Korkea-Aho, Kaj & Forsström, Ted: Zoo! Sydänkohtauksia

Teksti: Korkea-Aho, Kaj & Forsström, Ted
Suomentaja: Beck, Laura
Kuvitus: Otsamo, Pentti
Otava 2018, 224 s.

Suomenruotsalaisen huumorikaksikon nuortenkirjasarja on edennyt toiseen osaan. Kuten aikaisemmassa osassa ”Zoo! Viraalit nerot”, luvassa on jälleen hauskoja piirroksia, listoja, kamalaa kouluruokaa sekä rutkasti liioittelua ja sarkasmia 8-luokkalaisten elämästä.

Zoo!-sarjan kirjat ovat kokoelma sähköpostiviestejä, joita Atlas Frisk lähettää Uuteen Kaledoniaan muuttaneelle ystävälleen Elliottille. Uuden Kaledonian Internet-yhdeydet ovat niin kivikautiset ettei edes videopuheluista tule mitään! Onneksi sähköpostissa voi myös lähettää liitteenä kuvia. Atlas piirtää myös eläinaiheista Zoo-sarjakuvaa, jonka tapahtumat liittyvät koulumaailmaan.

Kuten ykkösosassakin, Atlas viihtyy välitunnit kaverinsa Miniturkin ja Sarah-Lin kanssa, kouluruokailussa on tarjolla aivan liian usein kalaa ja ruokalassa pitää järjestystä pelottava Gunvor. Atlas ei voi tässäkään osassa hyväksyä miten suosittuja koulun jalkapallojoukkueen jäsenet ovat tyttöjen keskuudessa.


JOS SUUNNITTELET LUKEVASI YKKÖSOSAN ÄLÄ LUE TÄTÄ PIDEMMÄLLE! LUVASSA JUONIPALJASTUKSIA, MYÖS ENSIMMÄISEEN KIRJAN EDUSTAJAVAALISTA!

Atlas on voittanut vaaleissa ja tullut valituksi 8-luokkalaisten edustajaksi koulun johtokuntaan. Nyt hänellä on avain kellaritoimistoon jossa on myös uusi käyttämätön tietokone. Kellaritoimiston joutuu ensin kuitenkin siivoamaan 7-luokan edustajan Felician kanssa. Sen jälkeen se onkin kiva hengailutila.

Koulun johtokunnan edustajuus tuo uusia vastuita Atlakselle, hänen pitää mm. toimia kykykilpailun tuomarina. Kouluruuasta valittaminen julkisella vetoomuksella tuo myös seurauksia. Mutta oikeastaan Atlas kokee kuitenkin suurimmat haasteensa tyttörintamalla.

Atlas tuntee että Sarah-Li, joka auttoi häntä paljon edustajavaalissakin, on enemmän kuin ystävä. Neuvokkaan mutta välillä Atlakselle vaikeaselkoisen Sarah-Lin kanssa on hauska viettää aikaa. Mutta Atlas alkaa saada huomiota myös mukavalta Tessieltä, jonka rintojen kokoa käsitellään tarkemmin sarjan osassa 1. Sitten ilmestyy kuin tyhjästä vielä yllätysihailija!

Vaikka Atlaksen ihastukset ovatkin normaaleja heterosuhteita, kirjassa on myös esillä muunlaisia suhteita ja identiteettejä. Intialainen vaihto-oppilas Dharampreet on tästä näkökulmasta (edelleen) kiinnostava (mystinen?) sivuhenkilö.

Zoo-sarjalle kirjoitetaan luultavasti vielä monta osaa. Itse asiassa ensimmäisestä kirjasta ollaan jo tekemässä TV-sarjaakin, jonka oletetaan valmistuvan ensi vuonna.

Hallava, Anna: Sammakkoprinsessa

WSOY 2015












Anna Hallavan esikoisteos Sammakkoprinsessa tarjoaa kevyttä ja hauskaa viihdettä nuorille, pienellä yliluonnollisella vivahteella, ja käy se hyvin tällaiselle vähän vanhemmallekin. Chick-lit on aikuisten kaunokirjallisuudessa ollut viime vuosina suosiossa, ja Sammakkoprinsessa menee aikalailla samantyyppiseen kategoriaan nuortenkirjallisuuden puolella.

Sammakkoprinsessan pääosassa on kohta 14 täyttävä Ofelia, joka haaveilee samaa koulua käyvästä Jetrosta. Jetro on hänen mielestään kaikinpuolin ihana, ja puheisiinkin Ofelia välillä aina pääsee, mutta juuri silloin suusta tuntuu aina purskahtavan kaikenlaista noloa ja asiaankuulumatonta. Parhaiden kavereiden, rauhallisen Esterin ja itsevarman Kukan, kanssa Ofelia voi onneksi suunnitella parhaita lähestymistaktiikoita ja pohtia, josko se Jetrokin olisi yhtä ihastunut, mutta vain ujo. Ofelian suurin ja tärkein lähiaikojen tavoite on päästä suutelemaan Jetroa, tai ehkä vaikka jotakuta muutakin, kunhan nyt vain ensisuudelma toteutuisi.

Ofelian 14-vuotissyntymäpäivänä hänen vanhemmillaan on asiaa. He myöntävät, että juttu olisi ehkä ollut hyvä kertoa jo aiemmin, mutta tässä se nyt tulee: Ofelian isä on ihminen, ja äiti keiju, mikä tarkoittaa, että Ofelia on puoliksi keiju, ja itseasiassa keijuprinsessa. Keijupuoli hänessä syttyy eloon tasan 14 vuotta syntymähetkestä, ja aika moni asia muuttuu, vaikka Ofelia yrittää taistella kaikin voimin vastaan. Toiveen ensisuudelmasta tämä käänne muuttaa enemmän kuin haastavaksi sillä Ofelian keijukummitäti on antanut tälle jo syntyessä lahjan, josta ei voi kieltäytyä. Rakkauden Tuntemisen lahja tietää kantajalleen suurta onnea tosirakkautensa kanssa, mutta vain tosirakkautensa kanssa, ja muiden suutelemisesta seuraa liuta sammakoksi muuttuvia poikia. Montako kokeilua Ofelia tarvitsee ennen kuin uskoo...?

Keijuprinsessa Ofelia yrittää tasapainotella oman maailmansa ja keijumaailman välillä. Yhtäkkiä hän on prinsessa, jonka pitäisi opetella hovietikettiä, ja mahtua iltapukuun, vaikka ihan tavismaailmakin on teinille riittävän hankalaa. Oma ulkonäkö häiritsee, eikä prinsessan viehkeydestä ole tietoakaan, mutta sellaista kai se helposti on nuoren pään sisällä: ainainen kömpelö ja itseensä tyytymätön olo. Ofelian tarina jää tässä kirjassa aika hauskasti kesken, ja seuraava osa Operaatio Huulituli on tiedossa 2016.

Palviainen, Jukka-Pekka: Joku vieraileva tähti

WSOY (2011)

ARVION KIRJOITTI KIRJASTOPALVELUIDEN JOHTAJA KARRI HARA

Raumalaissyntyinen kirjailija Jukka-Pekka Palviainen on kirjoittanut 3 lastenkirjaa ja 5 aikuisten romaania. Joku vieraileva tähti on hänen ensimmäinen yrityksensä nuortenkirjaksi. Yritys onkin onnistunut, sillä Palviainen kuittasi teoksesta Topelius-palkinnon alkutalvesta 2012.

Joku vieraileva tähti kertoo peruskoulun viimeistä luokkaa käyvästä 16-vuotiaasta Atesta, joka harrastaa näyttelemistä. Hän ja sekalainen joukko muita nuoria valmistautuvat tunnetun nuortenromaanin, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen teatteriversion esittämiseen. Puoli vuotta kestävät harjoitukset ja niihin liittyvä Härkösen kirjan dialogi ovat tarinassa tärkeässä osassa.

Atte on aika reippaantuntuinen poika, ei mikään varsinainen luuseri, vaikka teatteriharrastuksensa vuoksi onkin ehkä hieman outo lintu. Hänen aisaparinaan näytelmän pääosassa on kaunis, mutta epävarma Jenni, jonka ihailu ei kuitenkaan tee syvempää vaikutusta Atteen. Atte asuu äitinsä ja tämän uuden miesystävän kanssa, mutta tuntee enemmän yhteyttä taidevalokuvausta harrastavaan isäänsä. Aten maailma on periaatteessa mallillaan, mutta jonkinlaisen ulkopuolisuuden tunteen hänestä aistii. Ja se tärkein, eli tyttöystävä puuttuu. Enemmän tosin puute taitaa johtua siitä, ettei Atte kelpuuta ketä tahansa, kuin siitä, ettei ottajia olisi. Tyttöjä enemmän Atte keskittyy teatteriin.

Annin tilanne on toinen ja paljon synkempi. Hän on mustiin pukeutuva luoksepääsemätön tarkkiksen tyttö, jonka elämä on raskasta ja yksinäistä. Hänkin on avioeroperheen lapsi, ja hoitaa kotonaan pikkuveljeään ja mielenterveysongelmista ja masennuksesta kärsivää äitiään. Huolehtimisen raskas taakka saa hänetkin oirehtimaan, eikä hänellä käytännössä ole lainkaan kavereita. Hän tuntee itsensä friikiksi. Isän uusi naisystävä tarjoaa ainoan aikuisen ystävyyssuhteen. Isäänsä Anni ei voi sietää, eikä äidistäkään juuri sairautensa keskellä iloa ole.

Onneksi käy, kuten nuortenkirjoissa usein käy: tämä hiukan epätavallinen pari kohtaa ja ystävystyy. Anni on hyvä ompelemaan vaatteita, ja hän saa tehtäväkseen auttaa teatterin puvustuksessa. Näyttelemään hän on liian epävarma, mutta ihastuu sanavalmiiseen ja fiksuun Atteen. Lopulta Attekin huomaa Annin, ja kirjan lopussa ystävyys syventyy nopeasti yhdessäoloksi. Ja näytelmäkin saa ensi-iltansa, totta kai.

Palviainen kuljettaa tarinaa vaihdellen Annin ja Aten näkökulmasta. Tyyli toimii, sillä suuren osan kirjasta Anni ja Atte elävät elämäänsä toisistaan tietämättä. Palviaisen lauseet ovat lyhyitä ja teksti helppolukuista. Tapahtumapaikkana on Rauma, ja paikallisia kadun- ja paikannimiä vilahtelee tuon tuosta, puhuupa Aten isä oikein Rauman kieltäkin. Romaani on lyhyehkö, 167-sivuinen, eikä siinä periaatteessa tapahdu kovinkaan paljon. Siksi se on myös hyvin realistinen. Palviainen kuvaa nuorten arkielämää hyvin eläytyen ja liioittelematta, näyttäen epävarmuuden ja surun, mutta piehtaroimatta niissä. Annin elämä on melko ankeaa, ja sellaisena se esitetäänkin, mutta ajoittainen huumori keventää, ja loppu on kuitenkin onnellinen ja positiivisesti eteenpäin katsova, vaikka ei sokerinen.

Joku vieraileva tähti on melko ”aikuismainen” romaani, eikä sen lukeminen tökkinyt kohta 40-vuotiasta miestäkään. Tyylilajillisesti se kiinnostanee enemmän tyttöjä kuin poikia, koska ihmissuhteiden ja arkielämän kuvaus on asetettu nopeiden tapahtumien ja käänteiden edelle. Palviainen kuvaa ulkopuoliseksi itsensä tuntevien nuorten kamppailua oman arvonsa tuntemiseen ja vaikeuksista selviämiseen ja realismillaan antaa varmasti monelle mahdollisuuden samastua päähenkilöihin. Monivivahteisin lienee Anni, Aten jäädessä hieman piirteettömämmäksi. Muut henkilöt ovat sivuosissa; eniten ehkä keskitytään poikakaverinsa kaltoin kohtelemaan Jenniin, joka myös (ehkä) lopulta ymmärtää oman arvonsa, ja mikä elämässä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista.

Kirja oli mielestäni positiivinen elämys ja henkilöt oli kuvattu kypsästi ja realistisesti. Juoni on simppeli, mutta sellaista elämä on. Tapahtumia maltettiin kehitellä: ainoastaan Aten ja Annin nopea ystävystyminen ja Aten motiivit ihastua juuri Anniin sivuutettiin ehkä hieman liian kiireellä. Loppu jätti alleviivaamatta tulevaisuutta; maltettiin pysyä siinä mitä oli, esittämättä mitään ”ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka” –lopetusta. Kyllä Palviainen on Topeliuksensa ansainnut.



Delikouras, Aleksi: Nörtti – New game

Otava (2012)

Nimimerkin DragonSlayer666 elämä pyörii tietokoneen ja pelaamisen ympärillä. Yläaste on välttämätön pakko täynnä pissiksiä ja ulkonäkökeskeisiä poikia, eikä tietokonenörtti varsinaisesti sovi joukkoon. Älyä Dragolta ei puutu, hän vain haluaa valita itse mihin aikansa käyttää ja mistä asioista kiinnostuu, ja sitä eivät sanele opettajat tai rehtori. He tuntuvat muutenkin lähinnä keskittyvän Dragon syyttelyyn, milloin mihinkin selkkaukseen liittyen. Jostain kumman syystä äitikään ei osaa keskittyä olennaiseen vaan raivoaa (vuodesta toiseen) niin siivoamisesta, liiasta pelaamisesta kuin koulunkäynnistä. Ja jos tässä ei olisi riittävästi, niin äidillä on myös kreikkalainen miesystävä, Jorgos, jonka tapoja Dragon on välillä aika vaikea ymmärtää, mutta joka sentään antaa tämän yleensä olla rauhassa.

Drago pelaa netissä esimerkiksi Runescapea ja Battlefieldia. DragonSlayer666 on Dragon Rune-hahmon nimi, jota hän haluaa käytettävän myös itsestään, ja jopa opettajat ovat joutuneet taipumaan. Yksi Dragon pahimpia vihollisia niin virtuaali- kuin todellisessakin maailmassa on Hege91. Satunnainen (tietysti voitettu) puukkomatsi tai muu virtuaalimaailman peli häntä vastaan on mitä parhaiten käytettyä aikaa. Ja sanoo mitä sanoo, niin maailman paras pelaaja tulee Dragosta, ei todellakaan Hegestä. Kunhan vain mutsi antaisi harjoitella… Yllättäen Dragon elämässä alkaa kuitenkin tapahtua virtuaalimaailman ulkopuolellakin vaikka mitä, ja – olisiko se mahdollista? – jotkut asiat saattavat jopa mennä pelaamisen edelle.

Brassmo on Dragon äidin tutun poika, tuleva elokuvaohjaaja, joka on keksinyt Dragosta mitä mainioimman kuvauksen kohteen. Tuloksena on YouTubessa suurta huomiota herättäneitä Nörtti-dokumentteja: Brassmon koulutyönä tekemää tutkielmaa tietokoneriippuvaisista nuorista. Kyseenalaista julkisuutta Drago saa myös IRC-Galleriassa, jonne on joutunut liittymään hävityn vedonlyönnin seurauksena. Tai siis ensin hän ei harmikseen saa siellä minkäänlaista huomiota, ja sitten hieman liikaakin… Ainoa, kenen huomion Drago varsinaisesti haluaisi, on nimimerkki Fetasalaatti. Punatukkainen tyttö samasta koulusta, ja kenties ainoa täyspäinen kaikkien koulun pissisten keskellä. Jotenkin Drago päätyykin tekemisiin Fetasalaatin kanssa – ihan oikeassa elämässä – mutta syntyykö tutustumisesta muuta kuin kaveruutta?

Aleksi Delikouras on parikymppinen elokuva- ja tv-alan opiskelija, joka tunnetaan YouTube-lyhytelokuvistaan sekä FatalNinja-trilogiasta. Nörtti-videot ovat siis oikeastikin YouTubessa ja DragonSlayer666 löytyy myös Facebookista. New Game on Dragon päiväkirja, joka kertoo hänen elämästään, hänen näkökulmastaan – ja hänen kielellään. Kieli onkin aidon tuntuista nuorten puhekieltä, mitään pois jättämättä. Pelimaailman käsitteet eivät ehkä aukea lukijalle (ainakaan tälle lukijalle) ilman omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta se ei haittaa kirjan lukemista. Drago on yksinkertaisesti hauska ja virkistävän suorasanainen, eikä vaivaudu piilottamaan omia mielipiteitään, pidettiin niistä tai ei. Kohdatut vastoinkäymiset saavat myös sympatiat heräämään. Dragon juttuja voisi lukea lisääkin.

Jordan, Sophie: Liekki

Lohikäärmeistä polveutuvat ihmiset, drakit, elävät omissa laumoissaan eristyksissä muusta maailmasta. Päivänvalolla on kiellettyä lentää paljastumisen pelossa ja lauman säännöt ovat muutenkin tiukkoja. Drakien suurin salaisuus on heidän kykynsä ottaa ihmishahmo, ja koko heidän olemassaolonsa voisi olla uhattuna, jos salaisuus paljastuisi.

Drakien suurimpia vihollisia ovat lohikäärmeenmetsästäjät. Ihmiset, jotka jo vuosisatojen ajan ovat metsästäneet ja tappaneet drakeja ja myyneet saaliinsa enkroille. Enkrot janoavat drakien lahjoja: kykyä löytää jalokiviä maan alta, panssarinvahvaa ihoa ja lohikäärmeenveren voimaa.

Jacinda on jo pitkään tuntenut itsensä erilaiseksi, jopa kaltaistensa eli drakien joukossa. Ja erilainen hän onkin. Jacinda on vuosisatoihin laumansa ensimmäinen tulensyöksijä, ja se on äärimmäisen voimakas ja arvokas erityistaito. Siitä hetkestä kun asia tuli lauman tietoon on Jacinda ollut niin koko lauman kuin sen tulevan hallitsijan silmäterä. Jacindaa erityisasema ei houkuta. Tuleva hallitsija Cassian voisi jopa olla ihan sopiva puoliso, jos valinnan saisi tehdä itse, mutta kun asia on ennalta määrätty, nousee Jacindan kapinahenki…

Jacindan rikottua riittävän monta sääntöä hänen äitinsä tekee päätöksen. Hän kokoaa jäljellä olevan perheensä, Jacindan ja tämän kaksoissiskon ja pakenee lauman luota kaupunkiin. Paikaksi valikoituu kuuma ja kuiva aavikko, jossa äidin mielestä Jacindan olisi helppo luopua drakipuolestaan ja antaa sen kuihtua pois. Drakin luonnollinen ympäristö kun olisi veden ja vuorien lähellä, elävän, kostean ja rikkaan maaperän äärellä. Aavikolla ja ihmisnuorten kansoittamassa koulussa Jacinda kärsii, ja sisko, Tamra, kukoistaa. Tamra ei ole koskaan kokenut muodonmuutosta drakiksi, eikä siten ole tuntenut sopivansa drakiyhteisöön. Nyt hän tuntee ensimmäistä kertaa olevansa omiensa joukossa.

Yllättäen Jacinda löytää uudesta elämästään yhden asian, johon hän tuntee suunnatonta yhteyttä, jonka lähellä hänen drakinsa virkoaa ja hän tuntee taas elävänsä. Tuo asia on ainoa, joka saa hänet jäämään kaupunkiin ja tuo asia – tai ihminen – on komea Will. Tuntuu siltä, että myös Will tuntee oudon yhteyden, joka näyttää vetävän heitä vastustamattomasti toistensa puoleen. Hankalaa on, että Jacindan draki todella herää Willin läsnäollessa ja hänellä on suunnattomia vaikeuksia saada pidettyä itsensä ihmismuodossa. Toinen hankaluus on se, että Will on lohikäärmeenmetsästäjien sukua, eikä siis todellakaan ihminen, jonka kanssa Jacindan pitäisi olla missään tekemisissä.

” Kaivattu värinä alkaa rintakehästäni, leviää sisuksiini. Ihoni herää eloon.

Pääni kääntyy, katseeni pyyhkii luokkaa,

pysähtyy sisään astuvaan Williin.

…Olen odottanut liian kauan sitä, että keuhkoissani alkaisi kiristää,

sydämeni hakkaisi ja painautuisi rintakehää vasten.

Olen odottanut liian kauan sitä, että lohikäärme sisälläni herää.”

Riskeeraako Jacinda koko lajinsa suurimman salaisuuden yhden pojan tähden? Jääkö hän äidin ja siskon kanssa aavikolle vai olisiko laumaan palaaminen vielä mahdollista? Ja mitä mieltä perheen paosta on taakse jätetty lauma? Se ei taida tyytyä silmäteränsä katoamiseen ilman toimenpiteitä. Onko äidin valitsema pakopaikka riittävän hyvä, vai onnistuuko joku, esimerkiksi Cassian, jäljittämään Jacindan?

Sophie Jordanin Liekki-trilogian ensimmäinen, samaa nimeä kantava osa tutustuttaa lukijan drakien maailmaan ja päähenkilö Jacindan elämään. Paljon peruuttamattomiakin asioita tapahtuu ja seuraavissa osissa jää nähtäväksi miten Jacindan tulevaisuus muotoutuu, mitä hän itse päättää tehdä sen muovaamiseksi ja miten käy hänen läheistensä ja drakien ylipäänsä.

Jacindan muutos ihmishahmosta drakiksi kuvataan mahtavasti. Jokaisen luun muovautuminen, kasvonpiirteiden ja ihon muutos, siipien tuleminen esiin, ja nautinto, jota hän tuntee lentäessään vapaana. Kirjailija on aiemmin kirjoittanut lukuisia historiallisia romaaneja sekä kauhuromantiikkaa. Liekki on hänen ensimmäinen nuortenromaaninsa, josta ei myöskään romantiikkaa puutu. Jacindan ja Willin kohtaamiset ovat sitä täynnä ja ne on kuvattu erittäin intensiivisinä.

Kritiikkiä saa kirjan suomen kielen viimeistely. Tekstissä on paljon häiritseviä virheitä: lauseista puuttuvia sanoja, sanojen vääriä muotoja, väärin kirjoitettuja sanoja. Tekstin ymmärrystä virheet eivät haittaa, mutta vähemmän mukavan ne tekevät lukukokemuksesta, joka tarinan puolesta on erittäin nautittava.

Lehtinen, Tuija: Piiitkä jäähy

Piiitkä jäähy ei nimestään huolimatta liity millään tavalla jääkiekkoon – tai mitä muita niitä lajeja nyt onkaan, joissa jäähyjä käytetään. Kirjan päähenkilö on 15-vuotias Roope, joka yrittää vähintäänkin kovasti pitää yllä kovan kundin rooliaan ja välinpitämätöntä asennettaan kaikkea mahdollista kohtaan; koulua, perhettä, uusia kavereita. Kaikki paitsi karting on turhaa, ehkä lukuunottamatta muita yhtä vauhdikkaita ajanvietteitä, enemmän tai vähemmän luvallisia sellaisia. Roopen viimeisin tempaus on lopulta kuitenkin ollut liikaa, karting saa jäädä, ja vanhemmat sekä muu lähipiiri ovat päättäneet järjestää hänelle merkittävän elämänmuutoksen. Roope muuttaa isänsä uusperheen luota äidin kotiseuduille Savon perukoille, isovanhempien vanhaan omakotitaloon, ja äiti tulee mukaan. Koulumenestyksen odotetaan paranevan ysiluokan aikana ja käytöksen kohenevan, kyseessä siis erittäin piiitkä jäähy Roopelle.

Roopen ympärillä häärii valitettavan monta huolestunutta aikuista, joiden hyysäys ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. Roopen äiti, Pamsu, on (Roopen mukaan) kaikkien blondivitsien esiäiti, helposti manipuloitavissa, eikä pysty pitämään poikaansa aisoissa. Pamsu on kaikkein kiinnostunein miesystävänsä Orvon passaamisesta, silloin kun tämä sattuu olemaan paikalla, Orvo kun viettää pitkiä aikoja humppabändinsä keikkareissuilla. Roopen isä uusine perheineen valvoo tapahtumia pitkänkin matkan päästä. Isä on värvännyt kummisetä Sepon, paikallisen poliisin, pitämään jälkikasvuaan silmällä. Isovanhemmatkin pitävät kukkaronnyörinsä turhan tiukasti kiinni ja ovat ärsyttävän yhtenäisenä rintamana Roopea ojentamassa. Roope kokee rajoitukset ahdistaviksi ja itsensä kaltoinkohdelluksi, ja haluaa mahdollisimman pian mahdollisimman kauas. 15-vuotiaana olo ei taida olla helppoa juuri kenellekään, mutta joillekin se on erityisen vaikeaa ja kapina raivokasta.

Uuteen kouluun sopeutuminen ei ole helppoa, eikä varsinaisesti Roopea kiinnostakaan. Riittävän tasokkaita tyttöjä on harvassa ja loput nörttejä ja partiolaisia, joten ei hyvin mene. Vastakkainen sukupuoli kiinnostaa, ja Roope antaa ymmärtää kokemusta löytyvän runsain mitoin. Yrityksestä ei voi syyttää uudessa kotikaupungissakaan eikä itsevarmuudesta ole pulaa, mutta lähestymisyritykset eivät tunnu johtavan tavoitteeseen. Sen sijaan Roope huomaa saaneensa kaverin lähellä asuvasta Jorsesta – kunhan alun väärinkäsitys tulee korjattua – ja porukkaan tuntuvat tuppautuvan myös Siiri ja Karla; nokkela ja sanavalmis partiotyttö sekä ujo kaniharrastaja. Roope sietää heitä, mutta ehkä jossain pinnan alla alkaa vähitellen myös lämmetä. Ja täytyyhän sitä itse Roopessakin, piittaamattomassa ja vain ja ainoastaan itseään ajattelevassa tyypissä, olla pinnan alla jotain muutakin kuin mitä ulkokuori antaa ymmärtää, vai miksipä kaverit muuten sietäisivät häntä.

Roope on tuttu Tuija Lehtisen aiemmista Karting team Vintiöt -kirjoista ja Piiitkä jäähy lienee uuden kirjasarjan aloitus.