Parvela, Timo: Maukan ja Väykän hyvä päivä

Teksti Timo Parvela
Kuvittanut Virpi Talvitie
Tammi 2017, 71 s.

 

Parvela, Timo: Maukan ja Väykän hyvä päivä

Maukan ja Väykän elämästä kertovia kirjoja on jo vaikka kuinka monta, mutta kirjailija Timo Parvela onnistuu ilahduttamaan lukijansa kerta toisensa jälkeen. Maukan ja Väykän hyvä päivä on todellinen hyvänmielenkirja. Kirjan nimi kuvaa teoksen sisältöä erinomaisesti.

Kuvittaja Virpi Talvitien työnjälki on hurmaavaa. Tässä kirjassa kirjailijan ja kuvittajan yhteistyö on sellaisella tasolla, jota sopii muidenkin tavoitella. Kun kirjailija on jakanut tekstinsä lukuihin kellotaulun mukaan, on kuvittaja iskenyt samaan rakoon alkuvinjetin, jossa numero toistuu. Kirja kannattaa hommata käsiinsä jo pelkän kuvituksenkin takia.

Virpi Talvitien kuvitusta teoksessa Maukan ja Väykän hyvä päivä

Pidän Maukka ja Väykkä -kirjojen huumorista. Rakastan niiden kieltä. Aloitteleva lukija ei pääse helpolla, mutta ääneenlukeva aikuinen nauttii yksityiskohdista. Ja on kirjailija selvästi ajatellut kokemattomia lukijoitaan, sillä virkkeet ovat niin lyhyitä, kuin voivat olla ilman, että ilmeikkyys kärsisi.

Onneksi yläkerran ikkuna oli auki. Väykkä lähti hakemaan tikkaita, jotka olivat maassa pitkällään vajan takana. Niiden päällä oli kymmenen multasäkkiä ja seitsemän pussia lannoitetta. Väykkä puuskutti säkit syrjään. Sitten se raahasi tikkaat ikkunan alle ja nosti ne seinää vasten. Kun se oli kiivennyt puoliväliin, se muisti polttopuut, joita oli alun perin lähtenyt hakemaan [..].

Olen kommentoinut Maukan ja Väykän aiempia seikkailuita kahdesti, vuonna 2012 ja 2013.

Stark, Ulf & Eriksson, Eva: Suuren metsän joulu

 

WSOY 2014

Ulf Starkin kirjoittamassa ja Eva Erikssonin kuvittamassa joulutarinassa äksy vanha tonttuherra yrittää vakuuttaa itsensä ja muut siitä kuinka hyvä onkaan elellä yksinäisyydessä. Toisaalla tarinassa kurkataan kaniiniperheen kotikolon vilskeeseen ja mietitään yhdessä, että mikäs ihme se joulu on, ja milloin se tulee? Tarinassa on 25 mukavan mittaista lukua, jotka sopivat luettavaksi vaikkapa iltasaduiksi joulun alla. Kuvitus on kaunis, herkkä ja hauska, kuten koko tarina.

 

Pieni, vanha kotitonttu, Kire, elelee omassa rauhassaan kauan sitten asumattomaksi jääneessä pihapiirissä. Päivittäin hän tekee kierroksen rakennuksissa ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa: koemakaa sängyt ja koeratsastaa keinuhevosen. Kire on hieman kireä ja äreä – koska tonttujen kuuluu olla sellaisia – mutta yksin ollessa saa onneksi tehdä asiat kuten tahtoo. On se vaan hyvä, etteivät kanat ja muut eläimet enää asustele samassa pihassa kiusaa tekemässä. Tontun muistiin palaa kuinka possuakin piti koko ajan olla rapsuttamassa niskasta.

 

Joulukuun ensimmäinen päivä sujuu alkuun aivan kuten sen kuuluukin, mutta sitten Kire kohtaa kierroksellaan kiipeliin jääneen kimalaisen, ja joutuu pelastuspuuhiin. Toki tonttu siitä harmistuu, ja pääsee nurisemaan myöhästymistään seuraavista askareista, mutta kimalainen suhtautuu marinaan tyynesti. Näyttää kovasti siltä, että Kire saa tahtomattaan seuraa talveksi, ja yksinäisyyden tarjoama rauha ja hiljaisuus on menetetty.

 

Hän pysähtyy kimalaisen sängyksi illalla petaamansa rasian luo. Patjaksi hän on pannut karhunsammalta ja peitoksi lehden. Hän vetää lehden syrjään ja tökkäisee kimalaista sormellaan. Kire tökkii niin kauan, että kimalainen herää.

– Minähän sanoin, että sinun pitää nukkua! hän ärähtää. No, nyt minun on kai otettava sinut mukaani ulos.

 

Pienen matkan päässä, suuren metsän tammen alla, on kaniinien kotikolo. Siellä käy aikamoinen hyörinä, kun pikkuiset riehuvat ja aikuiset puuhaavat kuka mitäkin. Talvi on tulossa, ja tuuli tuo mukanaan muutakin ihmeellistä: kyltin, jossa lukee TARJOA! HIENO TONT. Mikä ihme se on, ja kuka osaisi lukea siinä olevat kirjaimet?

– Me ihmettelemme vain, mikä tämä mahtaa olla. Ja lukeeko siinä jotakin, jonka voi lukea. Jos siis osaa lukea, vaari sanoo.
He ovat laskeneet kyltin maahan koukeropuoli ylöspäin. Pöllö lehahtaa oksalle ja tuijottaa kylttiä kauan.

No, pöllö ei tässä tarinassa ehkä ole aivan se viisas lukutoukka, jona sitä monesti pidetään, mutta tulee kyltti lopulta luetuksi. Ja luonteva päätelmä on, että tonttu on tulossa, ja vieläpä hieno sellainen! Jouluvalmistelut pyöräytetään käyntiin ja aletaan malttamattomina tontun odotteluun. Kaniinien kolossa odotetaan, ja odotetaan, mutta tonttua ei kuulu eikä näy. Lopulta pikkuinen Iina päättää, että jos tonttu ei muuten tule, on lähdettävä hakemaan. Jännittävä seikkailukin saadaan tarinaan vielä ennen kuin koko porukka pääsee yhteiseen lämpöiseen joulujuhlaan.

– Ja hyvä, lämmin, hellä! kyyhkynen kujertaa.
– Helläkö? isä kysyy.
– Sellaista minä olen kuullut puhuttavan, sanoo kyyhkynen, joka aina silloin tällöin käy kaupungissa kääntymässä. Hyvä, lämmin, hellä – sellainen pitää kai olla jouluna.

Parvela, Timo: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Tammi (2012)

Timo Parvelan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Maukka,Väykkä ja Karhu Murhinen jatkaa Maukan ja Väykän seikkailuista kertovaa kirjasarjaa. Maukka on kissa ja Väykkä on koira. Karhu Murhinen puolestaan on päästäinen, jolle äiti on antanut pelottavan nimen, jotta poika saisi olla pedoilta rauhassa.  Nimihuijaus on kuitenkin paljastunut kaikille jo aikaisemmin, eikä kukaan enää pelkää Karhu Murhista. Toisaalta Karhu Murhinen on saanut Maukasta ja Väykästä ystävät, jotka suojelevat sitä paremmin kuin pelottavinkaan nimi. Maukka ja Väykkä asuvat taivaansinisessä talossa, ja talon pihassa päästäisellä on oma linnunpönttö.

Kirja rakentuu muutaman aukeaman pituisista tarinoista tämän kolmikon elämästä.  Kissan, koiran ja päästäisen yhteiselo on epätodennäköistä, ja päästäinen onkin onnellinen isoista  ystävistään. Murhinen ei anna pienen kokonsa häiritä. Sen mielestä on mukava pelata palloa kissan kanssa, vaikka se häviää aina. Se uskoo, että vielä jonain päivänä voittaa kissan, vaikka yleensä pelit päättyvät suunnilleen 50-0. Myös kissa on aina valmis uusintaotteluun päästäisen kanssa. Joskus se lupaa antaa jopa tasoitusta:

- Sinä saat vähän tasoitusta. Sovitaan, että sinulla on jo valmiiksi yksi maali. Tai ehkä sittenkin vain puolikas, ettei mene ihan epäreiluksi.

- Puolikas maali? Väykkä rypisti kulmiaan.

- Niin. Toinen puoli siitä kuuluu minulle, koska minä tavallaan teen sen, kun lahjoitan sen Murhiselle. Peli on siis puoli-puoli.

Maukka oli päättänyt, ettei koskaan kasva aikuiseksi. Väykän mielestä Maukka on onnistunut tavoitteessaan erinomaisesti. Toisinaan jämpti Väykkä tuskastuu itsekeskeiseen kissaan. Murhinen sen sijaan katsoo tärkeäksi alkaa käyttäytyä kuin aikuinen, kun on viettänyt ensimmäisen syntymäpäivänsä:

- Minä en enää voi juoksennella päättömästi sinne ja tänne. Minun tekemisilläni täytyy olla tietty tarkoitus. Minun täytyy itse tehdä omat voileipäni. Minä en voi röyhtäistä ruokapöydässä. Minä en saa sanoa kaikkeen "enkä" tai "jippijaiei". Minun täytyy mennä töihin. Minun täytyy mennä naimisiin. Ehkä.

Murhinen alkaa etsiskellä työpaikkaa ja huomaa, että kylässä tarvitaan poliisi. Se keksii ryhtyä kyläpoliisiksi. Uransa aikana se selvittää kadonneiden hevosenkenkien arvoituksen, huolehtii, että kanan hoitolapset pääsevät turvallisesti tarhaan, ja käy härän pellolla tarkastamassa, etteivät linnut noki jyviä. Vuodenvaihteessa Murhinen pettyy rakkaudessaan. Sitten sen viikset alkavat harmaantua. Kesän kynnyksellä nyt jo puolitoistavuotias Murhinen päättää jäädä eläkkeelle ja selvittää elämän tarkoituksen. Elämän tarkoituksen löytäminen ei ole helppo tehtävä. Väykän mielestä elämän tarkoitus on tehdä työtä ja ahkeroida kovasti. Sen sijaan kissa ilmoittaa maukkamaiseen tapaansa, että elämässä on tarkoitus riemuita ja remuta.

Kirjassa kuvataan kauniisti vanhenemista ja elinpäivien vähenemistä. Murhinen tietää, että harva päästäinen elää yli kaksivuotiaaksi. Se ei kuitenkaan sure asiaa. Vanhuus tuntuu Murhisesta omituiselta. Sen mielestä kaikkein kummallisinta vanhaksi tulemisessa on, että vanhat asiat nousevat mieleen. Murhinen muistaa, miltä kesä tuoksui, kun se oli lapsi, ja kuinka sen isä vei sen ensikertaa uimaan. Seitikki-siskon kanssa selvittämättä jäänyt asia kalvaa Murhista jatkuvasti, mutta se ei voi tehdä asialle enää mitään, koska arvelee isonsiskon jo kuolleen. Sitten Murhinen päättää, että sen on nähtävä lapsuudenkotinsa vielä kerran, ja koska se on hyvin päättäväinen pieni päästäinen, ystävykset lähtevät matkaan.

Kotiinpaluun jälkeen Murhinen keskittyy kirjoittamaan muistelmiaan. Murhinen myös ratkaisee elämän tarkoituksen. Voit lukea sen aivan kirjan lopusta.



Hirvonen, Hannu: Rakastunut krokotiili

Kuvitus Pia Sakki

Pieni krokotiili Krristian on rakastunut – eikä vain rakastunut, vaan rrrrrrakastunut, ihan kuudella ärrällä. Rakkauden kohde on pieni (ihana) krokotiilineito Krrilla, joka on oopperalaulaja ja esiintyy kaukaisissa maissa. Kyseessä siis on kaukorakkaus, ja sellaisena Krristian sen toistaiseksi haluaa pitääkin. Ehkä hän jossain vaiheessa lähestyy Krrillaa paketillisella rakkausrunoja, mutta ei vielä. Paketti runojen lähetykseen vaadittaisiin siksi, että niitä on niin paljon. Tällä hetkellä kaikkiaan kuusisataa, ja koska tahansa voi syntyä seuraava.

Krristian riutuu rakkaudessaan eikä oikeastaan kykene keskittymään mihinkään muuhun. Murisevassa metsässä (jossa Krristian asuu) tapahtuu kuitenkin monenlaista, ja nyt valmistaudutaan hiirten häihin. Kaikkiaan 12 nuorta hiiripariskuntaa on menossa naimisiin ja valmistelut ovat jo pitkällä. Saukonpoikien leipomo valmistaa komean juustonmuotoisen kakun, hämähäkit ovat tehneet morsiushunnut, taivaalta saadaan jotain sinistä, kirkonkylän kirjastosta jotain lainattua ja harakka on luvannut jokaiselle morsiamelle jotain uutta. Itse kuu on lupautunut vihkimään hiirinuoret eli koko metsän väki siis osallistuu. Vieraita on tulossa läheltä ja kaukaa, ja juhlista on tulossa valtavat.

Hääjuhlien yö saapuu, kuu puhuu kauniisti ja hiiripariskunnat lupaavat tahtovansa. Sitten alkavat itse juhlat, suurimmat ja hauskimmat, jotka Murisevassa metsässä on koskaan pidetty. Sammakoiden kvartetti on palannut maailmankiertueeltaan ja esittää hääpareille häälaulunsa. Pöydät notkuvat herkkuja ja niihinkin muistetaan paneutua. Lopulta tulee kakun leikkaamisen aika ja pienen sählingin jälkeen hääparit painavat lapionsa kakkuun, jolloin kuuluu POKS! Kakun kansi lennähtää paikaltaan, kakun sisältä nousee kaunis nuori krokotiilityttö – ja Krristian pyörtyy…

Sitten vaaditaan pohdintaa ja ponnistuksia kavereilta, kuulta, pieniltä sinisiltä linnuilta ja jopa saunalta, että ensin saadaan Krristian lopettamaan pyörtyily, ja sitten ohjattua kahden pienen krokotiilin tarina oikeille raiteille. Tiedossa on onnellinen loppu ja hyvä mieli kaikenikäisille lukijoille.

Murisevan metsän moninaisista, varsin humoristisista tapahtumista kertovat myös Hannu Hirvosen kaksi aiempaa, Keltanokka -sarjassa ilmestynyttä lastenkirjaa, Tärisevä traktori ja Harvapäinen hirvi. Pia Sakki on kuvittanut kaikki kirjat, mutta tämä viimeisin on ainoa, jossa kuvat ovat saaneet suloisen pehmeät värit. Kuvista käy ilmi, että Krristian (ja Krrilla) todella ovat pieniä krokotiileja – lähellä hiirien kokoluokkaa – mikä tekee Krristianista entistäkin hellyttävämmän rakkaudentuskassaan. Kuvitus kaikenkaikkiaan tukee hienosti sympaattista tarinaa. Vinkkinä lisätietoa haluaville, että kirjan nimen perusteella netistä löytyy useampikin oikein kiva blogikirjoitus teoksesta.

Rakastunut krokotiili on vuoden 2011 Finlandia Junior -palkintoehdokkaana. Voittajan valitsee muusikko Paula Vesala ja palkinto jaetaan 23.11.2011.

Isto, Sanna: Tinka ja Taika

Kuvitus Julia Vuori

Tinkan ja Taikan mummo on tulossa vierailulle. Tytöt olivat vielä niin pieniä edellisen visiitin aikaan, etteivät oikeastaan muista siitä tai mummostaan mitään. Vuosien varrella postikortteja on saapunut säännöllisesti milloin mistäkin maailman kolkasta ja viimeisimmässä mummo oli ilmoittanut päivämäärän, jolloin aikoi saapua.

Talo on puunattu putipuhtaaksi ja äidin ylpeys, puutarha, on kaunis kuin mikä. Sitten vain odotellaan, ja yhtäkkiä kadulta kuuluukin hevosten kavioiden kopsetta. Mummo ilmaantuu portista matka-arkkuineen, mutta hevosia ei enää näy missään, kun Tinka ja Taika käyvät kurkkaamassa. Matka-arkku taas on niin painava, ettei isä saa sitä hievahtamaankaan.

Mummo osoittautuu tosi mukavaksi, mutta Tinka ja Taika ovat alkaneet epäillä, ettei hän olekaan ihan tavallinen mummo… Isäkin on sitä mieltä, että anopin vierailuissa on aina ollut jotain erikoista. Tytöistä olisi mahtavaa päästä kurkistamaan mummon matka-arkun sisälle. Se varmasti ratkaisisi koko arvoituksen ja kaikki salaisuudet paljastuisivat, mutta harmi kun arkku on tiukasti lukossa. Tinka ei kuitenkaan malta olla yrittämättä, ja monenlaista taikasanaa ja loitsua kokeiltuaan hän saa lopulta arkun auki. Selvästikin kyseessä on taika-arkku, sillä sieltä löytyy aivan kokonainen oma maailmansa.

Jos mummo taika-arkkuineen siis oikeasti on noita, on äiti noidan tytär (ja itse myös noita) ja Tinka ja Taika ovat noidan tyttärentyttäriä eli myös noitia! Miksi ihmeessä äiti siis ei käytä taikavoimiaan esimerkiksi kotiaskareisiin, vaan pakottaa tytötkin siivoamaan ja tekemään kaikkea muuta tylsää. Taikomisen sijaan äiti aina kertoo tarinaa lapsuuden kaveristaan Valpurista, joka ei saanut lapsena oppia mitään, eikä osannut solmia edes kengännauhojaan, ja kärsi asiasta vielä aikuisenakin. Äidistä sellainen olisi kamalaa, kun taas tyttöjen mielestä Valpurin lapsuus oli varmasti ihana.

Talossa ja pihapiirissä alkaa tapahtua yhä oudompia asioita. Hevospehmolelu Lilli näyttää oppineen puhumaan ja tarinaan sotkeutuu vielä yksi epäilyttävä kaupustelija, joka pyrkii väkisin taloon sisälle. Tuntuu jopa siltä, että mummo taitaa tuntea tyypin entuudestaan, eikä ole mielissään tämän ilmaantumisesta. Paljastuvatko salaisuudet ja saavatko tytöt suojeltua mummon omaisuutta oudolta tunkeilijalta?

Julia Vuoren värikylläinen kuvitus vie lukijan keskelle hyväntuulista, taikuutta täynnä olevaa seikkailua. Sanna Iston esikoisteos sisältää tomerien päähenkilöiden lisäksi oivaltavaa ja huumoripitoista kieltä, jota on ilo lukea. Tätä lastenromaania suositellaan yli 6-vuotiaille.