HODGKINSON, JO: Ystäväni Niilo

Teksti ja kuvitus: Jo Hodgkinson

Suomennos: Terhi Leskinen

Mäkelä (2012)

Jo Hodgkinson on palkittu kuvittaja, joka on toiminut mm. Istanbulin kansainvälisessä koulussa kuvataiteen opettajana. Hänen ensimmäinen teoksensa Eläinten kykykisa ilmestyi suomeksi 2010. Ystäväni Niilo on Hodgkinsonin toinen teos.

Eetu on täysin kyllästynyt vanhempiensa uuteen harrastukseen eli taikomiseen. Etenkin kun useimmat taiat epäonnistuvat pahasti… Äidin käyttämät pullot salaperäisine sisältöineen herättävät Eetussa kuitenkin pelonsekaista kiinnostusta.

     Kun hän uskaltaa

     lähemmäs hiipiä,

hän näkee kärpäsen siipiä,

  vihreitä liskon suomuja

ja etanan, jolla on juomuja.

”Voi äiti, ethän vain surmaa tätä

tai yksin pimeään kaappiin jätä!”

Eetu ottaa etanan lemmikikseen ja alkaa kutsua sitä Niiloksi. Niilo oppii lukemaan, leikkimään ja jopa rullalautailemaan (kypärä päässä, bravo!), mutta vanhemmat eivät arvosta etanaa lemmikkinä lainkaan. He loitsivat Eetun eteen omasta mielestään kiinnostavampia eläimiä, jotka kaikki ovat tosi isoja eli valaan, norsun ja tiikerin. Eetua mikään ei horjuta: hänen ystävänsä on Niilo. Tämä on kuitenkin poistunut kotoa murhemielin ja itsensä hylätyksi tuntien, mikä puolestaan hermostuttaa Eetun. Syntyy hurja mylläkkä, jonka keskellä isä miltei tulee syödyksi, kunnes urhea ja neuvokas Niilo palaa pelastamaan tilanteen. Tässä vaiheessa Eetun vanhemmatkin ovat oppineet jotain:

     Ei loitsuihin kannata haaskata aikaa.

On ystävyys kaikkein parasta taikaa.

Kirjan kuvituksessa on käytetty kirkkaita ja puhtaita perusvärejä. Henkilöiden vaihtuviin ilmeisiin kannattaa kiinnittää huomiota ja myös yksityiskohtiin keskeisten tapahtumien ulkopuolella, kuten Niilon puuhiin sivun alalaidassa. Kirjan sanoma aidosta ystävyydestä on suloinen.

Tapola, Katri: Pieni prinssisatu

Kuvitus: Pelliccioni, Sanna

Tammi (2012)

Sarja-asun suunittelu: Rusanen, Eevaliina

Pieni prinsessasatu -kirjasta tutut kaverukset Kaisa ja Pauli jatkavat elämäänsä uudessa kirjassa. Siinä kuin Pieni prinsessasatu oli ulkoasultaan vaaleanpunainen unelma, tässä kirjassa on kannen valtaväri sininen. Väri liittyy tietysti teoksen onkimisteemaan, mutta onko poikamaisen sinisen valinta kuitenkaan pelkkä sattuma?

Pauli on hyvä keräämään mitä vaan. Hän on kerännyt rasiaan monta matoa. Lasipurkissa hänellä on sammakonpoikia. Taskuistakin löytyy kaikea sitä mitä pikkupojan taskuista voi kuvitella löytyvän:

 - Värikkäitä karkkipapereita, joista on taiteltu veneitä, Kaisa ihasteli. - On myös simpukoita, Pauli sanoi. - Ja ruuveja ja muttereita ja kumilenkkejä ja pullonkorkkeja. Ja lasihelmiä ja kaiken maailman kolikoita. Ja sitten vielä siimaa.

Kuvitus on toteutettu jännittävästi yhdistelemällä leikkaa-liimaa-tekniikkaa ja piirroksia. Esimerkiksi taskusta löytyneeseen siimaan tehty kaulakoru esitetään kankaan tai tapetin päällä.



Tammenterho-sarjan olomuoto sopii hyvin pieneen käteen. Kirjat vaikuttavat myös melko tukevilta.Tekijät näyttävät ajatelleen myös aikuista lukijaa uudistamalla prinssiteemaan liittyvää kuvastoa. Ainakin itse viihdytyin esimerkiksi prinssin ratsusta, joka kuvassa paljastuu keppihevoseksi.

RAITTILA, KAISA & PIKKUJÄMSÄ, MATTI: Pikku-Päkän purjopäivä

Teksti: Kaisa Raittila

Kuvat: Matti Pikkujämsä

Lasten Keskus (2012)

Toimittaja ja kirjailija Kaisa Raittilan ensimmäinen kuvakirja on nimeltään Pikku Päkän purjopäivä. Se on mielikuvituksellinen ja vauhdikas katsaus pienen vaaleansinisen Päkä-karitsan iloihin ja suruihin yhden päivän aikana. Jo aamulla herätessä Päkää purjottaa ja päivä on porkkanaa eikä pinaattiin piiloutuminen auta asiaa. Jonkin aikaa Päkä on surkea kuin silli ja murheinen kuin milli ja päästää ilmoille pitkän itkun komerosta, kunnes päivän puuhat auttavat katsomaan naurun ikkunasta. Päkä onkii lohdutuksia, syö sokerisia sanoja ja pehmeän silityksen poskeen pujottaa. Ennen pitkää hän onkin iloinen kuin inkivääri ja huutaa harmaalle hois! Illalla pörkö ja petohammas hieman pelottavat, mutta lopulta Päkä unisena kuin uu pistää purjot pois.

Kirjassa on sanaleikkejä, sanaväännöksiä ja uudissanoja. Välillä puhutaan runomitassa, välillä nakataan ilmoille irrallisia lyhyitä lauseita ja välillä huudahdellaan. Aikuisesta lukijasta tuntuu suurimman osan aikaa, ettei tekstissä ole mieltä eikä tarkoitusta, vaan kaikki on puhdasta non-sensea. Jokaiselle tekee kuitenkin hyvää ajatusten tuulettaminen ja totutusta poikkeavien asioiden yhdistäminen - ehkäpä heinä todellakin hyppii. Lapsella ei ennakkoluuloja ole, vaan häntä tällainen vinksahtaneisuus miellyttää. Esimerkiksi kolmivuotias tyttö nauroi hervottomasti joka kerta tämän runon kohdalla:

Päkä puristaa

pullaa.

Pullasta

kasvaa kihara.

 

Matti Pikkujämsän kuvitus on yhtä villiä kuin Raittilan teksti. Värit peilaavat Päkän tunteita ja vaihtuvat pastelleista kirkkaisiin ja hyvin tummiin. Yksityiskohtia ei ole liikaa, mutta silti joka sivulta löytää oivallettavaa. Kihara pulla on korvapuusti.

Fupz Aakeson, Kim: Tyttö ja ihmeelliset korvat

Kuvittanut Salla Savolainen

Tammi (2012)

Suomentanut Outi Menna

Kun olin pieni, minua kiusattiin hörökorvieni takia. Pojat haukkuivat minua Dumboksi ja arvelivat, että minusta tulisi loistava maalivahti. Korvani täyttäisivät koko maalin niin, ettei pallo millään mahtuisi menemään niiden ohi. Ei auttanut, vaikka kotiväki lohdutti, että ottavassa asennossa olevat korvani ovat oikein hyvät. Olisin halunnut, että korvani olisivat olleet samanlaiset kuin muillakin. Tyttö ja ihmeelliset korvat -kirjan päähenkilön elämää ihmeelliset korvat hallitsevat täysin, vaikka korvien malli onkin vain yksi hänen ominaisuuksistaan.

Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa, ne olivat oikeastaan kauniit, samoin pisamaiset kasvot ja kihara tukka. Mutta korvat, voi herttinen sentään. Ne olivat sitäkin ihmeellisemmät.

Tytön korvat olivat jättimäisen suuret ja koko lailla kellertävät.  Ja mikäs siinä, onhan keltainen toisinaan nätti väri ja sopii täydellisesti sitruunavaahtoon tai verhoihin tai vaikka kevyisiin kesähousuihin. Mutta ei korviin, kiitos vain, sääli maailman hulluimman näköistä tyttöä.

Ihmisillä oli tapana tuijottaa tyttöä ja kuiskutella keskenään. Tyttö pahoitti tästä mielensä, eikä hän lopulta enää suostunut lähtemään ulos. Hän vain nökötti kotona. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, jos aina vain nököttää kotona eikä opi tuntemaan ketään.

Ja kun ei tunne ketään, joutuu nököttämään ypöyksin, eikä rumana ja ypöyksinäisenä ole mukava olla. Ei sitten pätkän vertaa.

Tyttö käytti aikansa tuijottamalla televisiota. Sisäkuvissa tytön seurana on ainoastaan kissa. Ihmettelen, miten vanha tyttö on, kun hän ilmeisesti saa katsella yökaudet televisiota eikä kukaan ilmeisesti edes komenna häntä korjaamaan pitsalaatikkotorniaan pois. Yksinäistä ja surkeaa tytön elämä epäilemättä on.

Maailman hulluimman näköinen tyttö uskoi vakaasti, ettei tilanne voisi muuttua ainakaan huonompaan suuntaan. Mutta hän oli väärässä. Kaikki muuttui vielä paljon surullisemmaksi ja murheellisemmaksi. Kuinka niin saattoi käydä? Ajatella, hänen korvansa venyivät entisestään. Ne kasvoivat ja niihin ilmestyi vihreitä täpliä. Nyt hänellä oli maailman isoimmat korvat, ja vielä kirjavatkin!

Voiko tällainen tarina mitenkään päättyä hyvin? Hanki kirja käsiisi, ja katso itse!

Kim Fupz Aakeson on kirjan takakansitekstin mukaan Tanskan tunnetuimpia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Hän on tehnyt Salla Savolaisen kanssa yhteistyötä jo kuvakirjassa Tyttö joka muisti kaiken (2009).

Ian Whybrow: Moikataan viidakon eläimiä!

 Mäkelä (2012)

Kuvitus: Ed Eaves

Suomentanut: Raija Rintamäki

Ian Whybrow riimittelee kirjansa ensimmäisellä aukeamalla ytimekkäästi: "Viidakkoon norsu lapsensa johtaa. Keitähän pikkuinen siellä kohtaa?" Jatkossa kirja keskittyy vastaamaan tähän kysymykseen.

Ylipäätään tekstiä on tässä kirjassa hyvin vähän. Kullakin aukeamalla esiintyvät eläimet lähinnä vain nimetään. Tämän jälkeen ne kaikki tervehtivät norsua. Viimeisellä aukeamalla esiintyvät vielä kerralla ne kaikki: sarvikuono, krokotiili, pantteri, käärme, tiikeri sekä liuta lepakkoja. Ed Eavesin suurenmoisen värikkäät kuvat ovat koko aukeaman kokoisia ja kirja soveltuu pienten lasten ääneenlukutuokioihin, vaikka ryhmäkoko olisi isokin, koska tämän melko isokokoisen kirjan kuvat on helppo nähdä hiukan kauempaakin.

Kuvien eläimet ovat saaneet samettisen pinnan, jota on mukava silitellä. Itse asiassa tällainen silittelymahdollisuus voi olla pienelle lukijalle isokin ekstra. Näkö- ja kuuloaistin lisäksi satuhetkeen saadaan liitettyä myös tuntoaisti.

Eri ihmiset hahmottavat maailmaa eri aistikanavia painottaen. Pieni lapsi on ensin kinesteettinen oppija, hän oppii asioita koko kehollaan, tekemällä. Seuraavaksi mukaan tulee taktiilisuus, maailman hahmottaminen tunnustelemalla. Ilmankos viime vuosien aikana on ilmestynyt useita muitakin koskettelukirjoja. Löydät ne kirjoittamalla kirjaston aineistohakuun hakusanan koskettelukirja.

Moost, Nele: Kaikki ritareita tai miten olla yhtä voimakas kuin korppi?

Aurinko (2012)

Kuvitus Annet Rudolph

Tarina käynnistyy, kun ritareiksi pukeutuneet Pikku korppi ja Mäyrä ovat lähdössä leikkimään linnaansa, jota olivat rakentaneet koko viikon. He suunnittelevat leikkivänsä aivan kahden. Kukaan muu ei saisi astua heidän linnaansa, eivätkä he huoli ketään leikkimään kanssaan, ei koskaan, ikinä, milloinkaan.

Mutta. Kaverukset näkevät jo kaukaa, että linna on vallattu. Susi on asettautunut sinne, eikä se ole halukas päästämään muita linnaan elleivät nämä maksa sisäänpääsymaksua. Maksu on euron kolikko kaikilta. Pikku korppi ei kuitenkaan ole valmis alistumaan tähän. Pian Pikku korppi ja Mäyrä joutuvat kuitenkin lähtemään pois. Muut metsäneläimet neuvovat heitä. Eddi-karhu näyttää kaikki voimaharjoituksensa. Kaverukset hyppäävät narua, nostavat painoja ja nyrkkeilevät hiekkasäkkiä vastaan. Villisika arvelee, että nyrkkeily on parasta, on lyötävä, kunnes maitohammas heiluu. Lisäksi voi tallata päälle, purra, sylkeä, raapia ja kiskoa tukasta. Ilmeisesti harjoittelu ei kuitenkaan riitä, sillä susi on hetkessä niskan päällä, kun kaverukset yrittävät ajaa sen linnasta väkivaltaa käyttämällä.

Koko aukeaman kattavat kuvat ovat täynnä pieniä tapahtumia. Kaverukset osaavat ottaa opikseen ja muuttaa käyttäytymistä, sillä viimeisellä aukeamalla 'pääsy kielletty' -kyltti onkin vaihdettu 'pääsy sallittu' -kylttiin.

Salama, Annukka: Käärmeenlumooja



WSOY (2012

Olemme lasten- ja nuortenosastolla päättäneet panostaa erityisesti nuorten aikuisten lukemisharrastuksen edistämiseen, ja perkaamme parasta aikaa nuorten aikuisten romaaneja. Nuorten aikuisten hyllyyn tämä tamperelaisen Annukka Salaman kirjakin menee - ellei sitten ole lainassa. Luulen kyllä, että se on. Annukka Salama kirjoittaa poikkeuksellisen vetävästi, ja sitä paitsi kirjaan oli tehty jo etukäteen varauksia. Tämä on yllättävää, koska kyseessä on esikoiskirjailija. Ehkä kustantajan markkinointikoneisto on kunnossa. Tosin me olimme ottaneet teosta pääkirjastoon varovaisesti vain yhden kappaleen, mikä ei varsinaisesti viittaa siihen, että kustantajan kirjasta laatima ennakkoesittelyteksti olisi ollut erityisen myyvä. Ehkä kyse on nyt teoksen omista ansioista. Ainakin itse pistin toisen kappaleen kirjaa tilaukseen heti, kun sain ensimmäisen käsiini enkä harmikseni päässyt sitä heti lukemaan, koska kirjaan oli niitä varauksia. Voi olla, että lisäkappaleita hommataan jatkossakin.

Käärmeenlumooja kertoo poikkeuksellisista nuorista. Sen päähenkilöt ovat Unna ja Rufus. Rufuksen perhe on kuollut ja Rufus asuu kavereittensa kanssa kommuunissa, Keisarinkatu kahdessa, K2:ssa. K2 viittaa vuoreen, jolta naispuoliset kiipeilijät eivät ole päässeet hengissä alas. Keisarinkatu kakkoseen naisia ei ole edes päästetty, ei ennen Unnaa. Rufus on teekkari, joka on ehtinyt paljon. Hän aloitti koulun jo 6-vuotiaana, selvisi kahdessa vuodessa yläkoulusta eikä käyttänyt kahta vuotta kauempaa lukioonkaan. Nyt 19-vuotiaana hän on jo käynyt armeijan.

Unna on lahjakas urheilija, joka ole valinnut vielä lajiaan. Hän on miettinyt tulevaisuuttaan peruskoulun jälkeen kymppiluokalla ja on nyt aloittamassa lukion saadakseen lisää miettimisaikaa. Unna on ketterä kuin orava. Vaikka hän ei ole skeitannut aikaisemmin, hän tietää osaavansa.

Unna seisoi neljä metriä korkean rampin päällä ja nojasi skeittilautaan elämänsä ensimmäistä kertaa. Hän oikaisi kypäräänsä ja kiristi polvisuojia, vaikka oli pukenut ne vain näön vuoksi ylleen. Suojille ei olisi mitään tarvetta, koska Unnalla ei ollut aikomustakaan kaatua. Hän oli harrastanut kuudentoista ikävuotensa aikana kaikkea mahdollista rullaluistelusta niinkin typerään touhuun kuin trapetsitaiteiluun, eikä hän ollut ikinä edes horjahtanut. Eivät oravatkaan kaatuneet, ne tipahtivat aina kevyesti jaloilleen. Ja Unna osasi liikkua ketterämmin kuin yksikään pirun jyrsijä.

Skeittaaminen sujuu, itse asiassa temppuilu sujuu Unnalta huomiotaherättävän hyvin:

"Etkö sä tajua mitä sä teit?"
"Pyörähdin puoli kierrosta liikaa."
"Niin. Se on 1080 astetta. Temppu, jota kukaan ei ole onnistunut koskaan ländäämään. Tajuuks sä, että jenkeissä on ammattiskedettäjiä, jotka takoo satoja tuhansia dollareita vuodessa, eikä nekään osaa tota. Kukaan ei osaa."

Kun Unna tutustuu Rufukseen, hänelle selviää, miksi hän on niin ketterä. Hän on faunoidi! Faunoidi on ihminen, joka on saanut poikkeukselliset kykynsä joltain eläimeltä. Eikä Unna suinkaan ole ainoa sorttiaan. Myös Rufus ja tämän kämppikset ovat faunoideja. Unnan eläin on orava, mutta miltä eläimeltä Rufuksen voima on peräisin? Entä mitä seurauksia sillä on, että yleensä faunoidit ovat miehiä? Sekä Unnalla että Rufuksella on myös poikkeuksellinen hajuaisti. He haistavat heti myös toisistaan asioita, joita haluaisivat mieluusti salata.

Faunoidit yrittävät piilottaa kykynsä. Se ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä, sillä faunodeilla on metsästäjänsä. Onnistuuko Unna välttämään julkisuuden vai löytävätkö metsästäjät hänet? Miten Rufuksen ja hänen kämppiksiensä käy?

Se tiedetään, että tarina jatkuu, sillä takakansitekstissä teokselle luvataan jatkoa. YouTubesta tai osoitteesta http://www.faunoidit.fi/ löydät Käärmeenlumoojan kirjatrailerin.

Littlewood, Kathryn: Lumoleipomo

Suomentanut Annika Eräpuro

Rosmariini Lumolan perheellä on salaisuus, joka liittyy heidän elinkeinoonsa. Perheellä on Vinksavaarassa leipomo, eikä se olekaan mikään tavallinen leipomo, sillä heidän käyttämänsä reseptit ovat poikkeuksellisia, ja leivonnaisten nauttimisella on erikoisia vaikutuksia.

Sinä kesänä kun Rosmariini Lumola täytti kymmenen, hän näki äitinsä sekoittavan taikinakulhoon salaman, ja hänelle valkeni - ilman epäilyksen häivää - että hänen vanhempansa tekivät Lumoleipomossa taikoja [..] Kun oli kulunut kaksi vuotta, Rosma oli nähnyt monen asian menevän Vinksanvaarassa enemmän tai vähemmän vaarallisesti vinksalleen - ja seurannut sivusta, miten hänen vanhempansa olivat kaikessa hiljaisuudessa saattaneet asiat taas kohdalleen.

Kun vanha herra Variksela alkoi kävellä unissaan ihmisten nurmikolla, Pirre leipoi hänelle pellillisen Tukkiunikeksejä: hän sekoitti yhdessä jättimäisistä kulhoistaan jauhoja, fariinisokeria, munia, muskottia sekä näädän haukoituksen, jonka Artturi oli suurella vaivalla saanut talteen. Sen jälkeen herra Variksela ei enää koskaan kävellyt unissaan.

Lumoleipomon maine on kiirinyt myös Vinksavaaran ulkopuolelle, ja naapurikaupungin pormestari saapuu pyytämään Rosman vanhempien Pirren ja Artturin apua flunssaepidemian taltuttamiseen. Rosma jää sisarustensa kanssa vastuuseen leipomosta siksi aikaa, kun vanhemmat ovat poissa. Lumoleipomon kapasiteetti nimittäin ei riitä tarvittavan leipomusmäärän valmistamiseen ja Pirren ja Artturin pitää siirtyä naapurikaupunkiin leipomaan. Suvun tarkkaanvarjeltu reseptikirja jää kotiin eivätkä lapset tietenkään malta pitää näppejään erossa siitä. He jäljentävät keittokirjasta esimerkiksi rakkausmuffinssien ja totuuskeksien ohjeet. Kopiot eivät ole aivan tarkkoja, ja tästä seuraa monenlaista hämminkiä. Totuuskeksien kanssa lapsille meinaa käydä köpelösti, kun tähdellä merkitty huomautus jää lukematta.

* Tarjoiltaessa maitolasin kera. Ilman lehmän-, lampaan-, vuohen- tai kissanmaidon vatsalaukkuun muodostamaa kalvoa valehtelijoiden kielet eivät vain oikene, vaan myös kaikki se myrkky, jota kohteliaat kielet viisaasti pitävät salassa pääsee ilmoille. Seuraa sekasorto.

Kun lapset ovat jääneet keskenään, karauttaa paikalle tuntematon nainen moottoripyörällään. Nainen esittäytyy Laila-tädiksi, todistaa henkilöllisyytensä näyttämällä kauhanmuotoisen syntymämerkinsä ja ilmoittaa jäävänsä lasten avuksi vanhempien poissaolon ajaksi. Miten tämä osuikaan näin sopivasti paikalle? Laila-täti vaikuttaa epäilyttävän kiinnostuneelta Lumolan keittokirjasta. Onko tädillä lainkaan puhtaita jauhoja pussissaan?

Lastenkirjallisuus tuntuu sarjoittuneen, ja tämänkin teoksen takakannen mainosteksi lupaa, että kirja aloittaa sarjan. Kirja on saatavilla äänikirjana, ja sen voi näköjään tilata myös e-kirjana. 

Hunter, Erin: Keskiyö

Art House (2012)

Soturikissojen jännittävä tarina jatkuu Uusi Profetia -sarjassa. Ensimmäinen osa kantaa nimeä Keskiyö ja aivan kuten edellisessä Soturikissat-sarjassa tähänkin sarjaan on luvassa kuusi osaa. Keskiyön voi aloittaa, vaikka aikaisempia teoksia ei olisi lukenutkaan. Päähenkilökin on uusi.

Metsässä vallitsee viimeinkin rauha. Myrskyklaanissa elämä jatkuu arkitouhuissa, riistaa saalistetaan, oppilaita koulutetaan ja reviirin rajoista huolehditaan. Kaikki kuitenkin särkyy, kun Vatukkakynsi, Myrskyklaanin nuori soturi, saa Tähtiklaanilta pelottavan unen, jossa Sinitähti kertoo kissoja uhkaavasta vaarasta.

"Metsässä koittavat vaikeat ajat”, Sinitähti sanoi. ” On täytettävä uusi ennustus, jotta klaanit selviäisivät hengissä. Sinut on valittu tapaamaan kolme muuta uudenkuunaikaan, ja teidän on kuunneltava, mitä keskiyö teille kertoo."

Mitä Tähtiklaanin viesti tarkoittaa? Keitä ovat muut valitut kissat? Se ainakin on varmaa, että mikään ei tule olemaan niin kuin ennen. Vatukkakynsi aloittaa suuren seikkailun täyttääkseen hänelle annetun tehtävän. Vaaroja ja täpärältä piti -tilanteita ei puutu tälläkään kertaa.

Ahmin tämän kirjan parissa päivässä. Soturikissoja lukiessa tylsä arki unohtuu täysin. Kaikki jokapäiväiset asiat jäävät taka-alalle, kun lukija kuvittelee juoksevansa vapaana metsässä ja kokevansa mitä huimimpia seikkailuja, kissana! Ei suihkua, jääkaappia tai mukavan pehmeää sänkyä. Mitään noista ei kuitenkaan edes kaipaa, kun täysin lumoutuu maailmasta, jota muuten ei voisi kokea. Kaiken tämän huipuksi oppii arvostamaan metsää. Se on aina jonkun koti, ja se mitä teemme tai jätämme tekemättä, voi vaikuttaa suurestikin metsän elämään.

Kirja tarjoaa myös paljon huumoria. Etenkin Myrskyklaanin oppilaan Oravatassun kommellukset ja kiivaat kommentit huvittivat minua. Oravatassu on Tulitähden, Myrskyklaanin päällikön tytär ja klaaninsa mahdottomin kissa. Hän sanoo suoraan sen mitä ajattelee.

Tomuturkki: ”Oravatassu, ennemmin tai myöhemmin sinun on opittava, että on aika puhua ja on aika vaieta.”

Oravatassu huokaisi äänekkäästi. ”Mutta tuntuu siltä kuin aina olisi aika vaieta.”

”No niin, ymmärsit ajatuksen.”

Vatukkakynnen edessään oli piikkihernepensas, ja sen tiheiden okaisten oksien seassa rimpuili hullun lailla Oravatassu. Tämän etukäpälät olivat ilmassa ja turkki oli sotkeutunut okaisiin. Vatukkakynsi ei voinut hillitä pientä naurahdusta. ”Onko kivaa?”

Siinä samassa Oravatassun pää kiepahti ympäri, ja hänen vihreät silmänsä salamoivat. ”No naura nyt siinä, senkin hölmö karvapallo!” hän tiuskaisi. ”Ehkä sinulla on sitten aikaa auttaa minut tästä irti!”

Hauskoja ovat myös eri nimitykset, joita kissat ovat asioille antaneet. Ihmisiä kutsutaan kaksijaloiksi, autoja hirviöiksi, joilla on oudot metalliset turkit ja autotiet ukkospolkuja. Vuodenajoillekin löytyy hyvin kuuvaavat nimitykset, esim. syksy on lehtisade ja talvi lehtikato.

Mainittakoon vielä lopuksi, että näillä kirjoilla neljä kirjoittajaa ja tuo Erin Hunter on heidän salanimensä. Näin kaikki Soturikissat löytyvät kirjastossa samasta kohdasta.

Suosittelen Soturikissoja kaikille, etenkin kissojen  ystäville. Ne sopivat jokaiselle, joka haluaa kokea jotain uutta ja nauttia hetken aivan toisenlaisesta maailmasta.

Ketolainen, Päivi: Iloinen huopakirja

Pro Bono (2010)

Kirjan valokuvat: Päivi Ketolainen sekä Piia Myllyselkä ja Jaana Tams
Huopatöiden ohjeet: Seena Luostarinen ja Riikka Holappa

Olemme kutsuneet pääkirjastoon ihkaoikeita lammasvieraita unikeonpäiväksi. Lampuri on luvannut tuoda elukat heti aamulla ja ne viettävät koko päivän karsinassaan kirjaston sisäpihalla. Eikä siinä vielä kaikki! Mauri Kunnaksen kuvakirjoista tutuksi tullut Herra Hakkarainen piipahtaa aamupäivällä tervehtimässä lapsia. Ehkä tämä unissakävelevä vuohihahmo pistäytyy myös lampaiden luona.

Eläinvieraiden inspiroimana laitoin lastenosaston tyrkkyhyllyyn esille monenlaisia kirjoja, joissa esiintyy lampaita tai kuttuja. Mukavia kuvakirjoja, joissa seikkailee lammas, on olemassa yllättävän paljon. On kadonneita lampaita, unilampaita ja taitaa mukana olla joku musta lammaskin.

Tietokirjoista haluan nostaa esiin Päivi Ketolaisen pari vuotta sitten ilmestyneen Iloisen huopakirjan, joka yhdistää lapsille suunnatun lammastietouden huovutusoppiin. Lammas on ihmisen vanha kaveri. Tiesitkö, että ihminen otti sen kotieläimekseen jo 10 000 vuotta sitten? Lampaita asuu kaikkialla, missä ihmisiäkin. Eniten lampaita on Australiassa, missä niitä on peräti 140 miljoonaa. Suomessa lampaita on 160 000 kappaletta.

Ihmisen kannalta lammas on monipuolinen ja hyödyllinen olento. Se tuottaa villaa ja maitoa. Teurasteuista lampaista saamme lihaa ja taljoja. Ja kun lampaan villa pestään, siitä erottuu lanoliina. Se on lampaan rasvaa, jota käytetään vaikkapa huulipunan ja ihovoiteiden valmistukseen.

Kirja selvittää myös huovuttamisen saloja. Maailman ensimmäinen huopa syntyi tarinan mukaan Nooan arkissa:

Aika kului arkissa verkalleen. Lampaiden karvalle kävi, kuten sille käy, jos keritseminen unohtuu. Villat alkoivat tippua itsekseen lattialle. Lattialla villat kostuivat. Kun lampaat tepastelivat sorkillaan niiden päällä, ne vanuivat ja tiivistyivät. Vihdoin koitti piävä, jolloin tulva oli ohi. Kun Nooa tyhjensi arkkia, hän löysi lampaiden hytin lattialta paksun villamaton.

Kirjan valokuvista saa paljon lisätietoa. Jopa sorkanleikkuusta on kuva. Samoin keritsemisestä. Huovutusohjeiden tukena on selkeitä kuvasarjoja.

Lehtinen, Tuija: Mirkka-sarja

Otava (2000)

Mirkka ja riparikesä. Otava (1987).

Mirkka, lukiolainen. Otava (1988).

Mirkka ja Amerikan reissu. Otava (1989).

Mirkka ja ratkaisujen kesä. Otava (1990).

Mirkka ja Masan metkut. Otava (1991).

Masan eläinhotelli. Otava (1992).

Mirkka ja Masan yksityinen juttu. Otava (1993).

Mirkka, Masa ja Miss USA. Otava (1994). 

Mirkka, Masa ja suuri rakkaus. Otava (1995). 

Mirkka, Masa ja uudet tuulet. Otava (1996).

Lisäksi teokset ilmestyivät kahden osan yhteisniteinä 2000-luvun puolella.

Olen kesän aikana lukenut Tuija Lehtisen kirjoittamia nuortenkirjoja. Suosikikseni nousi Mirkka-sarja. Tämän kymmenosaisen sarjan osat ilmestyivät ensimmäisen kerran vuosien 1987-1996 välillä, ja mielestäni hyväntuulinen sarja on kestänyt aikaa erinomaisesti.

Sarjan ensimmäisissä osissa päähenkilö on Ahosen perheen keskimmäinen tyttö Mirkka, mutta viidennestä kirjasta eteenpäin päähenkilöksi nousee nuorin sisko Maissi Katariina eli Masa. Ahosten perheenjäsenten ja lemmikkien lisäksi kirjoissa esiintyy liuta naapureita, tuttavia sekä koulukavereita. Tärkeässä roolissa on isä Ahosen työkaverin poika Sepe, joka on "hemmoteltu, omapäinen ja arvaamaton, ja osasi halutessaan olla erittäin paha suustaan". Sepe on usein läsnä kutkuttavimmissa dialogeissa.

- Kainulaisen kello ja kulta, Sepe vastasi. Sen ääni oli nauruinen ja äänistä päätellen paikalla oli useampi henkilö.
- Mä tahtoisin puhua kellon kanssa, Masa tokaisi.
- Miksei kulta käy? Sepe ihmetteli ja taustaäänet vaimenivat. Se laittoi varmaan oven kiinni.
- Siksei, Masa sanoi lyhyesti.
- Aha. Asialinjalla siis, Sepe tuumasi [..]
- Ei mulla muuta, Masa sanoi sitten ja näki, että Pulla parkkeerasi juuri portin eteen. - Mun pitää lopettaa, mua tultiin hakemaan leffaan.
- Kulta.
- Anteeksi mitä? Masa kysyi ja arveli kuulleensa väärin.
- Kulta tuli, Sepe täydensi.
- Jotenkin musta tuntuu, että sun kello jätättää, Masa sanoi, ja ihmetteli, mistä he loppujen lopuksi puhuivat. Sepen kanssa kävi monesti näin. Juttu tuntui taas loogiselta, vaikka ei ollutkaan.
- Mä alan taas käydä, Sepe vakuutti. - Pidä hauskaa. (Mirkka, Masa ja suuri rakkaus.)

Ahosten perheen elämään ei sisälly suuria ongelmia tai murheita, mutta tapahtumat ovat värikkäitä. Sarja kattaa vajaan 10 vuotta Ahosten elämästä. Ensimmäisessä kirjassa Masa on kymmenen vanha ja viimeisessä osassa hän viettää yliopilaskirjoitusten jälkeistä kesää. Mirkka on viisi vuotta Masaa vanhempi. Isosisko Memma puolestaan on puolitoista vuotta Mirkkaa vanhempi, joten kirjoista löytyy monenikäiselle samaistumiskohteita.

Varsinkin poikatyttö Masa on taitava kehittämään sekavia tilanteita. Masa on monipuolisesti lahjakas, ja tekevälle sattuu. Masa pärjää poikien omilla alueilla, mutta samaan aikaan on ylivoimainen myös naisten maailmassa: toimii mallina muotinäytöksissä ja tarvittaessa tekee siskolta keskenjääneen neuleen valmiiksi. Mirkka on keskivertotyttö, joka tarkkailee asioita enemmän ulkopuolta kuin siskonsa. Mirkka näyttää löytävän tulevan elämänkumppaninsa jo rippileiriltä. Ripari-ihastus Juuso asuu pari vuotta Amerikassa, ja nuoret näkevät tänä aikana vain kerran, kun Mirkka vierailee Juuson ja tämän isän uuden perheen luona. Myös Masa pääsee vastavierailulle rapakon taakse, kun Amerikan reissulla tutuksi tullut tyttö lähettää serkkunsa vaihto-oppilaaksi Ahosille.

Valokuvausta harrastava Mirkka käyttää vielä filmikameraa ja nuoret kuuntelevat musiikkia kasetilta. Kännykät tulevat mukaan vasta sarjan viimeisessä osassa, ja niistä puuttuu soittavan numeron näyttö, mikä tietysti on juonenkulun kannalta pelkästään oivallinen ratkaisu.

 

Veirto, Kalle: Leiri

Karisto (2012)

Kolme poikaa ja 12 tyttöä ovat päätyneet Kriittisen ajattelun nuorisoseuran leiriryhmään. Osanottajilla on erilaisia ongelmia. Yksi kertoo hävinneensä pelissä tuhansia euroja, toisella on pahoja vaikeuksia painonsa hallinnan kanssa ja kolmannen kunnialistalle kuuluu tarhaisku. Kertojana toimii oppivelvollisuutensa juuri päättänyt Santtu, joka ei ole erityisen innostunut tulevasta leiriviikosta.

"Pajulahden" leirityksen tarkoitus oli antaa meille ajattelun aiheita ja maailmankuvan rakentamisen työkaluja. Ylhäältä alas lankeaisi viisauden valo tai vastaava, ja hän joka on sokea, näkisi taas, ja rampa kävelisi omin jaloin takaisin kotiin. Rampoja ja sokeita oli bussilastillinen, näin olisin ensi silmäyksen perusteella arvioinut. Muutkin kuin minä olivat mitä ilmeisimmin jonkinlaisia luusereita, se oli bileiden pääsyvaatimus.

Minut oli mukaan ilmoittanut äiti. Minun oli kuulemma korkea aika ryhdistäytyä ja miettiä, mitä haluan elämältäni. Omasta mielestäni tiesin sen kyllä: halusin työtä, rahaa ja oman kämpän sekä himpun verran riippumattomuutta ja pelitilaa. Sitten voisin ruveta miettimään muita tarpeita ja mahdollisuuksia.

Äidin mielestä miettimistä ei voinut enää lykätä. Olin kuulemma munaamassa koko jutun. Olin 16 v. ja koulupudokas ja korvannut kehittävät harrastukset hairahduksilla ja harha-askelilla.

Santtu oli lyönyt keväällä koulukaveriaan, ja tämän tapahtuman jälkeen hänen elämänsä oli alkanut mennä hyvin nopeasti alaspäin. Kaiken huipuksi Santtu jätti jääkiekon yhdeksän vuoden sitkeän harjoittelun jälkeen ja jäi samalla ilman opiskelupaikkaa, koska oli ykkösvaihtoehtonaan hakenut urheilulukioon. Välitodistuksesta monta pykälää pudonnut keskiarvo ei riittänyt myöskään kakkosvaihtoehtoon. Ei siis ihme, että äiti oli huolissaan Santusta ja lähettää pojan leirille miettimään elämäänsä.

Leirin johtajana toimii Markus "Pervo" Pukara, joka oli räjäyttänyt iltapäivälehti- ja keskustelupalstatason julkisuuspommin pari vuotta aikaisemmin näyttämällä rippikoululeirillä K-18-elokuvia ja ryntäämällä munasillaan tyttöjen saunaan heilumaan. Todisteet löytyivät yhä verkosta, mutta olivatko asiat todellisuudessa kuitenkaan niin kuin ne kuvattiin? Entä millainen suhde Pervolla ja leirin nuorella ohjaajalla Petralla oikein on? Tärkein kysymys kuitenkin on, saako Santtu leiriltä apua elämänsä hallintaan.

Santtu on älykäs nuori mies, mutta hän ei ole tottunut kertomaan omia ajatuksiaan toisille.

Sitten käännettiin sivua ja siirryttiin sanomaan, hengenravintoon. Juttu nousi saman tien siivilleen ja lepatti taivaan sineen. Siellä oli minulle vieras maailma. Olin toiminnan äijiä ja tottunut vaihtoehtoisesti joko hyökkäämään tai puolustamaan. Vaihtelun vuoksi joskus ehkä karvattiin kahdella, ja odotettiin pelirohkeina omaa momentumia, mutta sen syvällisemmäksi ei ryhdytty.

Leirikään ei koostu pelkistä keskusteluista, ja kaikenlaista tapahtuu. Aivan kaikki nuoret eivät viivy leirillä koko viikkoa, ja Pervon leiri ylittää taas iltapäivälehtien uutiskynnyksen. Myös hiukan romantiikkaa on ilmassa.

Kolu, Siri: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Tammi (2012)

Kuvat Tuuli Juusela

Vija Vainisto on periaatteessa ihan tavallinen koululainen. Silti hän on myös osa-aikainen rosvo, joka kuuluu vapaa-aikanaan Hurja-Kaarlon johtamaan maantierosvoporukkaan.  Viljan kotiväki tosin kuvittelee, että tyttö viettää viikonloput kirjoittajakurssilla, vaikka tämä kiitää rosvoauton kyydissä pitkin Suomen maanteitä. Peitetarina on nerokas, sillä Vilja kirjoittelee paljon.

Rosvoilu on elämäntapa. Rosvoilla olisi varaa ostaa kaikki tarpeellinen, mutta silti he ryöstävät sen mieluummin.

Ei omistaminen ole jännittävää, Markus sanoi. - Etsiminen on. Ja löytäminen. Ja itse asiassa kadottaminenkin. Jos vain istuu jonkun päällä, siinä ei ole mitään kivaa.

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku on jo kolmas teos Viljan ja Rosvoloiden seikkailuja. Rosvolat ovat päässeet Helmeri Kvistin suuren rosvousoppaan jäljille. Valitettavasti muutkin rosvosuvut ovat valmiita mihin tahansa saadakseen oppaan käsiinsä.

Pikkuhiljaa Viljalle ja Rosvoloille selviää, että Kvistin vihjeiden seuraaminen vaati nokkeluuden ja sinnikkyyden lisäksi yhteistyökykyä. Opas on jaettu ja piilotettu eri paikkoihin, ja etsintä vaatii joko liittolaisia tai valtavan paljon aikaa. Vaikeuttamalla tehtävää, Kvist oli halunnut varmistaa, ettei opasta pääsisi käyttämään joku yksinäinen vallanhimoinen henkilö.

- Liit-to-lai-si-a, Hurja-Kaarlo sylki sanan kuin se olisi maistunut pahalle. - Milloin me muka olisimme tarvinneet liittolaisia? VeMat tarvitsee liittolaisia siihen nillielämäänsä, työntääkseen itsensä kunnon töihin, joita vihaavat, ja elääkseen tavaran keskellä, jota eivät tarvise, liittoutukoon ne paikatakseen ikäväänsä, mutta emme me, maanteiden sankarit, joilla tiukan rosvopaidan alla pamppailee vapaa sydän!

VeMa on rosvomaailman luokituksen mukaan veronmaksaja. Juuri sellainen kuin esimerkiksi Viljan sukututkimusta harrastava isä.

Tekaistun kirjoittajakurssin ohjaajana esiintyy Hertta Säde, joka on Viljan siskon Vanamon suuri suosikki. Hertta Säde on Hurja-Kaarlon sisko ja kirjailija-ammattinsa rinnalla myös Rosvoloiden kakkoskuski. Vanamo on alkuun hyvin kateellinen Viljalle Hertta Säteen kurssista, sille hän itsekin olisi halunnut päästä. Yhtäkkiä Vanamo kuitenkin viestittää Viljalle, että ei oikeastaan olisi koko kurssille tahtonutkaan. Tyttö on löytänyt netistä poikaystävän. Vilja on tyytyväinen tilanteeseen, kunnes Vanamo tuo poikaystävänsä kotiin näytille. Vilja tunnistaa kilpailevan rosvosuvun Juntta Hurmalan heti. Kun Juntta Hurmala nyt tietää Viljan osoitteen, Hurmalat voisivat tulla käymään porukalla milloin tahansa. Juntta tietenkin kieltää kertomasta kenellekään, kuka hän on. Hän uhkaa Viljaa Vanamon ja koko perheen turvallisuudella, ja Vilja katsoo parhaaksi totella. Hän ei paljasta asiaa vanhemmilleen, jotka muutenkaan eivät ole hyvillään teinityttärensä poikaystävästä, sillä Juntta ei ole mikään poika, vaan aikuinen mies. Umpi-ihastunut Vanamo ei ymmärrä tilannetta, ja Vilja liittolaisineen joutuu tiukkaan paikkaan pelastaessaan Vanamon Juntan joukkion kynsistä.

Seikkailun lomassa syödään rosvoherkkuja, tällä kertaa lukija saa reseptin huippukokouskekseihin ja rosvotoskaan. Näitä herkkuja sopii maistella lukemisen lomassa. Suosittelen Rosvoloista kertoavaa kirjasarjaa koko perheelle. Erityisen hyvin se sopii pitkälle automatkalle äänikirjaversiona kuunneltavaksi. Kannattaa aloittaa sarjan ensimmäisestä osasta Me Rosvolat (2010). Siri Kolu sai siitä Junior Finlandia -palkinnon ja teokseen perustuva elokuva on tulossa levitykseen ensi vuonna.

Seppälä, Anne: Topi ja Rasseli

Karisto (2012)

Koirakaverit-sarjan viidennessä osassa Juuson iso keltaraitainen Hyrrä-kissa katoaa, ja Juuso syyttelee tapauksesta itseään. Lapset päättävät lähteä etsiskelemään sitä. Onneksi päättävät lähteä, sillä eläin on jäänyt loukkuun suljettuun rakennukseen, ja onneksi etsijäretkikunnalla on mukana koira, joka löytää kadonneen. Mukana kirjan menossa ovat cainterrieri Topin lisäksi monirotuinen Rasseli, kettuterrieri Merri ja  pentukoira Nekku-Aarre.

Lapset ja lemmikit saavat toimia varsin itsenäisesti, joten tapahtumia riittää:

Taivaan vallat, mitä oikein tapahtui? Putosiko Heli laiturilta?
-Enkä pudonnut, minä hyppäsin ihan itse. Menin pelastamaan Nekku-Aarretta, Heli sanoi ylpeänä. - Ja sitten Topi hyppäsi pelastamaan meitä ja sitten Siru hyppäsi pelastamaan minua. Ja me pelastuttiin kaikki neljä!

Ikävä tunnelma syntyy, kun Rasselin entinen omistaja ryhtyy vaatimaan lemmikkiään takaisin Juuson perheeltä, joka on adoptoinut koiran eläinhoitolasta. Rasseli pelkää tätä miestä eikä Juuso tai hänen perheenjäsenensä ole valmiita luopumaan koirasta. Juuson isä lähtee lasten kanssa selvittämään tilannetta miehen kotiin, ja siellä heitä kohtaa karmea näky. Rasselin osalta tilanne kuitenkin päättyy onnellisesti, se pääsee takaisin Juuson luo. Juuson isä neuvoo lapsia olemaan ajattelematta näkemäänsä ja sysää eläintenpitoon liittyneiden epäkohtien setvimisen viranomaisille, jotka toki itse lähettää paikalle.

Veirto, Kalle: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja suuri salapoliisikisa

Karisto (2012)

Kuvittanut Jari Paananen

Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja suuri salapolisikisa on Henkan ja hänen ystävänsä Jiikoon etsivähommista kertovan sarjan kymmenes osa. Takakansitekstin mukaan se on myös kirjasarjan päättävä osa. Henkka täyttää kirjassa 11 vuotta ja viettää syntymäpäiväjuhlaa, jonka pääohjelmannumero on salapolisikisa. Vihjeiden perusteella synttäreille kutsutut lapset löytävät ilmielävän kuolleen, ja yrittävät selvittää, miksi ja miten murha on tehty, ja kuka on murhaaja. Tietysti kisaan liittyy myös yllättäviä sattumuksia ja ylimääräistä jännitystä.

Jari Paanasen piirtämät pienet mustavalkoiset kuvat havainnollistavat tekstiä yllättävän hyvin,  ja mielestäni kuvia olisi saanut olla enemmänkin.

Sarja on suunnattu varhaisnuorille. Teksti on suurta, mutta helppolukuisten hyllyyn kirjaa ei meillä kuitenkaan ole sijoitettu, sillä virkkeet ovat paikoin monimutkaisia. Teksti on kuitenkin vetävää, ja sen huumori uppoaa lukijakuntaan. Alla on yhden virkkeen pituinen lainaus, jonka mitta on kuusi riviä kirjassa käytetyllä fonttikoolla. Pitseriavierailulla kaikki ei suju mallikkaasti, ja yksi lapsista heittää toista ketsuppiin kastetulla hillosipulilla, mutta heitto osuikin naapuripöydässä istuvaan mieheen:

Lastenlastensa kanssa ruokaileva ukkeli ukkeli  hyväksyi lopulta anteeksipyynnön ja hyvitysjätskit haukuttuaan meidät kaikki ensin huonosti kasvatetuiksi metsäläislapsiksi ja sivistyksen selänpesijöiksi ja vielä päälle todellisiksi telkkarin roskaohjelmien toljottajiksi. 

Henkan ja Jiikoon tutkimuksista kertovaa sarjaa lainataan paljon, mutta onneksi sarjassa on monta osaa. Tule katsomaan, onko joku niistä paikalla. Suosittelen koko kirjasarjaa erityisesti pojille, jotka ovat suunnilleen Henkan ikäisiä eli noin 10-vuotiaita.

Altschuler, Sally: Villi laivamatka



Tammi (2012)

Kirjoittanut Sally Altschuler

Kuvittanut Sven Nordqvist

Suomentanut Outi Menna

Tanskalainen lastenkirjailija Sally Salomon Altschuler kertoo Nooasta, joka kutsuu kaikki eläimet laivaansa, kun tulva uhkaa hukuttaa ne. Tarina perustuu kertomukseen Nooan arkista, mutta kirjailija ei selvitä tätä asiaa. Taivaan isä mainitaan kahdesti. Nooa yrittää lähettää leppäkertun Taivaan isän luo pyytämään parempaa säätä. Leppistä tehtävä ei kuitenkaan varsinaisesti huvita.

Nooa ohjeistaa, että laivassa kaikki eläimet elävät sovussa keskenään, mutta alkuun yhteiselo ahtaassa tilassa on hankalaa. Sammakko on jäädä sarvikuonon jalkoihin, ja hiirihaukat ovat tyytymättömiä, kun Nooa ei anna niiden rakentaa pesää savupiipun päälle. Päästäinen puolestaan ihmettelee, miksi Herra Sarvikuono saa porkkanan, vaikka kiukuttelee ja käyttäytyy muutenkin huonosti.

Katastrofi on lähellä, kun tikka menee hakkaamaan laivan kylkeen reiän, josta alkaa suihkuta vettä sisälle. Vesipumput ovat unohtuneet laivasta eikä pelastusveneitäkään ole. Onneksi Nooalla on porkkana, ja sen avulla hän saakin tilanteen taas hallintaan.

Viirun ja Pesosen sekä Mimmi Lehmän tekijänä tuttu Sven Nordqvist on kuvittanut kirjan runsailla yksityiskohdilla. Kuvien eläimet ovat hyvin ilmeikkäitä. Majava lueskelee ajankulukseen kirjaa ja pingviini imeskelee piippuaan. Leijonapariskunta lepäilee rennosti, vaikka sika aivan niiden vieressä on muuttunut vihertäväksi kovassa merenkäynnissä. Kuvissa puuhailee muitakin eläimiä kuin vain ne, jotka teksti mainitsee. Kyytiin on päässyt koti- ja villieläimiä ympäri maailmaa, mutta myös lelukarhu. Keisaripingviini on ilmeisesti matkalla ilman lajitoveriaan, mutta yleensä samannäköisiä eläimiä on kaksi. Tosin ruskea ja valkoinen karhu esiintyvät kimpassa, mutta käärmeet luikertelevat aivan itsensä näköisen parin kanssa.

Kuviin tulee lisää valoa tarinan edetessä ja kirjan loppu on onnellinen. Pahantuulinen sarvikuono pelastaa laivan uppoamiselta ja nousee porukan sankariksi. Kun se saa toisten hyväksynnän, sekin alkaa näyttää iloiselta. Kaiken lisäksi sade lakkaa ja taivaalle ilmestyy iso sateenkaari.



Parvela, Timo: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Tammi (2012)

Timo Parvelan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Maukka,Väykkä ja Karhu Murhinen jatkaa Maukan ja Väykän seikkailuista kertovaa kirjasarjaa. Maukka on kissa ja Väykkä on koira. Karhu Murhinen puolestaan on päästäinen, jolle äiti on antanut pelottavan nimen, jotta poika saisi olla pedoilta rauhassa.  Nimihuijaus on kuitenkin paljastunut kaikille jo aikaisemmin, eikä kukaan enää pelkää Karhu Murhista. Toisaalta Karhu Murhinen on saanut Maukasta ja Väykästä ystävät, jotka suojelevat sitä paremmin kuin pelottavinkaan nimi. Maukka ja Väykkä asuvat taivaansinisessä talossa, ja talon pihassa päästäisellä on oma linnunpönttö.

Kirja rakentuu muutaman aukeaman pituisista tarinoista tämän kolmikon elämästä.  Kissan, koiran ja päästäisen yhteiselo on epätodennäköistä, ja päästäinen onkin onnellinen isoista  ystävistään. Murhinen ei anna pienen kokonsa häiritä. Sen mielestä on mukava pelata palloa kissan kanssa, vaikka se häviää aina. Se uskoo, että vielä jonain päivänä voittaa kissan, vaikka yleensä pelit päättyvät suunnilleen 50-0. Myös kissa on aina valmis uusintaotteluun päästäisen kanssa. Joskus se lupaa antaa jopa tasoitusta:

- Sinä saat vähän tasoitusta. Sovitaan, että sinulla on jo valmiiksi yksi maali. Tai ehkä sittenkin vain puolikas, ettei mene ihan epäreiluksi.

- Puolikas maali? Väykkä rypisti kulmiaan.

- Niin. Toinen puoli siitä kuuluu minulle, koska minä tavallaan teen sen, kun lahjoitan sen Murhiselle. Peli on siis puoli-puoli.

Maukka oli päättänyt, ettei koskaan kasva aikuiseksi. Väykän mielestä Maukka on onnistunut tavoitteessaan erinomaisesti. Toisinaan jämpti Väykkä tuskastuu itsekeskeiseen kissaan. Murhinen sen sijaan katsoo tärkeäksi alkaa käyttäytyä kuin aikuinen, kun on viettänyt ensimmäisen syntymäpäivänsä:

- Minä en enää voi juoksennella päättömästi sinne ja tänne. Minun tekemisilläni täytyy olla tietty tarkoitus. Minun täytyy itse tehdä omat voileipäni. Minä en voi röyhtäistä ruokapöydässä. Minä en saa sanoa kaikkeen "enkä" tai "jippijaiei". Minun täytyy mennä töihin. Minun täytyy mennä naimisiin. Ehkä.

Murhinen alkaa etsiskellä työpaikkaa ja huomaa, että kylässä tarvitaan poliisi. Se keksii ryhtyä kyläpoliisiksi. Uransa aikana se selvittää kadonneiden hevosenkenkien arvoituksen, huolehtii, että kanan hoitolapset pääsevät turvallisesti tarhaan, ja käy härän pellolla tarkastamassa, etteivät linnut noki jyviä. Vuodenvaihteessa Murhinen pettyy rakkaudessaan. Sitten sen viikset alkavat harmaantua. Kesän kynnyksellä nyt jo puolitoistavuotias Murhinen päättää jäädä eläkkeelle ja selvittää elämän tarkoituksen. Elämän tarkoituksen löytäminen ei ole helppo tehtävä. Väykän mielestä elämän tarkoitus on tehdä työtä ja ahkeroida kovasti. Sen sijaan kissa ilmoittaa maukkamaiseen tapaansa, että elämässä on tarkoitus riemuita ja remuta.

Kirjassa kuvataan kauniisti vanhenemista ja elinpäivien vähenemistä. Murhinen tietää, että harva päästäinen elää yli kaksivuotiaaksi. Se ei kuitenkaan sure asiaa. Vanhuus tuntuu Murhisesta omituiselta. Sen mielestä kaikkein kummallisinta vanhaksi tulemisessa on, että vanhat asiat nousevat mieleen. Murhinen muistaa, miltä kesä tuoksui, kun se oli lapsi, ja kuinka sen isä vei sen ensikertaa uimaan. Seitikki-siskon kanssa selvittämättä jäänyt asia kalvaa Murhista jatkuvasti, mutta se ei voi tehdä asialle enää mitään, koska arvelee isonsiskon jo kuolleen. Sitten Murhinen päättää, että sen on nähtävä lapsuudenkotinsa vielä kerran, ja koska se on hyvin päättäväinen pieni päästäinen, ystävykset lähtevät matkaan.

Kotiinpaluun jälkeen Murhinen keskittyy kirjoittamaan muistelmiaan. Murhinen myös ratkaisee elämän tarkoituksen. Voit lukea sen aivan kirjan lopusta.



Jüngling, Christine: Vähän aikaa vielä!

Mäkelä (2012)

Kuvitus Manfred Tophoven

Iinan ja Peetun äiti ja isä ovat lähdössä kaupunkiin asioille, ja lasten on tarkoitus mennä kavereidensa luokse. Lähteminen ei kuitenkaan näytä millään onnistuvan: Peetu istuu kuin hypnotisoituna tietokoneen ääressä, ja Iina television. Lopulta lapset saadaan siirtymään auton takapenkille – pelikonsoleidensa kera.

Kavereiden luona Iinalla ja Peetulla on kova kiire jatkamaan pelaamista, mutta suureksi ihmetykseksi Essi ja Juuso ilmoittavatkin, että tälle päivälle on muuta ohjelmaa. Tänään on puuhapäivä, suuntana on seikkailupuisto, ja matkalla selvitetään puuhapäivän merkitys. Essin ja Juuson perheellä on televisio- ja tietokonesäännöt, joita täytyy noudattaa. Jos se onnistuu kaksi viikkoa, saavat lapset vuorollaan päättää mitä puuhapäivänä tehdään. Eikä päivään kuulu tv:tä tai tietokoneita, vaan kaikkea paljon kivempaa: eläintarhaa, aarteenetsintäretkeä tai vaikka intiaanipäivää, ja vanhemmat osallistuvat päivän ohjelmaan lasten kanssa.

Seikkailupuisto on mahtava: valtavan iso alue täynnä vaikka mitä tekemistä. Välillä syödään eväitä ja sitten jatketaan taas leikkimistä. Päivä kuluu vauhdilla kun on hauskaa, ja kotimatkalla ei voi kuin todeta että olipa hienoa. Kotiin palatessaan Iina ja Peetu löytävät isän television äärestä ja äidin tietokoneelta. Närkästyneinä lapset komentavat vanhempansa pois töllöttimien edestä kuuntelemaan mitä asiaa heillä on. Sisarukset kertovat innoissaan päivästään, ja ehdottavat että hekin alkaisivat noudattaa vastaavia sääntöjä ja viettää puuhapäiviä. Idea todetaan hyväksi, säännöt neuvotellaan yhdessä ja ne otetaan käyttöön heti seuraavana päivänä.

Yhdessä sovittuja sääntöjä on mukava noudattaa. Kaikki saavat katsoa telkkarista jotain haluamaansa, mutta sitten töllö laitetaan kiinni. Iltapalalla televisiota ei avata, kuten ei aamupalallakaan, ja niiden aikana tuleekin sen sijaan juteltua koko perheen kesken. Kohta onkin sitten jo ensimmäinen puuhapäivä, ja tiedossa retki kylpylään. Se on Iinan toive. Peetukin tietää jo mitä hän haluaa tehdä sitten, kun on hänen vuoronsa valita puuhapäivän ohjelma, ja isälle ja äidillekin taitaa tarjoutua tilaisuus toiveisiin. Tietysti kyllä vain siinä tapauksessa, että sääntöjä on noudatettu.

Tuntuuko tutulta? Telkkari pauhaa koko illan ja tietokone houkuttelee. Minä ihan vähän vaan pelaan tai surffaan… Aika monelle tekisi varmaan hyvää hieman rajoittaa niin television kuin tietokoneen tuijotusta, ja mikäpä parempi tapa käyttää jäljelle jäänyt aika, kuin viettää se perheen tai ystävien kanssa. Tehden jotain muuta kuin katsoen telkkaria.

Menna, Jon: Vintti pimeänä – Komisario Mäkelän tutkimuksia 1

WSOY (2012)

Kuvitus Tuomas Gustafsson

Jon Menna on kirjoittanut hilpeän tarinan komisario Mäkelän ja ylikonstaapeli Laineen tutkimuksista. Nämä poliisimiehet ovat vähäpätöisten tapausten yksikön henkilökunta, ja kyseisen työpäivän teemana tuntuvat olevan pimeät vintit, monin eri tavoin ymmärrettynä.

Vähäpätöisten tapausten yksikkö sijaitsee poliisilaitoksen ylimmässä kerroksessa, tai siis oikeastaan vielä sitäkin ylempänä, vintillä. Sinne on saatu järjestettyä varsin rauhaisa ja mukava tila, jossa on leppoisa juoda kahvia ja lueskella lehtiä. Ja välillä tietysti tehdä töitäkin, totta kai. Komisario Mäkelän työpäivä alkaa tänään poikkeuksellisesti: puhelin soi juuri kun hän pääsee osastolleen. Vanha nainen soittaa kertoakseen, että hänellä on ongelma, jossa vähäpätöisten tapausten yksikkö voisi olla avuksi. Ennen puhelun lopettamista hän vielä kertoo osoitteensa, ja jättää sitten Mäkelän kuuntelemaan luurin tuuttausta.

Komisario suhtautuu työtehtävään rauhallisesti, kuten ylikonstaapeli Lainekin töihin saapuessaan. Eipä muuta kuin poliisin autovarikolle kulkupeliä noutamaan ja sitten haastattelemaan ilmoituksen tehnyttä rouvaa. Helvi Hammasperäksi esittäytyvän rouvan ongelma on pulmallinen. Hänen miesvainajansa on alkanut kaatuilla! Nuoruuden kukoistuksessaan ja aivan ehjissä kehyksissä hän sen kun kaatuilee lipaston päällä. Mikä kumma sellaisen voi aiheuttaa?

Ylikonstaapeli Laine omistaa erityisen terävät hoksottimet, ja niitä tässä jutussa tarvitaan. Rouva Hammasperän lounastarjoilun aikana saavat poliisit itse havaita kehyksen kaatumisen, ja tutkimukset vievät vähitellen ulos talosta. Jonkinlainen tuskin havaittavissa oleva tärähdys tuntuu aiheuttavan kaatumisen, mutta mistä sellainen voisi olla lähtöisin? Komisario Mäkelän pettymykseksi tässä jutussa taitaa olla kysymys jostain hämärästä. Sellaiset jutut olisivat kovin paljon mukavampia, joissa ei olekaan kyse juuri mistään, kaikki onkin vain sattumaa tai väärinkäsitystä ja arki palaa kivasti takaisin uomiinsa. Nyt sen sijaan niin ei näytä käyvän, ja lounaspöydästäkin piti poistua juuri ennen jälkiruokaa.

Ylikonstaapeli Laineen hoksottimet johtavat heidät metsään, josta löytyy pieni luola, ja luolasta jotain räjähtelevää. Täältä siis tärähdykset ovat lähtöisin. Räjähtelyn takana näyttää olevan mies, jolla on poikkeuksellisen kiiluvat silmät, päässään kypärä, johon on kiinnitettynä sarvet ja kädessään ase. ”Myhahaa!” nauraa mies melkoisen omituisesti, ja ilmoittaa aikovansa valloittaa maailman. ”Sillä lailla”, huokaa komisario ja sitten onkin Mäkelällä ja Laineella edessään vaiherikkaat hetket ennen kuin tilanne saadaan rauhoittumaan. Ja päästään takaisin rouva Hammasperän lounaspöytään.

Tuomas Gustafssonin mustavalkoinen kuvitus istuu hauskasti tämän helppolukuisen tarinan vaiheisiin. Hersyviä ja vauhdikkaita yksityiskohtia riittää niin tekstissä kuin kuvissa ja tarina etenee jouhevasti hihityksestä toiseen. Samainen kirjailija-kuvittaja parivaljakko on tehnyt myös helppolukuisessa Werneri-sarjassa ilmestyneitä Agentti Kee Nan seikkailuja.

Fuge, Charles: Pikku dinojen lentomatka

Mäkelä (2012)

Kuusi ja puolivuotias Oliver Fuge on päässyt osallistumaan kirjan tekoon, ja on selvästi kuvittaja-ainesta: esilehtien dinosauruskuvat ovat hänen kynästään. Itse tarinassa on vuoro sitten isällä ja mainio kuvittaja on hänkin. Etenkin värit ovat todella kauniita ja silmää miellyttäviä, iloisia, pirteitä ja puoleensavetäviä. Myös päähenkilöt eli kolme kaverusta Rapsu, Nuusku ja Hujoppi ovat värityksensä lisäksi myös muuten todella sympaattisen näköisiä pikkudinoja.

Kaverukset viettävät kaiket päivät yhdessä leikkien ja puuhaillen, ja mieluiten leikitään lentämistä. Hujoppi saa tietää äidiltään, mitä lentoon pääseminen vaatii – ainakin eräältä äidin ystävältä – ja he päättävät kokeilla. Ei muuta kuin kiivetään mahdollisimman korkealle, ja sitten vain räpytellään.

Vähän huonostihan siinä kuitenkin käy: ilmalennon sijaan pyöritään porukalla alas mäkeä, ja Nuuskukin jo niiskahtaa, etteivät dinot kyllä osaa lentää… Kolmikon ulkopuolelta tulee kuitenkin eriävä mielipide. Kyllä ainakin jotkut osaavat lentää, mutta siivethän siihen vaadittaisiin, ja aika isot vielä. Sellaisethan tällä tyypillä on, jopa niin isot, että ne kantavat kolme kaverustakin. Niin sitä mennään, kaikkein mahtavin kyyti kotiin. Ja vaikka lentäminen ei oikein itseltä onnistunutkaan, voi siitä silti unelmoida, ja unissaan vaikka oikeasti lentääkin.

Oram, Hiawyn: Kolme karmeaa kaverusta

Mäkelä (2012)

Kuvitus David Melling

Kolme karmeaa kaverusta tutustuttaa lukijansa lohikäärmeeseen, noitaan ja jättiläiseen, jotka ovat kaikki hirmuisen pelottavia. Ainakin he itse aina kauhistuvat kovasti, kun tulevat katsoneeksi peiliin. Kyllähän sitä tietysti myös naapurit ja muutkin lähelle uskaltautuvat saattavat pelästyä, jos toinen aina kovasti huutaa, että ”Täältä tullaan, älkää katsoko jos ette halua säikähtää!”

Lohikäärme päättää ensimmäisenä vaihtaa paikkakuntaa, ettei naapureiden tarvitsisi niin kovasti pelätä. Lohikäärmeen lemmikkikoira Pepi saattaa olla touhusta hieman eri mieltä, mutta lähtee kuitenkin mukaan. Matkan varrella vastaan tulevat niin noita kuin jättiläinenkin. Kun aina lopulta päästään selvyyteen siitä, että lohikäärme ei pelota noitaa, eikä noita jättiläistä, eikä oikeastaan kukaan heistä toisiaan, voidaan matkaa jatkaa porukalla. Varsin kirjava ja hauskannäköinen sakki tästä syntyykin tykötarpeineen ja lemmikkeineen, ja kukaan ei kyllä oikeastaan näytä kovin pelottavalta. Lohikäärmeen rohkea väritys miellyttää silmää ja olemus on oikeastaan aika lempeä. Jättiläisen ja noidan ulkoasut ovat myös varsin onnistuneet, mutta ilkeän näköisiä he eivät ole. Taustan monet yksityiskohdat ovat hauskoja ja tarkastelemisen arvoisia.

Matkalla on pysähdyttävä evästauolle, ja sen yhteydessä tuttavuutta tekee Piiperö, pieni suloinen tytöntyllerö. Lapset ovat aina lapsia, joten jättiläinen päättää olla pahastumatta, kun häneltä pyydetään kyytiä olkapäillä. Samaten noita suostuu lennättämään Piiperöä luudalla, ja lopuksi vielä lohikäärme avustaa päiväunille menemisessä. Kuka tahansa muu jos olisi pyytänyt, niin olisi kokenut surkean lopun, kenties. Tai ehkä joku muukin olisi saanut houkuteltua kaverusten oikean luonnon esiin, mutta Piiperö nyt sattui sopivasti paikalle.

Entäs nyt sitten? Pelottelu on elämäntehtävänä vähän huono juttu, jos kerran edes Piiperöä ei pelota. Pelkääköhän heitä lopulta yhtään kukaan? Ehkä parempi olisikin ryhtyä ihan johonkin muuhun puuhaan, joka olisi itsellekin nautittavampaa. Ainahan sitä voi tarpeen vaatiessa itseään sitten pelotella, jos ei kerran muita.