Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Otava 2017, 79 s.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Minä Minttu -kirjan tarinat on julkaistu alun perin kolmena erillisenä teoksena: Minttu auttaa (1990), Minttu yksin kotona (1989) ja Minttu ei tahdo (1988). Tarinat on järjestetty tähän teokseen päinvastaiseen järjestykseen, missä ne ilmestyivät. Minä Minttu -teoksen ensimmäisessä tarinassa perheessä ei näytä olevan Mintun lisäksi muita lapsia, (oikein tarkkasilmäinen voi kuitenkin bongata tuttipullon ja muuta vauvakamaa kuvista), seuraavissa mukana on pikkuveli Santtu, joten järjestys vaikuttaa harkitulta.
 
En ole tarkastanut tätä, nykyisin en oikein paljon tarkastele, mutta luulen, että ensikohtaamiseni Mintun kanssa tapahtui äidin tilaaman Kotilieden kautta. Muistini mukaan lehden viimeisellä aukeamalla oli yhden sivun verran mustavalkoista minttua. Ajoittaisin tämän ensikohtaamisemme 1970-luvun lopulle. Ensimmäiset Minttu-kirjat joka tapauksessa julkaistiin vuonna 1978. Tämän vuosiluvun tarkastin.

Yhtään Minttu-kirjaa meillä ei kotona ollut, mutta hiukan nuoremmilla serkuilla taisi niitä olla, sillä muistan lukeneeni minttuja ääneen. Lukutaidon opettelu sujui minulta huomattavan tahmeasti, ja epäilen, että kirja ei suinkaan osunut sattumalta käteeni, vaan ovelilla aikuisilla oli sormensa pelissä. Minttu-kirjoissa tekstin määrä on kohtuullinen. Ja präntti on ilahduttavan kookasta. Heikkokin lukija pääsee kääntämään sivua usein.

 
Iän myötä olen alkanut ilahtua lastenkirjojen uusintapainoksista aina vain enemmän ja enemmän. On hauska lukea lapsille ääneen samoja kirjoja, joita itsellekin on luettu. Testasin kirjaa pian kaksi täyttävän tytön kanssa, ja hän istui tanakasti sylissäni, kun luin kirjan yhteen menoon kannesta kanteen. Kustantajan antama ikäsuositus on 3+.

Minttu on kestänyt aikaa hyvin. Tapahtumat liittyvät lapsen arkeen. Voisin kuvitella, että lapsi pystyy samaistumaan Minttuun helposti. Hahmon kotikin tuntuu ihan nykyaikaiselta. Minulla ei ollut käytettävissä alun perin ilmestyneitä kolmea nidettä, mutta tässä kädessäni olleessa kirjassa ei esiintynyt lankapuhelinta, kasettisoitinta tai muuta sellaista, jonka olemassaoloa nykylapsi ihmettelisi. Perheen vanhempien työnjako on perinteinen, isä käy töissä ja äiti hoitaa lapset. Kokoelman aloittavaa tarinaa suosittelen erityisesti niille aikuisille, jotka kantavat päävastuun kodista toisen vanhemman käydessä palkkatyössä.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Areenassa on kuultavissa Maikki Harjanteen haastattelu. Harjanne kertoo mm. siitä, miksi Mintun isän rooli jää tarinoissa melko vähäiseksi.

 

Jüngling, Christine: Vähän aikaa vielä!

Mäkelä (2012)

Kuvitus Manfred Tophoven

Iinan ja Peetun äiti ja isä ovat lähdössä kaupunkiin asioille, ja lasten on tarkoitus mennä kavereidensa luokse. Lähteminen ei kuitenkaan näytä millään onnistuvan: Peetu istuu kuin hypnotisoituna tietokoneen ääressä, ja Iina television. Lopulta lapset saadaan siirtymään auton takapenkille – pelikonsoleidensa kera.

Kavereiden luona Iinalla ja Peetulla on kova kiire jatkamaan pelaamista, mutta suureksi ihmetykseksi Essi ja Juuso ilmoittavatkin, että tälle päivälle on muuta ohjelmaa. Tänään on puuhapäivä, suuntana on seikkailupuisto, ja matkalla selvitetään puuhapäivän merkitys. Essin ja Juuson perheellä on televisio- ja tietokonesäännöt, joita täytyy noudattaa. Jos se onnistuu kaksi viikkoa, saavat lapset vuorollaan päättää mitä puuhapäivänä tehdään. Eikä päivään kuulu tv:tä tai tietokoneita, vaan kaikkea paljon kivempaa: eläintarhaa, aarteenetsintäretkeä tai vaikka intiaanipäivää, ja vanhemmat osallistuvat päivän ohjelmaan lasten kanssa.

Seikkailupuisto on mahtava: valtavan iso alue täynnä vaikka mitä tekemistä. Välillä syödään eväitä ja sitten jatketaan taas leikkimistä. Päivä kuluu vauhdilla kun on hauskaa, ja kotimatkalla ei voi kuin todeta että olipa hienoa. Kotiin palatessaan Iina ja Peetu löytävät isän television äärestä ja äidin tietokoneelta. Närkästyneinä lapset komentavat vanhempansa pois töllöttimien edestä kuuntelemaan mitä asiaa heillä on. Sisarukset kertovat innoissaan päivästään, ja ehdottavat että hekin alkaisivat noudattaa vastaavia sääntöjä ja viettää puuhapäiviä. Idea todetaan hyväksi, säännöt neuvotellaan yhdessä ja ne otetaan käyttöön heti seuraavana päivänä.

Yhdessä sovittuja sääntöjä on mukava noudattaa. Kaikki saavat katsoa telkkarista jotain haluamaansa, mutta sitten töllö laitetaan kiinni. Iltapalalla televisiota ei avata, kuten ei aamupalallakaan, ja niiden aikana tuleekin sen sijaan juteltua koko perheen kesken. Kohta onkin sitten jo ensimmäinen puuhapäivä, ja tiedossa retki kylpylään. Se on Iinan toive. Peetukin tietää jo mitä hän haluaa tehdä sitten, kun on hänen vuoronsa valita puuhapäivän ohjelma, ja isälle ja äidillekin taitaa tarjoutua tilaisuus toiveisiin. Tietysti kyllä vain siinä tapauksessa, että sääntöjä on noudatettu.

Tuntuuko tutulta? Telkkari pauhaa koko illan ja tietokone houkuttelee. Minä ihan vähän vaan pelaan tai surffaan… Aika monelle tekisi varmaan hyvää hieman rajoittaa niin television kuin tietokoneen tuijotusta, ja mikäpä parempi tapa käyttää jäljelle jäänyt aika, kuin viettää se perheen tai ystävien kanssa. Tehden jotain muuta kuin katsoen telkkaria.