 |
| Kuvat Sari Airola Suomeksi kertonut Jyrki Kiiskinen |
Silva asuu äitinsä kanssa isossa talossa, jota ei näe tieltä. Taloa ympäröi sankka kuusiaita, jonka sisältä Silva on löytänyt piilopaikan. Siellä hän hieroo ystävyyttä harakan kanssa ja leikittelee ajatuksella, että hänellä on iso perhe, joka juuri nyt sattuu olemaan matkoilla.
Silvan äiti viihtyy omassa maailmassaan. Hän istuu kuistilla ja siemailee cappuccinoaan hauraista teekupeista. Välillä näyttää ja tuntuu ihan siltä kuin hän katoaisi kokonaan taustaan. Silloin Silvaa pelottaa. Äiti on luvannut aina jättää lapun ennen katoamistaan, mutta yleensä unohtaa. Aika usein äidillä myös on migreeni. Silloin hän makaa sen kanssa samettisohvalla, eikä häntä saa häiritä.
Äiti ihannoi Italiaa. Hän opiskelee kieltä, maistelee cannelloneja ja haluaisi varmaan asuakin Italiassa. Kirjan kuvituksessa Italia ei näy mitenkään. Se, niin kuin koko tarina, on selvästi Silvan näkökulmasta. Italian sijaan kuvituksessa on paljon vivahteita idästä: värit ja kuviot viittaavat Aasiaan. Kuvituksessa on käytetty sekä erittäin voimakkaita, hehkuvia värejä, että herkkiä mustavalkopiirroksia. Kuvat eivät välttämättä vastaa tarkalleen tekstin tapahtumia, vaan välittävät ennemminkin tekstin tunnelmia, Silvan ajatuksia ja pieniä yksityiskohtia ja vihjeitä sieltä täältä.
Silva on yksinäinen. Äiti on ehkä fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissaoleva, kenties masentunut. Sen äiti kuitenkin huomaa, että teeastiastosta on alkanut kadota osia. Mitä enemmän äiti on poissa, sitä vapaammin Silva vie astioita. Eräänä päivänä cappuccinokupillista varten ei enää löydy yhtään kuppia ja äiti löytää Silvan piilon – teeastiastoineen – kuusiaidasta. Vihdoin hän myös on sen verran läsnä, että Silva saa kerrottua pelostaan: äiti ei saisi sillä tavalla kadota. Ehkä äiti on vähitellen pääsemässä pois omasta sisäisestä maailmastaan. ”Kaikki mistä voi puhua tuntuu heti vähemmän pelottavalta.” Puolin ja toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti