Vasko, Anne: Jellona Suuri

Tekstaus Erika Kallasmaa

Pienellä Jellonalla, Pojan rakkaalla leijonoitten kuninkaalla, on mielessä suuria asioita. Siitä tuntuu, että sen ehkä pitäisi kasvaa isoksi Pojan mukana – isoja leijonia kun kuuntelisivat kaikki. Nykyään Poika ei aina enää muista ottaa sitä leikkiin mukaan. Jos Jellona söisi paljon ja monenlaista, se venyisi, pyöristyisi ja pullistuisi ja sitten siitä tulisi Jellona Suuri! Tai ehkä se ei kasvaisikaan tarpeeksi vaan jäisi pieneksi, niin kuin esimerkiksi pikkusiskoilla on tapana. Sitten sen olisi syötävä vielä lisää, että saisi kasvatettua hurjan harjan, ja siitä tulisi oikea Savannien Suurpeto. Jellonan värikin on kyllä vähän väärä ja se syökin ihan muuta kuin suuret, oikeat leijonat.

Suuret leijonat ovat mahtavia. Niillä on superkuulo, eivätkä ne pelkää pimeää tai edes pahaa sutta. Ne taistelevat villisti kuin sarjakuvasankarit ja suuttuessaan ne riehuvat ja räyhäävät… Rakkinakki! Kuonokakki! Kääk! Pihkura Äkäpäkä! Ryökäle! Rääh! ”Apua!” – Pikku Jellonaa pelottaa ja se tahtoo syliin. Se ei todellakaan ole mikään iso ja mahtava leijona. Jellonallakin on kuitenkin supernäkö. Se huomaa jo kaukaa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Pieni Tyttö sanoo ”Katsokaa mitä löysin! Leijonan! Saanhan pitää tämän?” Ja niin Jellona saa uuden leikkikaverin.

Pienestä monesti tuntuu, että isoilla on kaikki asiat paremmin, ja miksei myös päinvastoin, mutta ehkä sittenkin olisi hyvä olla juuri sellainen kuin on. Muutos ei toisaalta välttämättä ole huono asia. Jellonallekin käy lopulta ihan hyvin, vaikka Poika ei enää olekaan sen paras kaveri.

Kangaskollaasina toteutettu pienen Jellonan tarina on omistettu kaikille rakkaille pehmoleluille. Jellona on hellyttävän suloinen hahmo suurine pohdintoineen ja kuvien toteutus on kekseliäs. Huomaa ensimmäiseltä ja viimeiseltä aukeamalta, etu- ja takakansien sisäpuolelta, löytyvät valokuvat.

Fitzpatrick, Marie-Louise: Pieni kulkija

Pieni pellavapäinen tyttö pakkaa kassiin tarpeellisia tavaroita ja lähtee kävellen matkaan. Heti alkuun häntä ihmetyttää, että missä se sitten mahtaa olla se perillä? Entä kauanko matka sinne kestää? Tuleekohan tytöstä perillä sitten iso, toisin kuin nyt, kun ilmeisesti tuntuu, että on koko ajan liian pieni. Entä lakkaako siellä kokonaan sanomasta mitään hupsua, ja puhuu aina vain järkeviä? Tyttö on varma, että hän ainakin tekee myös siellä hiekkalinnoja, ihan varmasti.

Mitä sitten, kun matkalla tulee eteen jotain hurjaa ja vaikeaa, kuten lohikäärme tai vaikeakulkuinen viidakko? Pääseekö niistä jotenkin ohi tai läpi? Tyttö ainakin tietää miten lohikäärmeet kesytetään. Niitä katsotaan suoraan silmiin ja lasketaan kymmeneen, ja silloin ne lentävät tiehensä.

Miten sitten kaikki muut ihmiset, ovatko hekin menossa sinne? Ja entä jos haluaakin muuttaa mielensä ja mennä jonnekin muualle? No, tänään tytöllä nyt on ainakin paljon muuta tekemistä, tänään ei viitsi lähteä, mutta ehkä huomenna. Ihan varmasti.

Ihana pieni pohdiskeleva tyttö miettii millaista on kasvaa isoksi, mitä kaikkea tuolla elämän mittaisella matkalla voi tulla vastaan, ja miten ja millaisena sitä joskus pääsee perille. Nämä suuret kysymykset lienevät hyviä pohdinnan aiheita kenelle tahansa. Tuskin kukaan voi koskaan sanoa olevansa valmis, ja koko ajan tuntuu tulevan vastaan uusia ihmeteltäviä asioita – vaikka olisi kuinka iso. Toisaalta on myös hyvä välillä pysähtyä ja elää vain tässä hetkessä ilman sen suurempia pohdintoja, kuten tämänkin tarinan tyttö lopuksi toteaa.

Palkitun irlantilaisen kuvittajan ja kirjoittajan tunnelmalliset ja vaikuttavat kuvat siivittävät pienen pohdiskelijan matkaa halki päivän ja yön ja läpi sateen ja tuiskun. Välillä päästään nallen kanssa niitylle pötkölleen pilviä katselemaan. Lumoavat kuvat ja sopivan pieni määrä tekstiä jättävät tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle ja pohdinnoille.

Kätkijät



TV-sarja, 2 DVD-levyä, tuotantokaudet 1 ja 2


Mary Nortonin 50-luvun klassikkokirjoihin perustuva, vuonna 1992 tehty BBC:n tv-sarja kertoo kätkijöistä (the Borrowers), jotka ovat pienoiskokoisten ihmisten näköistä väkeä. Sarjan pääosassa on Clockin perhe (äiti, isä ja tytär), joka asuu erään vanhan suuren talon lattialankkujen alla, talonväen siitä mitään tietämättä. Perheen isä, Pod, harjoittaa kätkijöiden elinkeinoa eli lainaamista. Nähdyksi tulemista ja muita vaaroja (kuten kissoja) uhmaten Pod käy retkillä yläkerrassa, ”ihmojen” valtakunnassa ja lainaa kaikkea tarvittavaa, mitä milloinkin sattuu löytymään. Esimerkiksi kalan ruotoja ompeluneuloiksi, jouhia eteisen matosta harjaa varten, lattialle tippuneen postimerkin tauluksi seinälle tai tulitikkuaskin piirongiksi. Kokonaisesta piparista riittää herkkua koko perheelle pitkäksi aikaa ja keittiöstä voi löytyä muutakin ruokaa, vaikka peruna, leivänmuruja tai palanen lihaa. Nukkekodin huonekalut sopisivat täydellisesti kodin sisustukseen, mutta niitä on hankala kuljettaa ja niiden puuttumisen voisivat ihmiset huomata. Periaatteena onkin, että lainataan vain sellaista mitä ”ihmot” eivät tule kaipaamaan, jotta paljastumisen riski säilyy pienempänä.

Kätkijöiden suurin pelko on tulla nähdyksi, ja Pod kokee tämän hirveän kohtalon eräänä yönä ollessaan lainaamassa nukkekodista teekuppia. Pod kuitenkin selviytyy takaisin kotiin, ja näyttää siltä, ettei hänet nähnyt poika aio paljastaa näkemäänsä aikuisille. ”Ihmoilla” on tapana suhtautua kätkijöihin kuten esimerkiksi hiiriin; he tekevät kaikkensa saadakseen pesueen tuhottua. Pian Podin nähdyksi tulemisen jälkeen perhe päättää, että tytär Arriettyn tulisi alkaa opetella lainaamista. Hän on innoissaan yläkertaan ja mahdollisesti jopa ulos pääsystä, mutta ei malta noudattaa kaikkia isänsä ohjeita ja päätyy juttelemaan pojan (George) kanssa. Arrietty ja George ystävystyvät ja Georgesta on perheelle lopulta paljon apua, mutta ystävyys johtaa myös siihen, että Clockin perhe joutuu jättämään kotinsa ja lähtee etsimään uutta majapaikkaa. Välillä löytyy sellainen paikka, josta voisi tulla koti, mutta monta kertaa matkaa joudutaan jatkamaan. He löytävät sukulaisia ja ystäviä, mutta myös sellaisia kätkijöitä ja ihmisiä, joille heidän hyvinvointinsa ei ole kovinkaan tärkeää, päinvastoin. Perheellä on edessään huimia seikkailuja ja monta täpärää pelastumista.

Sarja on hienosti kuvattu ja näytelty. Lavasteet ovat mielikuvituksellisia ja kekseliäitä ja on helppo uskoa pikkuväen asuvan lattialankkujen alla tai majoittuvan vaikka hylätyssä kengässä. Joissain kohtauksissa ei toisaalta jää epäselväksi, että on käytetty trikkikuvaa, mutta asian huomaaminen ei haittaa tarinasta nauttimista. Kohtaukset on kuitenkin hyvin tehty, eikä varsinaisesta kömpelyydestä tarvitse kärsiä. Jaksot ovat melko lyhyitä, mutta jäävät aina kutkuttavan jänniin kohtiin ja on melkein pakko jatkaa heti seuraavalla. Hauskana yksityiskohtana todettakoon, että Podia esittävä brittinäyttelijä Sir Ian Holm näyttää pitävän pienikokoisista roolihahmoista. Hän on myöhemmin esiintynyt mm. Taru Sormusten Herrasta -elokuvien hobitti Bilbo Reppulina.

Karsikas, Ilja: Sintti Silmusuu tahtoo oppia lukemaan

Teksti Juho Gröndahl

Sintti Silmusuu on pieni karhu, joka asuu Isoveljensä kanssa metsän keskellä. Isoveljen lisäksi Sintillä on hyvä ystävä, keiju nimeltä Eleonoora. Eräänä päivänä Sintti näkee Eleonooran raapustavan sulalla pieneen kirjaan, ja se vaikuttaa Sintistä todella mielenkiintoiselta. Käy ilmi, että Eleonoora kirjoittaa. Hän lahjoittaa innostuneelle Sintille muistikirjan, sulkakynän ja mustepullon, mutta ei pyynnöstä huolimatta ehdi jäädä opettamaan sitä.

Sintti yrittää kirjoittamista ensin itse. Se muistelee Eleonooran kirjassa näkemiään merkkejä ja yrittää tehdä samanlaisia, mutta saa aikaiseksi vain sotkua ja sekalaisia viivoja, kunnes nukahtaa uupuneena. Seuraavana aamuna Sintti aiheuttaa hämmennystä metsänväen keskuudessa etsimällä kiihkeästi itselleen opettajaa. Kukaan ei kuitenkaan osaa kirjoittaa, ei edes Isoveli. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan kaupunkiin lähteminen, sieltä ehkä löytyisi opettaja. Isoveli ei pidä ajatuksesta, mutta lupautuu saattamaan Sintin metsän reunaan asti ja jää itse sinne odottamaan.

Sintti astuu sisään kaupungin porteista sydän pamppaillen ja huomaa olevansa keskellä suunnatonta hyörinää, meteliä ja erilaisia ennennäkemättömiä otuksia. Opettajaa ei silti meinaa löytyä. Hämärä laskeutuu, kadut tyhjenevät, valot syttyvät ja jostain alkaa kuulua musiikkia. Talojen seinät ovat yhtäkkiä täynnä erivärisiä valokirjaimia ja Sintti alkaa huolellisesti jäljentää niitä. Äkkiä Sintti havahtuu ja huomaa yön tulleen. Se lähtee hieman vastahakoisesti lampsimaan takaisin metsän reunaan, missä Isoveli sitä odottaa. Kävellessään Sintti tutkii tarkkaan muistikirjaansa piirtyneitä kirjaimia. Yhtäkkiä se seisahtuu hämmästyneenä ja pinkaisee sitten juoksuun. Se haluaa mahdollisimman nopeasti Isoveljen luo kertomaan, että se on kuin onkin oppinut lukemaan!

Sintti Silmusuusta kertova tarina on kuvitettu ihanan värikylläisesti. Piirrosjälki on hieman kulmikasta eikä niin pyöreän söpöä kuin kuvakirjoissa monesti. Kuitenkin Sintistä on saatu oikein herttainen pieni karhu, jonka tarinaan on mukava samaistua. Ero metsän ja kaupungin tunnelmien välillä on suuri. Metsän voi aistia olevan raikas ja väljä, siellä on hyvä hengittää. Kaupunki taas on ahdas ja kiireinen. Ihmiset ja monet muut mielikuvitukselliset hahmot kulkevat kovalla kiireellä kohti päämääräänsä eikä törmäyksiltäkään vältytä. Kun ilta laskeutuu, katujen vilinä hiljenee ja pääosan saavat kaupungin valot. Niitä ei näe metsässä, mutta ne ovat omalla tavallaan kauniita. Kirjastokin kaupungista näyttää löytyvän. Pieni kritiikki nousee väkisinkin; ei liene kovin todennäköistä, että lukemaan oppiminen tapahtuu yhdessä illassa kirjaimia katsellen ja jäljentäen – vaikka ainahan voi yrittää – ja kuka tietää, ehkä se onnistuu pieniltä karhuilta…

Saarinen, Teemu: Iskä osaa melkein kaiken

Kuvitus Markus Majaluoma

Helppolukuisiin kirjoihin lukeutuva teos kertoo 12-vuotiaasta Maunosta, jonka iskä osaa kaikenlaista. Iskä on esimerkiksi aika kova urheilemaan ja pelaa jalkapalloa joukkueessa nimeltä FC Hutipotku. Luonnollisesti nestetankkaus on hyvin tärkeä osa urheilua ja FC Hutipotkullakin on futiskauden aikana paljon saunailtoja, joiden aikana tankkauksesta voi huolehtia. Maunon äiskä tosin on ehdottanut, että ehkä joukkueen nimeksi kannattaisi vaihtaa FC Saunailta, joka sitten toisinaan voisi järjestää nestetankkauksen lisäksi myös hutipotkuja.

Maunon iskän erikoistaitoihin kuuluu myös metsästys ja kerran hän on melkein onnistunut kaatamaan karhun. Iskä ja yksi hänen joukkuekaverinsa, Remppa, olivat juuri mökillä aloittelemassa jalkapallokauden saunailtoja, kun naapuri kertoi, että lähistöllä oli nähty karhu. Iskä ja Remppa tietysti päättivät saada nallen satimeen, mutta mielenkiintoisten juonenkäänteiden jälkeen tuloksena olikin lopulta vuoden luontokuva. Eikä ihan tarkalleen ottaen karhusta…

Iskä innostuu karhujahtikokemuksen jälkeen rakentamaan eräkämpän – omalle pihalleen, mutta tuokaan projekti ei mene ihan täysin suunnitellusti. Kämpän rakentamisen jälkeen on tarpeen loma, ja tällä kertaa iskä valitsee kohteeksi Pohjois-Korean. Äiskä ei ole aivan vakuuttunut kohteesta, vaikka iskä myhäileekin tyytyväisenä päästessään paikkaan, jossa kukaan naapureista ei ole käynyt ennen heitä. Äiskää ei myöskään erityisemmin miellytä lomakohteesta löytynyt hiekkaranta. Tai ei hiekkarannassa ole mitään vikaa, se on aivan upea, mutta kun rannalta puuttuu meri. Eikä ole järveä, jokea tai puroakaan.

Iskä on myös erittäin taitava korjaaja. Iskä ei esimerkiksi tarvitse ulkopuolista apua, kun hotellihuoneen telkkari vaikuttaa olevan rikki – sieltä kun ei tule kuin yhdenlaista ohjelmaa. Kuin ihmeen kaupalla samaan aikaan iskän sähkötöiden kanssa tulee koko hotelliin sähkökatko. Iskä lähtee selvittämään sen syytä ja äiskä ja Mauno saavat seurata pimeältä parvekkeelta, kuinka vuorten rinteitä reunustavien kaupunkien ja maanteiden valot yksi toisensa jälkeen sammuvat räsähdellen.

Perheelle järjestyy melko nopea kyyti takaisin kotiin, iskästä tulee julkkis ja tapahtumaketjusta aletaan tehdä elokuvaa. Elokuvanteon tiimellyksessä äiskälle ja iskälle tulee ero, joka lopulta osoittautuu väliaikaiseksi. Mauno taas ihastuu elokuvassa häntä esittävään tyttöön(!) Päivi Somasaloon ja nähtäväksi jää onnistuuko Mauno hurmaamaan Päivin. Kaiken kaikkiaan tarina on kasvattava kokemus, Maunokin on sen aikana kasvanut ihmisenä peräti 2 cm.

Tämä kirja sopii hauskaksi ja helpoksi lukukokemukseksi aloittelevalle lukijalle. Tarinan juonenkäänteet todennäköisesti imaisevat mukaansa ja kirja tulee huomaamatta luettua kokonaan. Aikuistakin monet iskän tempaukset hihityttävät ja äiskä tuskin on yksin monine tuntoineen, joita aikaansaavan iskän tempaukset aiheuttavat. Kuvia kirjasta löytyy aika vähän, mutta ne ovat hauskoja tarinan lomassa. Kuvitus on mustavalkoista, sarjakuvamaista ja välillä puhekuplilla tai muulla tekstillä varustettua.

Sandelin, Annika: Retkuliina

Kuvitus Linda Bondestam

Retkuliina on itsensä surkutteluun taipuvainen pehmokoira, jonka Petra-tyttö löytää kadulta ja poimii mukaansa. Hylkäämisen pelkoon ja surkutteluun saattaa tietysti olla syytäkin, kun kerran Retkuliina on sinne kadulle hylätty. Petra siis kuitenkin tarjoaa lämpöisen sylin pikkukoiralle ja tutustuttaa sen kaikkiin muihin huoneensa asukkeihin, jotka ovatkin värikäs porukka.

Runomuotoisena etenevä tarina siirtyy kylvyn ja levottoman yön kautta aamiaiselle, jolla Retkuliina vähän riehaantuu. ”Ensin kannu liitää kattoon, sitten otsan kautta mattoon.” Jansson-kulta, kukikas sika, huutaa pelin poikki ja Retkuliina saa käytöksestään hieman palautetta. Muut ovat jo laittamassa Retkua pihalle ja se itsekin kuvittelee tulevansa taas hylätyksi ulos kylmään ja sateeseen, mutta kaverit kuitenkin heltyvät. Jotta kaikilla olisi parempi mieli laitetaan pystyyn juhlat, jotka jatkuvat ja jatkuvat. Viikon jälkeen muut eivät enää jaksa ja Retkuliina saa taas syyn surkutteluun.

Piristääkseen Retkua Petra vie sen puistoon, jossa se intoutuu keinumaan, yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kohta käy se, mistä Petra on jo ehtinyt varoittaa, koira molskahtaa lätäkköön ja pelkää ihan kuolevansa. Haaverista selvitään kuitenkin laastareilla. Kotona Petran äiti on sitä mieltä, että kylpyä kaivattaisiin, ja laittaa koiran pesukoneeseen. Kuivana ja putipuhtaana on taas hurjien juhlien aika. ”Petra pussaa Retkun nenää. ’Olet rakas, vaikka toraisa, takas tahdo en elämää helppoa.’”

Kirjan kuvitus on värikästä ja hauskaa. Varsinkin Petran muissa leluissa on paljon katsottavaa, niitä on niin monta erilaista ja myös niiden hauskat ja mielikuvitukselliset nimet on erikseen mainittu. Petran vanhemmat ovat tarinassa sivuosissa ja isä ei saa edes yhtään vuorosanaa. Hänen roolinsa on kuitenkin melko hauska, ainakin tässä yhteydessä… Kuvituksesta käy kivasti ilmi tarinan ajankohta eli syksy, värikkäät lehdet ovat tippumassa puista ja ihmisillä on jo lämpimästi vaatetta päällä. Kontrasti on melkoinen juhlien ja värikkyyden sekä sen kohtauksen välillä, jossa Retkuliina kuvittelee joutuvansa yksin ulos pimeään, kylmään ja sateeseen. Kuvakirjojen kansien sisäpuolien kuvitukseen kannattaa myös kiinnittää huomiota. Tässä kirjassa ne ovat saaneet hauskan tassukuvioinnin.

Röning, Inga: Oiva – Lentokone, joka pelkäsi lentämistä

Kuvitus Marjo Nygård

Pieni punainen lentokone nimeltä Oiva asuu Sinitaivaan lentoasemalla monien muiden lentokoneiden kanssa. Oiva on aika uusi ja kiiltävä, mutta kuten lentoaseman muut koneet tietävät, se pelkää lentämistä aivan tosissaan. Kun pitää rullata kiitoradan päähän Oiva alkaa täristä, ja sen etenemisestä tulee nykivää ja hankalaa. Sitten, kun nenäpotkuriin lisätään kierroksia, alkaa nenää kutittaa eikä aivastusta lopulta pidättele mikään. Nenäpotkuri sammuu ja pienenpieni öljytippa tipahtaa mustalle asvaltille. Oivan lentäjä ja omistaja suuttuu ja uhkaa myydä Oivan romuttamolle. Osa isommista lentokoneistakin pilkkaa Oivaa ja naureskelee sen surkeudelle.

Eräänä päivänä se sitten tapahtuu; Oiva hinataan romuttamolle. Se haluaisi niin kovasti yrittää lentämistä vielä uudelleen ja olla rohkeampi, mutta ihmiset eivät kuule sen anelua. Eiväthän he tiedä, että jotkut lentokoneet osaavat puhua. Oivaa pelottaa romuttamolla oudon näköisten lentokoneenosien keskellä, mutta sitten eräs vanha lentokone alkaa tehdä tuttavuutta. Ensin Oiva pelkää, että sekin alkaa kiusata sitä niin kuin monet Sinitaivaan lentoaseman koneista, mutta tämä lentokone onkin aivan ystävällinen. Koneen nimi on Wanha lentäjäsankari ja se on ollut menestyvä taitolentokone. Se kertoo Oivalle hurjista lennoistaan, kaikista villeistä kiepeistä, kurveista ja kierteistä ja muista lentämisen riemuista, mutta Oiva ei oikein pysty uskomaan, että lentäminen voisi olla hauskaa. Tällä vanhalle mukavalle koneelle Oiva myös uskaltaa kertoa perimmäisen syyn lentopelkoonsa.

Monta päivää Oiva kuuntelee Wanhan lentäjäsankarin tarinoita ja aika kuluu. Joka aamu Oiva toivoo, että joku hakisi sen kotiin Sinitaivaan lentoasemalle ja se saisi vielä yrittää lentämistä, mutta päivän mittaan toivo hiipuu. Sitten tulee se hetki, jota Oiva on pelännyt, se hinataan romuttamon halliin odottamaan purkamista. Ennen kuin mekaanikot pääsevät purkuhommiin Oivan vierelle ilmestyy isä ja pieni poika, jolla on nauravat silmät ja pisamaiset kasvot. Poika hyppelee vuoroin Oivan ja vuoroin isänsä viereen, sanoo Oivaa kauniiksi ja kertoo haluavansa juuri tämän koneen itselleen. Seuraavat päivät ovat Oivan elämän jännittävimpiä. Purkamisen sijaan sitä aletaankin korjata, säätää, pestä ja puunata ja sen uusi pieni omistaja, Mikko, käy intoa puhkuen katsomassa sitä. Mikko myös kiipeää ohjaamoon harjoittelemaan ja suunnittelemaan tulevia lentoja. Vähitellen Oiva alkaa luottaa Mikkoon ja tämän into tarttuu Oivaankin.

Ei mene kauaa, kun Oiva siirretään takaisin kotiin, Sinitaivaan lentoasemalle, ja tulee aika kokeilla lentämistä. Oivaa pelottaa suunnattomasti, mutta se ei halua pettää Mikon odotuksia. Oiva muistelee Wanhan lentäjäsankarin kertomuksia ja haluaa onnistua myös sitä kunnioittaakseen. Mikko asettuu isänsä kanssa ohjaamoon, käynnistää moottorin ja rullaa kiitoradan päähän. Oiva hokee itsekseen ” Minä pystyn tähän!”, ja sitten Mikko nostaa kierroksia. Nokkapotkuri pärisee, Mikko kiihdyttää, viima kutittaa nenää ja vauhti kiihtyy! Miten Oivalle ja Mikolle sitten käy? Sinun täytynee lukea kirja, että saat tietää, mutta sen verran voin paljastaa, että loppu on kyllä onnellinen.

Tämä kirja sisältää enemmän tekstiä kuin kuvakirjat yleensä, ja tarina myös etenee vähemmän suoraviivaisesti. Siinä on siis enemmän lukemista, mutta kuviakin löytyy kuitenkin joka sivulta. Oivan ilmeet on kuvattu hienosti ja niistä käy hyvin ilmi sen luonne ja tunteet. Ensin Oiva on aika surumielinen, myöhemmin iloinen, ja sen huomaa myös kuvista kuinka sen itsetunto kasvaa ja olemus muuttuu tarinan edetessä. Lentokoneen ohjaamon mittarit ja nappulat lienevät myös mielenkiintoisia monen pienen lukijan mielestä.

Huotarinen, Vilja-Tuulia: Rakkaudella, Silja

Silja-sarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa Silja on muuttanut ilmaisutaidon lukioon kaupunkiin. Uuden koulun myötä hän saa ympärilleen paljon luovia ihmisiä – kavereita ja opettajia – jotka suhtautuvat musiikkiin ja muihin taiteisiin yhtä intohimoisesti kuin hän itse. Joistain ihmisistä tulee läheisempiä, ja Silja saa myös todeta, että kaikkiin ei kannata luottaa ja kaikista ei tarvitse pitää. Kotipuolessa vaikuttavat edelleen vanhat ystävät; Sisko-bändin tyypit ja poikaystävä, ja Silja joutuu pohtimaan mihin hän itse sopii näissä erillisissä porukoissa ja miten ystävät sopivat hänen elämäänsä nyt, kun välimatkakin vaikeuttaa asioita.

Sisko jatkaa edelleen harjoittelua aina kun Silja on paikalla, mutta vähitellen Siljasta alkaa tuntua oudolta ja ehkä hieman ulkopuoliselta niin harjoituksissa kuin keikoillakin. Siljan ystävä Paula löytää rakkauden ja muut joutuvat pohtimaan miten suhtautua uuteen poikaystävään. Pitääkö heidän sopeutua, vaikka poika ei täysin sopisikaan heidän porukkaansa?

Siljan poikaystävä Johannes on Siljan mielestä ihana – ja välillä taas suunnattoman ärsyttävä, milloin mistäkin syystä. Suhde vaatii harjoittelua; millaisia poika- ja tyttöystävien ns. kuuluu olla ja millaisia asioita taas kuuluu juuri tähän suhteeseen. Välillä on seesteistä ja välillä tulee kunnon riitaa, mutta kenties niistä selvitään. Johanneksen, Paulan ja Aneten ylioppilaskirjoitukset ovat jo todellisuutta, vaikka Siljalla ne häämöttävät vasta kaukaisessa tulevaisuudessa. Miten Silja suhtautuu Johanneksen lukion jälkeisiin suunnitelmiin ja miten ne tulevat vaikuttamaan heidän suhteeseensa? Entä miten sopii kuvioon Siljan uusi koulukaveri Ben, joka on melkoinen hurmuri ja selvästi ihastunut Siljaan…

Siljan koulu alkaa vähitellen sujua ja oma paikka löytyy. Myös ystävärintamalla löytyy tasapaino ja Silja voi todeta, että vanhat ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka asiat muuttuvat ja esimerkiksi yhteinen bändi loppuisikin. Itsenäisen elämän opettelu tuntuu hienolta, ja kaupungin isommat kuviot vapauttavilta, vaikka äidin ja naapurin Irenen tukea myös kaivataan välillä. Yksi asia Siljalle ainakin kirkastuu selvääkin selvemmäksi: ”Musiikki! Sitä minä rakastan!”.

Vilja-Tuulia Huotarinen voitti vuonna 2006 Silja-sarjan ensimmäisellä osalla Anni Polvan muistoksi järjestetyn Tiina-kirjoituskilpailun, jolla haettiin rakastetulle tyttökirjasarjalle moderneja perillisiä. Silja ja ystävät ovatkin hyvin sopivia nykypäivän Tiinoiksi; aikaansaavia ja tiedostavia nuoria naisia romansseineen ja parisuhdevaikeuksineen. Kirja (-sarja) on nuorille aikuisille suunnattu lämpimästi kuvattu nuoren tytön kasvukertomus.

Junttila, Suvi-Tuuli: Missä, tässä, jossakin…

Pienen pieni mutteri toteaa, että: ”Tämä ei ole timantin elämää! Tähän täytyy tulla muutos.” ja lähtee tutkimaan maailmaa. Se saa mukaansa koukun ja matkan varrelta kaveriksi löytyy myös keltainen pullonkorkki, jota väsyttää, kaikki. Matka jatkuu kolmisin ohi erilaisten ihmeiden, jotka saavat seikkailijat välillä aivan sanattomiksi. Vaikeitakin paikkoja tulee eteen, jyrkänteitä ja hyistä vettä, mutta yhteispelillä niistä selvitään. Pitkän matkan aavikon ja viidakon läpi taivallettuaan ystävykset löytävät joukkoonsa vielä neljännenkin, erakkona elelevän ruuvin, jolla on huikeaa näytettävää.

Sitten tulee yö. Aamun koittaessa pienten keltaisten kumisaappaiden omistaja kumartuu kaverusten yöpaikan ylle ja toteaa: ”Oih, timantti.” ”Minä löysin aarteen!”. Seuraavana iltana mutteri ihmettelee missä koukku ja korkki ovat. Ruuvi on nähnyt, kun ne häipyivät ja epäilee niiden jatkaneen matkaa. Mutteri ja ruuvi taas lienevät tyytyväisiä tähän uuteen olinpaikkaansa, ainakin tällä erää.

Suvi-Tuuli Junttila on luonut kirjan kuvituksen valokuvaamalla pienoismaailmoja, jotka hän on rakentanut eri materiaaleista. On pumpulia, pahvia ja pientä pitsin palaa. On keittiön hana (vesiputous), ihmeellinen vihreä paprika, hiekkalaatikkoaavikko, ja tietysti itse päähenkilöt: mutteri, koukku, pullonkorkki ja ruuvi. Sanoin on vaikea kuvata näitä kuvia, jotka tarkastelevat aivan uudesta näkökulmasta monia arkemme pieniä asioita ja tavaroita. Kuvien maailmat ovat kekseliäitä ja osa kuvista myös todella kauniita. Pieni on suurta ja kaunista.

Syväjärvi, Annastiina: Kissanpissa

Teksti Johanna Venho

Tässä kirjassa kuvitus on pääosassa. Se on värikästä ja leikekirjamaista, ja siinä on joissain kohdin käytetty piirrosjäljen lisäksi erilaisia materiaaleja, kuten kangasta, räsymattoa tai vessapaperia. Veikkaisin, että kuvitus on tehty tietokoneavusteisesti. On mahdollista, että kuvitus näyttää ensi alkuun sekavalta, joten kirja ehkä vaatii useamman katselukerran, että siihen pääsee sisälle. Hauskat yksityiskohdat alkavat erottua, kun kuvat käyvät tutummiksi. Kirjan teksti koostuu sarjakuvamaisista puhekuplista eli puheesta hahmojen välillä, ja kertojamaisista tekstinpätkistä siellä täällä. Kirjassa esiintyvät hahmot ovat ihmismäisiä eläimiä, on kissaperhe, koiraperhe ja possuperhe.

Tarina kertoo Kusti-kissasta, jonka lempileikki on häntähippa – se siis jahtaa omaa häntäänsä. Kusti asuu kerrostalossa ja leikkii sen pihalla, ja sillä on siellä monia kavereita, kuten Kylli-koira. Pihapiiri on kuin minkä tahansa kerrostalon piha kesäaikaan. Voikukat ovat vähän villiintyneet, Kyllin isä istuu hiekkalaatikon viereisellä penkillä ja kuvaa lapsia kännykkäkameralla, Perttu-possu leikkii hiekkalaatikossa ja sen äiti istuu penkillä ja imettää pieniä kaksosia.

Tässä kesäpäivässä on kuitenkin jotain erilaista. Kusti huomaa, että Kyllillä ei ole enää vaippaa. Kustin isä ehdottaa myös Kustille, että vaipan voisi jättää pois ja esittelee uuden hienon punaisen potan. Kusti ei malttaisi luopua ihanan lämpimästä ja pilkullisesta vaipastaan, mutta suostuu kuitenkin kokeilemaan ja tutustumaan pottaan, jolla on yksi erikoisominaisuus. Se osaa leikkiä hippaa. Yhtäkkiä potta pääseekin karkuun ja porhaltaa rappukäytävään, ja siitä alkaa hurja pottahippa. Potta jää lopulta kiinni, kissanpissa lorisee pottaan, ja päivä päättyy kesteihin Kustin luona, jossa isä on leiponut pullaa.

Tämä kirja kannattaa lukea kuvituksen takia. Siinä on paljon katsottavaa, monta kivaa yksityiskohtaa ja mukavaa oivallusta. Tekstitkin ovat kyllä hauskoja ja tarina voi myös olla avuksi pottaharjoituksissa.

Numers, Katarina von: Konrad ja Kornelia

Kuvitus Christel Rönns

Tässä hurmaavassa rakkaustarinassa (jota voisi sanoa aikuisten kuvakirjaksi) kerrotaan Korneliasta, joka asuu yksiössään yhdessä ystävänsä Penttisen kanssa. Kornelia on tuntenut Penttisen koko elämänsä ajan, pikkutytöstä asti. Kun Kornelia täytti seitsemän, hänen äitinsä oli sitä mieltä, että niin vanhoilla tytöillä ei enää voinut olla mielikuvitusystäviä, joten Kornelia piilotti Penttisen vaatekaappiin. Siitäkin eteenpäin Penttinen on kuitenkin ollut hänen luottoystävänsä ja tukena kaikissa elämän vaiheissa ja arjen tapahtumissa. Niin, Kornelialle on siis kyllä tullut lisää ikää, mutta Penttinen on tarinan alusta loppuun asti noin viisi-kuusikymppinen mies. Korneliaa on viime aikoina vähän alkanut harmittaa, että Penttinen ei osaa korjata kodinkoneita niin kuin muut miehet. Penttinen taas on alkanut mököttää, esimerkiksi kun Kornelia viettää tyttöjen iltaa ystävänsä Rositan kanssa tai menee vatsatanssitunnille.

Eläkkeellä oleva Konrad on juuri muuttanut kerrostaloon Kornelian taloa vastapäätä. Konrad joutui muuttamaan kaupunkiin sen jälkeen, kun liukastui rappusilla ja loukkasi jalkansa, ja hänen koiransa Musti sai muuttaa Jaska-serkun luo. Konrad ikävöi omaan vanhaan taloonsa meren rannalle, Mustin seuraan ja harrastustensa – kasvien keräilyn ja siiankalastuksen – pariin. Ennen eläkkeelle jäämistään Konrad korjasi kaikenlaista, esimerkiksi moottorisahoja ja ruohonleikkureita.

Epäonnisen kauppareissun jälkeen Konrad päätyy samalla kadulla olevan Pizzeria Bellan vakioasiakkaaksi. Eräänä iltana Rosita saa suostuteltua hieman vastahakoisen Kornelian myös pizzalle. Korneliaa alkaa kuitenkin harmittaa Rositan kailotus ja viereisessä pöydässä istuvasta ystävällisten sinisten silmien omistajasta huolimatta Kornelia haluaa kotiin ja ryntää äkkiä ulos. Kornelian täytyy kuitenkin pysähtyä, kun joku huutaa huhuu, ja sehän on Konrad, kera ystävällisten sinisten silmien – ja Kornelian unohtuneen käsilaukun. Ehkä tästä alkaa uusien ystävien aika, niin Kornelialle ja Konradille kuin Penttisellekin…

Kirjan kuvituksessa tulevat ihanasti esiin tilanteiden tunnelmat: rauhalliset, leppoisat, iloiset tai surulliset. Kornelian, Konradin ja Rositankin asuntojen sisustukset vastaavat täysin heidän luonteistaan saatua kuvaa. Kornelian kukkakuvioinen sohva lienee hänen lempipaikkansa, käteen vielä vihreäselkäinen romaani, johon on ommeltu tummanpunainen silkkinauha kirjanmerkiksi. Mielikuvituskaveri Penttinen on piirretty läpinäkyvänä ja pelkkää viivaa käyttäen ja on sellaisena mainio.

Kirja oli Finlandia Junior -ehdokkaana vuonna 2010.

Laulajainen, Leena: Kumma kirje



Kuvitus Katri Kirkkopelto

Nalle saa kirjeen – elämänsä ensimmäisen. Se tuntee kirjaimet ja numerot, mutta osaa lukea kirjeestä vain oman nimensä ja erään pahaenteisen numeron. Kirjeessä on myös outo palaneen haju.  Nalle alkaa selvittää kirjeen sisältöä ja pyytää apua ystäviltään, jotka osaavat lukea sen verran, että hoksaavat myös omat nimensä kirjeessä. He ovat varmoja, että kirjeen kirjaimiin kätkeytyy jotakin kauheaa, joka koskee heitä kaikkia.

Onneksi lopulta löytyy sellainenkin ystävä, joka hallitsee kirjainten ja sanojen kiemurat ja pystyy johdattamaan myös muun joukon lukutaidon äärelle. Kirjeenkin sisältö osoittautuu aika kivaksi, ja ystävykset (kuten toivottavasti myös lukijat) oppivat, että vain lukutaidon myötä avautuu portti lukemattomien tarinoiden ihmeelliseen maailmaan.

Nalle ja sen ystävät heräävät henkiin Katri Kirkkopellon kuvituksessa. Eläinhahmot on kuvattu oikean kokoisina ja näköisinä – ehkä ilmeitä lukuun ottamatta. Kuvituksessa on keskitytty nimenomaan eläinhahmoihin, eikä niinkään taustoihin. Hauskana yksityiskohtana ovat pienet punanokkaiset linnut, jotka seuraavat mukana tarinan edistyessä, vaikka niille ei olekaan annettu vuorosanoja. Värikäs, mutta pehmeän oloinen kuvitus on mieluista katseltavaa niin lapselle kuin aikuiselle.

Itkonen, Jukka: Kaupunkiretki: Lastenrunoja



Kuvitus Matti Pikkujämsä

Jukka Itkonen on kulkenut kaikki aistit auki ympäri kaupunkia tarkastellen meille jokaiselle tuttua ympäristöä. Runomuotoiset ytimekkäät ja oivaltavat havainnot kertovat mitä kaupunkiympäristössä tapahtuu, miltä tuoksuu tai miltä näyttää – niin maanpinnan ylä- kuin alapuolellakin. Kurkataan esimerkiksi apteekkiin, josta saa apua moneen vaivaan, ja marketissa muistutetaan, ettei kannata ostaa liikaa, enempää kuin jaksaa kantaa. Sitten voidaankin istahtaa vaikka puistonpenkille kuuntelemaan mitä asiaa mahtaisi olla lyhtypylväällä tai kenties puistoon pystytetyllä kivipukuisella suurmiehellä. Entä sitten paloasema! Voisikohan palokunta lehmää rauhoittaa, jos sitä liikaa ammuttaa?

Totta kai yksi vierailun kohteena olevista paikoista on kirjasto. Voin yhtyä Itkosen runoon, sännätkääpä kaikki tänne vaan!

Poutapilvi ei satele.

Kirjatoukka ei matele.

Jo kirjaston pihalla

hän pyrähtää juoksuun:

– Äkkiä kirjojen tuoksuun!

Matti Pikkujämsän riemukas kuvitus herättää runojen aiheena olevat paikat ja asiat eloon silmiemme eteen ja auttaa pientä lukijaa kuvittelemaan matkaa kaupungin halki. Kuvat toimivat tietysti pääasiassa tekstin kuvituksena, mutta kertovat myös omia tarinoitaan runoissa kerrotun lisäksi.