Emmett, Jonathan: Possun pulma

Kustannus-Mäkelä Oy, 2015

Kirjoittanut: Jonathan Emmett
Kuvittanut: Vanessa Cabban
Suomentanut: Raija Rintamäki

Ulkonäkökriittisenä nykyaikana on virkistävää tutustua possuun, joka on tyytyväinen ulkonäköönsä. Possuthan ovat siistejä eläimiä ja myös kirjan nasu haluaa pitää itsensä putipuhtaana. Mutta kuten selviää, se on paitsi siisti, myös melko turhamainen.

Eräänä kauniina kesäaamuna Mäkelän maatilalla Possu maiskuttelee kirsikoita hyvällä ruokahalulla, mutta - voi kauhistus - istuu vahingossa kirsikan päälle. Possu saa puhtoiseen kylkeensä kirkkaanpunaisen tahran, joka saa sen aivan pois tolaltaan:

"Huutava vääryys!" se vinkuu.

Maatilan muut eläimet yrittävät vuorotellen auttaa sitä parhaansa mukaan, mutta Possu joutuu ojasta allikkoon: tahra vain suurenee suurenemistaan.

Vuohi on syönyt punajuurta ja vain levittää tahraa,

Lehmä hakee puhdistukseen mopin, jossa onkin traktoriöljyä ja

Lammas kaataa tahralle shampoota, joka osoittautuukin värjäysaineeksi!

Lopulta lähinnä mustikkaa muistuttava, kauttaaltaan sininen Possu kipittää häpeissään latoon piiloon ja uskaltautuu sieltä ulos vasta pimeän tullen. Pimeässä se kuitenkin putoaa isoon mutalammikkoon ja on yltä päältä mudassa.

Seuraavana aamuna muut kotieläimet etsivät turhaan Possua. Ne löytävät lopulta vain ison mutaläjän, joka alkaa jupista Possun äänellä.

Muta on onneksi imenyt itseensä kaiken lian ja värin ja auringon kuivattamana se alkaa karista Possusta isoina palasina. Lopputuloksena Possu on puhtaampi kuin koskaan ennen ja kaikki on hyvin. Ainakin hetken aikaa...

Kirjassa viehättää erityisesti hauska tarina, joka muistuttaa rakenteeltaan hieman vanhoja satuja. Tilanne muuttuu komediallisesti koko ajan hullummaksi ja hullummaksi. Ainakin meillä kotona kirja nauratti minun lisäkseni jopa kriittistä 10-vuotiasta koeyleisöä, vaikka kuvakirja onkin suunnattu vähän pienemmille lapsille.

Englantilainen Jonathan Emmett (s. 1965) on kirjoittanut yli 50 lastenkirjaa, joista osa on käännetty myös suomeksi. Samaista possua on seurattu jo aikaisemmin kirjassa Possun pöksyt.

Stark, Ulf & Eriksson, Eva: Suuren metsän joulu

 

WSOY 2014

Ulf Starkin kirjoittamassa ja Eva Erikssonin kuvittamassa joulutarinassa äksy vanha tonttuherra yrittää vakuuttaa itsensä ja muut siitä kuinka hyvä onkaan elellä yksinäisyydessä. Toisaalla tarinassa kurkataan kaniiniperheen kotikolon vilskeeseen ja mietitään yhdessä, että mikäs ihme se joulu on, ja milloin se tulee? Tarinassa on 25 mukavan mittaista lukua, jotka sopivat luettavaksi vaikkapa iltasaduiksi joulun alla. Kuvitus on kaunis, herkkä ja hauska, kuten koko tarina.

 

Pieni, vanha kotitonttu, Kire, elelee omassa rauhassaan kauan sitten asumattomaksi jääneessä pihapiirissä. Päivittäin hän tekee kierroksen rakennuksissa ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa: koemakaa sängyt ja koeratsastaa keinuhevosen. Kire on hieman kireä ja äreä – koska tonttujen kuuluu olla sellaisia – mutta yksin ollessa saa onneksi tehdä asiat kuten tahtoo. On se vaan hyvä, etteivät kanat ja muut eläimet enää asustele samassa pihassa kiusaa tekemässä. Tontun muistiin palaa kuinka possuakin piti koko ajan olla rapsuttamassa niskasta.

 

Joulukuun ensimmäinen päivä sujuu alkuun aivan kuten sen kuuluukin, mutta sitten Kire kohtaa kierroksellaan kiipeliin jääneen kimalaisen, ja joutuu pelastuspuuhiin. Toki tonttu siitä harmistuu, ja pääsee nurisemaan myöhästymistään seuraavista askareista, mutta kimalainen suhtautuu marinaan tyynesti. Näyttää kovasti siltä, että Kire saa tahtomattaan seuraa talveksi, ja yksinäisyyden tarjoama rauha ja hiljaisuus on menetetty.

 

Hän pysähtyy kimalaisen sängyksi illalla petaamansa rasian luo. Patjaksi hän on pannut karhunsammalta ja peitoksi lehden. Hän vetää lehden syrjään ja tökkäisee kimalaista sormellaan. Kire tökkii niin kauan, että kimalainen herää.

– Minähän sanoin, että sinun pitää nukkua! hän ärähtää. No, nyt minun on kai otettava sinut mukaani ulos.

 

Pienen matkan päässä, suuren metsän tammen alla, on kaniinien kotikolo. Siellä käy aikamoinen hyörinä, kun pikkuiset riehuvat ja aikuiset puuhaavat kuka mitäkin. Talvi on tulossa, ja tuuli tuo mukanaan muutakin ihmeellistä: kyltin, jossa lukee TARJOA! HIENO TONT. Mikä ihme se on, ja kuka osaisi lukea siinä olevat kirjaimet?

– Me ihmettelemme vain, mikä tämä mahtaa olla. Ja lukeeko siinä jotakin, jonka voi lukea. Jos siis osaa lukea, vaari sanoo.
He ovat laskeneet kyltin maahan koukeropuoli ylöspäin. Pöllö lehahtaa oksalle ja tuijottaa kylttiä kauan.

No, pöllö ei tässä tarinassa ehkä ole aivan se viisas lukutoukka, jona sitä monesti pidetään, mutta tulee kyltti lopulta luetuksi. Ja luonteva päätelmä on, että tonttu on tulossa, ja vieläpä hieno sellainen! Jouluvalmistelut pyöräytetään käyntiin ja aletaan malttamattomina tontun odotteluun. Kaniinien kolossa odotetaan, ja odotetaan, mutta tonttua ei kuulu eikä näy. Lopulta pikkuinen Iina päättää, että jos tonttu ei muuten tule, on lähdettävä hakemaan. Jännittävä seikkailukin saadaan tarinaan vielä ennen kuin koko porukka pääsee yhteiseen lämpöiseen joulujuhlaan.

– Ja hyvä, lämmin, hellä! kyyhkynen kujertaa.
– Helläkö? isä kysyy.
– Sellaista minä olen kuullut puhuttavan, sanoo kyyhkynen, joka aina silloin tällöin käy kaupungissa kääntymässä. Hyvä, lämmin, hellä – sellainen pitää kai olla jouluna.