Dyer, Sarah: Hirmun hauska päivä töissä

Pikkuinen Hirmu pääsee tänään isän kanssa töihin. Kunhan isä on lukenut aamun urheilumuutiset ja on valittu sopivat kravatit, niin päästään lähtemään. Aamuruuhkassa on hurja tungos. Monenlaiset ja monen väriset, hieman ehkä joitain tuntemiamme eläimiä muistuttavat oliot päristelevät menemään skoottereilla, potkulaidoilla ja olisikohan tuo yksi vaikka mäkiauto. Kuka tietää? Aamuisen kaupungin harmaa siluetti vain vilisee taustalla ja isää näyttää vähän hirvittävän. Hänen matkustustyyliään en kyllä suosittele kenellekään…

Työpaikalla on ensimmäisenä todella tärkeä kokous, ja pöydän ympärille näyttää kerääntyneen työmatkalta tuttua porukkaa. Tarjolla on keksiä ja kahvia ja muistiinpanojakin tehdään, sekä varmastikin hyvin tärkeitä päätöksiä. Isä viettää töissä myös paljon aikaa tietokoneella, mutta ei silti näytä pärjäävän Hirmulle pelissä.

Ruokatunnilla kaikki jonottavat tarjottimineen ruokalan linjastolla. Saakohan täällä ottaa itse vai annosteleeko ruokalan täti? Perunat näyttävät tehneen kauppansa, joku muu ei ehkä niinkään. Ruokatunnin jälkeen Hirmulla on tilaisuus ottaa nokoset, eikä isäkään kovin pirteältä näytä, mutta työt painavat päälle.

Työpäivän jälkeenkin on vielä monenlaista ohjelmaa, täytyy esimerkiksi käydä säästöpos… eikun siis pankissa, ja sitten kaikki haluavat yhtä aikaa kotiin. Taas on aikamoinen ruuhka. Hirmun mielestä päivä oli tosi kiva ja mikään ei ollut vaikeaa. Hän ei voi käsittää miksi isä aina valittaa työstään. Huomenna hän kuitenkin aikoo jäädä äidin kanssa kotiin. Ja äidillä se vasta näyttää helppoa olevankin…vai mitä luulet?

Työpäivä näyttää lapsen näkökulmasta aivan toiselta kuin aikuisen, mutta tämä kirja saattaa kuitenkin antaa jonkinlaisen käsityksen siitä mitä ne vanhemmat siellä päivät pitkät tekevät. Ainakin jos toimistotyöstä on kysymys. Kirjailija-kuvittajan omintakeinen tyyli on hauskaa katseltavaa. Hänen lempityöskentelymuodoikseen mainitaan pastelliliidut, muste, värikynät ja kollaasitekniikka ja taitaa olla niin, että niitä kaikkia on tässä kirjassa käytetty.

Isto, Sanna: Tinka ja Taika

Kuvitus Julia Vuori

Tinkan ja Taikan mummo on tulossa vierailulle. Tytöt olivat vielä niin pieniä edellisen visiitin aikaan, etteivät oikeastaan muista siitä tai mummostaan mitään. Vuosien varrella postikortteja on saapunut säännöllisesti milloin mistäkin maailman kolkasta ja viimeisimmässä mummo oli ilmoittanut päivämäärän, jolloin aikoi saapua.

Talo on puunattu putipuhtaaksi ja äidin ylpeys, puutarha, on kaunis kuin mikä. Sitten vain odotellaan, ja yhtäkkiä kadulta kuuluukin hevosten kavioiden kopsetta. Mummo ilmaantuu portista matka-arkkuineen, mutta hevosia ei enää näy missään, kun Tinka ja Taika käyvät kurkkaamassa. Matka-arkku taas on niin painava, ettei isä saa sitä hievahtamaankaan.

Mummo osoittautuu tosi mukavaksi, mutta Tinka ja Taika ovat alkaneet epäillä, ettei hän olekaan ihan tavallinen mummo… Isäkin on sitä mieltä, että anopin vierailuissa on aina ollut jotain erikoista. Tytöistä olisi mahtavaa päästä kurkistamaan mummon matka-arkun sisälle. Se varmasti ratkaisisi koko arvoituksen ja kaikki salaisuudet paljastuisivat, mutta harmi kun arkku on tiukasti lukossa. Tinka ei kuitenkaan malta olla yrittämättä, ja monenlaista taikasanaa ja loitsua kokeiltuaan hän saa lopulta arkun auki. Selvästikin kyseessä on taika-arkku, sillä sieltä löytyy aivan kokonainen oma maailmansa.

Jos mummo taika-arkkuineen siis oikeasti on noita, on äiti noidan tytär (ja itse myös noita) ja Tinka ja Taika ovat noidan tyttärentyttäriä eli myös noitia! Miksi ihmeessä äiti siis ei käytä taikavoimiaan esimerkiksi kotiaskareisiin, vaan pakottaa tytötkin siivoamaan ja tekemään kaikkea muuta tylsää. Taikomisen sijaan äiti aina kertoo tarinaa lapsuuden kaveristaan Valpurista, joka ei saanut lapsena oppia mitään, eikä osannut solmia edes kengännauhojaan, ja kärsi asiasta vielä aikuisenakin. Äidistä sellainen olisi kamalaa, kun taas tyttöjen mielestä Valpurin lapsuus oli varmasti ihana.

Talossa ja pihapiirissä alkaa tapahtua yhä oudompia asioita. Hevospehmolelu Lilli näyttää oppineen puhumaan ja tarinaan sotkeutuu vielä yksi epäilyttävä kaupustelija, joka pyrkii väkisin taloon sisälle. Tuntuu jopa siltä, että mummo taitaa tuntea tyypin entuudestaan, eikä ole mielissään tämän ilmaantumisesta. Paljastuvatko salaisuudet ja saavatko tytöt suojeltua mummon omaisuutta oudolta tunkeilijalta?

Julia Vuoren värikylläinen kuvitus vie lukijan keskelle hyväntuulista, taikuutta täynnä olevaa seikkailua. Sanna Iston esikoisteos sisältää tomerien päähenkilöiden lisäksi oivaltavaa ja huumoripitoista kieltä, jota on ilo lukea. Tätä lastenromaania suositellaan yli 6-vuotiaille.

Savolainen, Salla: Maikki ja kellarin kummitukset

Tarina alkaa jo kirjan etukannen sisäpuolelta: Maikki leikkaa tilkkuja kaikesta mitä saa käsiinsä ja hänellä onkin jo hieno kokoelma (jota voi tutkia tarkemmin takakannen sisäpuolelta). Tilkkuja on paljon ja ne pitäisi järjestää, mutta tilaa ei tunnu millään löytyvän. Maikki tuntee olevansa tiellä joka paikassa, joten hän päättää ottaa tilkkunsa ja lähteä pois.

Kerrostalon pihalla ei ole ketään. Siellä on aivan harmaata ja taitaa sataakin, mutta kellarin ovi on auki. Kellarista löytyy varastokoppi, jossa on Maikin vanha pinnasänky ja tutun tuoksuinen torkkupeitto. Pimeässä uni tulee huomaamatta. Kotona Maikkia aletaan jo kaivata, ja etsintäpartioon liittyy isosiskon lisäksi kavereita naapurista. Irma-koira on lopulta se, joka huomaa avonaisen kellarinoven.

Maikki herää etsintäpartion saapuessa, mutta häntä harmittaa edelleen, joten hän painuu tilkkulaatikkonsa kera piiloon. Sängyn alla on ahdasta, mutta sieltä löytyy myös jotain ihanaa. Uusi tilkku Maikin kokoelmaan – silkinhienoa vaaleaa kangasta, johon on ommeltu pieniä kiiltäviä helmiä. Onneksi Maikilla on sakset mukana.

Irma-koira paikantaa Maikin lopulta ja kiskoo hänet esiin. Etsintäpartio on iloinen ja Maikin suuttumus katoaa myös. Hän on keksinyt kivan leikin: pukeudutaan kummituksiksi! Tarkoitukseen löytyy vanhoja lakanoita ja käyttöön otetaan myös se puku, josta Maikki jo sai uuden yksilön tilkkukokoelmaansa. Leikki ei ehkä kuitenkaan olisi ihan niin hauska jos lapset tietäisivät, mitä viereisessä varastokopissa lymyää…

Äiti ja isä tulevat tuomaan laatikoita kellariin ja vähän yllättyvät kellarin kummituksista, eikä äiti ole kovin iloinen huomatessaan hääpukunsa kohtalon. Selvittäisiinköhän tästä kakulla? Ja ehkä kellarin asukitkin kaipaisivat kahvihetkeä…

Forde, Patricia: Siilit eivät pidä korkeista paikoista

Kuvitus Joëlle Dreidemy

Noora ja Lotta ovat äidin ja isän kanssa eväsretkellä, kun Lotta katoaa. Isosisko Noora lähtee etsimään häntä ja aikoo jo luovuttaa, kun Lotta yhtäkkiä löytyy – hän on kiivennyt puuhun, ihan liian korkeaan puuhun.

Lotta tietysti uskaltaisi tulla itse puusta alas, mutta hän ei juuri sillä hetkellä ehdi. Puussa kun ovat meneillään hammaskeiju Sini Säihkysiiven häät ja Lottakin on saanut kutsun. Noora pyytää vanhempansa hätiin ja isä saapuu paikalle tikapuiden kera. Niin siinä kuitenkin käy, että äiti niille joutuu kiipeämään… ja lopulta hätiin kutsutaan palokunta.

Sillävälin hääjuhla on saanut suivaantuneen kuokkavieraan, joka ei käyttäydy kovin nätisti, ja sen saa tuta jopa palopäällikkö. Lotta toimii selostajana puun lehvien suojassa tapahtuville käänteille ja puun alle kerääntynyt porukka alkaa kiinnostua. Hääjuhla meinaa saada hurjan lopun, kun eräs siili joutuu tahtomattaan mukaan, eivätkä siilit pidä korkeista paikoista. Onneksi morsiamen pikkuserkun pikkupikkuserkku saapuu hätiin ja pelastaa päivän.

Lopulta Noora keksii, että he kaikki voisivat kiivetä ylös häitä seuraamaan, mutta sen Lotta kieltää jyrkästi. Hän olikin ihan juuri tulossa alas. Hiljaa hivuttautumalla Lotta pääsee varovasti puusta alas ja kaikki hurraavat. Myöhemmin Noora kiipeää itse puuhun, mutta hääväkeä ei enää näy. Mahtoikohan niitä häitä edes olla ollenkaan? Erään asian Noora kuitenkin näkee, joka käy yksiin Lotan kertomuksen kanssa, ja ainakin siinä Lotta näyttää olleen oikeassa, että siilit eivät pidä korkeista paikoista.

Sininen banaani -sarjan kirjat on suunnattu juuri lukemaan oppineille. Ne sisältävät paljon kuvitusta, joitain hauskoja puhekuplia ja itse teksti on helppolukuista. Juoni etenee melko nopeasti ja sisältää vauhtia ja käänteitä, joiden mukaan lukija toivottavasti tempautuu ja haluaa lukea tarinan loppuun saakka. (Ja sitten seuraavan ja…)

Lehtinen, Tuija: Piiitkä jäähy

Piiitkä jäähy ei nimestään huolimatta liity millään tavalla jääkiekkoon – tai mitä muita niitä lajeja nyt onkaan, joissa jäähyjä käytetään. Kirjan päähenkilö on 15-vuotias Roope, joka yrittää vähintäänkin kovasti pitää yllä kovan kundin rooliaan ja välinpitämätöntä asennettaan kaikkea mahdollista kohtaan; koulua, perhettä, uusia kavereita. Kaikki paitsi karting on turhaa, ehkä lukuunottamatta muita yhtä vauhdikkaita ajanvietteitä, enemmän tai vähemmän luvallisia sellaisia. Roopen viimeisin tempaus on lopulta kuitenkin ollut liikaa, karting saa jäädä, ja vanhemmat sekä muu lähipiiri ovat päättäneet järjestää hänelle merkittävän elämänmuutoksen. Roope muuttaa isänsä uusperheen luota äidin kotiseuduille Savon perukoille, isovanhempien vanhaan omakotitaloon, ja äiti tulee mukaan. Koulumenestyksen odotetaan paranevan ysiluokan aikana ja käytöksen kohenevan, kyseessä siis erittäin piiitkä jäähy Roopelle.

Roopen ympärillä häärii valitettavan monta huolestunutta aikuista, joiden hyysäys ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. Roopen äiti, Pamsu, on (Roopen mukaan) kaikkien blondivitsien esiäiti, helposti manipuloitavissa, eikä pysty pitämään poikaansa aisoissa. Pamsu on kaikkein kiinnostunein miesystävänsä Orvon passaamisesta, silloin kun tämä sattuu olemaan paikalla, Orvo kun viettää pitkiä aikoja humppabändinsä keikkareissuilla. Roopen isä uusine perheineen valvoo tapahtumia pitkänkin matkan päästä. Isä on värvännyt kummisetä Sepon, paikallisen poliisin, pitämään jälkikasvuaan silmällä. Isovanhemmatkin pitävät kukkaronnyörinsä turhan tiukasti kiinni ja ovat ärsyttävän yhtenäisenä rintamana Roopea ojentamassa. Roope kokee rajoitukset ahdistaviksi ja itsensä kaltoinkohdelluksi, ja haluaa mahdollisimman pian mahdollisimman kauas. 15-vuotiaana olo ei taida olla helppoa juuri kenellekään, mutta joillekin se on erityisen vaikeaa ja kapina raivokasta.

Uuteen kouluun sopeutuminen ei ole helppoa, eikä varsinaisesti Roopea kiinnostakaan. Riittävän tasokkaita tyttöjä on harvassa ja loput nörttejä ja partiolaisia, joten ei hyvin mene. Vastakkainen sukupuoli kiinnostaa, ja Roope antaa ymmärtää kokemusta löytyvän runsain mitoin. Yrityksestä ei voi syyttää uudessa kotikaupungissakaan eikä itsevarmuudesta ole pulaa, mutta lähestymisyritykset eivät tunnu johtavan tavoitteeseen. Sen sijaan Roope huomaa saaneensa kaverin lähellä asuvasta Jorsesta – kunhan alun väärinkäsitys tulee korjattua – ja porukkaan tuntuvat tuppautuvan myös Siiri ja Karla; nokkela ja sanavalmis partiotyttö sekä ujo kaniharrastaja. Roope sietää heitä, mutta ehkä jossain pinnan alla alkaa vähitellen myös lämmetä. Ja täytyyhän sitä itse Roopessakin, piittaamattomassa ja vain ja ainoastaan itseään ajattelevassa tyypissä, olla pinnan alla jotain muutakin kuin mitä ulkokuori antaa ymmärtää, vai miksipä kaverit muuten sietäisivät häntä.

Roope on tuttu Tuija Lehtisen aiemmista Karting team Vintiöt -kirjoista ja Piiitkä jäähy lienee uuden kirjasarjan aloitus.

Chaud, Benjamin: Hei hei, Luppis

Kun lukee kuvakirjan alkulehdille pienellä präntätyt tekstinpätkät, saa tietää, että kirjailija rakastaa lapsuusmaisemiensa havumetsiä ja omistaa tämän kirjan kadonneille sukilleen. Tiedot antavat ehkä hieman osviittaa siitä mitä tuleman pitää, eli hauskasti ja omaperäisesti kerrottu tarina, jossa erittäin vaikuttavasti kuvattu metsä on suuressa osassa.

Kirjan keskeiset hahmot ovat luppakorvainen pehmopupu Luppis ja sen omistaja, pieni poika, joka kertoo tarinaa, mutta ei sen kuluessa tule esitelleeksi itseään. Poika on todennut Luppiksen olevan aika surkea leikkikaveri. Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se edes ymmärrä, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla. Poika on siis päättänyt hankkiutua pupusta eroon – eihän hän ole enää mikään vauva, joka pitää pupua parhaana leikkikaverinaan.

Pojan suunnitelmana on hylätä Luppis metsään, mutta ensin täytyy päästä riittävän kauas, ettei se löydä yksin kotiin. Melko raakaa. Metsä on täynnä valtavan korkeita, tummia havupuita ja komeita lehtipuita. Ruoho on vihreää, sienet hassun näköisiä ja joka puolella tosi kaunista, mutta Luppis ei pojan mielestä tajua ollenkaan miten onnekas se on, kun saa kohta elellä villikanina metsän siimeksessä. Melko totiseksi suunnitelma vetää kyllä myös pojan.

Luppiksesta on lopulta paljon vaikeampi hankkiutua eroon kun poika on ajatellut. Sinne se kuitenkin viimein jää, synkän metsän siimekseen. Ja poika juoksee minkä jaloistaan pääsee, eikä katso taakseen, eikä ajattele mitään. Eritoten Luppista, joka nyt kököttää ypöyksin metsässä. Eihän siinä sitten muuta voi, takaisin on pojan palattava – mutta Luppis onkin kadonnut! Voi Luppis mikä sinuun meni kun piti sillä lailla yksin häipyä? Poika ei kerta kaikkiaan voi uskoa, että oma pupu on jättänyt hänet niin kylmästi. Hassua, miten osat kääntyvät, eikö vaan.

Onnellinen loppu tarinassa on – tietysti – mutta aika mielenkiintoinen myös. Perusidea on vanha, mutta toteutus tuore. Tekstin ja kuvituksen tunnelma on paikoin aika jännittävä ja painostava, ainakin aikuisen mielestä. Toisaalta kirjasta löytyy runsaasti myös huumoria, tosin kuivakkaa ja vähäeleistä, ja lähinnä tekstistä. Kuvitus on hieno kautta koko kirjan: tumma metsä korkeine puineen, marjoineen, sienineen ja lintuineen; hengästyttävät kohdat, joissa poika etsii Luppista kovalla kiireellä; erikoiset kuvakulmat siellä sun täällä. Ja lopussa rauha ja ilo, kun kaikki onkin taas hyvin.

Parvela, Timo: Taro maan ytimessä

Kuvitus Jussi Kaakinen

Taro kaivaa hiekkalaatikolla kuopan, jossa on hiekkaa. Syvemmältä, ja vieläkin syvemmältä, löytyy myös hiekkaa, ja se saa Taron ihmettelemään maapallon koostumusta; ehkä se onkin pelkkä typerä hiekkapallo? Kysymys esitetään karhulle, joka istuu laatikon reunalla mököttäen. Sekin olisi halunnut kaivaa, mutta Taro ei antanut. Vielä yksi lapion kauhaisu hieman syvemmältä ja miten käykään – vastassa onkin jotain kovaa. Sitten täytyy tietysti rakentaa kone, jolla saa tehtyä reiän, josta voi kurkistaa maapallon sisälle.

Kone toimii kuin unelma. Hiekkalaatikon pohjalta lähdetään, vastaan tulee hiekkaa, savea, hiekkaa, savea ja – hiekkaa, niin, ja on siellä kalliotakin. Alas, alas, alas… ja sitten rysähtää, ja koetaan aika jännittäviä hetkiä taskulampun valossa. Taro ja karhu tutkivat löytämäänsä luolaa ja toteavat sen lopulta aika tylsäksi. Ei mitään erityisen kiinnostavaa tai jännittävää. Paitsi ehkä jos katsoo saman aukeaman kuvitusta, eikä usko Taron ja karhun juttuihin…

Karhun toppuuttelusta huolimatta Taro on innokas jatkamaan tutkimusretkeä. Hän hyppää koneeseen ja kiihdyttää matkaan. Vähän aikaa päästellään menemään, ja sitten pamahtaa taas. Löytyy maapallon keskipiste, jossa ei olekaan ainoastaan hiekkaa vaan jotain aivan muuta: jättiläishirviötoukka! Onneksi karhu saapuu pelastajana paikalle juuri ennen kuin hirviö hyökkää Taron kimppuun. Vähän hengästynyt karhu kyllä on, koska Taro unohti ottaa sen kyytiin ja se joutui juoksemaan koko matkan koneen perässä. Toukka saadaan lopulta hetkeksi lepytettyä keksillä, mutta eihän sille yksi riitä. Eikä riitä karhullekaan, joka ei epäröi hotkaistessaan loput keksit menemään toukan nenän edestä. Ja niin maailma kaipaa pelastamista.

Taro ja karhu tekevät suunnitelman maailman pelastamiseksi – ja toteuttavat sen. Monen hengästyttävän mutkan ja noin kahdenkymmenen vessan vetämisen jälkeen kaikki saadaan kuntoon juuri kun Taron vanhemmat tulevat kotiin koiraa ulkoiluttamasta. Tai ehkä kuntoon ei ole aivan oikea sana ainakaan Taron vanhempien mielestä, mutta mitä siitä, että sisällä on vähän hiekkaa tai että äidin keksit ovat kadonneet, kun kerran maapallon tulevaisuus on turvattu.

Taron ja karhun mahtavan mielikuvituksellinen seikkailu aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä niin tekstinsä kuin kuvituksensa ansiosta. Kuvituksessa näkyy sarjakuvataiteilijan kädenjälki ja sarjakuvamaisuus sopii tarinalle hyvin. Kuvia kannattaa jälleen kerran tutkia tarkkaan, koska niistä löytyy lukuisia hulvattomia yksityiskohtia. Taron (ja mielikuvitusystävä-karhun) vallattomat tempaukset vaikuttavat sellaisilta, että ne saavat kenet tahansa äidin ja isän nauramaan – kunhan oma muksu ei vahingossakaan keksi vastaavaa. Vanhemmilla on taipumusta olla välillä hieman ymmärtämättömiä ja vaikeahan sitä on lapsen käsittää, kun hän on juuri esimerkiksi selviytynyt voittajana taistelusta jättiläishirviötoukan kanssa. Taro-sarjan seuraavan eli toisen osan pitäisi ilmestyä lähiaikoina ja sen aihepiiriin viitataan tämän kirjan viimeisellä sivulla.

Nopola, Sinikka ja Nopola, Tiina: Risto Räppääjä saa isän

Kuvitus Aino Havukainen
ja Sami Toivonen

Uusimman Risto Räppääjä -kirjan tarina saa alkunsa Rauha-tädin synttäreiltä. Juhliin tulee tietysti vieraita, ja yksi vieraista on Elvi-täti, joka ilmaisee Rauhalle huolestumisensa Riston harrastuksista, sekä niiden puutteesta. Risto on leiponut synttäreille suklaaneliöitä ja muffinsseja sekä koristellut kakun, mikä on Elvin mielestä aivan liian tyttömäistä poikalapselle – sellaisilla harrastuksilla ei tulla pärjäämään miesten karskissa maailmassa. Risto ei myöskään harrasta edes jääkiekkoa, jalkapalloa tai yhtään mitään pojalle sopivaa, joten Elvi kehottaa Rauhaa hankkimaan Ristolle urheilullisen isähahmon opastajaksi. Ja sellaisen voisi hommata esimerkiksi lehti-ilmoituksella.

Rauhakin huolestuu Riston tulevaisuudesta ja päättää noudattaa Elvin ohjetta, vaikka Risto ei itse ole asiasta tippaakaan innostunut. Lehti-ilmoitukseen tulee useita vastauksia ja sitten isähahmoja täytyy tietenkin haastatella. Siinä vaiheessa suunnitelmasta kuulee alakerrassa asuva Lennart Lindberg, joka ihan järkyttyy. Miksei hän kelvannut isähahmoksi, vaikka hän on tuntenut Riston ja Rauhan jo vuosikausia!

Haastattelut eivät suju kovin hyvin. On ”toki toki” -mies, ”hopi hopi” -mies ja vielä ”jepskukkuukin”, mutta kukaan ei oikein lopulta sovellu tehtävään. Viimeinen haastateltava saapuu yllättäen (hän ei ole ilmoittanut tulostaan etukäteen), mutta hän näyttää tehtävään juuri sopivalta: on leveät topatut hartiat, paksut säärisuojat, päässä jääkiekkokypärä ja kasvosuoja, jonka takaa kasvonpiirteitä ei juuri erotu, ja ääni on mahtavan möreä. Rauha on ihastuksissaan ja Risto lähetetään saman tien isähahmon matkaan jääkiekkotreeneihin.

Risto on ensin todella vastahakoinen, mutta alkaakin yllättäen tykätä isähahmon kanssa viettämästään ajasta. Rauha raportoi projektin etenemisestä Elvi-tädille, joka saa myös tilaisuuden tavata isähahmon. Elvi tosin alkaa haistaa palaneen käryä ja tehdä hieman omia tutkimuksiaan. Jotakin salamyhkäistä Riston isähahmossa hänen mielestään on… Tarinasta kehkeytyy aikamoinen soppa, johon sotkeutuvat niin Lennart kuin Riston kaveri Nellikin ja tiedossa on monta kiperää mutkaa – ja tuskatilaa – ennen kuin kaikki on lopulta onnellisesti päätöksessään.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen erittäin hauska, ja hauskoja yksityiskohtia vilisevä kuvitus siivittää Sinikka ja Tiina Nopolan ihan yhtä hauskaa tekstiä. Juonen monet käänteet pitävät lukijan mielenkiinnon tiiviisti yllä ja hahmojen välinen dialogi on välillä melkoisen hilpeää.

Prinz, Yvonne: Vinyyliprinsessa

Siskodisko-sarjassa on julkaistu eri kirjailijoiden (niin koti- kuin ulkomaisten) nuorille aikuisille suunnattuja romaaneja, ja Vinyyliprinsessa on yksi niistä. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Alliesta, jonka elämä pyörii musiikin ympärillä. Hänellä on erittäin laaja musiikkitietämys, hän kerää intohimoisesti vinyylilevyjä ja on töissä levydivarissa nimeltä Bob&Bob Records, joka on hänen mielestään lähes maailman paras paikka. Allie keksii itselleen salanimen Vinyyliprinsessa ja alkaa sen suojasta pitää musiikkiaiheista blogia sekä toimittaa omaa musiikkilehteä, joiden hän toivoo tuovan muitakin vinyyleistä ja musiikista innostuneita yhteen.

Allien perhe koostuu akateemisesta äidistä, joka valmistelee (aina vain) keskeneräistä väitöskirjaansa sekä muusikko-isästä, joka on jokin aika sitten muuttanut pois ja löytänyt uuden nuoren tyttöystävän, Kee Keen. Elämään kuuluvat myös erittäin aktiivista elämää viettävän äidinäidin säännölliset vierailut, sekä perheen erittäin ylemmyydentuntoinen kissa Pierre. Allien paras ystävä Kit on täysin erilainen kuin Allie. Hän on pieni ja siro, ja tykkää pukeutua nätisti ja erikoisestikin. Allie sen sijaan laittaa päälleen sen mitä sattuu ensimmäisenä käteen osumaan, eikä todellakaan omista korkokenkiä. Poikaystävärintamalla Kit on ollut Allieta onnekkaampi – jos nyt onneksi voi sanoa mitä todennäköisimmin petollista muusikkopoikaystävää – mutta eipä se Allieta suuremmin harmita. Kummankaan ei tarvitse kadehtia toista, Allie ja Kit ovat erilaisia ja siten täydentävät toisiaan. Heidän ystävyys ja avunantosopimuksensa pitää, ja toisen tukena ollaan vaikka mitä tapahtuisi.

Allien työpaikka Bob&Bob Records sijaitsee Telegraph Avenuella, jossa  aikaansa viettävää omalaatuista porukkaa kuvataan kirjassa runsaasti. Myös Bob&Bobin asiakaskunta on melko kirjavaa, mutta yksi pistää Allien silmään. Aikansa M:ksi ristimänsä miehen liikkeitä seurailtuaan (ja ruusuista tulevaisuutta hänen kanssaan kuviteltuaan) Allie ei voi uskoa onneaan, kun mies yllättäen pyytää häntä ulos. Treffit onnistuvat kivasti, mutta jossain alitajunnassa muotoutuu silti ajatus, ettei kaikki ehkä olekaan ihan niin kivaa kuin miltä näyttää. Myös toinen asiakas, Zach, vaivaa Allien mieltä, mutta lähinnä ärsyttävyydellään. Zach tuntuu kuitenkin olevan lähes Allien vertainen musiikkitietämyksessään, joten se on ainakin positiivista, sellaisia tyyppejä kun ei ole paljon.

Telegraph Avenuen alue on ollut suhteellisen rauhallista, mutta nyt alueella on alkanut tapahtua aseellisia ryöstöjä keskellä kirkasta päivää. Toistaiseksi kukaan ei ole loukkaantunut pahasti, mutta sekin voi vielä tulla eteen, jos ryöstöjä ei saada loppumaan. Liiketilojen työntekijät alkavat olla levottomia, poliisi ei saa syyllisiä kiinni, ja arvaillaan minne ryöstäjät iskevät seuraavaksi. Onko seuraava kohde Bob&Bob vai joku muu?

Kirjan kirjoittaja Yvonne Prinz on muusikon tytär, joka työskenteli 17-vuotiaana levykaupassa ja levytysstudiossa, ja pisti myöhemmin aviomiehensä kanssa pystyyn oman levykaupan, joka on sittemmin kasvanut ja levinnyt useampaankin kaupunkiin Yhdysvalloissa. Yvonne myös kerää ja rakastaa vinyylejä ja puhuu pienten levykauppojen puolesta – yhtäläisyyksiä Allien hahmoon löytyy siis melkoisesti. Levykaupan arjen sekä vinyylien ja musiikin maailmojen kuvaus kirjassa on hyvin yksityiskohtaista ja aidontuntuista, mikä ei ole ihme, kun kirjoittaja on alojen asiantuntija.

Musiikki on kirjassa todella suuressa osassa ja kirjasta saakin rautaisannoksen musiikkitietämystä ja erilaisia arvioita. Tuollainen tietomäärä voisi olla puuduttavaakin, mutta tässä tapauksessa tietoa on tarjoiltu mielenkiintoisesti kirjoitettuna ja kenties sopivan lyhyissä pätkissä, jotta kyllästymistä ei pääse tapahtumaan. Käsitellyt artistit ja heidän tuotantonsa ovat varmasti merkittäviä, mutta allekirjoittaneelle vieraampia. Suurta iloa kuitenkin aiheutti yhden omankin suosikin maininta. Vinyyliprinsessan blogi on olemassa myös oikeasti ja löytyy osoitteesta www.thevinylprincess.com.

Rentta, Sharon: Simo käy koulua

Simo ja sen ystävät leikkivät ja käyvät koulua yhdessä. Simo on pieni sininen norsu ja sen ystäviin kuuluvat esimerkiksi pörröturkkinen koira nimeltä Rasmus sekä tanssiva sammakko nimeltä Nestori, mutta on sillä monta muutakin ystävää. Koulu sijaitsee niityllä ison tuuhean puun juurella ja siellä ystävyksiä opettaa Kerttu Koiranen. Kaikki osallistuvat opetukseen innokkaina.

Eräänä päivänä opettaja esittelee luokalle uuden oppilaan, Aksun. Aksu on tosi reipas ja haluaa heti tutustua kaikkiin. Opettaja pyytää kaikkia esittelemään jonkin taitonsa. Simo viittaa, mutta opettaja antaa vuoron ensin Aksulle ja Aksu osoittautuukin todella taitavaksi. Se osaa vaikka mitä, ja kaikki muut ihastelevat – paitsi Simo. Simoa harmittaa. Sen taito tuntuukin nyt ihan mitättömältä, eikä se halua enää kertoa siitä.

Kaikki rakastavat Aksua. Aksu on tosi etevä kaikessa, ja kaikkien mielestä aivan mahtava tyyppi. Simon mielestä Aksu on vähän ollakseen ja Simon harmitus kasvaa niin, että se tekee jotain tuhmaa. Sitten se tekee vielä jotain muutakin tuhmaa, ja Aksua itkettää. Opettaja pistää pelin poikki ja Simo joutuu vetäytymään omiin oloihinsa miettimään tekosiaan.

Simo istuu pitkään yksin, mutta sitten joku tulee juttelemaan sen kanssa. Sehän on Aksu! Aksu haluaa tietää miksi Simo ei pidä siitä. Simo vastaa, että koska Aksu on hyvä kaikessa, mutta Simo ei missään. Aksu vakuuttaa, että se ei pidä ollenkaan paikkaansa. Simo on hyvä ystävä. Kaikki pitävät Simosta todella paljon ja haluavat leikkiä sen kanssa. Voi juku, sanoo Simo, ja sen harmi häviää. Kun asiat on saatu puhumalla selvitettyä, voivat Aksu ja Simo aloittaa puhtaalta pöydältä ja tulla hyviksi ystäviksi.

Tarinan kuvitus on väritykseltään melko hempeä, rauhallinen ja kaunis. Silti tarinasta ei puutu vauhtiakaan. Tekstiä on sopivan vähän ja kuvat puhuvat puolestaan. Eläimet on kuvattu melko realistisen kokoisina ja näköisinä ja hahmoille on hauskasti annettu pieniä vuorosanoja myös ”varsinaisen”, suuremmalla fontilla kirjoitetun tekstin oheen. Kirja sopii hienosti esimerkiksi kaikille pienille koululaisille ja päiväkotilaisille; kaikki ovat erilaisia ja osaavat eri asioita, kiusata ei saa siitä eikä muusta syystä johtuen ja jos erimielisyyksiä ilmenee, niistä selvitään puhumalla. Ja sitten voidaan taas olla kavereita.

Huovi, Hannele: Huhuu – kuka siellä?

Kuvitus Kristiina Louhi

Eräänä aamuna huuhu-äiti tuntee, että nyt se saattaisi munia munan. Se istahtaa untuvapesään, jonka isä-huuhu on rakentanut ruohomättääseen Huuhumetsän Huuhuvuorelle, ja pyöräyttää munan. Munassa on pirteitä pilkkuja, se on silkosen sileä ja kerrassaan täydellinen. Äiti-huuhu alkaa laulella munalle: ”Hu-huu, kuka siellä?”, ja yhtäkkiä muna alkaa väristä ja täristä, pomppia ja pyöriä ja sitten se ponkaisee ulos pesästä ja lähtee karkuun!

Muna pomppii alas Huuhuvuorta ja isä-huuhu ja äiti-huuhu huhuilevat ja juosta junksuttavat lyhyillä jaloillaan perässä, huuhut nimittäin eivät osaa lentää. Muna tekee pitkän matkan vuorta alas metsään ja sitten plumpsahtaa puron vietäväksi. Se kohtaa matkallaan monta erilaista eläintä, jotka kaikki toteavat, että onpa siinä silkosen sileä ja kerrassaan täydellinen muna, jossa on vielä pirteitä pilkkujakin – maistuisipa se varmaan makoisalle… Muna kuitenkin karkaa kaikista nälkäisistä tassuista ja päätyy lopulta kahden pojan haaviin, ja heidän kotiinsa.

Poikien äiti innostuu tunnistaessaan munan huuhulinnun munaksi. Hän tietää, että linnut ovat harvinaisia ja niiden munat kovia karkailemaan. Äiti päättää lähteä näyttämään munaa kaupunginjohtajalle, joka on löydöstä aivan yhtä innoissaan. Silloin muna kuitenkin kuulee koko ajan sitkeästi perässään junksuttaneiden vanhempiensa huhuilun, karkaa kaupunginjohtajan käsistä ja alkaa vieriä ääntä kohti. Seuraavaksi sen reitille osuvat portaat! Muna hyppelee ja vierii portaalta portaalle ja samalla sen kuori alkaa särkyä ja siitä alkaa lähteä paloja. Kukaan ei voi enää sanoa, että se olisi silkosen sileä ja kerrassaan täydellinen. Lopulta muna vierii portaat alas asti ja tupsahtaa suoraan paikalle ehtineen äitinsä syliin. ”Hu-huu! Kuka siellä?” kysyy äiti irrottaen viimeisetkin kuoren rippeet. ”Hu-huu! Minä täällä!” sanoo huuhunpoikanen, jonka höyhenissä on pirteitä pilkkuja, nokka on silkosen sileä ja joka on kaikkien mielestä kerrassaan täydellinen. Sitten päästään lähtemään porukalla takaisin kotiin.

Tämä iloinen eläintarina kuuluu Tammenterho-sarjaan, jossa ilmestyy suomalaisten kirjailijoiden ja kuvittajien tekemiä lastenkirjoja. Kristiina Louhen kuvitus on lämminhenkinen ja leikkisä, kuten Hannele Huovin tekstikin. Voit kokeilla laskea montaako eri väriä on munan pirteissä pilkuissa. Huuhu-vanhemmat suhtautuvat ihanteellisen rauhallisesti karkailevaan jälkikasvuunsa. Kuuluu asiaan, että ensin on kiva vähän seikkailla ja nähdä maailmaa, ja sitten voi rauhoittua kotiin. 

Weston, Carrie: Hissu Hirviö

Kuvitus Lara Jones

Lukukaveri-sarjan uudemmasta päästä oleva tarina kertoo pienestä hirviöstä nimeltä Hissu. Kirjan teksti on isokokoista ja melko yksinkertaista, ja tekstin kaverina on runsas kuvitus. Helppolukuisessa muodossa oleva nokkela tarina opettaa nuoria lukijoita nauttimaan kirjoista.

Hissu on hirviö, joka haluaisi pitää hauskaa ja esitellä temppujaan, mutta sillä ei oikein ole leikkikavereita. Hissun perheenjäsenet alkavat saada tarpeekseen Hissun tempuista; se ei tarkoita pahaa, mutta onnistuu siitä huolimatta aiheuttamaan puuhillaan harmia. Hissu asuu perheensä kanssa veden alla Sinijärvessä ja he pysyttelevät yleensä pohjassa piilossa, koska eivät halua pelotella ihmisiä.

Hissu on yksinäinen, ja välillä se käy kurkkaamassa miltä veden pinnalla näyttää. Siitä on hauskaa, kun rannalla olevat lapset pudottavat jäätelönsä ja alkavat osoitella Hissua tai kun retkeilijät säntäävät kirkuen karkuun. Muut Hissun perheessä eivät ole lainkaan huvittuneita. Äiti- ja isähirviö varoittelevat, että tällä menolla ihmiset yrittävät kohta pyydystää Hissun ja sitten Hissu joutuu johonkin näytteille. Hissu ei kuitenkaan malta kuunnella vanhempiaan.

Eräänä päivänä Hissu ei taaskaan löydä leikkikaveria ja päättää ponkaista kohti järven pintaa. Hyvin hitaasti se työntää nenänsä ylös vedestä, katselee ympärilleen ja alkaa liukua rannalla leikkiviä lapsia kohti. Hissu on jo aika lähellä kun lapset huomaavat sen, ja sitten Hissu alkaa esitellä lapsille temppujaan. Se pyörii ja polskii vedessä ja lähtee lopulta väsyneenä kotiin. Olipa sillä hauska päivä! Seuraavana päivänä Hissu lähtee taas rannalle, kurkistaa pinnalle ja ilahtuu nähdessään, että rannalla odottaa joukko innokkaita lapsia. Hissu temppuilee taas riemuissaan siihen asti, kun kuulee äidin huutavan syömään.

Jälleen seuraavana aamuna Hissu livahtaa kohti rantaa, kurkistaa pinnalle, ja siellä odottaakin melkoinen yllätys. Rannalla on iso kyltti ”Varokaa hirviötä!”, ankarailmeisiä aikuisia kameroiden kanssa, verkkoja, haaveja ja moottorivene! Hissu sukeltaa veteen ja ui nopeasti kotiin. Se on suunnattoman häpeissään, mutta kertoo kuitenkin perheelleen mitä on tehnyt. Seuraavan päivän sanomalehdessä on Hissun kuva etusivulla ja Hissun ei tee mieli edes puuroa…

Äitihirviöllä on idea, joka saattaisi ratkaista hirviöperheen pulmallisen tilanteen. Hissun ei ehkä myöskään tarvitsisi enää olla yksinäinen, vaan se saisi saman ikäisiä kavereita. Idea edellyttää jännää matkaa vuorten yli ja metsän halki, mutta lopulta tuloksena on onnellinen hirviöperhe.

Cast, P. C. & Kristin: Valittu (Yön talo 3)

Yön talo -sarja kertoo 16-vuotiaasta Zoey Redbirdistä, joka elää melko tavallista amerikkalaisen teinin elämää – kunnes hänestä tulee vampyyrikokelas. Zoey elää maailmassa, jossa vampyyrit ovat osa yhteiskuntaa. Parhaat näyttelijät, muusikot ja taiteilijat ovat vampyyreja, ja vampyyrien sisäoppilaitoksia, Yön taloja, on ympäri maailmaa. Kuka tahansa nuori voi tulla vampyyrien palvoman jumalatar Nyksin merkitsemäksi, ja muuttua näin ihmisestä vampyyrikokelaaksi, joka kehittyy vähitellen aikuiseksi vampyyriksi.

Valittu on Yön talo -sarjan kolmas osa, ja sen tarina jatkuu lähes suoraan siitä mihin edellinen osa päättyi. Zoey on nyt elänyt pari kuukautta kokelaana Yön talossa ja on käynyt selväksi, että hän on jumalatar Nyksin valittu; ainutlaatuinen ja erityinen koko vampyyrien historiassa. Hän on myös saanut Nyksiltä runsaat lahjat, eli yhteyden kaikkiin viiteen elementtiin, mikä on täysin poikkeuksellista. Zoey on saanut Yön talossa läheisiä ystäviä ja noussut johtamaan ja uudistamaan Pimeyden tyttäriä, jota voisi sanoa sisäoppilaitoksen oppilasjärjestöksi.

Zoeyn paras ystävä Yön talossa, Stevie Ray, on kuollut – tai niin kaikki luulevat – mutta Zoey on saanut selville, että hän onkin muuttunut hirviöksi. Zoey näkee Stevie Rayssa vielä pilkahduksen inhimillisyyttä ja päättää pelastaa hänet ennen lopullista vaipumista pimeyden voimien valtaan. Zoeylle paljastuu myös vähitellen, että koulun valtavan kaunis, arvostettu ja palvottu ylipapitar Neferet ei ole ihan sitä miltä näyttää. Neferet on vahva ja vaikutusvaltainen, ja jos hän on siirtynyt pahuuden puolelle, hän on mahtava ja vaarallinen vihollinen. Voiko yksi vampyyrikokelas Neferetille mitään, vaikka olisi kuinka ainutlaatuinen, ja miten Zoey jaksaa, jos Neferet onnistuu kääntämään Zoyen ystävät häntä vastaan?

Zoeyn ihmispoikaystävä, Heath, ei suostu jättämään Zoeya rauhaan – tosin Zoey ei ole varma haluaako hän edes sitä. Koulun parhaimman näköinen poika, Erik, on Zoeyn virallinen poikaystävä, ja myös yksi koulun opettajista, arvostettu vampyyrien hovirunoilija Loren, näyttää olevan kiinnostunut. Kenet Zoey lopulta itse haluaa ja mikä sen päättää; järki, tunne vai kenties verenhimo? Ja voiko useamman poikaystävän yhtälö johtaa mihinkään muuhun kuin katastrofiin…

Zoey sekoittaa asiansa oikein kunnolla, eikä aina ehdi miettiä tekemisiään aivan loppuun saakka. Hänen ainutlaatuisuutensa ja erilaisuutensa ei auta asiaa. Kukapa nuori haluaisi olla erilainen kuin muut? Zoey tuntee jumalatar Nyksin olevan tukenaan ja ohjaavan häntä oikeaan suuntaan, mutta taakka painaa välillä raskaana. Vähitellen Zoey alkaa hyväksyä saamansa Valitun osan ja yrittää selvitä velvollisuuksistaan parhaansa mukaan, vaikka se tie olisikin yksinäinen.

Yön talo -sarjaa kirjoittavat äiti (P. C. Cast) ja tytär (Kristin Cast). Sarjaa on suunniteltu kaksitoistaosaiseksi, ja kirjoista on tähän mennessä ilmestynyt Yhdysvalloissa kahdeksan ja Suomessa kolme. Neljäs suomennettu osa ilmestynee syksyllä 2011. Sarjaa on kirjoitettu melko nopeassa tahdissa ja se myös hieman näkyy; pienelle viimeistelylle ja muokkaukselle olisi ehkä ollut tarvetta. Siitä huolimatta tarina ja juonenkäänteet ovat erittäin koukuttavia ja moni (allekirjoittanut mukaan lukien) odottaa jo malttamattomana seuraavaa osaa. Kuinkahan Zoeyn lopulta käy?

Vasko, Anne: Jellona Suuri

Tekstaus Erika Kallasmaa

Pienellä Jellonalla, Pojan rakkaalla leijonoitten kuninkaalla, on mielessä suuria asioita. Siitä tuntuu, että sen ehkä pitäisi kasvaa isoksi Pojan mukana – isoja leijonia kun kuuntelisivat kaikki. Nykyään Poika ei aina enää muista ottaa sitä leikkiin mukaan. Jos Jellona söisi paljon ja monenlaista, se venyisi, pyöristyisi ja pullistuisi ja sitten siitä tulisi Jellona Suuri! Tai ehkä se ei kasvaisikaan tarpeeksi vaan jäisi pieneksi, niin kuin esimerkiksi pikkusiskoilla on tapana. Sitten sen olisi syötävä vielä lisää, että saisi kasvatettua hurjan harjan, ja siitä tulisi oikea Savannien Suurpeto. Jellonan värikin on kyllä vähän väärä ja se syökin ihan muuta kuin suuret, oikeat leijonat.

Suuret leijonat ovat mahtavia. Niillä on superkuulo, eivätkä ne pelkää pimeää tai edes pahaa sutta. Ne taistelevat villisti kuin sarjakuvasankarit ja suuttuessaan ne riehuvat ja räyhäävät… Rakkinakki! Kuonokakki! Kääk! Pihkura Äkäpäkä! Ryökäle! Rääh! ”Apua!” – Pikku Jellonaa pelottaa ja se tahtoo syliin. Se ei todellakaan ole mikään iso ja mahtava leijona. Jellonallakin on kuitenkin supernäkö. Se huomaa jo kaukaa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Pieni Tyttö sanoo ”Katsokaa mitä löysin! Leijonan! Saanhan pitää tämän?” Ja niin Jellona saa uuden leikkikaverin.

Pienestä monesti tuntuu, että isoilla on kaikki asiat paremmin, ja miksei myös päinvastoin, mutta ehkä sittenkin olisi hyvä olla juuri sellainen kuin on. Muutos ei toisaalta välttämättä ole huono asia. Jellonallekin käy lopulta ihan hyvin, vaikka Poika ei enää olekaan sen paras kaveri.

Kangaskollaasina toteutettu pienen Jellonan tarina on omistettu kaikille rakkaille pehmoleluille. Jellona on hellyttävän suloinen hahmo suurine pohdintoineen ja kuvien toteutus on kekseliäs. Huomaa ensimmäiseltä ja viimeiseltä aukeamalta, etu- ja takakansien sisäpuolelta, löytyvät valokuvat.

Fitzpatrick, Marie-Louise: Pieni kulkija

Pieni pellavapäinen tyttö pakkaa kassiin tarpeellisia tavaroita ja lähtee kävellen matkaan. Heti alkuun häntä ihmetyttää, että missä se sitten mahtaa olla se perillä? Entä kauanko matka sinne kestää? Tuleekohan tytöstä perillä sitten iso, toisin kuin nyt, kun ilmeisesti tuntuu, että on koko ajan liian pieni. Entä lakkaako siellä kokonaan sanomasta mitään hupsua, ja puhuu aina vain järkeviä? Tyttö on varma, että hän ainakin tekee myös siellä hiekkalinnoja, ihan varmasti.

Mitä sitten, kun matkalla tulee eteen jotain hurjaa ja vaikeaa, kuten lohikäärme tai vaikeakulkuinen viidakko? Pääseekö niistä jotenkin ohi tai läpi? Tyttö ainakin tietää miten lohikäärmeet kesytetään. Niitä katsotaan suoraan silmiin ja lasketaan kymmeneen, ja silloin ne lentävät tiehensä.

Miten sitten kaikki muut ihmiset, ovatko hekin menossa sinne? Ja entä jos haluaakin muuttaa mielensä ja mennä jonnekin muualle? No, tänään tytöllä nyt on ainakin paljon muuta tekemistä, tänään ei viitsi lähteä, mutta ehkä huomenna. Ihan varmasti.

Ihana pieni pohdiskeleva tyttö miettii millaista on kasvaa isoksi, mitä kaikkea tuolla elämän mittaisella matkalla voi tulla vastaan, ja miten ja millaisena sitä joskus pääsee perille. Nämä suuret kysymykset lienevät hyviä pohdinnan aiheita kenelle tahansa. Tuskin kukaan voi koskaan sanoa olevansa valmis, ja koko ajan tuntuu tulevan vastaan uusia ihmeteltäviä asioita – vaikka olisi kuinka iso. Toisaalta on myös hyvä välillä pysähtyä ja elää vain tässä hetkessä ilman sen suurempia pohdintoja, kuten tämänkin tarinan tyttö lopuksi toteaa.

Palkitun irlantilaisen kuvittajan ja kirjoittajan tunnelmalliset ja vaikuttavat kuvat siivittävät pienen pohdiskelijan matkaa halki päivän ja yön ja läpi sateen ja tuiskun. Välillä päästään nallen kanssa niitylle pötkölleen pilviä katselemaan. Lumoavat kuvat ja sopivan pieni määrä tekstiä jättävät tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle ja pohdinnoille.

Kätkijät



TV-sarja, 2 DVD-levyä, tuotantokaudet 1 ja 2


Mary Nortonin 50-luvun klassikkokirjoihin perustuva, vuonna 1992 tehty BBC:n tv-sarja kertoo kätkijöistä (the Borrowers), jotka ovat pienoiskokoisten ihmisten näköistä väkeä. Sarjan pääosassa on Clockin perhe (äiti, isä ja tytär), joka asuu erään vanhan suuren talon lattialankkujen alla, talonväen siitä mitään tietämättä. Perheen isä, Pod, harjoittaa kätkijöiden elinkeinoa eli lainaamista. Nähdyksi tulemista ja muita vaaroja (kuten kissoja) uhmaten Pod käy retkillä yläkerrassa, ”ihmojen” valtakunnassa ja lainaa kaikkea tarvittavaa, mitä milloinkin sattuu löytymään. Esimerkiksi kalan ruotoja ompeluneuloiksi, jouhia eteisen matosta harjaa varten, lattialle tippuneen postimerkin tauluksi seinälle tai tulitikkuaskin piirongiksi. Kokonaisesta piparista riittää herkkua koko perheelle pitkäksi aikaa ja keittiöstä voi löytyä muutakin ruokaa, vaikka peruna, leivänmuruja tai palanen lihaa. Nukkekodin huonekalut sopisivat täydellisesti kodin sisustukseen, mutta niitä on hankala kuljettaa ja niiden puuttumisen voisivat ihmiset huomata. Periaatteena onkin, että lainataan vain sellaista mitä ”ihmot” eivät tule kaipaamaan, jotta paljastumisen riski säilyy pienempänä.

Kätkijöiden suurin pelko on tulla nähdyksi, ja Pod kokee tämän hirveän kohtalon eräänä yönä ollessaan lainaamassa nukkekodista teekuppia. Pod kuitenkin selviytyy takaisin kotiin, ja näyttää siltä, ettei hänet nähnyt poika aio paljastaa näkemäänsä aikuisille. ”Ihmoilla” on tapana suhtautua kätkijöihin kuten esimerkiksi hiiriin; he tekevät kaikkensa saadakseen pesueen tuhottua. Pian Podin nähdyksi tulemisen jälkeen perhe päättää, että tytär Arriettyn tulisi alkaa opetella lainaamista. Hän on innoissaan yläkertaan ja mahdollisesti jopa ulos pääsystä, mutta ei malta noudattaa kaikkia isänsä ohjeita ja päätyy juttelemaan pojan (George) kanssa. Arrietty ja George ystävystyvät ja Georgesta on perheelle lopulta paljon apua, mutta ystävyys johtaa myös siihen, että Clockin perhe joutuu jättämään kotinsa ja lähtee etsimään uutta majapaikkaa. Välillä löytyy sellainen paikka, josta voisi tulla koti, mutta monta kertaa matkaa joudutaan jatkamaan. He löytävät sukulaisia ja ystäviä, mutta myös sellaisia kätkijöitä ja ihmisiä, joille heidän hyvinvointinsa ei ole kovinkaan tärkeää, päinvastoin. Perheellä on edessään huimia seikkailuja ja monta täpärää pelastumista.

Sarja on hienosti kuvattu ja näytelty. Lavasteet ovat mielikuvituksellisia ja kekseliäitä ja on helppo uskoa pikkuväen asuvan lattialankkujen alla tai majoittuvan vaikka hylätyssä kengässä. Joissain kohtauksissa ei toisaalta jää epäselväksi, että on käytetty trikkikuvaa, mutta asian huomaaminen ei haittaa tarinasta nauttimista. Kohtaukset on kuitenkin hyvin tehty, eikä varsinaisesta kömpelyydestä tarvitse kärsiä. Jaksot ovat melko lyhyitä, mutta jäävät aina kutkuttavan jänniin kohtiin ja on melkein pakko jatkaa heti seuraavalla. Hauskana yksityiskohtana todettakoon, että Podia esittävä brittinäyttelijä Sir Ian Holm näyttää pitävän pienikokoisista roolihahmoista. Hän on myöhemmin esiintynyt mm. Taru Sormusten Herrasta -elokuvien hobitti Bilbo Reppulina.

Karsikas, Ilja: Sintti Silmusuu tahtoo oppia lukemaan

Teksti Juho Gröndahl

Sintti Silmusuu on pieni karhu, joka asuu Isoveljensä kanssa metsän keskellä. Isoveljen lisäksi Sintillä on hyvä ystävä, keiju nimeltä Eleonoora. Eräänä päivänä Sintti näkee Eleonooran raapustavan sulalla pieneen kirjaan, ja se vaikuttaa Sintistä todella mielenkiintoiselta. Käy ilmi, että Eleonoora kirjoittaa. Hän lahjoittaa innostuneelle Sintille muistikirjan, sulkakynän ja mustepullon, mutta ei pyynnöstä huolimatta ehdi jäädä opettamaan sitä.

Sintti yrittää kirjoittamista ensin itse. Se muistelee Eleonooran kirjassa näkemiään merkkejä ja yrittää tehdä samanlaisia, mutta saa aikaiseksi vain sotkua ja sekalaisia viivoja, kunnes nukahtaa uupuneena. Seuraavana aamuna Sintti aiheuttaa hämmennystä metsänväen keskuudessa etsimällä kiihkeästi itselleen opettajaa. Kukaan ei kuitenkaan osaa kirjoittaa, ei edes Isoveli. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan kaupunkiin lähteminen, sieltä ehkä löytyisi opettaja. Isoveli ei pidä ajatuksesta, mutta lupautuu saattamaan Sintin metsän reunaan asti ja jää itse sinne odottamaan.

Sintti astuu sisään kaupungin porteista sydän pamppaillen ja huomaa olevansa keskellä suunnatonta hyörinää, meteliä ja erilaisia ennennäkemättömiä otuksia. Opettajaa ei silti meinaa löytyä. Hämärä laskeutuu, kadut tyhjenevät, valot syttyvät ja jostain alkaa kuulua musiikkia. Talojen seinät ovat yhtäkkiä täynnä erivärisiä valokirjaimia ja Sintti alkaa huolellisesti jäljentää niitä. Äkkiä Sintti havahtuu ja huomaa yön tulleen. Se lähtee hieman vastahakoisesti lampsimaan takaisin metsän reunaan, missä Isoveli sitä odottaa. Kävellessään Sintti tutkii tarkkaan muistikirjaansa piirtyneitä kirjaimia. Yhtäkkiä se seisahtuu hämmästyneenä ja pinkaisee sitten juoksuun. Se haluaa mahdollisimman nopeasti Isoveljen luo kertomaan, että se on kuin onkin oppinut lukemaan!

Sintti Silmusuusta kertova tarina on kuvitettu ihanan värikylläisesti. Piirrosjälki on hieman kulmikasta eikä niin pyöreän söpöä kuin kuvakirjoissa monesti. Kuitenkin Sintistä on saatu oikein herttainen pieni karhu, jonka tarinaan on mukava samaistua. Ero metsän ja kaupungin tunnelmien välillä on suuri. Metsän voi aistia olevan raikas ja väljä, siellä on hyvä hengittää. Kaupunki taas on ahdas ja kiireinen. Ihmiset ja monet muut mielikuvitukselliset hahmot kulkevat kovalla kiireellä kohti päämääräänsä eikä törmäyksiltäkään vältytä. Kun ilta laskeutuu, katujen vilinä hiljenee ja pääosan saavat kaupungin valot. Niitä ei näe metsässä, mutta ne ovat omalla tavallaan kauniita. Kirjastokin kaupungista näyttää löytyvän. Pieni kritiikki nousee väkisinkin; ei liene kovin todennäköistä, että lukemaan oppiminen tapahtuu yhdessä illassa kirjaimia katsellen ja jäljentäen – vaikka ainahan voi yrittää – ja kuka tietää, ehkä se onnistuu pieniltä karhuilta…

Saarinen, Teemu: Iskä osaa melkein kaiken

Kuvitus Markus Majaluoma

Helppolukuisiin kirjoihin lukeutuva teos kertoo 12-vuotiaasta Maunosta, jonka iskä osaa kaikenlaista. Iskä on esimerkiksi aika kova urheilemaan ja pelaa jalkapalloa joukkueessa nimeltä FC Hutipotku. Luonnollisesti nestetankkaus on hyvin tärkeä osa urheilua ja FC Hutipotkullakin on futiskauden aikana paljon saunailtoja, joiden aikana tankkauksesta voi huolehtia. Maunon äiskä tosin on ehdottanut, että ehkä joukkueen nimeksi kannattaisi vaihtaa FC Saunailta, joka sitten toisinaan voisi järjestää nestetankkauksen lisäksi myös hutipotkuja.

Maunon iskän erikoistaitoihin kuuluu myös metsästys ja kerran hän on melkein onnistunut kaatamaan karhun. Iskä ja yksi hänen joukkuekaverinsa, Remppa, olivat juuri mökillä aloittelemassa jalkapallokauden saunailtoja, kun naapuri kertoi, että lähistöllä oli nähty karhu. Iskä ja Remppa tietysti päättivät saada nallen satimeen, mutta mielenkiintoisten juonenkäänteiden jälkeen tuloksena olikin lopulta vuoden luontokuva. Eikä ihan tarkalleen ottaen karhusta…

Iskä innostuu karhujahtikokemuksen jälkeen rakentamaan eräkämpän – omalle pihalleen, mutta tuokaan projekti ei mene ihan täysin suunnitellusti. Kämpän rakentamisen jälkeen on tarpeen loma, ja tällä kertaa iskä valitsee kohteeksi Pohjois-Korean. Äiskä ei ole aivan vakuuttunut kohteesta, vaikka iskä myhäileekin tyytyväisenä päästessään paikkaan, jossa kukaan naapureista ei ole käynyt ennen heitä. Äiskää ei myöskään erityisemmin miellytä lomakohteesta löytynyt hiekkaranta. Tai ei hiekkarannassa ole mitään vikaa, se on aivan upea, mutta kun rannalta puuttuu meri. Eikä ole järveä, jokea tai puroakaan.

Iskä on myös erittäin taitava korjaaja. Iskä ei esimerkiksi tarvitse ulkopuolista apua, kun hotellihuoneen telkkari vaikuttaa olevan rikki – sieltä kun ei tule kuin yhdenlaista ohjelmaa. Kuin ihmeen kaupalla samaan aikaan iskän sähkötöiden kanssa tulee koko hotelliin sähkökatko. Iskä lähtee selvittämään sen syytä ja äiskä ja Mauno saavat seurata pimeältä parvekkeelta, kuinka vuorten rinteitä reunustavien kaupunkien ja maanteiden valot yksi toisensa jälkeen sammuvat räsähdellen.

Perheelle järjestyy melko nopea kyyti takaisin kotiin, iskästä tulee julkkis ja tapahtumaketjusta aletaan tehdä elokuvaa. Elokuvanteon tiimellyksessä äiskälle ja iskälle tulee ero, joka lopulta osoittautuu väliaikaiseksi. Mauno taas ihastuu elokuvassa häntä esittävään tyttöön(!) Päivi Somasaloon ja nähtäväksi jää onnistuuko Mauno hurmaamaan Päivin. Kaiken kaikkiaan tarina on kasvattava kokemus, Maunokin on sen aikana kasvanut ihmisenä peräti 2 cm.

Tämä kirja sopii hauskaksi ja helpoksi lukukokemukseksi aloittelevalle lukijalle. Tarinan juonenkäänteet todennäköisesti imaisevat mukaansa ja kirja tulee huomaamatta luettua kokonaan. Aikuistakin monet iskän tempaukset hihityttävät ja äiskä tuskin on yksin monine tuntoineen, joita aikaansaavan iskän tempaukset aiheuttavat. Kuvia kirjasta löytyy aika vähän, mutta ne ovat hauskoja tarinan lomassa. Kuvitus on mustavalkoista, sarjakuvamaista ja välillä puhekuplilla tai muulla tekstillä varustettua.

Sandelin, Annika: Retkuliina

Kuvitus Linda Bondestam

Retkuliina on itsensä surkutteluun taipuvainen pehmokoira, jonka Petra-tyttö löytää kadulta ja poimii mukaansa. Hylkäämisen pelkoon ja surkutteluun saattaa tietysti olla syytäkin, kun kerran Retkuliina on sinne kadulle hylätty. Petra siis kuitenkin tarjoaa lämpöisen sylin pikkukoiralle ja tutustuttaa sen kaikkiin muihin huoneensa asukkeihin, jotka ovatkin värikäs porukka.

Runomuotoisena etenevä tarina siirtyy kylvyn ja levottoman yön kautta aamiaiselle, jolla Retkuliina vähän riehaantuu. ”Ensin kannu liitää kattoon, sitten otsan kautta mattoon.” Jansson-kulta, kukikas sika, huutaa pelin poikki ja Retkuliina saa käytöksestään hieman palautetta. Muut ovat jo laittamassa Retkua pihalle ja se itsekin kuvittelee tulevansa taas hylätyksi ulos kylmään ja sateeseen, mutta kaverit kuitenkin heltyvät. Jotta kaikilla olisi parempi mieli laitetaan pystyyn juhlat, jotka jatkuvat ja jatkuvat. Viikon jälkeen muut eivät enää jaksa ja Retkuliina saa taas syyn surkutteluun.

Piristääkseen Retkua Petra vie sen puistoon, jossa se intoutuu keinumaan, yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kohta käy se, mistä Petra on jo ehtinyt varoittaa, koira molskahtaa lätäkköön ja pelkää ihan kuolevansa. Haaverista selvitään kuitenkin laastareilla. Kotona Petran äiti on sitä mieltä, että kylpyä kaivattaisiin, ja laittaa koiran pesukoneeseen. Kuivana ja putipuhtaana on taas hurjien juhlien aika. ”Petra pussaa Retkun nenää. ’Olet rakas, vaikka toraisa, takas tahdo en elämää helppoa.’”

Kirjan kuvitus on värikästä ja hauskaa. Varsinkin Petran muissa leluissa on paljon katsottavaa, niitä on niin monta erilaista ja myös niiden hauskat ja mielikuvitukselliset nimet on erikseen mainittu. Petran vanhemmat ovat tarinassa sivuosissa ja isä ei saa edes yhtään vuorosanaa. Hänen roolinsa on kuitenkin melko hauska, ainakin tässä yhteydessä… Kuvituksesta käy kivasti ilmi tarinan ajankohta eli syksy, värikkäät lehdet ovat tippumassa puista ja ihmisillä on jo lämpimästi vaatetta päällä. Kontrasti on melkoinen juhlien ja värikkyyden sekä sen kohtauksen välillä, jossa Retkuliina kuvittelee joutuvansa yksin ulos pimeään, kylmään ja sateeseen. Kuvakirjojen kansien sisäpuolien kuvitukseen kannattaa myös kiinnittää huomiota. Tässä kirjassa ne ovat saaneet hauskan tassukuvioinnin.

Röning, Inga: Oiva – Lentokone, joka pelkäsi lentämistä

Kuvitus Marjo Nygård

Pieni punainen lentokone nimeltä Oiva asuu Sinitaivaan lentoasemalla monien muiden lentokoneiden kanssa. Oiva on aika uusi ja kiiltävä, mutta kuten lentoaseman muut koneet tietävät, se pelkää lentämistä aivan tosissaan. Kun pitää rullata kiitoradan päähän Oiva alkaa täristä, ja sen etenemisestä tulee nykivää ja hankalaa. Sitten, kun nenäpotkuriin lisätään kierroksia, alkaa nenää kutittaa eikä aivastusta lopulta pidättele mikään. Nenäpotkuri sammuu ja pienenpieni öljytippa tipahtaa mustalle asvaltille. Oivan lentäjä ja omistaja suuttuu ja uhkaa myydä Oivan romuttamolle. Osa isommista lentokoneistakin pilkkaa Oivaa ja naureskelee sen surkeudelle.

Eräänä päivänä se sitten tapahtuu; Oiva hinataan romuttamolle. Se haluaisi niin kovasti yrittää lentämistä vielä uudelleen ja olla rohkeampi, mutta ihmiset eivät kuule sen anelua. Eiväthän he tiedä, että jotkut lentokoneet osaavat puhua. Oivaa pelottaa romuttamolla oudon näköisten lentokoneenosien keskellä, mutta sitten eräs vanha lentokone alkaa tehdä tuttavuutta. Ensin Oiva pelkää, että sekin alkaa kiusata sitä niin kuin monet Sinitaivaan lentoaseman koneista, mutta tämä lentokone onkin aivan ystävällinen. Koneen nimi on Wanha lentäjäsankari ja se on ollut menestyvä taitolentokone. Se kertoo Oivalle hurjista lennoistaan, kaikista villeistä kiepeistä, kurveista ja kierteistä ja muista lentämisen riemuista, mutta Oiva ei oikein pysty uskomaan, että lentäminen voisi olla hauskaa. Tällä vanhalle mukavalle koneelle Oiva myös uskaltaa kertoa perimmäisen syyn lentopelkoonsa.

Monta päivää Oiva kuuntelee Wanhan lentäjäsankarin tarinoita ja aika kuluu. Joka aamu Oiva toivoo, että joku hakisi sen kotiin Sinitaivaan lentoasemalle ja se saisi vielä yrittää lentämistä, mutta päivän mittaan toivo hiipuu. Sitten tulee se hetki, jota Oiva on pelännyt, se hinataan romuttamon halliin odottamaan purkamista. Ennen kuin mekaanikot pääsevät purkuhommiin Oivan vierelle ilmestyy isä ja pieni poika, jolla on nauravat silmät ja pisamaiset kasvot. Poika hyppelee vuoroin Oivan ja vuoroin isänsä viereen, sanoo Oivaa kauniiksi ja kertoo haluavansa juuri tämän koneen itselleen. Seuraavat päivät ovat Oivan elämän jännittävimpiä. Purkamisen sijaan sitä aletaankin korjata, säätää, pestä ja puunata ja sen uusi pieni omistaja, Mikko, käy intoa puhkuen katsomassa sitä. Mikko myös kiipeää ohjaamoon harjoittelemaan ja suunnittelemaan tulevia lentoja. Vähitellen Oiva alkaa luottaa Mikkoon ja tämän into tarttuu Oivaankin.

Ei mene kauaa, kun Oiva siirretään takaisin kotiin, Sinitaivaan lentoasemalle, ja tulee aika kokeilla lentämistä. Oivaa pelottaa suunnattomasti, mutta se ei halua pettää Mikon odotuksia. Oiva muistelee Wanhan lentäjäsankarin kertomuksia ja haluaa onnistua myös sitä kunnioittaakseen. Mikko asettuu isänsä kanssa ohjaamoon, käynnistää moottorin ja rullaa kiitoradan päähän. Oiva hokee itsekseen ” Minä pystyn tähän!”, ja sitten Mikko nostaa kierroksia. Nokkapotkuri pärisee, Mikko kiihdyttää, viima kutittaa nenää ja vauhti kiihtyy! Miten Oivalle ja Mikolle sitten käy? Sinun täytynee lukea kirja, että saat tietää, mutta sen verran voin paljastaa, että loppu on kyllä onnellinen.

Tämä kirja sisältää enemmän tekstiä kuin kuvakirjat yleensä, ja tarina myös etenee vähemmän suoraviivaisesti. Siinä on siis enemmän lukemista, mutta kuviakin löytyy kuitenkin joka sivulta. Oivan ilmeet on kuvattu hienosti ja niistä käy hyvin ilmi sen luonne ja tunteet. Ensin Oiva on aika surumielinen, myöhemmin iloinen, ja sen huomaa myös kuvista kuinka sen itsetunto kasvaa ja olemus muuttuu tarinan edetessä. Lentokoneen ohjaamon mittarit ja nappulat lienevät myös mielenkiintoisia monen pienen lukijan mielestä.

Huotarinen, Vilja-Tuulia: Rakkaudella, Silja

Silja-sarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa Silja on muuttanut ilmaisutaidon lukioon kaupunkiin. Uuden koulun myötä hän saa ympärilleen paljon luovia ihmisiä – kavereita ja opettajia – jotka suhtautuvat musiikkiin ja muihin taiteisiin yhtä intohimoisesti kuin hän itse. Joistain ihmisistä tulee läheisempiä, ja Silja saa myös todeta, että kaikkiin ei kannata luottaa ja kaikista ei tarvitse pitää. Kotipuolessa vaikuttavat edelleen vanhat ystävät; Sisko-bändin tyypit ja poikaystävä, ja Silja joutuu pohtimaan mihin hän itse sopii näissä erillisissä porukoissa ja miten ystävät sopivat hänen elämäänsä nyt, kun välimatkakin vaikeuttaa asioita.

Sisko jatkaa edelleen harjoittelua aina kun Silja on paikalla, mutta vähitellen Siljasta alkaa tuntua oudolta ja ehkä hieman ulkopuoliselta niin harjoituksissa kuin keikoillakin. Siljan ystävä Paula löytää rakkauden ja muut joutuvat pohtimaan miten suhtautua uuteen poikaystävään. Pitääkö heidän sopeutua, vaikka poika ei täysin sopisikaan heidän porukkaansa?

Siljan poikaystävä Johannes on Siljan mielestä ihana – ja välillä taas suunnattoman ärsyttävä, milloin mistäkin syystä. Suhde vaatii harjoittelua; millaisia poika- ja tyttöystävien ns. kuuluu olla ja millaisia asioita taas kuuluu juuri tähän suhteeseen. Välillä on seesteistä ja välillä tulee kunnon riitaa, mutta kenties niistä selvitään. Johanneksen, Paulan ja Aneten ylioppilaskirjoitukset ovat jo todellisuutta, vaikka Siljalla ne häämöttävät vasta kaukaisessa tulevaisuudessa. Miten Silja suhtautuu Johanneksen lukion jälkeisiin suunnitelmiin ja miten ne tulevat vaikuttamaan heidän suhteeseensa? Entä miten sopii kuvioon Siljan uusi koulukaveri Ben, joka on melkoinen hurmuri ja selvästi ihastunut Siljaan…

Siljan koulu alkaa vähitellen sujua ja oma paikka löytyy. Myös ystävärintamalla löytyy tasapaino ja Silja voi todeta, että vanhat ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka asiat muuttuvat ja esimerkiksi yhteinen bändi loppuisikin. Itsenäisen elämän opettelu tuntuu hienolta, ja kaupungin isommat kuviot vapauttavilta, vaikka äidin ja naapurin Irenen tukea myös kaivataan välillä. Yksi asia Siljalle ainakin kirkastuu selvääkin selvemmäksi: ”Musiikki! Sitä minä rakastan!”.

Vilja-Tuulia Huotarinen voitti vuonna 2006 Silja-sarjan ensimmäisellä osalla Anni Polvan muistoksi järjestetyn Tiina-kirjoituskilpailun, jolla haettiin rakastetulle tyttökirjasarjalle moderneja perillisiä. Silja ja ystävät ovatkin hyvin sopivia nykypäivän Tiinoiksi; aikaansaavia ja tiedostavia nuoria naisia romansseineen ja parisuhdevaikeuksineen. Kirja (-sarja) on nuorille aikuisille suunnattu lämpimästi kuvattu nuoren tytön kasvukertomus.