Lindeberg, Minna: Aimo ja Unto

Schildts & Söderströms (2012)

Alkuteos Allan och Udo 

Teksti: Minna Lindeberg

Kuvat ja ulkoasu: Linda Bondestam

Suomennos: Titta-Mari Marttinen

Halusin kirjoittaa uudehkosta kuvakirjasta, jossa sivutaan jouluteemaa. Aloitin sopivan kirjan hakemisen laittamalla kirjaston tarkennettuun aineistohakuun hakusanaksi 'joulu', luokka-valikosta valikoin 'kuvakirjat' ja vuosirajaukseksi '2012'. 

Minna Lindebergin ja Linda Bondestamin runokuvakirja Aimo ja Unto ei ole tyypillinen joulukirja sen paremmin tarinaltaan kuin kuvitukseltaankaan, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvatkin jouluun. Kirja kertoo kahdesta keskenään hyvin erilaisesta miehestä. Aimo on kahdeksankymppinen valaisinliikkeen omistaja ja Unto on eläkkeellä armeijan leivistä. Pari he ovat olleet jo iät ja ajat. Unto vaikuttaa kovin tyytymättömältä elämäänsä:

”Nyt olen vanha jäärä tarpeeton,
joka ihan turhaan yhä täällä on”,
Unto Bismarck huokaa.
”Mennyt maineeni takaisin tuokaa!”

Aimo yrittää parhaansa mukaan piristää Untoa, mutta tämä vain kiukkuaa:

”Mene tiehesi, vie kukat ja kuuset pois, en juhli ollenkaan. Istun keittiössä, kunnes joulu on ohi kokonaan.”

Aimo ohjaa Unton yhteisille päikkäreille, mutta jopa unissaan Unto on tyytymätön puolisoonsa:

”Päästä irti, senkin kuvatus!”
Hän huutaa hirveyksiä korvaan Aimon,
jota oikeastaan rakastaa:
”Eikö täällä hetken rauhaa saa?
Älä kulje mukanani, älä roiku kannoillani!”

Onneksi uni saadaan Aimon neuvokkuuden avulla loppumaan. 

Tarinan loppu on seesteinen:

”Ihmisen on hyvä olla kaksin.

Kun toinen selittää, voi toinen ymmärtää,

miksi pimeys pohjaton, miksi tähdet pieniä on.”

Tiesitkö muuten, että Päivi Heikkilä-Halttunen on tavannut kirjoittaa Lastenkirjahylly-blogissaan joulukirjoista aina joulukuussa? Blogi löytyy osoitteesta http://lastenkirjahylly.blogspot.fi/.

Wieslander, Jujja: Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja

Mäkelä (2012)

Stora boken on Mamma Mu och Kråkan

Teksti: Jujja ja Tomas Wieslander

Kuvitus: Sven Nordqvist

Nuotit: Backa Hans Eriksson

Suomentajat: Pirjo Santonen ja 

Terhi Leskinen

Mimmi Lehmä on kummallinen lehmä, joka kiipeää puuhun, ajaa polkupyörällä ja yrittää tehdä kaikkea sitä mitä lapsetkin. 

Varis on Mimmi Lehmän ystävä, vaikkei aina sitä olekaan valmis myöntämään. Se yrittää jatkuvasti muuttaa Mimmi Lehmää:

Varis asetti siivet lanteilleen ja katsoi Mimmiä tiukasti.  

- Mikset sinä voi seistä omalla paikallasi ja märehtiä ja toljottaa niin kuin tavallinen lehmä!?

- Niinhän minä teenkin, Varis. Välillä. Mutta en aina. Se on niin tylsää.

Toisinaan Mimmi kuitenkin yllättää Variksen käyttäytymällä kuin tavallinen lehmä. Ainakin hetkisen aikaa.

- Hei Mimmi, Varis sanoi kiireesti. - Isäntä tulee! 

Mimmi haukkasi tukon ruohoa. 

- Vai niin, se totesi rauhallisesti. 

Varis viuhtoi siivillään ja raakkui. 

- Leikitään, ettei mitään erityistä ole tekeillä, se sanoi nopeasti. - Leikitään, että sinä vain seisot laitumella ruohoa syömässä. 

Mimmi katseli ympärilleen. - Mutta eihän minun tarvitse leikkiä mitään sellaista, Varis, se sanoi. - Minähän vain seison laitumella ruohoa syömässä! 

Varis näytti hämmästyneeltä. - Vai niin? se sanoi. - Mutta etkö sinä ole tänään hypännyt aidan yli tai kiivennyt puuhun tai ajanut pyörällä tai tehnyt mitään muuta kummallista? 

Mimmi Lehmä pudisti päätään.  - En se sanoi.  - En yhtään mitään kummallista. Se haukkasi tukon ruohoa ja mietti vielä vähän aikaa.  - Ai niin, hyppäsinhän minä aidan yli ja ajoin vähän pyörällä aamupäivällä, se sanoi.

Jujja ja Tomas Wieslander ovat koonneet tähän kirjaan Mimmi Lehmä ja Varis -kuvakirjojen kertomuksia, muita tarinoita, lauluja nuotteineen sekä lasten runoja ja ajatelmia. Tekijät lupavat, että tekstit soveltuvat ääneenluettavaksi. Kirjastonhoitajana ihastuin erityisesti tarinaan, jossa Mimmi Lehmä vierailee kirjastossa:

- Kirjastossa oli hirveän hauskaa, Mimmi Lehmä sanoi. 

- On niin mukavan näköistä, kun lapset istuivat lukemassa ja katselemassa kirjoja ja kuuntelemassa musiikkia. Mutta yksi huono puoli siellä oli.  Siellä oli vain kolme jakkaraa. Ja kaksi niistä oli liian pieniä minulle. 

- Totta kai oli! Varis huusi. - Lastenhan niissä pitäisi istua lukemassa eikä lehmien! 

- Ja ammuu. Siinä, joka oli tarpeeksi iso. Siinä ei ollut reikää häntää varten. 

- Eikä sellaista tarvitakaan, sanoi Varis. - Ei kirjastossa.

- Tarvitaanpas, sanoi Mimmi. - Häntään sattuu ihan kamalasti, jos sen päällä istuu.

- Lehmä kirjastossa!sanoi Varis. - Saan kohta siipihalvauksen. 

- Mutta tänään isäntä tuli kirjastoon, Mimmi Lehmä kertoi. - Hän toi sinne penkin, jonka hän oli itse tehnyt ja jossa on reikä häntää varten! Eikö olekin kivasti tehty? 

- Onko hän ihan viisas!? raakkui Varis.  - Ilmeisesti on sitten olemassa isäntiä, jotka eivät ole yhtään älykkäämpi kuin lehmänsä!

- Hänestä minä lypsän paljon paremmin sen jälkeen, kun olen käynyt kirjastossa, sanoi Mimmi.  - Sen takia hän teki penkin.

Kirjanautinnon viimeistelevät Sven Nordqvistin mainiot kuvat. 

 Tämä kirja kannattaa pitää mielessä, kun kirjoitat joulupukille.

Strid, Jakob Martin: Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi

Otava (2012

Tanskankielinen alkuteos: Den utrolige historie om dem kæmpestore paere

Suomentanut Päivi Kivelä

Jo kirjan nimi Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi : (eli kertomus siitä, miten Jeremias Jylhävirta pääsi takaisin hänelle kuuluvaan virkaan Poutarannan pormestariksi, kaupungin asukkaiden suureksi iloksi, kaikkien paitsi yhden) ilmaisee paljon siitä, mitä kirjassa tulee tapahtumaan.

Poutarannan pormestari on ollut kokonaisen vuoden häviksissä, kun Miksun ja Sebastianin onkeen takertuu pulloposti. Vaikuttaa siltä, että sen on lähettänyt pormestari itse. Pullopostin mukana tulee siemen, jonka kaverukset kylvävät heti maahan. Arvaatkos, mitä siitä kasvaa?

Pullopostin mukana tulleesta siemenestä kasvaa jättipäärynä. Varapormestari Oksa vaatii hävittämään sen, ja onnettomien yhteensattumien johdosta Miksu ja Sebastian joutuvat ontoksi koverretussa päärynässä mereen. Kun varapormestari vielä ampuu heidän peräänsä, ystävykset päättävät muuttaa päärynän merikelpoiseksi alukseksi ja jatkaa matkaansa kohti salaperäistä saarta. Onneksi päärynä on täynnä monenlaista käyttökelpoista kamaa, joka kannettiin sinne sateelta suojaan, kun Miksun ja Sebastianin talo vaurioitui päärynän kasvaessa.

Merimatka sujuu pääosin leppoisissa merkeissä, ja kaikki matkalaisten kohtaamat henkilöt osoittautuvat avuliaiksi. Salaperäisen saaren etsinnän kannattaisi kuitenkin jättää sikseen:

Kukaan, joka on esiny salaperäistä saarta, ei ole koskaan tullut takaisin! Ensin pitää päästä Karmean merihirviön ohi. Se on 50 metriä pitkä ja voi puraista laivan keskeltä poikki. Mutta sen jälkeen tulee vielä pahempaa: Yönmusta meri. Se on merimiesten kauhu. Sen ikuisessa pimeydessä mellastavat aaveet ja kummitukset.

Sekä kuvitus että teksti ovat J. M. Stridin käsialaa. Teksti on osa kuvitusta, tekstityyppi on erikoinen ja tärkeitä ilmaisuja on korostettu. Jo kirjan kannessa on paljon katsomista ja sivut täyttyvät hurmaavista yksityiskohdista.

KUMMU, ESSI & MAIJALA, MARIKA: Puhelias Elias

Teksti: Essi Kummu

Kuvitus: Marika Maijala

Tammi 2012

Puhelias Elias ei mielestäni ole paras mahdollinen nimi tälle kirjalle, sillä se luo vääriä ennakko-odotuksia. Toki rivien välistä pystyy tulkitsemaan, että Elias on tavallisesti puhelias, mutta nyt hän on hiljainen ja mietteliäs.  Ensinnäkin hän kaipaa ystäväänsä Priitä, joka asuu kaukana meren toisella puolen, näkymättömän punaisen langan päässä. Toisekseen Elias on ekaluokkalaisena vielä hieman hämmentynyt koulumaailmasta, jossa puhua saa vain luvan kanssa tai sitten välitunnilla. Vaikein asia on kuitenkin se, että äiti ja isä ovat eronneet. Isällä on uusi asunto ja uusi kumppani, vieraita molemmat. Äitiä on ikävä, mutta onko äiti tullut allergiseksi isälle ja ehkä Eliaksellekin?

-       Voivatko äidit ja lapset tulla allergisiksi toisilleen? kysyy Elias.

-       Vanhempien ja lasten ei ole mitenkään mahdollista tulla allergisiksi toisilleen, äiti sanoo.

-        Onko varma?

-        Satavarma.

Äiti kumartuu lähemmäs Eliasta ja supattaa vielä:

-       Sitä paitsi minä olen vakaasti sitä mieltä, että oikein rakkaista ihmisistä ei ole edes mahdollista erota. Se johtuu siitä, että niiden kanssa on kumminkin koko ajan, mutta vain vähän eri tavalla.

Kirjan tarina auttaa ja rohkaisee avioerotilanteessa elävää lasta – alkaahan Eliaskin lopulta puhua. Silti kertomukseen kiinni pääseminen vaatii paljon. Keitä kaikki henkilöt ovat? Mitkä ovat heidän välisensä suhteet? Mikä on mennyttä ja mikä nykyhetkeä? Yksityiskohdista on itse osattava koota kokonaisuus, koska kirjailija ei tarjoa valmista selitystä.

Puuväreillä piirretty kuvitus on tavanomaisesta poikkeava, mutta mahtaako se viehättää lapsia? Eliaksen haikeaan mielialaan sopii kyllä tällainen harmaasävyinen väriskaala. Henkilöt ovat vailla ääriviivoja ja toisinaan miltei sulautuvat taustaan. Puut, talot, linnut – kaikki on piirretty niin kuin lapset piirtävät, mutta tarkemmin katsoessa löytää paljon pieniä yksityiskohtia. Itse asiassa Eliastakin joutuu joskus kuvasta hakemaan, niin pieni hän tuntee olevansa suuressa maailmassa.

Asher, Jay & Mackler, Carolyn: Sinä ja minä sitten joskus

Otava (2012)

Englanninkielinen alkuteos The future of us
Suomentaja Laura Honkasalo

Eletään vuotta 1996. Vain alle puolet yhdysvaltalaisista lukiolaisista on käyttänyt internetiä. Kun Emman äitipuoli saa vauvan, Emman isä tahtoo hyvitellä esikoistaan ja lähettää Emmalle lahjaksi tietokoneen. Naapurissa asuva Josh tuo rompun, jonka oli saanut postissa. Nettipalvelin antaisi sata ilmaista käyttötuntia, kun Emma rekisteröityisi käyttäjäksi. Emma laittaa rompun koneeseen ja pääsee kirjautumaan nettipalveluun. Sitten ruutu jähmettyy ja sille avautuu hitaasti uusi nettisivu, jonka yläreunassa lukee Facebook. Sivulla on kuvia tuntemattomista ihmisistä ja pieniä kirjoituksia. Emma hämmentyy.

Yhtäkkiä huomaan jotain sinisen palkin alla ja värähdän. Siinä on kuva naisesta, joka istuu rannalla ja vieressä lukee Emma Nelson Jones. Nainen on kolmikymppinen ja hänellä on kihara ruskea tukka sekä ruskeat silmät. Vatsassani kutkuttaa, sillä nainen näyttää tutulta.

Liian tutulta.

Kun siirrän kursorin nimen päälle, nuoli muuttuu kädeksi. Klikkaan ja näkyville latautuu uusi sivu. Nyt kuva on isompi ja tietoja on niin paljon, etten tiedä, mistä aloittaisin lukemisen. Keskimmäisessä palstassa on sama kuva pienempänä ja vieressä lukee:

Emma Nelson Jones

Harkitsee raitoja.

4 tuntia sitten * Tykkää *Kommentoi 

Luen, että Emma Nelson Jones kävi Lake Forestin lukiota. Hän on naimisissa Jordan Jones Jr. -nimisen miehen kanssa ja hänen syntymäpäivänsä on 24. heinäkuuta. Vuotta ei kerrota, mutta syntymäpäivä on sama kuin minulla.  

Emma Nelson Jones on Emma itse. Emma pääsee lukemaan Facebookiin tulevaisuudessa kirjoittamiaan päivityksiä ja törmää lukuisiin uusiin asioihin.

Puhun enimmäkseen pojistani ja YouTubesta. Se on kai jokin leffasysteemi.

Nuorella Emmalla ei ole hajuakaan siitä, mikä tekstari on tai päivitys. Entä miten tulevaisuudessa voi tsekata netin ajaessaan? Onko Emmalla kenties tietokone autossaan? 

Emma jakaa yllättävän löytönsä Joshin kanssa ja nuoret huomaavat, että heidän tekemänsä valinnat vaikuttavat heti myös uusiin päivityksiin. Joshin tulevaisuus vaikuttaa niin lupaavalta, että hän pelkää Emman sotkevan sen nykyisyyden tekemisillään. Josh on ollut pitkään niin ihastunut Emmaan, ettei ole muita tyttöjä huomannutkaan, mutta tilanteet muuttuvat. Yhtäkkiä  Joshilla alkaa riittää vientiä ja Emmakin joutuu miettimään, mitä loppujen lopuksi tuntee Joshia kohtaan. 

Kirja on nopealukuinen ja rakenteeltaan selkeä. Siinä vuorottelevat Emman ja Joshin näkökulmasta kirjoitetut luvut. Suosittelen tätä kirjaa myös vähän lukeville nuorille miehille ja naisille, sillä teksti tuntuu etenevän hyvin, kun luvut ovat lyhyitä ja vaihtuvat tiheästi. 

Lehtinen, Tuija: Pesää!

Otava (2012)

175 sivua.

Vähän aikaa sitten sain sähköpostiviestin, jossa pyydettiin suosittelemaan yhdeksäsluokkalaisille sopivaa kirjaa. Toivomuksia oli kaksi: kirjan pitäisi puhutella sekä tyttöjä että poikia ja sivuja siinä saisi olla korkeintaan 200. Tässä se nyt on: Tuija Lehtisen uusi nuortenkirja Pesää! sopii annettuihin kriteereihin loistavasti. 

Takakansitekstin mukaan kirja sisältää "hulluja tilanteita, hyvää läppää, rakkautta ja pettymyksiä - 15 koukuttavaa tarinaa pikkukaupungin kuumasta kesästä". Kun teoksen nimikin on monimerkityksellinen, kirjan voisi kuvitella kelpaavan yläkoulua päättävälle nuorelle. 

Kyseessä on Tuija Lehtisen 99. kirja. Näin Tuija L. kertoo Kirsin kirjanurkkaan lähettämässään kommentissa 28.9.2012: "Sadas eli Tuhansien aamujen talo tuli viikko sitten käsiini ja numero 99 Pesää! tällä viikolla. Väärässä järjestyksessä, mutta minulle merkitsee vain se, missä järjestyksessä olen ne itse kirjoittanut."

Lehtinen kierrättää taitavasti tarinoissaan samoja aineksia, joita on käyttänyt jo aikaisemmassa tuotannossaan. Tarinoiden päähenkilöinä on sekä tyttöjä että poikia, ja samat tyypit esiintyvät useammassa tarinassa. Sattumukset ovat suhteellisen harmittomia ja teksti soljuu mukavasti. Kirjan nimen perusteella oletin, että teksti voisi olla melko roisiakin, mutta sitä se ei ollut. Toisinaan puhe on siitä, mistä puute: 

- Mä tykkään enemmän kaksijalkaisista tipuista.

- Mä en tajua, mä katsoin sitä ymmälläni. - Kaksi jalkaahan linnuilla on.

- Maan päällä kävelevistä, Renne selvensi. - Joilla on pesä jalkojen välissä eikä puussa. 

Koko ajan pysytään asioissa, jotka voisivat tapahtua nuorelle lukijalle itselleenkin tai ainakin jollekin tutulle nuorelle. Pesänjakajat-niminen tarina kertoi Jonnasta, jonka vanhemmat tekevät eroa. Aluksi äiti ja isä jakavat huoneen jeesusteipillä ja kasaavat tavarat röykkilöiksi seinustoille. Pesänvaltaajat-tarinassa puolestaan löydetään saunanpesästä kissanpentuja ja jossain tarinassa innoittajana toimii mehiläispesä.

Lehtinen on parhaimmillaan sanaleikeissä.

- Bändille pitää keksiä parempi nimi, Mötikö tokaisi. - Nörttikopla antaa meistä tunkkaisen kuvan.

- Angry Nörts? Happo ehdotti.

- Säkylä, Itkonen heitti.

- Mikä itu Säkylässä muka on? Sippe kummasteli. - Eikö se ole joku inttipaikka?

- Säkylä on älykäs, Itkonen virnisti.

- Äly... ai takaperin, Happo tajusi. - Siinä on oikeesti jotain.

- On joo, Mötkö myönsi.

- Mun mielestä sekin on vähän tunkkainen, Sippe vänkäsi.

- Eikä ole, Itkonen väitti. - Nimi paljastaa paljon kuulijalle.

- Ne mitään tuollaisia palidromeja tajua, Sippe vastusti.

- Jätkä ei edes tiedä, mkä on palidromi, Itkonen taivasteli.

- Elli kusi sukille, Happo lausui vakavana. 

- Kuka Elli? Mötkö innostui. 

Enricon Pizzeriaa pitää supisuomalainen Erkki, joka bisnestä edistääkseen pyrkii miellyttämään naisasiakkaita. Tätä tarkoitusta varten värjää tukkansa mustaksi ja sirottelee puheeseensa italiaa muistuttavia sanoja. Apunaan hänellä on Vinski, Vince, jonka tyttöystävästä tuli ex-tyttöystävä, kun tyttö iski silmänsä lupaavaan nuoreen malliin, Mikeen. Pojilla on siis kana kynimättä.

Mä ajoin hitaasti kaupungin läpi ja sain pääkadulla kannoilleni pitsamopon. Vinski seilasi takana ja irvisteli. Jätkä kaipasi kuriin panoa. Mä poikkesin reitiltä ja ajoin pitserian eteen, pysäköin ja istuin ulkona olevaan pöytään. Viski ilmaantui hetken kuluttua ja löi listan mun eteen. - Numero kuusitoista on pelkkää kasvista, sopii sun linjoille, mallipoju, Vinski suositteli. 

Mä en ollut kuulevinani, vaan tutkailin rauhassa listaa. Vinski katosi keittiöön ja olis varmaan jäänyt sinne, ellei mun vieruspöytään olisi istunut kaksi naista. Sen oli pakko tulla palvelemaan niitä, ja kun ne oli saaneet listat, mä huudahdin: - Tarjoilija!

Vinski tuli nuivana mun luokse, ja mä ilmoitin ottavani vapaavalintaisen pitsan neljällä täytteellä. Mä luettelin ne neljä, ja kun Vinski oli melkein pitserian ovella, mä huusin sen takaisin ja sanoin muuttaneeni mieleni. Se palasi ärtyneenä mun luokse, ja mä sämpläsin täytteitä, otin ja poistin, lisäsin liikaa ja tuskailin, mitä vähentäisin. Ja taas, kun se oli jo livahtamaisillaan siäsän mä kiekaisin sen takaisin.

- Päätä jo, ääliö, Vinski tiuskaisi. - Täällä on muitakin asiakkaita.

- Kultapuppeli, älä hermostu, mä lepersin sille. - Ota heidän tilaukset ensin, mä jaksan kyllä odottaa tässä ja katsella sua.

Vinski meni mustanpunaiseksi, ja sen hauikset tärisi. Se asteli kankeana naisten luokse ja pakottautui ystävälliseksi, latoi niille italiankielisiä sanoja ja tissien sijaan pani tiskille sixpäkkiään. Kun se meni viemään tilausta paistajalle, mä huikkasin sen perään: - Caro mio, lollipop!

Mä näin naisten päät lähekkäin ja arvasin, että ne mietti, oltiinko me pari. Mä aistin, että ne tunnisti mut. Toinen näpläsi kännykkää mielessään Seiskan lukijapalkkiot. MIKEN KULTAPUPPELI VINCE! Varsinainen Vince, tekoitaliaano.

- Kultsu, mä äännähdin, kun Vinski oli tuonut naisille smoothiet. - Nyt mä tiedän, mitä tahdon.

Vinski astahti uhkaavana mun eteen, ja mä panin pään kalleleen ja sormen suuhun kultaisen säännön mukaan.

- Sut, mä sanoin sokerisesti. - Vain sut.

Vinski huitaisi, ja mä väistin. Se menetti tasapainonsa, ja mä hypähdin seisaalle ja otin sitä kiinni. Siinä me sitten halailtiin, siltä se varmaan näytti ohikulkijoista, mutta Vinski kyllä yritti kiemurrella irti. Mä olin maailmalla tottunut ilmaviin poskisuukkoihin mallipiirien jätkien kanssa, mutta raja tuli nyt vastaan. Mojova pusu otsalle olisi kruunannut tilanteen, mutta mä en pystynyt siihen. En millään. 

- Vittu sun kanssa, Vinski sähisi ja tönäisi mut eroon itsestään.

Se näytti valmiilta vetämään vasemman koukun mun leukaan, mutta samassa sen oma leuka loksahti. Se huomasi tytön, joka oli seisahtanut vähän matkan päähän ja katsoi meitä silmät suurina. Tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti nopeasti toiseen suuntaan.

- Minea, hei, odota! Vinski huusi ja jolkotti sen perään. - Tämä ei ole sitä, miltä näytti. 

Jos haluat tietää, miten tässä ja niissä neljässätoista muussa tarinassa kävi, hae kirja käsiisi!

Meloy, Colin: Sysimetsä

Otava (2012)

Kuvittaja: Carson Ellis

Suomentaja: Peikko Pitkänen

Lukija: Eero Saarinen

Olen ihastunut äänikirjoihin. Tunnen käyttäväni kotitöihin kuluvan ajan hyödyllisesti, kun voin kuunnella äänikirjoja samalla kun silitän vaatteita tai pyöritän pullia. Lainaustilastojen perusteella muutkin ovat löytäneet äänikirjat, sillä niiden lainaus on noussut hurjasti viimeisen vuoden aikana. Meille on tullut hyllyyn useita kivoja äänikirjoja, niinpä Meloyn Sysimetsä joutuikin odottamaan kuunteluvuoroaan pitkään. Lopulta pääsin kuitenkin siihen käsiksi.

Lukija Eero Saarisen miellyttävä ääni teki tästä hiukan yli 13 tuntia kestäneestä fantasiaseikkailusta mukavan ajankulun. En kuvailisi teosta ikimuistoiseksi, muttei minun silti käynyt mielessäkään jättää sitä kesken. Tarina alkaa siitä, kun varisparvi sieppaa Pruen vauvaveljen ja tyttö lähtee jäljittämään pienokaista Tiettömään korpeen, Sysimetsään. Pruen mukaan änkeää koulukaveri Curtis, mutta lapset joutuvat pian eroon toisistaan. Näin tarinaan saadaan kätevästi eri näkökulmia. Matkalla lapset kohtaavat sekä lempeitä auttajia että vihamielisiä hahmoja. Metsässä tapahtuu kummallisia asioita, jotka eivät tarkemmin ajatellen olekaan niin kummallisia. Siellä taistellaan vallasta.

Muistan miettineeni tilausvaiheessa, sijoitetaanko teos lastenosastolle vai nuortenosaston fantasia-genreen. Puhuvat eläimet sijoittaisin mieluusti lastenosastolle, mutta tarinan päähenkilöiden ikä viittasi enemmän nuortenosastolle. Prue on jo täyttänyt 12 vuotta. Nyt, kun olen tutustunut tarinaan, olen varma, että teos kuuluu nuortenosastolle. Se sisältää runsaasti väkivaltaa, lähinnä tosin suurpiirteisiä taistelukuvauksia, mutta joutaa silti pois pienimpien ulottuvilta.

Mutta miksi varikset kaappavat juuri Pruen veljen? Tapahtumien syyt juontavat aikaan ennen Pruen syntymää, jolloin hänen vanhempansa vasta haaveilivat omasta lapsesta. Epäilen, että tarkkakaan lukija ei vielä tiedä kaikkia taustalla vaikuttavia seikkoja, sillä tämäkin teos aloittaa sarjan, kyse on Sysimetsän kronikoiden ensimmäisestä osasta.

FREEDMAN, CLAIRE: Kuka nyt syödään?

Teksti: Claire Freedman

Kuvitus: Nick East

Suomennos: Terhi Leskinen

Mäkelä (2012)

Kana, ankka, lammas ja härkä asuvat viihtyisällä pikku maatilalla ilman huolen häivää, kunnes eräänä päivänä tietä pitkin sattuu hiippailemaan kaupunkilaiskettu. ”Kuka tänään syödään?”, pohtii nälkäinen kettu. Joutuvatko maatilan eläimet sen suuhun? Ei, härällä on hurja ja huimapäinen suunnitelma!

Ensimmäiseksi kettu yrittää napata kanan, mutta tämä ilmoittaa olevansa hevonen – siitä todisteena kopisevat kookospähkinäkaviot, suipot korvat ja pitkä häntä. Kettujen opaskirjan mukaan ketut eivät syö hevosia, joten kana säästyy. Seuraavaksi kettu loikkaa ankan kimppuun, mutta tämä helisyttää kelloaan, heristelee sarviaan ja vaakkuu olevansa lehmä. No, ketuthan eivät syö lehmiä, vaikka olisivat pyörtymäisillään nälästä. Ankkakin selviää siis hengissä. Kun kettu lähestyy lammasta, tämä kiljahtaa olevansa aasi – eivätkä ketut syö aasejakaan. Raivoissaan kettu tempaisee kanalan oven auki – ja vastassa on valtava härkä!

”Minähän olen kana!”, härkä sanoo. ”Jos ketut kerran SYÖVÄT kanoja, NIIN MITÄ SINÄ SIINÄ VIELÄ ODOTAT?”

Sydänjuuriaan myöten säikähtänyt kettu ottaa jalat alleen ja juoksee takaisin suureen kaupunkiin niin lujaa kuin ikinä jaksaa. Kana, ankka, lammas ja härkä jatkavat onnellisina huoletonta elämää maatilallaan. Yhteistyöllä ne selvisivät vaarallisesta tilanteesta.

Nick East on kuvittanut kirjan pehmeillä väreillä ja kauniilla viivalla. Yksityiskohtia ei ole liikaa, mutta tutkittavaa kyllä riittää. Tekstin koko vaihtelee tunneskaalan ja äänenvoimakkuuden mukaan.

HODGKINSON, JO: Ystäväni Niilo

Teksti ja kuvitus: Jo Hodgkinson

Suomennos: Terhi Leskinen

Mäkelä (2012)

Jo Hodgkinson on palkittu kuvittaja, joka on toiminut mm. Istanbulin kansainvälisessä koulussa kuvataiteen opettajana. Hänen ensimmäinen teoksensa Eläinten kykykisa ilmestyi suomeksi 2010. Ystäväni Niilo on Hodgkinsonin toinen teos.

Eetu on täysin kyllästynyt vanhempiensa uuteen harrastukseen eli taikomiseen. Etenkin kun useimmat taiat epäonnistuvat pahasti… Äidin käyttämät pullot salaperäisine sisältöineen herättävät Eetussa kuitenkin pelonsekaista kiinnostusta.

     Kun hän uskaltaa

     lähemmäs hiipiä,

hän näkee kärpäsen siipiä,

  vihreitä liskon suomuja

ja etanan, jolla on juomuja.

”Voi äiti, ethän vain surmaa tätä

tai yksin pimeään kaappiin jätä!”

Eetu ottaa etanan lemmikikseen ja alkaa kutsua sitä Niiloksi. Niilo oppii lukemaan, leikkimään ja jopa rullalautailemaan (kypärä päässä, bravo!), mutta vanhemmat eivät arvosta etanaa lemmikkinä lainkaan. He loitsivat Eetun eteen omasta mielestään kiinnostavampia eläimiä, jotka kaikki ovat tosi isoja eli valaan, norsun ja tiikerin. Eetua mikään ei horjuta: hänen ystävänsä on Niilo. Tämä on kuitenkin poistunut kotoa murhemielin ja itsensä hylätyksi tuntien, mikä puolestaan hermostuttaa Eetun. Syntyy hurja mylläkkä, jonka keskellä isä miltei tulee syödyksi, kunnes urhea ja neuvokas Niilo palaa pelastamaan tilanteen. Tässä vaiheessa Eetun vanhemmatkin ovat oppineet jotain:

     Ei loitsuihin kannata haaskata aikaa.

On ystävyys kaikkein parasta taikaa.

Kirjan kuvituksessa on käytetty kirkkaita ja puhtaita perusvärejä. Henkilöiden vaihtuviin ilmeisiin kannattaa kiinnittää huomiota ja myös yksityiskohtiin keskeisten tapahtumien ulkopuolella, kuten Niilon puuhiin sivun alalaidassa. Kirjan sanoma aidosta ystävyydestä on suloinen.

Tapola, Katri: Pieni prinssisatu

Kuvitus: Pelliccioni, Sanna

Tammi (2012)

Sarja-asun suunittelu: Rusanen, Eevaliina

Pieni prinsessasatu -kirjasta tutut kaverukset Kaisa ja Pauli jatkavat elämäänsä uudessa kirjassa. Siinä kuin Pieni prinsessasatu oli ulkoasultaan vaaleanpunainen unelma, tässä kirjassa on kannen valtaväri sininen. Väri liittyy tietysti teoksen onkimisteemaan, mutta onko poikamaisen sinisen valinta kuitenkaan pelkkä sattuma?

Pauli on hyvä keräämään mitä vaan. Hän on kerännyt rasiaan monta matoa. Lasipurkissa hänellä on sammakonpoikia. Taskuistakin löytyy kaikea sitä mitä pikkupojan taskuista voi kuvitella löytyvän:

 - Värikkäitä karkkipapereita, joista on taiteltu veneitä, Kaisa ihasteli. - On myös simpukoita, Pauli sanoi. - Ja ruuveja ja muttereita ja kumilenkkejä ja pullonkorkkeja. Ja lasihelmiä ja kaiken maailman kolikoita. Ja sitten vielä siimaa.

Kuvitus on toteutettu jännittävästi yhdistelemällä leikkaa-liimaa-tekniikkaa ja piirroksia. Esimerkiksi taskusta löytyneeseen siimaan tehty kaulakoru esitetään kankaan tai tapetin päällä.



Tammenterho-sarjan olomuoto sopii hyvin pieneen käteen. Kirjat vaikuttavat myös melko tukevilta.Tekijät näyttävät ajatelleen myös aikuista lukijaa uudistamalla prinssiteemaan liittyvää kuvastoa. Ainakin itse viihdytyin esimerkiksi prinssin ratsusta, joka kuvassa paljastuu keppihevoseksi.

RAITTILA, KAISA & PIKKUJÄMSÄ, MATTI: Pikku-Päkän purjopäivä

Teksti: Kaisa Raittila

Kuvat: Matti Pikkujämsä

Lasten Keskus (2012)

Toimittaja ja kirjailija Kaisa Raittilan ensimmäinen kuvakirja on nimeltään Pikku Päkän purjopäivä. Se on mielikuvituksellinen ja vauhdikas katsaus pienen vaaleansinisen Päkä-karitsan iloihin ja suruihin yhden päivän aikana. Jo aamulla herätessä Päkää purjottaa ja päivä on porkkanaa eikä pinaattiin piiloutuminen auta asiaa. Jonkin aikaa Päkä on surkea kuin silli ja murheinen kuin milli ja päästää ilmoille pitkän itkun komerosta, kunnes päivän puuhat auttavat katsomaan naurun ikkunasta. Päkä onkii lohdutuksia, syö sokerisia sanoja ja pehmeän silityksen poskeen pujottaa. Ennen pitkää hän onkin iloinen kuin inkivääri ja huutaa harmaalle hois! Illalla pörkö ja petohammas hieman pelottavat, mutta lopulta Päkä unisena kuin uu pistää purjot pois.

Kirjassa on sanaleikkejä, sanaväännöksiä ja uudissanoja. Välillä puhutaan runomitassa, välillä nakataan ilmoille irrallisia lyhyitä lauseita ja välillä huudahdellaan. Aikuisesta lukijasta tuntuu suurimman osan aikaa, ettei tekstissä ole mieltä eikä tarkoitusta, vaan kaikki on puhdasta non-sensea. Jokaiselle tekee kuitenkin hyvää ajatusten tuulettaminen ja totutusta poikkeavien asioiden yhdistäminen - ehkäpä heinä todellakin hyppii. Lapsella ei ennakkoluuloja ole, vaan häntä tällainen vinksahtaneisuus miellyttää. Esimerkiksi kolmivuotias tyttö nauroi hervottomasti joka kerta tämän runon kohdalla:

Päkä puristaa

pullaa.

Pullasta

kasvaa kihara.

 

Matti Pikkujämsän kuvitus on yhtä villiä kuin Raittilan teksti. Värit peilaavat Päkän tunteita ja vaihtuvat pastelleista kirkkaisiin ja hyvin tummiin. Yksityiskohtia ei ole liikaa, mutta silti joka sivulta löytää oivallettavaa. Kihara pulla on korvapuusti.

Fupz Aakeson, Kim: Tyttö ja ihmeelliset korvat

Kuvittanut Salla Savolainen

Tammi (2012)

Suomentanut Outi Menna

Kun olin pieni, minua kiusattiin hörökorvieni takia. Pojat haukkuivat minua Dumboksi ja arvelivat, että minusta tulisi loistava maalivahti. Korvani täyttäisivät koko maalin niin, ettei pallo millään mahtuisi menemään niiden ohi. Ei auttanut, vaikka kotiväki lohdutti, että ottavassa asennossa olevat korvani ovat oikein hyvät. Olisin halunnut, että korvani olisivat olleet samanlaiset kuin muillakin. Tyttö ja ihmeelliset korvat -kirjan päähenkilön elämää ihmeelliset korvat hallitsevat täysin, vaikka korvien malli onkin vain yksi hänen ominaisuuksistaan.

Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa, ne olivat oikeastaan kauniit, samoin pisamaiset kasvot ja kihara tukka. Mutta korvat, voi herttinen sentään. Ne olivat sitäkin ihmeellisemmät.

Tytön korvat olivat jättimäisen suuret ja koko lailla kellertävät.  Ja mikäs siinä, onhan keltainen toisinaan nätti väri ja sopii täydellisesti sitruunavaahtoon tai verhoihin tai vaikka kevyisiin kesähousuihin. Mutta ei korviin, kiitos vain, sääli maailman hulluimman näköistä tyttöä.

Ihmisillä oli tapana tuijottaa tyttöä ja kuiskutella keskenään. Tyttö pahoitti tästä mielensä, eikä hän lopulta enää suostunut lähtemään ulos. Hän vain nökötti kotona. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, jos aina vain nököttää kotona eikä opi tuntemaan ketään.

Ja kun ei tunne ketään, joutuu nököttämään ypöyksin, eikä rumana ja ypöyksinäisenä ole mukava olla. Ei sitten pätkän vertaa.

Tyttö käytti aikansa tuijottamalla televisiota. Sisäkuvissa tytön seurana on ainoastaan kissa. Ihmettelen, miten vanha tyttö on, kun hän ilmeisesti saa katsella yökaudet televisiota eikä kukaan ilmeisesti edes komenna häntä korjaamaan pitsalaatikkotorniaan pois. Yksinäistä ja surkeaa tytön elämä epäilemättä on.

Maailman hulluimman näköinen tyttö uskoi vakaasti, ettei tilanne voisi muuttua ainakaan huonompaan suuntaan. Mutta hän oli väärässä. Kaikki muuttui vielä paljon surullisemmaksi ja murheellisemmaksi. Kuinka niin saattoi käydä? Ajatella, hänen korvansa venyivät entisestään. Ne kasvoivat ja niihin ilmestyi vihreitä täpliä. Nyt hänellä oli maailman isoimmat korvat, ja vielä kirjavatkin!

Voiko tällainen tarina mitenkään päättyä hyvin? Hanki kirja käsiisi, ja katso itse!

Kim Fupz Aakeson on kirjan takakansitekstin mukaan Tanskan tunnetuimpia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Hän on tehnyt Salla Savolaisen kanssa yhteistyötä jo kuvakirjassa Tyttö joka muisti kaiken (2009).

Ian Whybrow: Moikataan viidakon eläimiä!

 Mäkelä (2012)

Kuvitus: Ed Eaves

Suomentanut: Raija Rintamäki

Ian Whybrow riimittelee kirjansa ensimmäisellä aukeamalla ytimekkäästi: "Viidakkoon norsu lapsensa johtaa. Keitähän pikkuinen siellä kohtaa?" Jatkossa kirja keskittyy vastaamaan tähän kysymykseen.

Ylipäätään tekstiä on tässä kirjassa hyvin vähän. Kullakin aukeamalla esiintyvät eläimet lähinnä vain nimetään. Tämän jälkeen ne kaikki tervehtivät norsua. Viimeisellä aukeamalla esiintyvät vielä kerralla ne kaikki: sarvikuono, krokotiili, pantteri, käärme, tiikeri sekä liuta lepakkoja. Ed Eavesin suurenmoisen värikkäät kuvat ovat koko aukeaman kokoisia ja kirja soveltuu pienten lasten ääneenlukutuokioihin, vaikka ryhmäkoko olisi isokin, koska tämän melko isokokoisen kirjan kuvat on helppo nähdä hiukan kauempaakin.

Kuvien eläimet ovat saaneet samettisen pinnan, jota on mukava silitellä. Itse asiassa tällainen silittelymahdollisuus voi olla pienelle lukijalle isokin ekstra. Näkö- ja kuuloaistin lisäksi satuhetkeen saadaan liitettyä myös tuntoaisti.

Eri ihmiset hahmottavat maailmaa eri aistikanavia painottaen. Pieni lapsi on ensin kinesteettinen oppija, hän oppii asioita koko kehollaan, tekemällä. Seuraavaksi mukaan tulee taktiilisuus, maailman hahmottaminen tunnustelemalla. Ilmankos viime vuosien aikana on ilmestynyt useita muitakin koskettelukirjoja. Löydät ne kirjoittamalla kirjaston aineistohakuun hakusanan koskettelukirja.

Moost, Nele: Kaikki ritareita tai miten olla yhtä voimakas kuin korppi?

Aurinko (2012)

Kuvitus Annet Rudolph

Tarina käynnistyy, kun ritareiksi pukeutuneet Pikku korppi ja Mäyrä ovat lähdössä leikkimään linnaansa, jota olivat rakentaneet koko viikon. He suunnittelevat leikkivänsä aivan kahden. Kukaan muu ei saisi astua heidän linnaansa, eivätkä he huoli ketään leikkimään kanssaan, ei koskaan, ikinä, milloinkaan.

Mutta. Kaverukset näkevät jo kaukaa, että linna on vallattu. Susi on asettautunut sinne, eikä se ole halukas päästämään muita linnaan elleivät nämä maksa sisäänpääsymaksua. Maksu on euron kolikko kaikilta. Pikku korppi ei kuitenkaan ole valmis alistumaan tähän. Pian Pikku korppi ja Mäyrä joutuvat kuitenkin lähtemään pois. Muut metsäneläimet neuvovat heitä. Eddi-karhu näyttää kaikki voimaharjoituksensa. Kaverukset hyppäävät narua, nostavat painoja ja nyrkkeilevät hiekkasäkkiä vastaan. Villisika arvelee, että nyrkkeily on parasta, on lyötävä, kunnes maitohammas heiluu. Lisäksi voi tallata päälle, purra, sylkeä, raapia ja kiskoa tukasta. Ilmeisesti harjoittelu ei kuitenkaan riitä, sillä susi on hetkessä niskan päällä, kun kaverukset yrittävät ajaa sen linnasta väkivaltaa käyttämällä.

Koko aukeaman kattavat kuvat ovat täynnä pieniä tapahtumia. Kaverukset osaavat ottaa opikseen ja muuttaa käyttäytymistä, sillä viimeisellä aukeamalla 'pääsy kielletty' -kyltti onkin vaihdettu 'pääsy sallittu' -kylttiin.

Salama, Annukka: Käärmeenlumooja



WSOY (2012

Olemme lasten- ja nuortenosastolla päättäneet panostaa erityisesti nuorten aikuisten lukemisharrastuksen edistämiseen, ja perkaamme parasta aikaa nuorten aikuisten romaaneja. Nuorten aikuisten hyllyyn tämä tamperelaisen Annukka Salaman kirjakin menee - ellei sitten ole lainassa. Luulen kyllä, että se on. Annukka Salama kirjoittaa poikkeuksellisen vetävästi, ja sitä paitsi kirjaan oli tehty jo etukäteen varauksia. Tämä on yllättävää, koska kyseessä on esikoiskirjailija. Ehkä kustantajan markkinointikoneisto on kunnossa. Tosin me olimme ottaneet teosta pääkirjastoon varovaisesti vain yhden kappaleen, mikä ei varsinaisesti viittaa siihen, että kustantajan kirjasta laatima ennakkoesittelyteksti olisi ollut erityisen myyvä. Ehkä kyse on nyt teoksen omista ansioista. Ainakin itse pistin toisen kappaleen kirjaa tilaukseen heti, kun sain ensimmäisen käsiini enkä harmikseni päässyt sitä heti lukemaan, koska kirjaan oli niitä varauksia. Voi olla, että lisäkappaleita hommataan jatkossakin.

Käärmeenlumooja kertoo poikkeuksellisista nuorista. Sen päähenkilöt ovat Unna ja Rufus. Rufuksen perhe on kuollut ja Rufus asuu kavereittensa kanssa kommuunissa, Keisarinkatu kahdessa, K2:ssa. K2 viittaa vuoreen, jolta naispuoliset kiipeilijät eivät ole päässeet hengissä alas. Keisarinkatu kakkoseen naisia ei ole edes päästetty, ei ennen Unnaa. Rufus on teekkari, joka on ehtinyt paljon. Hän aloitti koulun jo 6-vuotiaana, selvisi kahdessa vuodessa yläkoulusta eikä käyttänyt kahta vuotta kauempaa lukioonkaan. Nyt 19-vuotiaana hän on jo käynyt armeijan.

Unna on lahjakas urheilija, joka ole valinnut vielä lajiaan. Hän on miettinyt tulevaisuuttaan peruskoulun jälkeen kymppiluokalla ja on nyt aloittamassa lukion saadakseen lisää miettimisaikaa. Unna on ketterä kuin orava. Vaikka hän ei ole skeitannut aikaisemmin, hän tietää osaavansa.

Unna seisoi neljä metriä korkean rampin päällä ja nojasi skeittilautaan elämänsä ensimmäistä kertaa. Hän oikaisi kypäräänsä ja kiristi polvisuojia, vaikka oli pukenut ne vain näön vuoksi ylleen. Suojille ei olisi mitään tarvetta, koska Unnalla ei ollut aikomustakaan kaatua. Hän oli harrastanut kuudentoista ikävuotensa aikana kaikkea mahdollista rullaluistelusta niinkin typerään touhuun kuin trapetsitaiteiluun, eikä hän ollut ikinä edes horjahtanut. Eivät oravatkaan kaatuneet, ne tipahtivat aina kevyesti jaloilleen. Ja Unna osasi liikkua ketterämmin kuin yksikään pirun jyrsijä.

Skeittaaminen sujuu, itse asiassa temppuilu sujuu Unnalta huomiotaherättävän hyvin:

"Etkö sä tajua mitä sä teit?"
"Pyörähdin puoli kierrosta liikaa."
"Niin. Se on 1080 astetta. Temppu, jota kukaan ei ole onnistunut koskaan ländäämään. Tajuuks sä, että jenkeissä on ammattiskedettäjiä, jotka takoo satoja tuhansia dollareita vuodessa, eikä nekään osaa tota. Kukaan ei osaa."

Kun Unna tutustuu Rufukseen, hänelle selviää, miksi hän on niin ketterä. Hän on faunoidi! Faunoidi on ihminen, joka on saanut poikkeukselliset kykynsä joltain eläimeltä. Eikä Unna suinkaan ole ainoa sorttiaan. Myös Rufus ja tämän kämppikset ovat faunoideja. Unnan eläin on orava, mutta miltä eläimeltä Rufuksen voima on peräisin? Entä mitä seurauksia sillä on, että yleensä faunoidit ovat miehiä? Sekä Unnalla että Rufuksella on myös poikkeuksellinen hajuaisti. He haistavat heti myös toisistaan asioita, joita haluaisivat mieluusti salata.

Faunoidit yrittävät piilottaa kykynsä. Se ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä, sillä faunodeilla on metsästäjänsä. Onnistuuko Unna välttämään julkisuuden vai löytävätkö metsästäjät hänet? Miten Rufuksen ja hänen kämppiksiensä käy?

Se tiedetään, että tarina jatkuu, sillä takakansitekstissä teokselle luvataan jatkoa. YouTubesta tai osoitteesta http://www.faunoidit.fi/ löydät Käärmeenlumoojan kirjatrailerin.

Littlewood, Kathryn: Lumoleipomo

Suomentanut Annika Eräpuro

Rosmariini Lumolan perheellä on salaisuus, joka liittyy heidän elinkeinoonsa. Perheellä on Vinksavaarassa leipomo, eikä se olekaan mikään tavallinen leipomo, sillä heidän käyttämänsä reseptit ovat poikkeuksellisia, ja leivonnaisten nauttimisella on erikoisia vaikutuksia.

Sinä kesänä kun Rosmariini Lumola täytti kymmenen, hän näki äitinsä sekoittavan taikinakulhoon salaman, ja hänelle valkeni - ilman epäilyksen häivää - että hänen vanhempansa tekivät Lumoleipomossa taikoja [..] Kun oli kulunut kaksi vuotta, Rosma oli nähnyt monen asian menevän Vinksanvaarassa enemmän tai vähemmän vaarallisesti vinksalleen - ja seurannut sivusta, miten hänen vanhempansa olivat kaikessa hiljaisuudessa saattaneet asiat taas kohdalleen.

Kun vanha herra Variksela alkoi kävellä unissaan ihmisten nurmikolla, Pirre leipoi hänelle pellillisen Tukkiunikeksejä: hän sekoitti yhdessä jättimäisistä kulhoistaan jauhoja, fariinisokeria, munia, muskottia sekä näädän haukoituksen, jonka Artturi oli suurella vaivalla saanut talteen. Sen jälkeen herra Variksela ei enää koskaan kävellyt unissaan.

Lumoleipomon maine on kiirinyt myös Vinksavaaran ulkopuolelle, ja naapurikaupungin pormestari saapuu pyytämään Rosman vanhempien Pirren ja Artturin apua flunssaepidemian taltuttamiseen. Rosma jää sisarustensa kanssa vastuuseen leipomosta siksi aikaa, kun vanhemmat ovat poissa. Lumoleipomon kapasiteetti nimittäin ei riitä tarvittavan leipomusmäärän valmistamiseen ja Pirren ja Artturin pitää siirtyä naapurikaupunkiin leipomaan. Suvun tarkkaanvarjeltu reseptikirja jää kotiin eivätkä lapset tietenkään malta pitää näppejään erossa siitä. He jäljentävät keittokirjasta esimerkiksi rakkausmuffinssien ja totuuskeksien ohjeet. Kopiot eivät ole aivan tarkkoja, ja tästä seuraa monenlaista hämminkiä. Totuuskeksien kanssa lapsille meinaa käydä köpelösti, kun tähdellä merkitty huomautus jää lukematta.

* Tarjoiltaessa maitolasin kera. Ilman lehmän-, lampaan-, vuohen- tai kissanmaidon vatsalaukkuun muodostamaa kalvoa valehtelijoiden kielet eivät vain oikene, vaan myös kaikki se myrkky, jota kohteliaat kielet viisaasti pitävät salassa pääsee ilmoille. Seuraa sekasorto.

Kun lapset ovat jääneet keskenään, karauttaa paikalle tuntematon nainen moottoripyörällään. Nainen esittäytyy Laila-tädiksi, todistaa henkilöllisyytensä näyttämällä kauhanmuotoisen syntymämerkinsä ja ilmoittaa jäävänsä lasten avuksi vanhempien poissaolon ajaksi. Miten tämä osuikaan näin sopivasti paikalle? Laila-täti vaikuttaa epäilyttävän kiinnostuneelta Lumolan keittokirjasta. Onko tädillä lainkaan puhtaita jauhoja pussissaan?

Lastenkirjallisuus tuntuu sarjoittuneen, ja tämänkin teoksen takakannen mainosteksi lupaa, että kirja aloittaa sarjan. Kirja on saatavilla äänikirjana, ja sen voi näköjään tilata myös e-kirjana. 

Hunter, Erin: Keskiyö

Art House (2012)

Soturikissojen jännittävä tarina jatkuu Uusi Profetia -sarjassa. Ensimmäinen osa kantaa nimeä Keskiyö ja aivan kuten edellisessä Soturikissat-sarjassa tähänkin sarjaan on luvassa kuusi osaa. Keskiyön voi aloittaa, vaikka aikaisempia teoksia ei olisi lukenutkaan. Päähenkilökin on uusi.

Metsässä vallitsee viimeinkin rauha. Myrskyklaanissa elämä jatkuu arkitouhuissa, riistaa saalistetaan, oppilaita koulutetaan ja reviirin rajoista huolehditaan. Kaikki kuitenkin särkyy, kun Vatukkakynsi, Myrskyklaanin nuori soturi, saa Tähtiklaanilta pelottavan unen, jossa Sinitähti kertoo kissoja uhkaavasta vaarasta.

"Metsässä koittavat vaikeat ajat”, Sinitähti sanoi. ” On täytettävä uusi ennustus, jotta klaanit selviäisivät hengissä. Sinut on valittu tapaamaan kolme muuta uudenkuunaikaan, ja teidän on kuunneltava, mitä keskiyö teille kertoo."

Mitä Tähtiklaanin viesti tarkoittaa? Keitä ovat muut valitut kissat? Se ainakin on varmaa, että mikään ei tule olemaan niin kuin ennen. Vatukkakynsi aloittaa suuren seikkailun täyttääkseen hänelle annetun tehtävän. Vaaroja ja täpärältä piti -tilanteita ei puutu tälläkään kertaa.

Ahmin tämän kirjan parissa päivässä. Soturikissoja lukiessa tylsä arki unohtuu täysin. Kaikki jokapäiväiset asiat jäävät taka-alalle, kun lukija kuvittelee juoksevansa vapaana metsässä ja kokevansa mitä huimimpia seikkailuja, kissana! Ei suihkua, jääkaappia tai mukavan pehmeää sänkyä. Mitään noista ei kuitenkaan edes kaipaa, kun täysin lumoutuu maailmasta, jota muuten ei voisi kokea. Kaiken tämän huipuksi oppii arvostamaan metsää. Se on aina jonkun koti, ja se mitä teemme tai jätämme tekemättä, voi vaikuttaa suurestikin metsän elämään.

Kirja tarjoaa myös paljon huumoria. Etenkin Myrskyklaanin oppilaan Oravatassun kommellukset ja kiivaat kommentit huvittivat minua. Oravatassu on Tulitähden, Myrskyklaanin päällikön tytär ja klaaninsa mahdottomin kissa. Hän sanoo suoraan sen mitä ajattelee.

Tomuturkki: ”Oravatassu, ennemmin tai myöhemmin sinun on opittava, että on aika puhua ja on aika vaieta.”

Oravatassu huokaisi äänekkäästi. ”Mutta tuntuu siltä kuin aina olisi aika vaieta.”

”No niin, ymmärsit ajatuksen.”

Vatukkakynnen edessään oli piikkihernepensas, ja sen tiheiden okaisten oksien seassa rimpuili hullun lailla Oravatassu. Tämän etukäpälät olivat ilmassa ja turkki oli sotkeutunut okaisiin. Vatukkakynsi ei voinut hillitä pientä naurahdusta. ”Onko kivaa?”

Siinä samassa Oravatassun pää kiepahti ympäri, ja hänen vihreät silmänsä salamoivat. ”No naura nyt siinä, senkin hölmö karvapallo!” hän tiuskaisi. ”Ehkä sinulla on sitten aikaa auttaa minut tästä irti!”

Hauskoja ovat myös eri nimitykset, joita kissat ovat asioille antaneet. Ihmisiä kutsutaan kaksijaloiksi, autoja hirviöiksi, joilla on oudot metalliset turkit ja autotiet ukkospolkuja. Vuodenajoillekin löytyy hyvin kuuvaavat nimitykset, esim. syksy on lehtisade ja talvi lehtikato.

Mainittakoon vielä lopuksi, että näillä kirjoilla neljä kirjoittajaa ja tuo Erin Hunter on heidän salanimensä. Näin kaikki Soturikissat löytyvät kirjastossa samasta kohdasta.

Suosittelen Soturikissoja kaikille, etenkin kissojen  ystäville. Ne sopivat jokaiselle, joka haluaa kokea jotain uutta ja nauttia hetken aivan toisenlaisesta maailmasta.