Nopola, Sinikka: Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

Teksti: Nopola, Sinikka ja Nopola, Tiina

Kuvitus: Savolainen, Salla

Tammi 2017, 77 s. 

 

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1989. Ensin Kattilakosken perheestä kertovia kirjoja kuvitti Markus Majaluoma. 13 kirjan ja 20 vuoden jälkeen kuvittajaksi tuli Salla Savolainen. Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö on jo Savolaisen seitsemäs Heinähattu ja Vilttitossu -kirja. Tekijäkolmikon työ on tasaista laatua, se ei yllätä mihinkään suuntaan. Lanseerasin äsken tunnisteisiin uuden termin. Tämä jos mikä on hyvän mielen kirja. Heti kansiaukeamalla on ihana kylämaisema, jossa Kattilakosken perheen naapuristo touhuaa joulunaluspuuhissaan paksujen lumikinosten keskellä.

Kirjan ensimmäisellä tekstisivulla kerrotaan, että jouluun on enää viikko. Siskokset Heinähattu ja Vilttitossu ovat rakentamassa isoa lumiukkoa, kun paikalle pysähtyy joulukeräyksen pakettiauto. Naapuritalosta kannetaan siihen saman tien tavaroita, kasseittain tavaroita: pehmonalleja, nukkeja ja ties mitä hauskaa.

- Varattomien kotien lapset saavat jouluna kauheasti paketteja! Vilttitossu älähti.
- Saathan sinäkin paketteja, Heinähattu huomautti.
- Mutta en tarpeeksi, sanoi Vilttitossu.

Vilttitossu ei olisi Vilttitossu, jollei hän heti tarttuisi toimeen. Hänen on saatava paljon lahjoja, ainakin pehmoleluja, muovailuvahaa, karkkeja ja nukenastiasto. Tyttö naamioituu ja kirjoittaa kerjäyskylttiin "KÖYHÄ LASPI. ANNA HETI LELUJA." Lopputulos ei kuitenkaan tyydytä Vilttitossua, joten hän alkaa lahjojen toivossa hyvin kiltiksi ja ahkeraksi. Mutta miten tämä hanke onnistuu? Saako Vilttitossu aattona enemmän lahjoja kuin sisko?

Tuttuun tapaan mukana menossa ovat myös poliisit Isonapa ja Rillirousku sekä Alibullenin neidit.

Stark, Ulf & Eriksson, Eva: Suuren metsän joulu

 

WSOY 2014

Ulf Starkin kirjoittamassa ja Eva Erikssonin kuvittamassa joulutarinassa äksy vanha tonttuherra yrittää vakuuttaa itsensä ja muut siitä kuinka hyvä onkaan elellä yksinäisyydessä. Toisaalla tarinassa kurkataan kaniiniperheen kotikolon vilskeeseen ja mietitään yhdessä, että mikäs ihme se joulu on, ja milloin se tulee? Tarinassa on 25 mukavan mittaista lukua, jotka sopivat luettavaksi vaikkapa iltasaduiksi joulun alla. Kuvitus on kaunis, herkkä ja hauska, kuten koko tarina.

 

Pieni, vanha kotitonttu, Kire, elelee omassa rauhassaan kauan sitten asumattomaksi jääneessä pihapiirissä. Päivittäin hän tekee kierroksen rakennuksissa ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa: koemakaa sängyt ja koeratsastaa keinuhevosen. Kire on hieman kireä ja äreä – koska tonttujen kuuluu olla sellaisia – mutta yksin ollessa saa onneksi tehdä asiat kuten tahtoo. On se vaan hyvä, etteivät kanat ja muut eläimet enää asustele samassa pihassa kiusaa tekemässä. Tontun muistiin palaa kuinka possuakin piti koko ajan olla rapsuttamassa niskasta.

 

Joulukuun ensimmäinen päivä sujuu alkuun aivan kuten sen kuuluukin, mutta sitten Kire kohtaa kierroksellaan kiipeliin jääneen kimalaisen, ja joutuu pelastuspuuhiin. Toki tonttu siitä harmistuu, ja pääsee nurisemaan myöhästymistään seuraavista askareista, mutta kimalainen suhtautuu marinaan tyynesti. Näyttää kovasti siltä, että Kire saa tahtomattaan seuraa talveksi, ja yksinäisyyden tarjoama rauha ja hiljaisuus on menetetty.

 

Hän pysähtyy kimalaisen sängyksi illalla petaamansa rasian luo. Patjaksi hän on pannut karhunsammalta ja peitoksi lehden. Hän vetää lehden syrjään ja tökkäisee kimalaista sormellaan. Kire tökkii niin kauan, että kimalainen herää.

– Minähän sanoin, että sinun pitää nukkua! hän ärähtää. No, nyt minun on kai otettava sinut mukaani ulos.

 

Pienen matkan päässä, suuren metsän tammen alla, on kaniinien kotikolo. Siellä käy aikamoinen hyörinä, kun pikkuiset riehuvat ja aikuiset puuhaavat kuka mitäkin. Talvi on tulossa, ja tuuli tuo mukanaan muutakin ihmeellistä: kyltin, jossa lukee TARJOA! HIENO TONT. Mikä ihme se on, ja kuka osaisi lukea siinä olevat kirjaimet?

– Me ihmettelemme vain, mikä tämä mahtaa olla. Ja lukeeko siinä jotakin, jonka voi lukea. Jos siis osaa lukea, vaari sanoo.
He ovat laskeneet kyltin maahan koukeropuoli ylöspäin. Pöllö lehahtaa oksalle ja tuijottaa kylttiä kauan.

No, pöllö ei tässä tarinassa ehkä ole aivan se viisas lukutoukka, jona sitä monesti pidetään, mutta tulee kyltti lopulta luetuksi. Ja luonteva päätelmä on, että tonttu on tulossa, ja vieläpä hieno sellainen! Jouluvalmistelut pyöräytetään käyntiin ja aletaan malttamattomina tontun odotteluun. Kaniinien kolossa odotetaan, ja odotetaan, mutta tonttua ei kuulu eikä näy. Lopulta pikkuinen Iina päättää, että jos tonttu ei muuten tule, on lähdettävä hakemaan. Jännittävä seikkailukin saadaan tarinaan vielä ennen kuin koko porukka pääsee yhteiseen lämpöiseen joulujuhlaan.

– Ja hyvä, lämmin, hellä! kyyhkynen kujertaa.
– Helläkö? isä kysyy.
– Sellaista minä olen kuullut puhuttavan, sanoo kyyhkynen, joka aina silloin tällöin käy kaupungissa kääntymässä. Hyvä, lämmin, hellä – sellainen pitää kai olla jouluna.

Kyrö, Tuomas: Pukin paha päivä

Kuvitus ja kuvatekstit
Antti Kyrö

Kössilän Manua epäilyttää: joulupukki ei taidakaan olla todellinen. Ainakin on ihan turhaa lasten saada kivoja lahjoja, kun niillä ei saa itse ollenkaan leikkiä. Leikit joko kielletään vedoten ties mihin turvallisuusseikkoihin tai sitten kilpailunhaluiset isä ja setä etuilevat lelujen käytössä vanhemman oikeudella. Jos joulupukki todella on olemassa, olisi seuraavana jouluna paras vanhempienkin saada sellaista tekemistä, etteivät lasten leikit häiriintyisi.

Tottahan toki joulupukki on olemassa. Hän ei kyllä enää asu Korvatunturilla vaan jokusen luottotontun kanssa kerrostalossa Suurkaupungissa, ja Petterikin on päässyt eläkkeelle vetojuhdan toimesta. Nykyään lahjojen jako suoritetaan lentävällä pakettiautolla. Tulevaa joulua aletaan valmistella puolen vuoden ansaitun levon jälkeen elikkä puolisen vuotta ennen seuraavaa joulua. Manu Kössilän ja monen muun vastaavassa tilanteessa olevan lapsen palautteen perusteella ryhtyy pukki tonttuineen keksimään aikuisille sopivaa tekemistä lasten joulurauhan takaamiseksi.

Tontut tutkivat asiaa tarkkaan ja ankaran aivomyrskyämisen jälkeen päädytään parhaaseen ratkaisuun, joka on lehti. Tehdään jouluaiheinen sanomalehti, jonka parissa aikuisten aika vierähtää leppoisasti ja lapset saavat leikkiä rauhassa. Lehden tekoa varten tarvitaan tietysti painokone, ja kuinka ollakaan, sellainen onkin juuri myynnissä. Luonteikas painokone kyllä sattuu aiheuttamaan pukille ja tontuille häädön, mutta eipä se mitään, Pajakkalan pienestä kylästä löytyy paikka niin painokoneelle kuin muullekin porukalle. Projekti meinaa edetä oikein hyvin kunnes matkaan tulee pieni mutka elikkä aikamoisen suuri sellainen...

Kun pukin uskottavuus alkaa olla uhattuna, täytyy lopulta turvautua ainoaan henkilöön, joka joulun voi vielä pelastaa: Manun satavuotiaaseen erittäin lämpimään isoäitiin Helmi Kössilään. Ja Helmihän on heti valmis mukaan. Kun vielä saadaan pukin reilumman kokoinen maha elikkä kessi, yhteistyöhön hiukkasen turhan kapean piipun kanssa, ei ole kenelläkään muuta mahdollisuutta kuin uskoa joulupukkiin.

Tuomas Kyrön kirjoittama ja veljensä Antti Kyrön kuvittama Pukin paha päivä on monia käänteitä vilisevää kohellusta alusta loppuun. Tällä pukilla ei ehkä ihan ole homma hanskassa, vaikka onkin täydellä sydämellä työssään mukana. Tontut ja Petteri ovat veikeä kööri hekin, ja yritystä ainakin löytyy joulun onnistumiseksi. Tuomas Kyrön teksti on totutun hulvatonta ja sisältää useampia helmiä. Toisaalta jotkut hauskuudet saattavat kyllästyttää toistuessaan turhan usein. Kuvitus on täydellinen pari tekstille ja sen yksityiskohdat ja kuvatekstit kannattaa tutkia tarkkaan. Tässä on kenties mainio lahjakirja vähän vanhemmalle, itse lukevalle lapselle tai pienemmälle ääneen luettavaksi, tätä kun lukee aikuinenkin mielellään.

”Terveyttä, maailmanrauhaa, lenkkitossuja, leppoisia iltoja. Mutta eniten toivon, että lapset saavat mukavan joulun. Ei pidä olla perinteinen, voi olla vaikka outo, kunhan on mukavaa elikkä naurua. Muuten koko hommassa ei ole mitään järkeä.”