa sitä loppumaan. Usein mahakipu yltyy niin kovaksi, että kouluun ei voi mennä, ja silloin saa olla kotona isän tai mummun kanssa. Kenellekään aikuiselle hän ei ole kiusaamisesta puhunut, mutta mummu saa lopulta asian houkuteltua esiin ja vanhemmatkin saavat sitten tietää. Isällä onkin kertoa tarina, johon liittyy Kekkosen puku: yllättäen isääkin on aikoinaan kiusattu, ja mummua myös, syyt vain ovat olleet kaikilla erilaiset. Samuelia tieto vähän helpottaa. Muitakin on kiusattu ja he ovat selvinneet siitä. Silti asiaa on vaikea ymmärtää: kiusaamisen syy voi olla mikä tahansa, ja kaikkia ei koskaan kiusata, joten miksi sitten joitakin?

Lopulta kauan odotettu kesä saapuu, mutta sitä ennen tapahtuu jotain merkittävää. Anne-tädin harrikasta on apua, mutta myös Samuelin aloitteellisuus auttaa asiaa. Viljamin käytös alkaakin muuttua, ja Samuelin ahdistava olo haihtua. Kesäloman alussa luokkakavereita on melkein jo ikävä.

Samuel ja Kekkosen puku kertoo vakavasta aiheesta, joka yhä vaan on valitettavan ajankohtainen. Samuelilla on elämässään paljon mukavia asioita: perhe ja muut läheiset, harrastuksia ja kavereitakin. Ja silti tilanne koulussa on lähes yhden ihmisen ansiosta todella raskas, mahakivun aiheuttaja. Kiusaamisen syitä ja kiusaajan motiiveja voi miettiä (kateutta, mustasukkaisuutta?), mutta lopulta syyt ovat yhdentekeviä, koska sellaisia voi halutessaan keksiä mistä tahansa. Kirjassa tilanne laukeaa suhteellisen helpon oloisesti, mikä on tietysti hyvä asia, ja kenties rohkaisee tai auttaa jotakuta pientä lukijaa. Todellisuus on monille kuitenkin erilainen, eikä kenenkään pitäisi joutua kärsimään edes "pienestä" kiusaamisesta. Miten tämän asian saisi muuttumaan?

Parvela, Timo: Taro maan ytimessä

Kuvitus Jussi Kaakinen

Taro kaivaa hiekkalaatikolla kuopan, jossa on hiekkaa. Syvemmältä, ja vieläkin syvemmältä, löytyy myös hiekkaa, ja se saa Taron ihmettelemään maapallon koostumusta; ehkä se onkin pelkkä typerä hiekkapallo? Kysymys esitetään karhulle, joka istuu laatikon reunalla mököttäen. Sekin olisi halunnut kaivaa, mutta Taro ei antanut. Vielä yksi lapion kauhaisu hieman syvemmältä ja miten käykään – vastassa onkin jotain kovaa. Sitten täytyy tietysti rakentaa kone, jolla saa tehtyä reiän, josta voi kurkistaa maapallon sisälle.

Kone toimii kuin unelma. Hiekkalaatikon pohjalta lähdetään, vastaan tulee hiekkaa, savea, hiekkaa, savea ja – hiekkaa, niin, ja on siellä kalliotakin. Alas, alas, alas… ja sitten rysähtää, ja koetaan aika jännittäviä hetkiä taskulampun valossa. Taro ja karhu tutkivat löytämäänsä luolaa ja toteavat sen lopulta aika tylsäksi. Ei mitään erityisen kiinnostavaa tai jännittävää. Paitsi ehkä jos katsoo saman aukeaman kuvitusta, eikä usko Taron ja karhun juttuihin…

Karhun toppuuttelusta huolimatta Taro on innokas jatkamaan tutkimusretkeä. Hän hyppää koneeseen ja kiihdyttää matkaan. Vähän aikaa päästellään menemään, ja sitten pamahtaa taas. Löytyy maapallon keskipiste, jossa ei olekaan ainoastaan hiekkaa vaan jotain aivan muuta: jättiläishirviötoukka! Onneksi karhu saapuu pelastajana paikalle juuri ennen kuin hirviö hyökkää Taron kimppuun. Vähän hengästynyt karhu kyllä on, koska Taro unohti ottaa sen kyytiin ja se joutui juoksemaan koko matkan koneen perässä. Toukka saadaan lopulta hetkeksi lepytettyä keksillä, mutta eihän sille yksi riitä. Eikä riitä karhullekaan, joka ei epäröi hotkaistessaan loput keksit menemään toukan nenän edestä. Ja niin maailma kaipaa pelastamista.

Taro ja karhu tekevät suunnitelman maailman pelastamiseksi – ja toteuttavat sen. Monen hengästyttävän mutkan ja noin kahdenkymmenen vessan vetämisen jälkeen kaikki saadaan kuntoon juuri kun Taron vanhemmat tulevat kotiin koiraa ulkoiluttamasta. Tai ehkä kuntoon ei ole aivan oikea sana ainakaan Taron vanhempien mielestä, mutta mitä siitä, että sisällä on vähän hiekkaa tai että äidin keksit ovat kadonneet, kun kerran maapallon tulevaisuus on turvattu.

Taron ja karhun mahtavan mielikuvituksellinen seikkailu aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä niin tekstinsä kuin kuvituksensa ansiosta. Kuvituksessa näkyy sarjakuvataiteilijan kädenjälki ja sarjakuvamaisuus sopii tarinalle hyvin. Kuvia kannattaa jälleen kerran tutkia tarkkaan, koska niistä löytyy lukuisia hulvattomia yksityiskohtia. Taron (ja mielikuvitusystävä-karhun) vallattomat tempaukset vaikuttavat sellaisilta, että ne saavat kenet tahansa äidin ja isän nauramaan – kunhan oma muksu ei vahingossakaan keksi vastaavaa. Vanhemmilla on taipumusta olla välillä hieman ymmärtämättömiä ja vaikeahan sitä on lapsen käsittää, kun hän on juuri esimerkiksi selviytynyt voittajana taistelusta jättiläishirviötoukan kanssa. Taro-sarjan seuraavan eli toisen osan pitäisi ilmestyä lähiaikoina ja sen aihepiiriin viitataan tämän kirjan viimeisellä sivulla.