Ketolainen, Päivi: Iloinen huopakirja

Pro Bono (2010)

Kirjan valokuvat: Päivi Ketolainen sekä Piia Myllyselkä ja Jaana Tams
Huopatöiden ohjeet: Seena Luostarinen ja Riikka Holappa

Olemme kutsuneet pääkirjastoon ihkaoikeita lammasvieraita unikeonpäiväksi. Lampuri on luvannut tuoda elukat heti aamulla ja ne viettävät koko päivän karsinassaan kirjaston sisäpihalla. Eikä siinä vielä kaikki! Mauri Kunnaksen kuvakirjoista tutuksi tullut Herra Hakkarainen piipahtaa aamupäivällä tervehtimässä lapsia. Ehkä tämä unissakävelevä vuohihahmo pistäytyy myös lampaiden luona.

Eläinvieraiden inspiroimana laitoin lastenosaston tyrkkyhyllyyn esille monenlaisia kirjoja, joissa esiintyy lampaita tai kuttuja. Mukavia kuvakirjoja, joissa seikkailee lammas, on olemassa yllättävän paljon. On kadonneita lampaita, unilampaita ja taitaa mukana olla joku musta lammaskin.

Tietokirjoista haluan nostaa esiin Päivi Ketolaisen pari vuotta sitten ilmestyneen Iloisen huopakirjan, joka yhdistää lapsille suunnatun lammastietouden huovutusoppiin. Lammas on ihmisen vanha kaveri. Tiesitkö, että ihminen otti sen kotieläimekseen jo 10 000 vuotta sitten? Lampaita asuu kaikkialla, missä ihmisiäkin. Eniten lampaita on Australiassa, missä niitä on peräti 140 miljoonaa. Suomessa lampaita on 160 000 kappaletta.

Ihmisen kannalta lammas on monipuolinen ja hyödyllinen olento. Se tuottaa villaa ja maitoa. Teurasteuista lampaista saamme lihaa ja taljoja. Ja kun lampaan villa pestään, siitä erottuu lanoliina. Se on lampaan rasvaa, jota käytetään vaikkapa huulipunan ja ihovoiteiden valmistukseen.

Kirja selvittää myös huovuttamisen saloja. Maailman ensimmäinen huopa syntyi tarinan mukaan Nooan arkissa:

Aika kului arkissa verkalleen. Lampaiden karvalle kävi, kuten sille käy, jos keritseminen unohtuu. Villat alkoivat tippua itsekseen lattialle. Lattialla villat kostuivat. Kun lampaat tepastelivat sorkillaan niiden päällä, ne vanuivat ja tiivistyivät. Vihdoin koitti piävä, jolloin tulva oli ohi. Kun Nooa tyhjensi arkkia, hän löysi lampaiden hytin lattialta paksun villamaton.

Kirjan valokuvista saa paljon lisätietoa. Jopa sorkanleikkuusta on kuva. Samoin keritsemisestä. Huovutusohjeiden tukena on selkeitä kuvasarjoja.

Lehtinen, Tuija: Mirkka-sarja

Otava (2000)

Mirkka ja riparikesä. Otava (1987).

Mirkka, lukiolainen. Otava (1988).

Mirkka ja Amerikan reissu. Otava (1989).

Mirkka ja ratkaisujen kesä. Otava (1990).

Mirkka ja Masan metkut. Otava (1991).

Masan eläinhotelli. Otava (1992).

Mirkka ja Masan yksityinen juttu. Otava (1993).

Mirkka, Masa ja Miss USA. Otava (1994). 

Mirkka, Masa ja suuri rakkaus. Otava (1995). 

Mirkka, Masa ja uudet tuulet. Otava (1996).

Lisäksi teokset ilmestyivät kahden osan yhteisniteinä 2000-luvun puolella.

Olen kesän aikana lukenut Tuija Lehtisen kirjoittamia nuortenkirjoja. Suosikikseni nousi Mirkka-sarja. Tämän kymmenosaisen sarjan osat ilmestyivät ensimmäisen kerran vuosien 1987-1996 välillä, ja mielestäni hyväntuulinen sarja on kestänyt aikaa erinomaisesti.

Sarjan ensimmäisissä osissa päähenkilö on Ahosen perheen keskimmäinen tyttö Mirkka, mutta viidennestä kirjasta eteenpäin päähenkilöksi nousee nuorin sisko Maissi Katariina eli Masa. Ahosten perheenjäsenten ja lemmikkien lisäksi kirjoissa esiintyy liuta naapureita, tuttavia sekä koulukavereita. Tärkeässä roolissa on isä Ahosen työkaverin poika Sepe, joka on "hemmoteltu, omapäinen ja arvaamaton, ja osasi halutessaan olla erittäin paha suustaan". Sepe on usein läsnä kutkuttavimmissa dialogeissa.

- Kainulaisen kello ja kulta, Sepe vastasi. Sen ääni oli nauruinen ja äänistä päätellen paikalla oli useampi henkilö.
- Mä tahtoisin puhua kellon kanssa, Masa tokaisi.
- Miksei kulta käy? Sepe ihmetteli ja taustaäänet vaimenivat. Se laittoi varmaan oven kiinni.
- Siksei, Masa sanoi lyhyesti.
- Aha. Asialinjalla siis, Sepe tuumasi [..]
- Ei mulla muuta, Masa sanoi sitten ja näki, että Pulla parkkeerasi juuri portin eteen. - Mun pitää lopettaa, mua tultiin hakemaan leffaan.
- Kulta.
- Anteeksi mitä? Masa kysyi ja arveli kuulleensa väärin.
- Kulta tuli, Sepe täydensi.
- Jotenkin musta tuntuu, että sun kello jätättää, Masa sanoi, ja ihmetteli, mistä he loppujen lopuksi puhuivat. Sepen kanssa kävi monesti näin. Juttu tuntui taas loogiselta, vaikka ei ollutkaan.
- Mä alan taas käydä, Sepe vakuutti. - Pidä hauskaa. (Mirkka, Masa ja suuri rakkaus.)

Ahosten perheen elämään ei sisälly suuria ongelmia tai murheita, mutta tapahtumat ovat värikkäitä. Sarja kattaa vajaan 10 vuotta Ahosten elämästä. Ensimmäisessä kirjassa Masa on kymmenen vanha ja viimeisessä osassa hän viettää yliopilaskirjoitusten jälkeistä kesää. Mirkka on viisi vuotta Masaa vanhempi. Isosisko Memma puolestaan on puolitoista vuotta Mirkkaa vanhempi, joten kirjoista löytyy monenikäiselle samaistumiskohteita.

Varsinkin poikatyttö Masa on taitava kehittämään sekavia tilanteita. Masa on monipuolisesti lahjakas, ja tekevälle sattuu. Masa pärjää poikien omilla alueilla, mutta samaan aikaan on ylivoimainen myös naisten maailmassa: toimii mallina muotinäytöksissä ja tarvittaessa tekee siskolta keskenjääneen neuleen valmiiksi. Mirkka on keskivertotyttö, joka tarkkailee asioita enemmän ulkopuolta kuin siskonsa. Mirkka näyttää löytävän tulevan elämänkumppaninsa jo rippileiriltä. Ripari-ihastus Juuso asuu pari vuotta Amerikassa, ja nuoret näkevät tänä aikana vain kerran, kun Mirkka vierailee Juuson ja tämän isän uuden perheen luona. Myös Masa pääsee vastavierailulle rapakon taakse, kun Amerikan reissulla tutuksi tullut tyttö lähettää serkkunsa vaihto-oppilaaksi Ahosille.

Valokuvausta harrastava Mirkka käyttää vielä filmikameraa ja nuoret kuuntelevat musiikkia kasetilta. Kännykät tulevat mukaan vasta sarjan viimeisessä osassa, ja niistä puuttuu soittavan numeron näyttö, mikä tietysti on juonenkulun kannalta pelkästään oivallinen ratkaisu.

 

Veirto, Kalle: Leiri

Karisto (2012)

Kolme poikaa ja 12 tyttöä ovat päätyneet Kriittisen ajattelun nuorisoseuran leiriryhmään. Osanottajilla on erilaisia ongelmia. Yksi kertoo hävinneensä pelissä tuhansia euroja, toisella on pahoja vaikeuksia painonsa hallinnan kanssa ja kolmannen kunnialistalle kuuluu tarhaisku. Kertojana toimii oppivelvollisuutensa juuri päättänyt Santtu, joka ei ole erityisen innostunut tulevasta leiriviikosta.

"Pajulahden" leirityksen tarkoitus oli antaa meille ajattelun aiheita ja maailmankuvan rakentamisen työkaluja. Ylhäältä alas lankeaisi viisauden valo tai vastaava, ja hän joka on sokea, näkisi taas, ja rampa kävelisi omin jaloin takaisin kotiin. Rampoja ja sokeita oli bussilastillinen, näin olisin ensi silmäyksen perusteella arvioinut. Muutkin kuin minä olivat mitä ilmeisimmin jonkinlaisia luusereita, se oli bileiden pääsyvaatimus.

Minut oli mukaan ilmoittanut äiti. Minun oli kuulemma korkea aika ryhdistäytyä ja miettiä, mitä haluan elämältäni. Omasta mielestäni tiesin sen kyllä: halusin työtä, rahaa ja oman kämpän sekä himpun verran riippumattomuutta ja pelitilaa. Sitten voisin ruveta miettimään muita tarpeita ja mahdollisuuksia.

Äidin mielestä miettimistä ei voinut enää lykätä. Olin kuulemma munaamassa koko jutun. Olin 16 v. ja koulupudokas ja korvannut kehittävät harrastukset hairahduksilla ja harha-askelilla.

Santtu oli lyönyt keväällä koulukaveriaan, ja tämän tapahtuman jälkeen hänen elämänsä oli alkanut mennä hyvin nopeasti alaspäin. Kaiken huipuksi Santtu jätti jääkiekon yhdeksän vuoden sitkeän harjoittelun jälkeen ja jäi samalla ilman opiskelupaikkaa, koska oli ykkösvaihtoehtonaan hakenut urheilulukioon. Välitodistuksesta monta pykälää pudonnut keskiarvo ei riittänyt myöskään kakkosvaihtoehtoon. Ei siis ihme, että äiti oli huolissaan Santusta ja lähettää pojan leirille miettimään elämäänsä.

Leirin johtajana toimii Markus "Pervo" Pukara, joka oli räjäyttänyt iltapäivälehti- ja keskustelupalstatason julkisuuspommin pari vuotta aikaisemmin näyttämällä rippikoululeirillä K-18-elokuvia ja ryntäämällä munasillaan tyttöjen saunaan heilumaan. Todisteet löytyivät yhä verkosta, mutta olivatko asiat todellisuudessa kuitenkaan niin kuin ne kuvattiin? Entä millainen suhde Pervolla ja leirin nuorella ohjaajalla Petralla oikein on? Tärkein kysymys kuitenkin on, saako Santtu leiriltä apua elämänsä hallintaan.

Santtu on älykäs nuori mies, mutta hän ei ole tottunut kertomaan omia ajatuksiaan toisille.

Sitten käännettiin sivua ja siirryttiin sanomaan, hengenravintoon. Juttu nousi saman tien siivilleen ja lepatti taivaan sineen. Siellä oli minulle vieras maailma. Olin toiminnan äijiä ja tottunut vaihtoehtoisesti joko hyökkäämään tai puolustamaan. Vaihtelun vuoksi joskus ehkä karvattiin kahdella, ja odotettiin pelirohkeina omaa momentumia, mutta sen syvällisemmäksi ei ryhdytty.

Leirikään ei koostu pelkistä keskusteluista, ja kaikenlaista tapahtuu. Aivan kaikki nuoret eivät viivy leirillä koko viikkoa, ja Pervon leiri ylittää taas iltapäivälehtien uutiskynnyksen. Myös hiukan romantiikkaa on ilmassa.

Kolu, Siri: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Tammi (2012)

Kuvat Tuuli Juusela

Vija Vainisto on periaatteessa ihan tavallinen koululainen. Silti hän on myös osa-aikainen rosvo, joka kuuluu vapaa-aikanaan Hurja-Kaarlon johtamaan maantierosvoporukkaan.  Viljan kotiväki tosin kuvittelee, että tyttö viettää viikonloput kirjoittajakurssilla, vaikka tämä kiitää rosvoauton kyydissä pitkin Suomen maanteitä. Peitetarina on nerokas, sillä Vilja kirjoittelee paljon.

Rosvoilu on elämäntapa. Rosvoilla olisi varaa ostaa kaikki tarpeellinen, mutta silti he ryöstävät sen mieluummin.

Ei omistaminen ole jännittävää, Markus sanoi. - Etsiminen on. Ja löytäminen. Ja itse asiassa kadottaminenkin. Jos vain istuu jonkun päällä, siinä ei ole mitään kivaa.

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku on jo kolmas teos Viljan ja Rosvoloiden seikkailuja. Rosvolat ovat päässeet Helmeri Kvistin suuren rosvousoppaan jäljille. Valitettavasti muutkin rosvosuvut ovat valmiita mihin tahansa saadakseen oppaan käsiinsä.

Pikkuhiljaa Viljalle ja Rosvoloille selviää, että Kvistin vihjeiden seuraaminen vaati nokkeluuden ja sinnikkyyden lisäksi yhteistyökykyä. Opas on jaettu ja piilotettu eri paikkoihin, ja etsintä vaatii joko liittolaisia tai valtavan paljon aikaa. Vaikeuttamalla tehtävää, Kvist oli halunnut varmistaa, ettei opasta pääsisi käyttämään joku yksinäinen vallanhimoinen henkilö.

- Liit-to-lai-si-a, Hurja-Kaarlo sylki sanan kuin se olisi maistunut pahalle. - Milloin me muka olisimme tarvinneet liittolaisia? VeMat tarvitsee liittolaisia siihen nillielämäänsä, työntääkseen itsensä kunnon töihin, joita vihaavat, ja elääkseen tavaran keskellä, jota eivät tarvise, liittoutukoon ne paikatakseen ikäväänsä, mutta emme me, maanteiden sankarit, joilla tiukan rosvopaidan alla pamppailee vapaa sydän!

VeMa on rosvomaailman luokituksen mukaan veronmaksaja. Juuri sellainen kuin esimerkiksi Viljan sukututkimusta harrastava isä.

Tekaistun kirjoittajakurssin ohjaajana esiintyy Hertta Säde, joka on Viljan siskon Vanamon suuri suosikki. Hertta Säde on Hurja-Kaarlon sisko ja kirjailija-ammattinsa rinnalla myös Rosvoloiden kakkoskuski. Vanamo on alkuun hyvin kateellinen Viljalle Hertta Säteen kurssista, sille hän itsekin olisi halunnut päästä. Yhtäkkiä Vanamo kuitenkin viestittää Viljalle, että ei oikeastaan olisi koko kurssille tahtonutkaan. Tyttö on löytänyt netistä poikaystävän. Vilja on tyytyväinen tilanteeseen, kunnes Vanamo tuo poikaystävänsä kotiin näytille. Vilja tunnistaa kilpailevan rosvosuvun Juntta Hurmalan heti. Kun Juntta Hurmala nyt tietää Viljan osoitteen, Hurmalat voisivat tulla käymään porukalla milloin tahansa. Juntta tietenkin kieltää kertomasta kenellekään, kuka hän on. Hän uhkaa Viljaa Vanamon ja koko perheen turvallisuudella, ja Vilja katsoo parhaaksi totella. Hän ei paljasta asiaa vanhemmilleen, jotka muutenkaan eivät ole hyvillään teinityttärensä poikaystävästä, sillä Juntta ei ole mikään poika, vaan aikuinen mies. Umpi-ihastunut Vanamo ei ymmärrä tilannetta, ja Vilja liittolaisineen joutuu tiukkaan paikkaan pelastaessaan Vanamon Juntan joukkion kynsistä.

Seikkailun lomassa syödään rosvoherkkuja, tällä kertaa lukija saa reseptin huippukokouskekseihin ja rosvotoskaan. Näitä herkkuja sopii maistella lukemisen lomassa. Suosittelen Rosvoloista kertoavaa kirjasarjaa koko perheelle. Erityisen hyvin se sopii pitkälle automatkalle äänikirjaversiona kuunneltavaksi. Kannattaa aloittaa sarjan ensimmäisestä osasta Me Rosvolat (2010). Siri Kolu sai siitä Junior Finlandia -palkinnon ja teokseen perustuva elokuva on tulossa levitykseen ensi vuonna.

Seppälä, Anne: Topi ja Rasseli

Karisto (2012)

Koirakaverit-sarjan viidennessä osassa Juuson iso keltaraitainen Hyrrä-kissa katoaa, ja Juuso syyttelee tapauksesta itseään. Lapset päättävät lähteä etsiskelemään sitä. Onneksi päättävät lähteä, sillä eläin on jäänyt loukkuun suljettuun rakennukseen, ja onneksi etsijäretkikunnalla on mukana koira, joka löytää kadonneen. Mukana kirjan menossa ovat cainterrieri Topin lisäksi monirotuinen Rasseli, kettuterrieri Merri ja  pentukoira Nekku-Aarre.

Lapset ja lemmikit saavat toimia varsin itsenäisesti, joten tapahtumia riittää:

Taivaan vallat, mitä oikein tapahtui? Putosiko Heli laiturilta?
-Enkä pudonnut, minä hyppäsin ihan itse. Menin pelastamaan Nekku-Aarretta, Heli sanoi ylpeänä. - Ja sitten Topi hyppäsi pelastamaan meitä ja sitten Siru hyppäsi pelastamaan minua. Ja me pelastuttiin kaikki neljä!

Ikävä tunnelma syntyy, kun Rasselin entinen omistaja ryhtyy vaatimaan lemmikkiään takaisin Juuson perheeltä, joka on adoptoinut koiran eläinhoitolasta. Rasseli pelkää tätä miestä eikä Juuso tai hänen perheenjäsenensä ole valmiita luopumaan koirasta. Juuson isä lähtee lasten kanssa selvittämään tilannetta miehen kotiin, ja siellä heitä kohtaa karmea näky. Rasselin osalta tilanne kuitenkin päättyy onnellisesti, se pääsee takaisin Juuson luo. Juuson isä neuvoo lapsia olemaan ajattelematta näkemäänsä ja sysää eläintenpitoon liittyneiden epäkohtien setvimisen viranomaisille, jotka toki itse lähettää paikalle.

Veirto, Kalle: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja suuri salapoliisikisa

Karisto (2012)

Kuvittanut Jari Paananen

Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja suuri salapolisikisa on Henkan ja hänen ystävänsä Jiikoon etsivähommista kertovan sarjan kymmenes osa. Takakansitekstin mukaan se on myös kirjasarjan päättävä osa. Henkka täyttää kirjassa 11 vuotta ja viettää syntymäpäiväjuhlaa, jonka pääohjelmannumero on salapolisikisa. Vihjeiden perusteella synttäreille kutsutut lapset löytävät ilmielävän kuolleen, ja yrittävät selvittää, miksi ja miten murha on tehty, ja kuka on murhaaja. Tietysti kisaan liittyy myös yllättäviä sattumuksia ja ylimääräistä jännitystä.

Jari Paanasen piirtämät pienet mustavalkoiset kuvat havainnollistavat tekstiä yllättävän hyvin,  ja mielestäni kuvia olisi saanut olla enemmänkin.

Sarja on suunnattu varhaisnuorille. Teksti on suurta, mutta helppolukuisten hyllyyn kirjaa ei meillä kuitenkaan ole sijoitettu, sillä virkkeet ovat paikoin monimutkaisia. Teksti on kuitenkin vetävää, ja sen huumori uppoaa lukijakuntaan. Alla on yhden virkkeen pituinen lainaus, jonka mitta on kuusi riviä kirjassa käytetyllä fonttikoolla. Pitseriavierailulla kaikki ei suju mallikkaasti, ja yksi lapsista heittää toista ketsuppiin kastetulla hillosipulilla, mutta heitto osuikin naapuripöydässä istuvaan mieheen:

Lastenlastensa kanssa ruokaileva ukkeli ukkeli  hyväksyi lopulta anteeksipyynnön ja hyvitysjätskit haukuttuaan meidät kaikki ensin huonosti kasvatetuiksi metsäläislapsiksi ja sivistyksen selänpesijöiksi ja vielä päälle todellisiksi telkkarin roskaohjelmien toljottajiksi. 

Henkan ja Jiikoon tutkimuksista kertovaa sarjaa lainataan paljon, mutta onneksi sarjassa on monta osaa. Tule katsomaan, onko joku niistä paikalla. Suosittelen koko kirjasarjaa erityisesti pojille, jotka ovat suunnilleen Henkan ikäisiä eli noin 10-vuotiaita.

Altschuler, Sally: Villi laivamatka



Tammi (2012)

Kirjoittanut Sally Altschuler

Kuvittanut Sven Nordqvist

Suomentanut Outi Menna

Tanskalainen lastenkirjailija Sally Salomon Altschuler kertoo Nooasta, joka kutsuu kaikki eläimet laivaansa, kun tulva uhkaa hukuttaa ne. Tarina perustuu kertomukseen Nooan arkista, mutta kirjailija ei selvitä tätä asiaa. Taivaan isä mainitaan kahdesti. Nooa yrittää lähettää leppäkertun Taivaan isän luo pyytämään parempaa säätä. Leppistä tehtävä ei kuitenkaan varsinaisesti huvita.

Nooa ohjeistaa, että laivassa kaikki eläimet elävät sovussa keskenään, mutta alkuun yhteiselo ahtaassa tilassa on hankalaa. Sammakko on jäädä sarvikuonon jalkoihin, ja hiirihaukat ovat tyytymättömiä, kun Nooa ei anna niiden rakentaa pesää savupiipun päälle. Päästäinen puolestaan ihmettelee, miksi Herra Sarvikuono saa porkkanan, vaikka kiukuttelee ja käyttäytyy muutenkin huonosti.

Katastrofi on lähellä, kun tikka menee hakkaamaan laivan kylkeen reiän, josta alkaa suihkuta vettä sisälle. Vesipumput ovat unohtuneet laivasta eikä pelastusveneitäkään ole. Onneksi Nooalla on porkkana, ja sen avulla hän saakin tilanteen taas hallintaan.

Viirun ja Pesosen sekä Mimmi Lehmän tekijänä tuttu Sven Nordqvist on kuvittanut kirjan runsailla yksityiskohdilla. Kuvien eläimet ovat hyvin ilmeikkäitä. Majava lueskelee ajankulukseen kirjaa ja pingviini imeskelee piippuaan. Leijonapariskunta lepäilee rennosti, vaikka sika aivan niiden vieressä on muuttunut vihertäväksi kovassa merenkäynnissä. Kuvissa puuhailee muitakin eläimiä kuin vain ne, jotka teksti mainitsee. Kyytiin on päässyt koti- ja villieläimiä ympäri maailmaa, mutta myös lelukarhu. Keisaripingviini on ilmeisesti matkalla ilman lajitoveriaan, mutta yleensä samannäköisiä eläimiä on kaksi. Tosin ruskea ja valkoinen karhu esiintyvät kimpassa, mutta käärmeet luikertelevat aivan itsensä näköisen parin kanssa.

Kuviin tulee lisää valoa tarinan edetessä ja kirjan loppu on onnellinen. Pahantuulinen sarvikuono pelastaa laivan uppoamiselta ja nousee porukan sankariksi. Kun se saa toisten hyväksynnän, sekin alkaa näyttää iloiselta. Kaiken lisäksi sade lakkaa ja taivaalle ilmestyy iso sateenkaari.



Parvela, Timo: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Tammi (2012)

Timo Parvelan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Maukka,Väykkä ja Karhu Murhinen jatkaa Maukan ja Väykän seikkailuista kertovaa kirjasarjaa. Maukka on kissa ja Väykkä on koira. Karhu Murhinen puolestaan on päästäinen, jolle äiti on antanut pelottavan nimen, jotta poika saisi olla pedoilta rauhassa.  Nimihuijaus on kuitenkin paljastunut kaikille jo aikaisemmin, eikä kukaan enää pelkää Karhu Murhista. Toisaalta Karhu Murhinen on saanut Maukasta ja Väykästä ystävät, jotka suojelevat sitä paremmin kuin pelottavinkaan nimi. Maukka ja Väykkä asuvat taivaansinisessä talossa, ja talon pihassa päästäisellä on oma linnunpönttö.

Kirja rakentuu muutaman aukeaman pituisista tarinoista tämän kolmikon elämästä.  Kissan, koiran ja päästäisen yhteiselo on epätodennäköistä, ja päästäinen onkin onnellinen isoista  ystävistään. Murhinen ei anna pienen kokonsa häiritä. Sen mielestä on mukava pelata palloa kissan kanssa, vaikka se häviää aina. Se uskoo, että vielä jonain päivänä voittaa kissan, vaikka yleensä pelit päättyvät suunnilleen 50-0. Myös kissa on aina valmis uusintaotteluun päästäisen kanssa. Joskus se lupaa antaa jopa tasoitusta:

- Sinä saat vähän tasoitusta. Sovitaan, että sinulla on jo valmiiksi yksi maali. Tai ehkä sittenkin vain puolikas, ettei mene ihan epäreiluksi.

- Puolikas maali? Väykkä rypisti kulmiaan.

- Niin. Toinen puoli siitä kuuluu minulle, koska minä tavallaan teen sen, kun lahjoitan sen Murhiselle. Peli on siis puoli-puoli.

Maukka oli päättänyt, ettei koskaan kasva aikuiseksi. Väykän mielestä Maukka on onnistunut tavoitteessaan erinomaisesti. Toisinaan jämpti Väykkä tuskastuu itsekeskeiseen kissaan. Murhinen sen sijaan katsoo tärkeäksi alkaa käyttäytyä kuin aikuinen, kun on viettänyt ensimmäisen syntymäpäivänsä:

- Minä en enää voi juoksennella päättömästi sinne ja tänne. Minun tekemisilläni täytyy olla tietty tarkoitus. Minun täytyy itse tehdä omat voileipäni. Minä en voi röyhtäistä ruokapöydässä. Minä en saa sanoa kaikkeen "enkä" tai "jippijaiei". Minun täytyy mennä töihin. Minun täytyy mennä naimisiin. Ehkä.

Murhinen alkaa etsiskellä työpaikkaa ja huomaa, että kylässä tarvitaan poliisi. Se keksii ryhtyä kyläpoliisiksi. Uransa aikana se selvittää kadonneiden hevosenkenkien arvoituksen, huolehtii, että kanan hoitolapset pääsevät turvallisesti tarhaan, ja käy härän pellolla tarkastamassa, etteivät linnut noki jyviä. Vuodenvaihteessa Murhinen pettyy rakkaudessaan. Sitten sen viikset alkavat harmaantua. Kesän kynnyksellä nyt jo puolitoistavuotias Murhinen päättää jäädä eläkkeelle ja selvittää elämän tarkoituksen. Elämän tarkoituksen löytäminen ei ole helppo tehtävä. Väykän mielestä elämän tarkoitus on tehdä työtä ja ahkeroida kovasti. Sen sijaan kissa ilmoittaa maukkamaiseen tapaansa, että elämässä on tarkoitus riemuita ja remuta.

Kirjassa kuvataan kauniisti vanhenemista ja elinpäivien vähenemistä. Murhinen tietää, että harva päästäinen elää yli kaksivuotiaaksi. Se ei kuitenkaan sure asiaa. Vanhuus tuntuu Murhisesta omituiselta. Sen mielestä kaikkein kummallisinta vanhaksi tulemisessa on, että vanhat asiat nousevat mieleen. Murhinen muistaa, miltä kesä tuoksui, kun se oli lapsi, ja kuinka sen isä vei sen ensikertaa uimaan. Seitikki-siskon kanssa selvittämättä jäänyt asia kalvaa Murhista jatkuvasti, mutta se ei voi tehdä asialle enää mitään, koska arvelee isonsiskon jo kuolleen. Sitten Murhinen päättää, että sen on nähtävä lapsuudenkotinsa vielä kerran, ja koska se on hyvin päättäväinen pieni päästäinen, ystävykset lähtevät matkaan.

Kotiinpaluun jälkeen Murhinen keskittyy kirjoittamaan muistelmiaan. Murhinen myös ratkaisee elämän tarkoituksen. Voit lukea sen aivan kirjan lopusta.



Jüngling, Christine: Vähän aikaa vielä!

Mäkelä (2012)

Kuvitus Manfred Tophoven

Iinan ja Peetun äiti ja isä ovat lähdössä kaupunkiin asioille, ja lasten on tarkoitus mennä kavereidensa luokse. Lähteminen ei kuitenkaan näytä millään onnistuvan: Peetu istuu kuin hypnotisoituna tietokoneen ääressä, ja Iina television. Lopulta lapset saadaan siirtymään auton takapenkille – pelikonsoleidensa kera.

Kavereiden luona Iinalla ja Peetulla on kova kiire jatkamaan pelaamista, mutta suureksi ihmetykseksi Essi ja Juuso ilmoittavatkin, että tälle päivälle on muuta ohjelmaa. Tänään on puuhapäivä, suuntana on seikkailupuisto, ja matkalla selvitetään puuhapäivän merkitys. Essin ja Juuson perheellä on televisio- ja tietokonesäännöt, joita täytyy noudattaa. Jos se onnistuu kaksi viikkoa, saavat lapset vuorollaan päättää mitä puuhapäivänä tehdään. Eikä päivään kuulu tv:tä tai tietokoneita, vaan kaikkea paljon kivempaa: eläintarhaa, aarteenetsintäretkeä tai vaikka intiaanipäivää, ja vanhemmat osallistuvat päivän ohjelmaan lasten kanssa.

Seikkailupuisto on mahtava: valtavan iso alue täynnä vaikka mitä tekemistä. Välillä syödään eväitä ja sitten jatketaan taas leikkimistä. Päivä kuluu vauhdilla kun on hauskaa, ja kotimatkalla ei voi kuin todeta että olipa hienoa. Kotiin palatessaan Iina ja Peetu löytävät isän television äärestä ja äidin tietokoneelta. Närkästyneinä lapset komentavat vanhempansa pois töllöttimien edestä kuuntelemaan mitä asiaa heillä on. Sisarukset kertovat innoissaan päivästään, ja ehdottavat että hekin alkaisivat noudattaa vastaavia sääntöjä ja viettää puuhapäiviä. Idea todetaan hyväksi, säännöt neuvotellaan yhdessä ja ne otetaan käyttöön heti seuraavana päivänä.

Yhdessä sovittuja sääntöjä on mukava noudattaa. Kaikki saavat katsoa telkkarista jotain haluamaansa, mutta sitten töllö laitetaan kiinni. Iltapalalla televisiota ei avata, kuten ei aamupalallakaan, ja niiden aikana tuleekin sen sijaan juteltua koko perheen kesken. Kohta onkin sitten jo ensimmäinen puuhapäivä, ja tiedossa retki kylpylään. Se on Iinan toive. Peetukin tietää jo mitä hän haluaa tehdä sitten, kun on hänen vuoronsa valita puuhapäivän ohjelma, ja isälle ja äidillekin taitaa tarjoutua tilaisuus toiveisiin. Tietysti kyllä vain siinä tapauksessa, että sääntöjä on noudatettu.

Tuntuuko tutulta? Telkkari pauhaa koko illan ja tietokone houkuttelee. Minä ihan vähän vaan pelaan tai surffaan… Aika monelle tekisi varmaan hyvää hieman rajoittaa niin television kuin tietokoneen tuijotusta, ja mikäpä parempi tapa käyttää jäljelle jäänyt aika, kuin viettää se perheen tai ystävien kanssa. Tehden jotain muuta kuin katsoen telkkaria.

Menna, Jon: Vintti pimeänä – Komisario Mäkelän tutkimuksia 1

WSOY (2012)

Kuvitus Tuomas Gustafsson

Jon Menna on kirjoittanut hilpeän tarinan komisario Mäkelän ja ylikonstaapeli Laineen tutkimuksista. Nämä poliisimiehet ovat vähäpätöisten tapausten yksikön henkilökunta, ja kyseisen työpäivän teemana tuntuvat olevan pimeät vintit, monin eri tavoin ymmärrettynä.

Vähäpätöisten tapausten yksikkö sijaitsee poliisilaitoksen ylimmässä kerroksessa, tai siis oikeastaan vielä sitäkin ylempänä, vintillä. Sinne on saatu järjestettyä varsin rauhaisa ja mukava tila, jossa on leppoisa juoda kahvia ja lueskella lehtiä. Ja välillä tietysti tehdä töitäkin, totta kai. Komisario Mäkelän työpäivä alkaa tänään poikkeuksellisesti: puhelin soi juuri kun hän pääsee osastolleen. Vanha nainen soittaa kertoakseen, että hänellä on ongelma, jossa vähäpätöisten tapausten yksikkö voisi olla avuksi. Ennen puhelun lopettamista hän vielä kertoo osoitteensa, ja jättää sitten Mäkelän kuuntelemaan luurin tuuttausta.

Komisario suhtautuu työtehtävään rauhallisesti, kuten ylikonstaapeli Lainekin töihin saapuessaan. Eipä muuta kuin poliisin autovarikolle kulkupeliä noutamaan ja sitten haastattelemaan ilmoituksen tehnyttä rouvaa. Helvi Hammasperäksi esittäytyvän rouvan ongelma on pulmallinen. Hänen miesvainajansa on alkanut kaatuilla! Nuoruuden kukoistuksessaan ja aivan ehjissä kehyksissä hän sen kun kaatuilee lipaston päällä. Mikä kumma sellaisen voi aiheuttaa?

Ylikonstaapeli Laine omistaa erityisen terävät hoksottimet, ja niitä tässä jutussa tarvitaan. Rouva Hammasperän lounastarjoilun aikana saavat poliisit itse havaita kehyksen kaatumisen, ja tutkimukset vievät vähitellen ulos talosta. Jonkinlainen tuskin havaittavissa oleva tärähdys tuntuu aiheuttavan kaatumisen, mutta mistä sellainen voisi olla lähtöisin? Komisario Mäkelän pettymykseksi tässä jutussa taitaa olla kysymys jostain hämärästä. Sellaiset jutut olisivat kovin paljon mukavampia, joissa ei olekaan kyse juuri mistään, kaikki onkin vain sattumaa tai väärinkäsitystä ja arki palaa kivasti takaisin uomiinsa. Nyt sen sijaan niin ei näytä käyvän, ja lounaspöydästäkin piti poistua juuri ennen jälkiruokaa.

Ylikonstaapeli Laineen hoksottimet johtavat heidät metsään, josta löytyy pieni luola, ja luolasta jotain räjähtelevää. Täältä siis tärähdykset ovat lähtöisin. Räjähtelyn takana näyttää olevan mies, jolla on poikkeuksellisen kiiluvat silmät, päässään kypärä, johon on kiinnitettynä sarvet ja kädessään ase. ”Myhahaa!” nauraa mies melkoisen omituisesti, ja ilmoittaa aikovansa valloittaa maailman. ”Sillä lailla”, huokaa komisario ja sitten onkin Mäkelällä ja Laineella edessään vaiherikkaat hetket ennen kuin tilanne saadaan rauhoittumaan. Ja päästään takaisin rouva Hammasperän lounaspöytään.

Tuomas Gustafssonin mustavalkoinen kuvitus istuu hauskasti tämän helppolukuisen tarinan vaiheisiin. Hersyviä ja vauhdikkaita yksityiskohtia riittää niin tekstissä kuin kuvissa ja tarina etenee jouhevasti hihityksestä toiseen. Samainen kirjailija-kuvittaja parivaljakko on tehnyt myös helppolukuisessa Werneri-sarjassa ilmestyneitä Agentti Kee Nan seikkailuja.

Fuge, Charles: Pikku dinojen lentomatka

Mäkelä (2012)

Kuusi ja puolivuotias Oliver Fuge on päässyt osallistumaan kirjan tekoon, ja on selvästi kuvittaja-ainesta: esilehtien dinosauruskuvat ovat hänen kynästään. Itse tarinassa on vuoro sitten isällä ja mainio kuvittaja on hänkin. Etenkin värit ovat todella kauniita ja silmää miellyttäviä, iloisia, pirteitä ja puoleensavetäviä. Myös päähenkilöt eli kolme kaverusta Rapsu, Nuusku ja Hujoppi ovat värityksensä lisäksi myös muuten todella sympaattisen näköisiä pikkudinoja.

Kaverukset viettävät kaiket päivät yhdessä leikkien ja puuhaillen, ja mieluiten leikitään lentämistä. Hujoppi saa tietää äidiltään, mitä lentoon pääseminen vaatii – ainakin eräältä äidin ystävältä – ja he päättävät kokeilla. Ei muuta kuin kiivetään mahdollisimman korkealle, ja sitten vain räpytellään.

Vähän huonostihan siinä kuitenkin käy: ilmalennon sijaan pyöritään porukalla alas mäkeä, ja Nuuskukin jo niiskahtaa, etteivät dinot kyllä osaa lentää… Kolmikon ulkopuolelta tulee kuitenkin eriävä mielipide. Kyllä ainakin jotkut osaavat lentää, mutta siivethän siihen vaadittaisiin, ja aika isot vielä. Sellaisethan tällä tyypillä on, jopa niin isot, että ne kantavat kolme kaverustakin. Niin sitä mennään, kaikkein mahtavin kyyti kotiin. Ja vaikka lentäminen ei oikein itseltä onnistunutkaan, voi siitä silti unelmoida, ja unissaan vaikka oikeasti lentääkin.

Oram, Hiawyn: Kolme karmeaa kaverusta

Mäkelä (2012)

Kuvitus David Melling

Kolme karmeaa kaverusta tutustuttaa lukijansa lohikäärmeeseen, noitaan ja jättiläiseen, jotka ovat kaikki hirmuisen pelottavia. Ainakin he itse aina kauhistuvat kovasti, kun tulevat katsoneeksi peiliin. Kyllähän sitä tietysti myös naapurit ja muutkin lähelle uskaltautuvat saattavat pelästyä, jos toinen aina kovasti huutaa, että ”Täältä tullaan, älkää katsoko jos ette halua säikähtää!”

Lohikäärme päättää ensimmäisenä vaihtaa paikkakuntaa, ettei naapureiden tarvitsisi niin kovasti pelätä. Lohikäärmeen lemmikkikoira Pepi saattaa olla touhusta hieman eri mieltä, mutta lähtee kuitenkin mukaan. Matkan varrella vastaan tulevat niin noita kuin jättiläinenkin. Kun aina lopulta päästään selvyyteen siitä, että lohikäärme ei pelota noitaa, eikä noita jättiläistä, eikä oikeastaan kukaan heistä toisiaan, voidaan matkaa jatkaa porukalla. Varsin kirjava ja hauskannäköinen sakki tästä syntyykin tykötarpeineen ja lemmikkeineen, ja kukaan ei kyllä oikeastaan näytä kovin pelottavalta. Lohikäärmeen rohkea väritys miellyttää silmää ja olemus on oikeastaan aika lempeä. Jättiläisen ja noidan ulkoasut ovat myös varsin onnistuneet, mutta ilkeän näköisiä he eivät ole. Taustan monet yksityiskohdat ovat hauskoja ja tarkastelemisen arvoisia.

Matkalla on pysähdyttävä evästauolle, ja sen yhteydessä tuttavuutta tekee Piiperö, pieni suloinen tytöntyllerö. Lapset ovat aina lapsia, joten jättiläinen päättää olla pahastumatta, kun häneltä pyydetään kyytiä olkapäillä. Samaten noita suostuu lennättämään Piiperöä luudalla, ja lopuksi vielä lohikäärme avustaa päiväunille menemisessä. Kuka tahansa muu jos olisi pyytänyt, niin olisi kokenut surkean lopun, kenties. Tai ehkä joku muukin olisi saanut houkuteltua kaverusten oikean luonnon esiin, mutta Piiperö nyt sattui sopivasti paikalle.

Entäs nyt sitten? Pelottelu on elämäntehtävänä vähän huono juttu, jos kerran edes Piiperöä ei pelota. Pelkääköhän heitä lopulta yhtään kukaan? Ehkä parempi olisikin ryhtyä ihan johonkin muuhun puuhaan, joka olisi itsellekin nautittavampaa. Ainahan sitä voi tarpeen vaatiessa itseään sitten pelotella, jos ei kerran muita.

Palviainen, Jukka-Pekka: Joku vieraileva tähti

WSOY (2011)

ARVION KIRJOITTI KIRJASTOPALVELUIDEN JOHTAJA KARRI HARA

Raumalaissyntyinen kirjailija Jukka-Pekka Palviainen on kirjoittanut 3 lastenkirjaa ja 5 aikuisten romaania. Joku vieraileva tähti on hänen ensimmäinen yrityksensä nuortenkirjaksi. Yritys onkin onnistunut, sillä Palviainen kuittasi teoksesta Topelius-palkinnon alkutalvesta 2012.

Joku vieraileva tähti kertoo peruskoulun viimeistä luokkaa käyvästä 16-vuotiaasta Atesta, joka harrastaa näyttelemistä. Hän ja sekalainen joukko muita nuoria valmistautuvat tunnetun nuortenromaanin, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen teatteriversion esittämiseen. Puoli vuotta kestävät harjoitukset ja niihin liittyvä Härkösen kirjan dialogi ovat tarinassa tärkeässä osassa.

Atte on aika reippaantuntuinen poika, ei mikään varsinainen luuseri, vaikka teatteriharrastuksensa vuoksi onkin ehkä hieman outo lintu. Hänen aisaparinaan näytelmän pääosassa on kaunis, mutta epävarma Jenni, jonka ihailu ei kuitenkaan tee syvempää vaikutusta Atteen. Atte asuu äitinsä ja tämän uuden miesystävän kanssa, mutta tuntee enemmän yhteyttä taidevalokuvausta harrastavaan isäänsä. Aten maailma on periaatteessa mallillaan, mutta jonkinlaisen ulkopuolisuuden tunteen hänestä aistii. Ja se tärkein, eli tyttöystävä puuttuu. Enemmän tosin puute taitaa johtua siitä, ettei Atte kelpuuta ketä tahansa, kuin siitä, ettei ottajia olisi. Tyttöjä enemmän Atte keskittyy teatteriin.

Annin tilanne on toinen ja paljon synkempi. Hän on mustiin pukeutuva luoksepääsemätön tarkkiksen tyttö, jonka elämä on raskasta ja yksinäistä. Hänkin on avioeroperheen lapsi, ja hoitaa kotonaan pikkuveljeään ja mielenterveysongelmista ja masennuksesta kärsivää äitiään. Huolehtimisen raskas taakka saa hänetkin oirehtimaan, eikä hänellä käytännössä ole lainkaan kavereita. Hän tuntee itsensä friikiksi. Isän uusi naisystävä tarjoaa ainoan aikuisen ystävyyssuhteen. Isäänsä Anni ei voi sietää, eikä äidistäkään juuri sairautensa keskellä iloa ole.

Onneksi käy, kuten nuortenkirjoissa usein käy: tämä hiukan epätavallinen pari kohtaa ja ystävystyy. Anni on hyvä ompelemaan vaatteita, ja hän saa tehtäväkseen auttaa teatterin puvustuksessa. Näyttelemään hän on liian epävarma, mutta ihastuu sanavalmiiseen ja fiksuun Atteen. Lopulta Attekin huomaa Annin, ja kirjan lopussa ystävyys syventyy nopeasti yhdessäoloksi. Ja näytelmäkin saa ensi-iltansa, totta kai.

Palviainen kuljettaa tarinaa vaihdellen Annin ja Aten näkökulmasta. Tyyli toimii, sillä suuren osan kirjasta Anni ja Atte elävät elämäänsä toisistaan tietämättä. Palviaisen lauseet ovat lyhyitä ja teksti helppolukuista. Tapahtumapaikkana on Rauma, ja paikallisia kadun- ja paikannimiä vilahtelee tuon tuosta, puhuupa Aten isä oikein Rauman kieltäkin. Romaani on lyhyehkö, 167-sivuinen, eikä siinä periaatteessa tapahdu kovinkaan paljon. Siksi se on myös hyvin realistinen. Palviainen kuvaa nuorten arkielämää hyvin eläytyen ja liioittelematta, näyttäen epävarmuuden ja surun, mutta piehtaroimatta niissä. Annin elämä on melko ankeaa, ja sellaisena se esitetäänkin, mutta ajoittainen huumori keventää, ja loppu on kuitenkin onnellinen ja positiivisesti eteenpäin katsova, vaikka ei sokerinen.

Joku vieraileva tähti on melko ”aikuismainen” romaani, eikä sen lukeminen tökkinyt kohta 40-vuotiasta miestäkään. Tyylilajillisesti se kiinnostanee enemmän tyttöjä kuin poikia, koska ihmissuhteiden ja arkielämän kuvaus on asetettu nopeiden tapahtumien ja käänteiden edelle. Palviainen kuvaa ulkopuoliseksi itsensä tuntevien nuorten kamppailua oman arvonsa tuntemiseen ja vaikeuksista selviämiseen ja realismillaan antaa varmasti monelle mahdollisuuden samastua päähenkilöihin. Monivivahteisin lienee Anni, Aten jäädessä hieman piirteettömämmäksi. Muut henkilöt ovat sivuosissa; eniten ehkä keskitytään poikakaverinsa kaltoin kohtelemaan Jenniin, joka myös (ehkä) lopulta ymmärtää oman arvonsa, ja mikä elämässä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista.

Kirja oli mielestäni positiivinen elämys ja henkilöt oli kuvattu kypsästi ja realistisesti. Juoni on simppeli, mutta sellaista elämä on. Tapahtumia maltettiin kehitellä: ainoastaan Aten ja Annin nopea ystävystyminen ja Aten motiivit ihastua juuri Anniin sivuutettiin ehkä hieman liian kiireellä. Loppu jätti alleviivaamatta tulevaisuutta; maltettiin pysyä siinä mitä oli, esittämättä mitään ”ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka” –lopetusta. Kyllä Palviainen on Topeliuksensa ansainnut.



Veittikoski, Niina: Hertta leipoo pullaa

Tammi (2010)

Sarja-asun suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Niina Veittikosken luoman Hertan maailma -kirjasarjan päähenkilö on toimelias naisenalku, joka on tullut tutuksi Pikku kakkosen esittämästä animaatiosarjasta. Hertta leipoo pullaa -kuvakirja ei rasita lukijaansa monilla hahmoilla. Hertan lisäksi kuvissa esiintyvät peikot Aivo ja Tollo. Vain yhdessä kuvassa näkyy muita lapsia. Aikuinen esiintyy niin ikään vain yhdessä kuvassa, ja siinä kuumaa uunipeltiä pitelevältä aikuiselta on rajattu pää pois.

Kirjan nimi kertoo tyhjentävästi teoksen sisällön. Kirjassa on vain vähän tekstiä, mutta pullanteossa tarvittava tietämys välittyy silti. Seuraava katkelma kattaa kolmen aukeaman verran:

Essun ylleni valjastan

ja mummoni ohjeen paljastan.

Kuules tätä!

Maito kädenlämpöinen – älä siis keitä.

Sekaan hiiva heitä.

Pari munaa, sokeria, suolaa,

kardemummaa.

Lisää jauhoja vähän

voi homma tyriä tähän.

Vähän ei riitä

ja liika on liikaa.

Joka aukeamalla on tieto- tai tehtävälaatikko, jossa pyydetään esimerkiksi nimeämään erilaisia päähineitä ja miettimään, mikä niistä sopii leipomistilanteeseen. Kuvituksesta saa lisätietoa, joka auttaa myös tietolaatikoiden kysymysten ratkomisessa.

Ja eikun leipomaan.

Lamb, Albert: Pikkukarhun puuhakas päivä

Mäkelä (2012)

Kuvitus David McPhail

Suloisen lempeä kuvitus johdattelee pienen Tommi-karhun nukkumaanmenoaikaan. Hän muistaa kivan leikin edelliseltä kesältä, ja se sopii myös peittelemään tulleelle äitikarhulle. Tommi saa aloittaa, ja hän kertoo kuinka ennen nukkumaanmenoa harjattiin hampaat joen rannalla.

Tarina jatkuu jutusteluna äitikarhun kanssa, kun he käyvät läpi illan ja päivän tapahtumia – takaperin. Ihailtiin auringonlaskua ja sitä ennen oli iltapalan vuoro. Aurinkokin oli päivällä lämmittänyt mukavasti – sen jälkeen kun äitikarhulle oli aiheutettu hirvitystä hyppäämällä veteen. Sitä ennen taas löytyi laho kanto mehiläispesineen, ja olisi heti kannattanut pyytää äiti paikalle.

Lopulta päästään aamupalaan ja auringonnousuun asti, mutta kertomus ei lopukaan vielä siihen. Ennen aamua on nukuttu. Ja nukuttu ja nukuttu. Koko pitkän talven on pieni Tommi saanut nukkua yhdessä isän ja äidin kanssa. Seuraavat unet ovatkin sitten vähän lyhyemmät, vain seuraavaan aamuun asti, mutta ainakin päivän touhujen jälkeen tulee nopeasti uni.

Nuotio, Eppu: Kuusivuosi: sarjakuvarunoja

Tammi (2011)

Kuvitus Jusa Hämäläinen

Eppu Nuotion kouluvuodenkiertoa myötäilevät runot alkavat elokuiselta koulun pihalta ja kuvaavat tapahtumia ja sattumuksia jokaiselta kuukaudelta heinäkuulle asti. Toistuvasti runoissa esiintyy kuusi, joka seisoo niin koulun pihalla kuin muuallakin, ja jonka ajatuksia maailman menosta pohdiskellaan. Myös kissaporukka, Tahvo and The Boys, saa huomiota niin runoissa kuin kuvituksessa.

Kuusi katsoo kaveriaan, kohottaa havukulmiaan.

Tuuli kääntää päätä, kun kuusi ratkoo pulmiaan:

”Puiston tammi, paleletko koskaan

räntäsateessa, kun helmasi kastuvat loskaan?

Vai onko se niin, että kun pakkanen kiristyy,

niin puistossa seisova tammi aina vain piristyy?”

Runojen parina ovat Jusa Hämäläisen humoristiset sarjakuvat. Runoja ei kuitenkaan ole suoraan kuvitettu, vaan sarjakuvissa on runsaasti myös omaa tarinaa. Runot ja sarjakuvat sopivat hyvin samaan kirjaan ja toisiinsa, mutta ainakin kuvat toimisivat hyvin myös yksinään.

Olen pihkassa! Ihan pihkassa!

Olin kuusen alla piilossa

ja nyt olen ihan tahmea!

Olen pihkassa! Ihan pihkassa!

Senkin kuusi, sormenliimaaja!

Revis, Beth: Across the Universe – Matka alkaa

Otava (2012)

Amy on aivan tavallinen nuori tyttö: hän käy koulua, hänellä on poikaystävä, hänellä on tulevaisuus edessään. Hänen vanhempansa sen sijaan eivät ole ihan niin tavallisia, vaan molemmat korkeasti koulutettuja omien alojensa osaajia. Vanhemmille tarjoutuu mahdollisuus uskomattomaan matkaan, mahtavaan tilaisuuteen käyttää asiantuntemustaan mahdollisesti koko ihmiskunnan hyväksi, ja he päättävät käyttää tilaisuutensa. Kun avaruusalus Varjelus lähtee pitkälle matkalleen kohti kaukaista planeettaa, ovat Amy ja hänen vanhempansa mukana: muiden tiedemiesten ja asiantuntijoiden tavoin syväjäädytettyinä seuraaviksi 350 vuodeksi, jotka matkan on tarkoitus kestää.

17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä, kuten jo monet sukupolvet häntä ennen. Varjelus matkaa kohti Kentauri-Maata ja taakse jäänyt Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Aluksella asuu tuhansia ihmisiä, jotka pitävät yllä sen toimintoja, valvovat matkantekoa ja kehittävät uusia teknisiä sovelluksia matkan kestäessä. Seuraaja on kuitenkin erilainen kuin muut: hän on seuraava Vanhin, aluksen tuleva johtaja tämänhetkisen Vanhimman jälkeen. Vuosisatojen kuluessa aluksen käytännöt ja säännöt ovat muuttuneet radikaalisti lähtötilanteesta, mutta tälle sukupolvelle nykyisyys on normaalia – eiväthän he muusta tiedä. Aluksen johtohahmoilla, Vanhimmalla ja Lääkärillä on myös keinoja pitää ihmiset tottelevaisina ja asioita salassa. Seuraaja on ollut koulutettavana tulevaan tehtäväänsä nyt jo vuosia, mutta tuntee yhä tietävänsä aivan liian vähän, ja hänen luottamuksensa Vanhinta kohtaan murenee. Tuntuu olevan ainoa keino etsiä tietoa itse.

Oma-aloitteisuutensa myötä Seuraaja törmää salaisuuteen: alus kantaa mukanaan satoja syväjäädytettyjä ihmisiä, ja heistä yksi on kaunis, kalpeaihoinen, punatukkainen tyttö – Amy. Kun joku sulattaa Amyn tarkoituksenaan tappaa, on Seuraaja yksi ensimmäisistä paikalla. Amy saadaan pelastettua, mutta kohta ymmärretään, että murhaaja ei aio lopettaa yhteen yritykseen. Kuka murhaaja voi olla, kun kyse on suljetusta ja tarkoin vartioidusta aluksesta? Mahdollisia ehdokkaita – toinen toistaan vaarallisempia – onkin kenties useita…

Amy on sulatettu, joten hänen on sopeuduttava Varjelukselle. Itse hän olisi saattanut valita vaikka kuoleman sen sijaan, että löytää itsensä avaruusaluksesta outojen ihmisten keskeltä ilman vanhempiaan, ja ylipäätään mitään tuttua, mukanaan vain muistot Maasta ja kaikista rakkaista ihmisistä. 50 vuotta liian aikaisin heränneenä on epävarmaa ehtiikö Amy nähdä vanhempiaan enää ikinä tai tuleeko hän näkemään planeettaa, jonne on matkalla. Koko elämä olisi elettävä metalliseinäisessä aluksessa, kierrätettyä ilmaa hengittäen, ilman oikeaa sadetta tai auringon kirkkautta ja lämpöä.

Seuraajasta Amy löytää kuitenkin ihmisen, joka suhtautuu häneen avoimesti ja ystävällisesti, ja johon kenties voi luottaa. Lähes kaikille muille hän onkin sitten friikki: erilainen ja erinäköinen. Satoja vuosia matkalla olleella aluksella ihmisten piirteet ovat geneettisesti yhdenmukaistuneet, ja Amyn erilaisuus on pelottavaa. Hän saattaa olla jopa fyysisessä vaarassa, mutta ei silti pelkää ihmetellä ääneen monia aluksella normaaleina pidettyjä asioita. Puudutetun oloiset, kaiken sokeasti uskovat ihmiset ovat ”normaaleja” ja asioita kyseenalaistavat ja omilla aivoillaan ajattelevat ”hulluja”. Kohta on myös edessä parikymppisten ihmisten Kausi, lisääntymisen eli seuraavan sukupolven tuottamisen aika, joka tapahtuu vain kerran elämässä. Eiväthän ihmiset ennen ole näin käyttäytyneet! Mikä tällä aluksella on vikana!?

Matka alkaa on trilogian ensimmäinen osa, ja koukuttaa saman tien mukaan mielikuvitukselliseen tarinaan, joka sisältää kokonaan uudenlaisen futuristisen maailman, uutta teknologiaa, jännitystä ja rakkauttakin. Kirjan pohjalta on mielenkiintoista pohtia olisiko tuollainen satojen vuosien matka suljetussa tilassa oikeasti mahdollinen? Miten yhteisö muokkautuisi ja pystyisivätkö ihmiset elämään sovussa? Väistämättä jotkut myös kyseenalaistaisivat elämänsä aluksella: joku aiemman sukupolven edustaja on päättänyt lähteä mukaan, eikä seuraavilla ole vaihtoehtoja. Jos tietää, että ei tule itse koskaan pääsemään uudelle planeetalle, eikä ehkä vielä oma lapsikaan, mikä voisi motivoida ihmisiä työhön? Sääntöjä tietysti tarvitaan, mutta olisiko yhteisöä pakko kontrolloida jotenkin muutenkin, vai voisiko ihmisten antaa elää vapaasti omine mielipiteineen?

Trilogian seuraava osa A Million Suns ilmestyy suomeksi alkuvuodesta 2013.

Moore, Inga: Talo metsässä

Mäkelä (2012)

Kirjan väritys ja yleisilme eivät oikeastaan ensin innosta tarkempaan tutkimiseen, mutta näemmä sellaisiinkin teoksiin kannattaa välillä tutustua. Talo metsässä sisältää mainion tarinan, ja kuvituksestakin löytyy lukuisia hauskoja yksityiskohtia, jotka nopealla selaamisella jäävät huomaamatta.

Hyvin paljon ulkomuodoltaan aitoja eläimiä muistuttavat kaksi porsasta, karhu sekä hirvi löytävät itsensä tilanteesta, jossa heillä kellään ei ole kotia tai muutakaan majapaikkaa. Sitten hirvi saa mainion idean: rakennetaan yhdessä niin iso talo, että kaikki mahtuvat sinne asumaan! Yksin he eivät kuitenkaan niin suureen projektiin pysty, joten ammattilaiset täytyy saada mukaan, ja niinpä hirvi soittaa majaville.

Ihan tavallinen metsä tässä ei siis ole kyseessä. Eläimet näyttävät muuten varsin aidoilta, mutta jossain vaiheessa sitä huomaa, että nehän seisovat kahdella jalalla. Possulla harvemmin myöskään on metsässä pesää tai sen vieressä postilaatikkoa. Ja metsän siimeksestä ei varmaankaan kovin usein löydy katulyhdyn alta penkkiä tai puun runkoon kiinnitettyä puhelinta. Yksityiskohtia siis riittää: tarkkana!

Rakentajamajavat saapuvat, sopimus syntyy ja päästään töihin. Kaikki osallistuvat, ja valmista tulee melko nopeaan tahtiin. Ruokatauoistakin huolehditaan esimerkillisesti, ja kenties se edistää myös itse rakennustyötä. Lopulta ollaan jo siinä vaiheessa, että on aika lähteä hankkimaan huonekaluja, verhoja ja muita sisustustarvikkeita. Onneksi majavilla on lava-autoja, joiden kyytiin koko lasti mahtuu.

Töitä on tehty kovasti, ja kiirekin meinaa väkisin tulla, mutta majavien palkanmaksusta huolehditaan vielä kunnolla. Sitten onkin aika ihastella uutta kotitaloa, valmistaa siellä ensimmäinen yhteinen ateria ja nauttia hetki takkatulen lämmöstä ennen yöpuulle vetäytymistä. Kauniita unia kaikille!

Hytönen, Ville: Taatelikujan salaperäinen Pisteli

Tammi (2012)

Kuvitus Krista Partti

Pieni Venla kuulee olohuoneesta äidin huudon ja säikähtää! ”Pisteli, pisteli” äiti huutaa ja Venlan mielikuvitus alkaa lentää. Mikä ihme se sellainen Pisteli oikein on, ja onkohan äiti pahassakin pulassa?

Miltäköhän Pisteli mahtaa näyttää? Onko se kuin rotta: pelottava ja karvainen, vai ehkä enemmänkin kuin possu? Vai kenties ihan jonkin erilaisen näköinen, sellainen mitä ei koskaan ennen ole nähtykään? Tykkääköhän se leikkiä lumessa vai mieluummin auringossa? Muistuttaako se enemmän leppäkerttua vai jääkarhua? Ehkä sillä on niin suuret korvat, että se kuulee kaiken – Venlan huoneeseen saakka…

Kysymyksiä tulee mieleen tulvimalla, ja nyt pelottaa jo niin, että on parempi piiloutua laatikkoon. Laatikostapa löytyykin seuraa: pikkusisko Essi, joka on kyllä vielä niin pieni, ettei tunnu ymmärtävän vaaraa. Hän se vaan heiluttelee muovivasaraa ja huutaa ”Tätätätä!”, vaikka Venla yrittää kertoa Pistelistä. No, ei se mitään, Venla kyllä pitää huolta Essistä.

Venla päättää uskaltaa kurkata oven raosta. Ei näy Pisteliä. Mutta kylpyhuoneen kaapista kuuluu rapinaa! Onkohan Pisteli siellä? Varovasti Venla raottaa kaapin ovea, mutta huh! Ei se ollutkaan Pisteli. Missäköhän se Pisteli nyt oikein sitten on? Ei riisipurkissa. Ei roskapussissa. Eikä edes kenkäkaapissa. Mutta missä?

Jännittävä tarina päättyy lopulta yllättävään ratkaisuun, joka ei enää olekaan yhtään jännittävä – riemukas kyllä. Kuvitus elää hienosti mukana Venlan pohdinnoissa ja auttaa lukijaa hahmottamaan niitä monenlaisia mielikuvia, joita lapsi mielikuvituksessaan saattaa keksiä. Ja jos on tarkkana niin jo heti ensimmäiseltä sivulta huomaa, ettei sillä äidillä mikään hätä taida ollakaan…

Carter, Ally: Suloinen huijari

Bazar (2012)

Tässä tarina, josta ei puutu vauhtia, ja siitä on suurimmaksi osaksi vastuussa 15-vuotias Katarina Bishop. Kat on opiskellut Yhdysvaltojen parhaassa sisäoppilaitoksessa pari kuukautta varsin tyytyväisenä, ja sisäänpääsy oppilaitokseen on ollut merkittävä saavutus. Harmi vain, että juuri nyt hän on syytettynä rehtorin Porsche Speedsterin (vm. 1958) päätymisestä pihan suihkulähteeseen. Halutessaan hän olisi itse hoitanut homman helposti jäämättä siitä kiinni, joten lavastuksen takana on selvästikin joku, joka haluaa hänet pihalle koulusta.

Katin isä on tahollaan myös melkoisessa liemessä. Menetettyään tyttärensä, ja samalla parhaan avustajansa opiskelulle, on hän (kuten koko perheyhteisö ja lähipiiri) kärsinyt joitain takaiskuja. Isän valtaisa kokemus alallaan – varkaana ja huijarina – ovat tehneet hänestä epäillyn erääseen äärimmäisen vaativaan varkauteen, jota hän ei kuitenkaan ole tehnyt. Varkauden kohteeksi joutuneet taideteokset ovat herran nimeltä Taccone, joka sattuu olemaan paha mies, jopa mestarivarkaan näkökulmasta. Ja hän haluaa omaisuutensa takaisin. Herra Taccone ei tietenkään usko Katin isän syyttömyyteen ja kahden viikon määräajan päästä voi olla tiedossa isän päivien pää, jos taideteoksia ei siihen mennessä löydy.

Katille ei tunnu jäävän vaihtoehtoja: taideteokset on löydettävä ja palautettava. Isä ei näytä ymmärtävän vaaran vakavuutta, eikä toisaalta pysty itse tekemään asialle mitään Interpolin ollessa tiiviisti kannoilla. Tietyistä asianhaaroista johtuen lähipiiristäkään ei löydy apua, ainakaan perheen kokeneemmalta kaartilta. Katin on siis otettava haaste itse vastaan, värvättävä apujoukot sieltä mistä saa, ja suunniteltava kaikkien aikojen keikka. Onhan hän kyllä taitava, mutta onko riittävän? Isän antama koulutus alkoi kolmevuotiaana ja on tuottanut tulosta, mutta tämä varkaus ei taitaisi onnistua kokeneeltakaan porukalta.

Suunnittelu kuitenkin alkaa: serkut, kaverit ja muut eri alojen taitajat mukaan, tiedustelu ja taustatyö käyntiin. Mitä hyväksi havaittuja keinoja tässä tapauksessa voitaisiin käyttää, vai pitääkö keksiä kokonaan uudet? Aikataulu on tiukka, mutta olisiko lopulta mitään mahdollisuuksia onnistua vaikka aikaa olisi enemmänkin? Ja mitä sitten kun savu hälvenee, palaako Kat kouluun, vai jatkaako aiempien sukupolvien viitoittamalla tiellä, jolle hänellä selvästi on lahjoja?

Jonkin verran ajatuksiin tuntuu vaikuttavan myös salaperäinen W. W. Hale viides. Tyyppi, joka onnistui hankkimaan Katille potkut koulusta. Ärsyttävää, vaikka perusteet sille olivatkin hyvät. Ärsyttävää myös, ettei Kat millään onnistu arvaamaan kirjaimien taustalla olevia etunimiä, vaikka on yrittänyt jo vuosia. Ja ärsyttävää, että he jälleen kerran toimivat niin hyvin yhteen keikan aikana, ja muutenkin, kuin lukisivat toistensa ajatuksia…

Suloinen huijari nappaa lukijan otteeseensa, eikä päästä irti ennen viimeistä sivua. Kerronta on sujuvaa, ja vauhtia, hauskoja tilanteita ja yksityiskohtia riittää niin aiempia keikkoja muistellessa kuin tulevaa suunnitellessa. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, eikä vähiten Kat itse: suloinen teinityttö kaikkien aikojen keikan aivoina. Pieni romantiikan pilkahduskaan ei jää puuttumaan, ja saanee suuremman roolin sarjan seuraavissa kirjoissa. Kirjassa esiintyvät taideteokset ovat kuvitteellisia, mutta myös todellista historiaa sivutaan niiden kohtaloita selvitettäessä.

Vestergaard, Hope: Vessavintiöt – Muistele tätä kun sinulla on hätä!

Tammi (2012)

Suomennos Tuula Korolainen

Kuvitus Valeria Petrone

Useimmat muksut (ja mikseivät aikuisetkin) ovat kivoja ja siistejä, mutta joukkoon taitaa aina mahtua jokunen sottapytty… Tämä kirja on tarkoitettu opiksi heille, mutta muistutukseksi muillekin siitä, mitä kuuluu hyviin käytöstapoihin vessan puolella.

Tammelan päiväkodissa viettää päiviään monta pientä kaveria. Pienellä Simpalla on esimerkiksi mitä puhtaimmat kädet – ainakin omasta mielestään – niiden pesemiseen saavat häntä toistuvasti houkutella niin vanhemmat kuin kaveritkin. Ja kyllähän Simppa lopulta pesee, ihan saippualla.

Jullea taas vähän jännittää. Mitä jos pöntössä kohiseva vesi imaiseekin hänet mukaansa! Eihän sitä sellaisen pelossa uskalla huuhtoa ollenkaan, se vähän niin kuin unohtuu, ja joku muu toivottavasti saa sotkusta moitteet.

Entäs sitten Hissu:

On Hissulla ilmavaivoja,

paine masussa melkoisen raju.

Kun paukku pääsee (ja pääseehän se),

menee hajusta melkein taju.

Ei paukkua pysty estämään,

pakko ilman on ulos päästä.

Silloin lapset Hissulle huutavat,

eikä yksikään ääntään säästä:

Hissu, pyydä anteeksi!

Monenlaista harmia voi olla tiedossa jos unohtaa käytöstavat vessassa. Harmi voi koitua niin seuraavalle käyttäjälle kuin itsellekin, joten mukavampaa lienee, kun opettelee toimimaan niin, ettei kenenkään tarvitse harmitella. Kirjan hauskannäköiset eläinlapset näyttävät esimerkkiä siitä, miten ei kuulu tehdä, ja joka aukeamalla on myös muistutus siitä oikeasta tavasta. Hauskasti riimitellyt tekstit on varsin ansiokkaasti suomeksi muotoillut Tuula Korolainen. Jos jatkossa ei tiedä mitä tehdä, tai jokin on päässyt unohtumaan, voi turvautua vaikka seuraavaan kertaukseen:

Mene aina vessaan ajoissa,

käy ennen matkaa ja unia.

Älä etuile, häiritse muita.

Pyydä anteeksi paukutteluita.

Muista koputtaa. Sulje ovi.

Älä lorvi, viivy vain tovi.

Älä unohda nostaa istuinta.

Muista pyyhkiä ja huuhdella.

Pese kädet, valot sammuta.

Vielä vetoketju tarkista.