Itkonen, Jukka: Sirkusjuna saapuu

Lasten keskus 2015
Kuvitus Elina Warsta











Sanataituri Jukka Itkonen on kirjoittanut hykerryttävän hauskan tarinan tylsääkin tylsemmän Nurkanpyhtään pikkukaupungin vähän vähemmän tylsästä päivästä, ja Elina Warstan mustavalkokuvitus sopii tekstin kylkeen mainiosti. Nerokasta sanankäyttöä ja yllättäviä käänteitä, ainakin niistä on tämä tarina tehty!

Nurkanpyhtään kesäsunnuntai vaikuttaa tavallisen rauhalliselta, mutta sitten asemalle pysähtyy sirkusjuna omalaatuisine tirehtööreineen ja maailman heikoimpine miehineen. Suunnattoman tylsistyneenä aseman portailla istuskeleva koulutyttö Lilli Rahtunen haaveilee juuri niistä monenlaisista paikoista, jonne kiskot hänet veisivät pois tylsyydestä, ja näkee tilaisuutensa. Valitettavasti sirkus on lähes vararikossa, eikä tirehtöörillä ole varaa palkata ketään, vaikka vetonaulakin – elävä tykinkuula – puuttuu.

Lilli maleksii eteenpäin ja päätyy Mauno Liisterin koirankopin kokoiselle nakki- ja jäätelökojulle. Asiakkaita on ihan jonoksi asti, mutta jonossa on syntynyt kiistaa asioimisjärjestyksestä. Kumpikohan olikaan ensimmäinen ja kumpi toinen? Myyjä ei jää odottelemaan lopputulosta, vaan lähtee käväisemään hammaslääkärissä, ja Lillikin saa muuta juttuseuraa, kun kioskin kulman takaa ilmestyy kaksimetrinen pingviini.

Lillin isä on ainakin tyttärensä mielestä yleensä varsin tylsä, mutta vilahtelee tarinassa koko pitkän päivän aika vauhdikkaana. Hän nimittäin pinkoo raidallisessa pyjamassaan poliiseja pakoon, samanaikaisesti kun eräs raidalliseen pukuun pukeutunut mies ottaa Rahtusten kotona vastaan käskyjä Lillin äidiltä. Mites tässä nyt näin pääsi käymään...?

Illalla päästään vielä seuraamaan huimaa sirkusesitystä, jossa tavataan mm. klovni Pupsi Toikkonen, ja yllättäen Rahtusen perheestä löytyy sirkustaiteilijoita.



- Hyvää päivää, Lilli sanoi miehelle.
- Hyvää päivää sinulle itsellesi, mies vastasi. - Miksi sinä muuten sanot minulle hyvää päivää? Se ei oikein käy, sillä tämä päivä ei ole hyvä. Sisäpaisti minä en tunne sinua.
- Ei sisäpaisti, vaan sitä paitsi, Lilli korjasi.
- Älä sinä pyytämättä puutu minun puheisiini, sirkustirehtööri sanoi. - Sisäpaisti on minun lempiruokaani, ja jo sen nimen mainitseminen saa veden herahtamaan kielelleni. Siksi minä herahtelen. Haluan olla vesi kielellä. Muuhun ei juuri nyt ole varaa.
- Minä ymmärrän, Lilli sanoi.
- Mitä sinä ymmärrät? tirehtööri kysyi.
- Vaikka sen, että aurinkoa kiertää maa, Lilli vastasi
 

Ferri, Giuliano: Ihmeellinen syntymäpäivälahja

Lasten Keskus 2015
Suomentanut Susanna Sjöman

















Giuliano Ferrin kuvituksissa on monesti jotain tunnelmallista ja vetoavaa, joka pistää ihastumaan, ja myös tarinoissa on ajattelemisen aihetta.

Ihmeellinen syntymäpäivälahja kertoo tarinan Hannusta. Pieni hiiripoika Hannu saa syntymäpäivänään paljon lahjoja, ja se on sen mielestä aivan mahtavaa. Papaltaan Hannu saa pussillisen siemeniä, ja on vähän pettynyt, mutta pappa vain kehottaa olemaan kärsivällinen. Yhdessä he istuttavat siemenen, ja Hannu saa ohjeet miten hoitaa sitä hyvin.

Innoissaan Hannu juoksee seuraavana aamuna siementä katsomaan ja yllättyy, kun sille ei olekaan tapahtunut mitään. Uudelleen pappa ohjeistaa pettynyttä pikkuhiirtä olemaan kärsivällinen ja kastelemaan siementä joka päivä, ja niin Hannu päättääkin tehdä, vaikka homma tuntuukin aika tylsältä.

Voi, ihmettä! Lopulta siemen itää, mutta edelleenkään se ei ole mitään suurta ja mahtavaa, vaan ihan pikkuinen taimi vaan. Pappa yrittää opettaa Hannulle, ettei kaikkea voi saada heti eikä kaikki voi valmistua saman tien, mutta jos malttaa odottaa ja tehdä vähän hommiakin, voi saada vaikka mitä ihmeellistä.

Eräänä päivänä käy kuitenki niin, että Hannu unohtaa kastella taimen. Kavereiden kanssa tehty uintiretki vie ajatukset muualle, ja seuraavana aamuna sitä odottaakin nuupahtanut taimi. Onneksi pappa auttaa sen elvytyksessä. Nyt Hannu ei enää unohda kastelua, mutta kärsivällisyyttä kasvin kasvamisen seuraaminen tosiaan vaatii. Kaveritkin onneksi auttavat tarvittaessa, ja lopulta kaikki pääsevät nauttimaan lopputuloksesta.

Kallioniemi, Tuula: Pako

Otava 2015

...Poliisi etsii kahta 30.7. kadonnutta tyttöä. Etsityt ovat 12-vuotias Matilda Salmi ja luultavasti samanikäinen Carita, jonka sukunimeä ja henkilöllisyyttä ei tiedetä...

Matildalla on vihkollinen keksittyjä tytönnimiä. Sellaisen kuuloisia, että sen nimiset olisivat varmasti hyviä kavereita. Todellisuudessa kavereita ei ole, koska samalla luokalla on Jarna, joka jostain syystä kiusaa, ja on saanut kaikki muutkin Matildaa vastaan. Kotona Matildalla on äiti ja isä – tai siis oikeastaan ei ole, sillä molemmat reissaavat paljon työn takia. Rahasta ei ole puutetta, mutta yhteisestä ajasta kyllä. Äiti on sitä mieltä, että viikon loma "laatuaikaa" ja shoppailureissu kyllä korvaavat kaiken, ja Matildahan kyllä pärjää, kun on niin reipas ja omatoiminen. Matilda taas on oppinut, että äidille on turha edes yrittää kertoa mitään, on parempi vaan näytellä reipasta ja omatoimista, ja vihkollista keksittyjä kaverien nimiä.

Carita elää vaarinsa kanssa eristyksissä saaressa. Ulkopuolella on paha maailma, ja vaari uskoo suojelevansa Caritaa siltä, kun ei päästä tätä minnekään, ei edes kouluun. Omaa tytärtään, Caritan äitiä, vaari ei pystynyt suojelemaan, joten Caritan kanssa hän on erityisen tarkka. Vaari on ankara, ja Carita on oppinut, että tottelemalla pääsee kaikkein helpoimmalla. Kun vaari eräänä päivänä tuo Caritalle kaveriksi Matildan, ja lukitsee oven jälkeensä, muuttuu molempien tyttöjen elämä. Matilda ei tyydy kohtaloonsa vankina, vaan järjestää tytöt pakoon, mutta mitä tehdä, kun edes oma äiti ei usko tapahtunutta. Ei kai poliisikaan sitten uskoisi, joten parempi vaan jatkaa pakomatkaa.

Samuelin elämän ulkoiset puitteet ovat yhtä hyvät kuin Matildankin. Isä on terveyskeskuksen ylilääkäri, ja perheellä on varaa kaikkeen mitä sattuu haluamaan. Isä tosin voisi yhtä hyvin asua terveyskeskuksessa, koska ei häntä juuri hulppeassa kotitalossa näy. Äiti taas on vähän ylisuojeleva ja tuntuu pitävän Samuelia ihan lapsena, vaikka hän ei sellainen omasta mielestään enää ole. Perhe on muuttanut isän työn perässä jo monta kertaa, ja Samuel on oppinut pärjäämään uusissa kouluissa, ja etsimään uusia kavereita. Viimeisimmän muuton jälkeen hän on kyllä sitä mieltä, että parempi vaan olla yksikseen, kun kohta kuitenkin taas muutetaan. Yöllisillä salaisilla retkillä Samuel löytää tukikohdakseen syrjäisen käyttämättömän mökin. Muut yölliset puuhailut eivät päivänvaloa kestäisikään, ja Samuel saa jonkinlaista tyydytystä siitä, ettei ole se kiltti ja nuhteeton ylilääkärin poika, joksi häntä luullaan.

Anders asuu äitinsä kanssa vuokrakerrostalossa ja on tottunut huolehtimaan itsestään. Äiti on uupunut yrittäessään pärjätä yhteiskunnan maksamilla pienillä tukisummilla, eikä usein jaksa enää edes nousta sängystä. Parempi kotona kyllä on olla kuin perhekodissa, josta Andersilla myös on kokemusta. Syksy ja koulun alku lähenee, eikä Anders odota sitä yhtään sen innokkaammin kuin Matilda tai Samuelkaan, koska siellä kiusataan. Koskaan ei tiedä löytääkö päänsä vessanpöntöstä vai kuralätäköstä. Anders on huomannut paikkakunnan uuden pojan, Samuelin, ja seurailee tämän yöllisiä puuhia. Elättelee pientä toivoa mahdollisesta kaverista, vaikka laittomuuksia hän ei kyllä hyväksy. Lopulta pojat tutustuvat, varsin vastentahtoisesti, ja autio mökki yhdistää lopulta kaikki neljä. Onko pojista tytöille apua vai haittaa ja kuka löytää karkulaiset ensimmäisenä?

Pako on pieni ja lyhyt kirja, jonka sisältöön kirjailija on saanut mahtumaan paljon asiaa ja tapahtumia. Erilaisista lähtökohdista tulevat nuoret kohtaavat toisensa ja kokemus taitaa olla hyvin silmiä avaava. Ulkoiset puitteet eivät välttämättä kerro mitään siitä miten ihmisillä todellisuudessa menee, eikä hyväosaiselle toisaalta välttämättä tule edes mieleen, että jollakulla toisella voi olla vaikeuksia. Aina on myös mahdollista oppia ja muuttaa asioita, ainakin omalla kohdallaan. Jos saa mahdollisuuden ymmärtää, että elää voi eri tavallakin kuin siihen asti, tai eri tavalla kuin vaikka omat vanhemmat, voi muutos olla jo aluillaan.
 

Docherty, Helen: Abrakaseepra

Mäkelä 2015
Kirjoittanut Helen Docherty
Kuvittanut Thomas Docherty
Suomeksi riimitellyt Terhi Leskinen

On Torkkulan kylässä rauhaisaa aina,

kiire ei kenenkään niskassa paina.

Vuodesta toiseen aika vain mataa

ja elämä kitkuttaa hiljaista rataa.

Eräänä rauhallisena päivänä uneliaaseen pieneen Torkkulan kylään saapuu Abrakaseepran taikashow, ja saa asukkaat innostumaan. Seepra pystyttää lavansa torille muiden katsellessa vieressä jännittyneinä ja illalla koittaa esityksen aika. Koko kylä on kerääntynyt torille ihmettelemään ja seepraneitonen saa suuren suosion.

Ainoa, jota vähän kismittää on vuohi. Sitä harmittaa, että uusi tulokas tuntuu kokonaan vievän muiden eläinten huomion. Eläimet haluavat kiittää seepraa lahjoilla hienosta esityksestä ja show tuntuu kiinnostavan niitä ilta toisensa jälkeen. Päivisinkin seepran ympärille kerääntyy suuri joukko eläimiä kuuntelemaan sen tarinoita, eikä kukaan enää vietäkään aikaansa vuohen laivalla. Muut jopa pyytävät seepraa jäämään kylään, ja reissuelämään kyllästynyt seepra suostuu mielellään, mutta vuohelle tämä on viimeinen pisara. Se alkaa punoa juonta.



"Kaunainen vuohi samaa levyä soittaa
ja pikkuhiljaa eläimet puolelleen voittaa."

 

Seepralla on oudot raidat, toteaa vuohi. Ja kun vuohi riittävän pitkään kuiskuttaa vuorollaan jokaisen eläimen korvaan, että on se seepra aika kumma, alkaa se tuntua siltä muistakin. Seepran suosio laskee, ja kohta vuohi jo tyytyväisenä naputtelee puuhun kyltin: "raidat kielletty". Surullinen seepra lähtee matkoihinsa hiljaa yön pimeydessä.

 

"Vuohi veneestä loikkaa ja polskii rantaan,
sitten nöyrästi anellen kyykistyy santaan."

Seuraavana aamuna seepra on poissa ja kylän lapset suruissaan. Itse asiassa vuohi huomaa koko kylän surevan seepran lähtöä, ja tajuaa tehneensä jotain todella tyhmää. Miten asian saisikaan korjattua? Yhteispelillä, koko porukalla, vauhdilla takaa-ajoon! Onneksi seepra löytyy ja on anteeksiantavainen. Vuohi oppii, ettei kateuden kannata antaa ottaa valtaa. Kylästä kyllä löytyy tilaa ja tehtävää molemmille, ja taianomaiset illat saavat jatkua kaikkien ilona.

 

Hallava, Anna: Sammakkoprinsessa

WSOY 2015












Anna Hallavan esikoisteos Sammakkoprinsessa tarjoaa kevyttä ja hauskaa viihdettä nuorille, pienellä yliluonnollisella vivahteella, ja käy se hyvin tällaiselle vähän vanhemmallekin. Chick-lit on aikuisten kaunokirjallisuudessa ollut viime vuosina suosiossa, ja Sammakkoprinsessa menee aikalailla samantyyppiseen kategoriaan nuortenkirjallisuuden puolella.

Sammakkoprinsessan pääosassa on kohta 14 täyttävä Ofelia, joka haaveilee samaa koulua käyvästä Jetrosta. Jetro on hänen mielestään kaikinpuolin ihana, ja puheisiinkin Ofelia välillä aina pääsee, mutta juuri silloin suusta tuntuu aina purskahtavan kaikenlaista noloa ja asiaankuulumatonta. Parhaiden kavereiden, rauhallisen Esterin ja itsevarman Kukan, kanssa Ofelia voi onneksi suunnitella parhaita lähestymistaktiikoita ja pohtia, josko se Jetrokin olisi yhtä ihastunut, mutta vain ujo. Ofelian suurin ja tärkein lähiaikojen tavoite on päästä suutelemaan Jetroa, tai ehkä vaikka jotakuta muutakin, kunhan nyt vain ensisuudelma toteutuisi.

Ofelian 14-vuotissyntymäpäivänä hänen vanhemmillaan on asiaa. He myöntävät, että juttu olisi ehkä ollut hyvä kertoa jo aiemmin, mutta tässä se nyt tulee: Ofelian isä on ihminen, ja äiti keiju, mikä tarkoittaa, että Ofelia on puoliksi keiju, ja itseasiassa keijuprinsessa. Keijupuoli hänessä syttyy eloon tasan 14 vuotta syntymähetkestä, ja aika moni asia muuttuu, vaikka Ofelia yrittää taistella kaikin voimin vastaan. Toiveen ensisuudelmasta tämä käänne muuttaa enemmän kuin haastavaksi sillä Ofelian keijukummitäti on antanut tälle jo syntyessä lahjan, josta ei voi kieltäytyä. Rakkauden Tuntemisen lahja tietää kantajalleen suurta onnea tosirakkautensa kanssa, mutta vain tosirakkautensa kanssa, ja muiden suutelemisesta seuraa liuta sammakoksi muuttuvia poikia. Montako kokeilua Ofelia tarvitsee ennen kuin uskoo...?

Keijuprinsessa Ofelia yrittää tasapainotella oman maailmansa ja keijumaailman välillä. Yhtäkkiä hän on prinsessa, jonka pitäisi opetella hovietikettiä, ja mahtua iltapukuun, vaikka ihan tavismaailmakin on teinille riittävän hankalaa. Oma ulkonäkö häiritsee, eikä prinsessan viehkeydestä ole tietoakaan, mutta sellaista kai se helposti on nuoren pään sisällä: ainainen kömpelö ja itseensä tyytymätön olo. Ofelian tarina jää tässä kirjassa aika hauskasti kesken, ja seuraava osa Operaatio Huulituli on tiedossa 2016.

Huet-Gomez, Christelle: Rakastan sinua, pikkusisko!

Kirjoittanut Christelle Huet-Gomez
Kuvittanut Séverine Duchesne
Suomentanut Suvi Clarke
Vaukirja 2014









Pompo pitää itseään maatilan onnekkaimpana poikasena. Se on äitinsä ainoa ja aivan erityinen aarre. Äidin oma pieni ainokainen, jonka ei tarvitse huolehtia pikkusisaruksista niinkuin maatilan muiden eläinlasten. Pompon kaikkien kavereiden täytyy pitää huolta sisaruksistaan, kun taas Pompo voi rauhassa keskittyä omiin puuhiinsa.











Mikä järkytys sitten onkaan, kun eräänä päivänä Pompo huomaa äitinsä hautovan uutta munaa. Pompo ei halua siskoa tai veljeä. Se haluaa edelleen olla äidin ainokainen! Äiti pyytää Pompoa vahtimaan munaa hetken aikaa, ja kiukkuinen Pompo näkee tilaisuutensa tulleen. Se päättää hankkiutua munasta eroon, niin ettei sitä kukaan enää löydä, ja Pompo saa edelleen olla äidin ainoa.

No, homma on helpommin sanottu kuin tehty, ja monta konstia täytyy Pompon koittaa ennen kuin tarina päätyy ratkaisuunsa. Ja lopulta se pikkusisko saattaa ehkä sittenkin olla ihan kiva ja rakas, ja mustasukkaisuus olikin ihan turhaa.

 

Lönn, Pasi: Aavetanssi

Tammi 2015












Konstaapeli Veijo Muusi pyytää Jakkea ja Makea apuun henkirikostutkimuksessa. Näyttää kovasti siltä, että poikien koulun vahtimestari "Lapamake" on joutunut uhriksi kesämökillään, tai ainakin todisteet viittaavat siihen suuntaan, mutta ruumis on kateissa. "Lapamake" on pojille ihan tuttu mies, joten tämän kohtalo tuntuu tosi pahalta, mutta selvitettävähän juttu tietysti on.

Poliisin resurssit ovat rajalliset, ja välillä pojista tuntuu, että jutun hyväksi pitäisi voida tehdä enemmän kuin mihin poliisi pystyy. Onneksi Jakkella ja Makella on terävät päät ja riittävästi rämäpäisyyttä ottaa homma hoidettavakseen. Eräältä autiolta mökiltä löytyy todisteita, joiden valossa pojat uskovat murhaajan olleen paikalla, ja ehkä vielä palaavankin. Mökillä on myös nähty aavemaista liikehdintää, mutta eihän aaveita ole olemassa, vai onko...?

Jakke ja Make ovat seikkailleet Pasi Lönnin nuortendekkareissa kolmen aiemman kirjan verran, ja Aavetanssi jatkaa samaa vauhdikasta meininkiä. Kirjasta tulevat mieleen monet "vanhojen kunnon poikakirjojen" seikkailut ja sankarit: rehtejä ja reiluja miehenalkuja, keskenään parhaita kavereita, jotka sattuvat sotkeentumaan kaikenlaiseen. Kotona äidit ovat vähän huolissaan, ja ehkä sietää ollakin, mutta lopulta pojat aina selviävät voittajina. Sivussa saatetaan hoitaa kuntoon myös kaverusten yksityiselämän harminpaikat.

Kirjan poliisityöskentely vaikuttaa varsin aidolta, ja niin tietysti pitäisikin kirjailijan ollessa toiselta ammatiltaan poliisi. Kirjan hahmot ovat varsin värikkäitä ja humoristisia, ja vauhtia todellakin riittää niin poliisiveneen kuin Porschenkin kyydissä. Hempeämpääkin puolta hahmoista löytyy. Veijo Muusilla on Minnansa ja rakkauden olemusta pohditaan myös Jakken äitiin liittyen.




Tammi 2009

Tammi 2012

Tammi 2011





Gliori, Debi: Lohikäärme ja pingviini

Mäkelä 2015
Teksti ja kuvitus Debi Gliori
Suomennos Terhi Leskinen
Alkuteos Dragon Loves Penguin

Debi Gliori on onnistunut (taas) tekemään kuvakirjan, joka sulattaa (ainakin tämän kirjastotädin) sydämen. Lempeä kuvitus, hyvä tarina, suloinen karvapallero pääosassa ja se sanoma: rakkaus riittää.

Pieni pingviini Pyry on käymässä nukkumaan, mutta ennen unia se haluaisi vielä kuulla iltasadun. Toiveena sillä on eräs tietty iltasatu, joka kertoo lohikäärmeistä ja pingviineistä, ja jota on sen perheessä kerrottu varmasti jo monenmonta kertaa.

Kauan sitten oli kauas pohjoiseen pigviinien maille tullut asumaan lohikäärmeitä. Oli talviaika ja ne asettuivat tulivuoren lämpöön odottelemaan kevättä. Kun aurinko taas alkoi paistaa ja lämmittää, alkoi lohikäärmeille syntyä munia, kaikille paitsi yhdelle. Mutta kuinka sattuikaan: yksinäinen lohikäärme löysi yksinäisen munan, josta kuoriutui pikku Pirpana. Muiden lohikäärmeiden poikaset oppivat kaikenlaista ja kasvoivat nopeasti isoiksi, mutta pikku Pirpana oli erilainen ja oppi itselleen tärkeitä asioita. Lohikäärmeäiti antoi sille parasta mitä tiesi: aikaa ja rakkautta.

Aikaa kului ja kaikenlaista tapahtui, mutta ikävilläkin asioilla voi olla tarkoituksensa. Yksinäinen ja hyljeksitty Pirpana löysi hyvin pienen munan. Pirpanan äiti oli opettanut sille miten tullaan toimeen, joten nyt se saattoi huolehtia myös munasta. Ja munasta kuoriutui pikkupingviini, jolle Pirpana antoi samoja asioita, joita oli itse saanut lohikäärmeäidiltään: aikaa ja rakkautta.

Minä olin se muna ja sinä olit pikku Pirpana! Pyry sanoi. Juuri niin, äiti sanoi.

 

Sitten on vihdoin aika sanoa Pyrylle hyvää yötä. Vai suostuukohan mummi kertomaan tarinan vielä kertaalleen...

Van Wagenen, Maya: Suosittu : omaelämäkerta

Karisto 2015












Maya Van Wagenenin omaelämäkerta kertoo yhdestä kouluvuodesta, jolloin 13-vuotias tyttö päättää nousta koulussaan suosituksi 1950-luvulla ilmestyneen oppaan ohjein. Tai ainakin testata olisiko se mahdollista. Samalla hän kirjaa ylös tapahtumia ja mietteitään ja kirjoittaa niistä sitten kirjan. Kuulostaako uskomattomalta? No niin minustakin, mutta taitaa tuo olla täyttä totta!

Maya Van Wagenen on koulunsa sosiaalisessa arvoasteikossa aika lailla pohjilla muiden syystä tai toisesta hyljeksittyjen tyyppien kanssa. Suosituimpia ovat lentopalloilijat ja jalkapalloilijat, ja välille mahtuu esimerkiksi orkesterinörttejä ja taidegoottityttöjä, eikä kenellekään tulisi mieleen rikkoa näiden ryhmittymien rajoja ja tuppautua itselleen "sopimattomaan" seuraan.

Betty Cornellin opaskirja suosiota tavoittelevalle teinille vuodelta 1951 tarttui aikoinaan Mayan isän mukaan kirpputorilta ja päätyy lopulta Mayalle. Perhe naureskelee kirjan ohjeille, mutta sitten äiti saa idean: mitä jos kokeilisit? Tottakai Maya kieltäytyy, mutta ajatus jää hautumaan ja lopulta hän päättää tosiaan kokeilla. Maya aloittaa helpoimmista ohjeista, sellaisista joiden noudattamista muut ihmiset eivät heti huomaa, ja etenee vähitellen, kuukausi kuukaudelta, asioihin, jotka väistämättä tulevat huomatuiksi. Ohjeita löytyy niin hiustenlaitosta ja meikkauksesta, pukeutumisesta, laihduttamisesta, ryhdistä, asenteesta kuin monesta muustakin aiheesta.

Mayan täytyy olla aika erikoislaatuinen ja todella rohkea nuori. Veikkaan, että aika harva 13-vuotias lähtisi toteuttamaan vastaavaa. Saati sitten kirjoittaisi kokemuksistaan kirjaa. Mayalla vaikuttaa olevan varsin vahva itseluottamus ja taustallaan perheen vahva tuki. Hän osaa myös nauraa itselleen ja kertoo kaikesta pieni pilke silmäkulmassa, joten kirja on varsin mukavaa luettavaa. Mutta mitä kokeilusta ja kirjasta sitten lopulta jää käteen? Maya pohtii paljon suosion olemusta ja sitä miksi joku on suosittu ja toinen ei, ja mitä suosittuna oleminen oikeastaan tarkoittaa. Hän myös yrittää selvittää pitävätkö suosittuina pidetyt tyypit itseään suosittuna vai eivät, ja yleensä eivät. Kaikilla on omat epävarmuutensa, oli ulkokuori ja ulkopuolisten mielikuva millainen tahansa. Sen sijaan, että pitää kiinni ennakkokäsityksistään ja jättää tutustumatta ihmisiin, kannattaisikin nostaa katse tuntemattoman silmiin, hymyillä ja mennä kysymään mitä kuuluu (vaikka kuinka pelottaisi). Sitä saattaa huomata kaataneensa muutaman näkymättömän raja-aidan ja tulleensa itsekin suosituksi.

Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz

Art House, 2011

Kirjoittanut: L. Frank Baum
Kuvittanut: W. W. Denslow
Suomentanut: Tuomas Nevanlinna

Tämän kertaista esittelykirjaa, Ihmemaa Ozia, ei voi oikein sanoa uutuudeksi, mutta kiistämätön amerikkalainen klassikko se on. Lyman Frank Baum kirjoitti sen yli sata vuotta sitten, vuonna 1900. L. Frank Baum (1856-1919) oli amerikkalainen kirjailija, jonka kuuluisin teos Ihmemaa Oz on. Kaiken kaikkiaan hän kirjoitti 15 Ozin maailmaan sijoittuvaa lastenkirjaa. Kirjan pohjalta tehtiin samanniminen musikaalielokuva v. 1939 ja uusimpana tulokkaana on v. 2013 ensi-iltansa saanut Sam Raimin ohjaama fantasiaelokuva Mahtava Oz, joka on sovitus sekä kirjasta että vanhasta musikaalista. Kirjan tarinaa on esitetty paljon teatterilavoillakin, myös Suomessa.  

Pieni Dorothy-tyttö asuu Kansasin paahtuneella preerialla Henry-setänsä ja Em-tätinsä luona. Nämä ovat raskaan työn uuvuttamia maanviljelijöitä. Onneksi tytöllä on seuranaan pieni, leikkisä Toto-koira. Eräänä päivänä pyörremyrsky tempaa Dorothyn ja Toton mukaansa ja he heräävät aivan uusissa maisemissa Munskottien maassa. Dorothy ikävöi kotiinsa ja kuulee, että Oz, suuri velho, voisi auttaa häntä palaamaan kotiin. Niinpä Dorothy ja Toto lähtevät keltatiilistä tietä pitkin kohti maagista Smaragdikaupunkia ja matkalla he saavat seurakseen Peltimetsurin, pelkurimaisen Leijonan ja Variksenpelättimen.

Variksenpelätin haluaa pyytää Ozilta itselleen aivot, Peltimetsuri sydämen ja Leijona rohkeutta.

Dorothy oli matkan edetessä vaipunut siinä määrin ajatuksiinsa, ettei huomannut, että Pelätin oli taas kompastunut koloon ja kierinyt tienposkeen. Sen oli jopa huudettava Dorothya tulemaan apuun.

"Mikset vain kiertänyt koloa?" Peltimetsuri kysyi.

"En tiedä tarpeeksi", vastasi Pelätin iloisesti. "Pääni on katsos täynnä olkia ja siinä onkin syy siihen, miksi olen menossa Ozin luo pyytämään aivoja."

"Aa, nyt ymmärrän", sanoi Peltimetsuri. "Mutta loppujen lopuksi aivot eivät ole maailman tärkein asia."

"Onko sinulla aivoja?" Pelätin uteli.

"Ei, pääni on typötyhjä", vastasi Peltimetsuri, "mutta aikoinaan minulla oli aivot ja sydän myös. Kokeiltuani molempia haluaisin paljon mieluummin sydämen."

Jännittävällä matkallaan seurue tapaa monenlaisia otuksia ja olentoja, mm. noitia, siipisimpansseja, vinkkelöitä, kalidaheja, kvanttuleita, lekapäitä ja posliinisen kaupungin asukkaita.  

Suuri velho osoittautuu lopulta vähän erilaiseksi kuin aluksi luultiin, mutta kaikesta huolimatta asiat järjestyvät ja Pelätin, Peltimetsuri ja Leijona saavat velholta sen, mitä luulevat itseltään puuttuvan. Oikeasti matka on antanut pelokkaalle Leijonalle itseluottamusta. Kirja korostaa yhteistyötä ja esim. Leijonan kohdalla opetuksena voisi olla, että todellinen rohkeus on sitä, että uskaltaa kohdata vaaran vaikka pelottaisi. Leijona päätyykin villieläinten kuninkaaksi, Pelätin Smaragdikaupungin hallitsijaksi ja Peltimetsuri vinkkelöiden valtiaaksi. Lopulta ystävykset heittävät toisilleen haikeat jäähyväiset ja Dorothykin koirineen pääsee kotiin Kansasiin.  

Päädyin esittelemään Ihmemaa Ozia, koska siitä ilmestyi neljä vuotta sitten uusi suomenkielinen käännös. Ensimmäistä kertaa suomenkielisessä laitoksessa on käytetty alkuperäisiä William Wallace Denslow'n kuvia. Kirjassa on seurattu muutenkin alkuperäisteoksen asettelua. Siinä on mukana kokosivun kuvia, joihin suomalaisessa laitoksessa on lisätty vielä kuvateksti kääntöpuolelle. Nämä tekstit saattavat aluksi tehdä lukukokemuksesta vähän sekavan ennen kuin tajuaa, että taustan tekstit kannattaa hypätä yli, koska ne löytyvät myös varsinaisesta kertomuksesta.

L. Frank Baum luonnehti itse tarinaansa seuraavasti:

"Ihmemaa Oz pyrkii olemaan uudenaikainen satu, jossa on säilytetty hämmästys ja ilo ja josta sydänsurut ja painajaiset on poistettu".

Kirja tarjoaa kuitenkin jännitystä ja viihdykettä niin lapsille kuin aikuisillekin. Tuomas Nevanlinnan taitava suomennos soljuu sujuvasti. Kaiken kaikkiaan Ihmemaa Oz tuntuu kestäneen aikaa paremmin kuin monet muut vanhat lastenkirjat.

Lukuviikko: Lastenkirjallisuutta lukemassa

Lukukeskuksen lukuviikko-kampanja on meneillään kuluvalla viikolla eli 20-26.4.2015. Kampanjan tarkoituksena on innostaa lapsia ja nuoria lukemisen pariin, ja kampanjan teemana on tänä vuonna "Minä lukijana."

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu haastoi bloggareita mukaan kirjoittamaan esimerkiksi itsestään lastenkirjallisuuden lukijana tai lapsesta lukijana, joko lapsen itsensä kirjoittamana tai aikuisen ylöskirjaamana. Innostuin ja jututin kotona 5-vuotiastani, ja mietin vähän omaakin lukijuuttani. Kiitos haasteesta!

 

5-vuotiaani mielestä tarinat ovat kivoja, kun "kuulee mielikuvitusta", mikä onkin mielestäni aika hyvin sanottu. Olemme pikkuhiljaa siirtyneet kuvakirjoista myös sellaisiin satukirjoihin, joissa ei niinkään ole kuvitusta ja tarinat pitää/saa nähdä (tai kuulla) mielikuvituksessaan. Päiväkodissa luetaan myös paljon, ja lapset sekä haluavat, että heille luetaan että osaavat myös vaatia ja muistuttaa siitä.

 

Itsekin olen aina nauttinut mielikuvitukseni tuottamasta kuvituksesta luettuihin tarinoihin. Vieläkin muistan miltä näytti Polvan Tiina-kirjojen mummolan pihapiiri tai Jouko Sorvan Salaperäisen harmaahaivenen tapahtumapaikat. Toki esimerkiksi Sorvan kirja muistuu mieleen myös siksi, että palaan siihen ja moniin muihin lapsuuden kirjoihin edelleen aika ajoin... Ei ole mitään syytä miksei aikuinen voisi nauttia lasten- tai nuortenkirjoista, ja minulla ne ovat luettujen enemmistössä uutuuksienkin osalta.

 

Lapseni  tykkää omien sanojensa mukaan lukea itsekseen eli katsella "valtavien ja isojen" kirjojen tekstejä (ja kuvia varmastikin). Kenties hän tarkoittaa erästä paksua prinsessatarinakokoelmaa tai isokokoisia iltasatukirjojamme. Kirjaimet ovat hänestä todella kiinnostavia ja niitä hän tykkää opetella, mutta lukeminen ei vielä onnistu. Toisaalta tutut tarinat hän osaa hyvin ulkomuistista tai tarinoita voi itse kehitellä kirjojen kuvien pohjalta ja sitten vaikka "lukea" ääneen pikkusiskolle. 

 

Minä opin lukemaan ekaluokalla ja kokonaisen kirjan lukeminen tuntui ensin hankalalta ja pitkäkestoiselta projektilta. Sitten kun homma lähti sujumaan luinkin kaiken mahdollisen. Ensin oman kodin kirjahyllyt läpi ja aika pian kirjaston, ja sillä tiellä olen. Kirjaston suurkuluttaja edelleen, ja nyt jopa töissä sellaisessa, ja kirjastosta lainaan lähes kaiken mitä meillä kotona luetaan. Voi kuinka toivoisinkaan, että kaikki lapset pääsisivät yli siitä alun hankaluudesta ja löytäisivät tarinoiden ihmeellisen maailman!

 

Parhaissa kirjoissa on "onnellinen loppu ja hurja alku", sanoi tyttäreni. Allekirjoitan tämän ihan täysin. On ihanaa kun kirja tavalla tai toisella imaisee mukaansa heti alusta, kuljettaa mukanaan tarinan käänteissä irti päästämättä, ja päätyy onnelliseen loppuun. Tai sopivaan. Mutta yleensä onnelliseen. Ja sitten voi taas tarttua seuraavaan kirjaan.

 

Kuronen, Kirsti: Paha puuska

Karisto 2015












Kirsti Kurosen Paha puuska on lyhyt (75 s.) runomainen kertomus hyvin vaikuttavalla sisällöllä. Tarina on todentuntuinen ja uskottava kuvaus läheisen menettämisen kokemuksesta, ja siitä epätoivosta, kun jälkeen jääneisiin kysymyksiin ei löydy vastauksia, mutta myös surusta selviämisestä ja elämän jatkumisesta. Koskettavasti Kuronen tuo esiin myös nuoren elämän kipukohtia. Niitä asioita, jotka saattavat myllertää mielessä aiheuttaen suurtakin ahdistusta, pahoja puuskia.


               pahasta puuskasta ei koskaan tiedä
               aina se yllättää:
               tulee sunnuntaiaamuna sänkyyn
               tai Pessin kanssa lenkillä
               kesken Kaupungin valojen
               uimahallissa
               Pohjantähden alla
               koulun ruokalassa
               jyrkänteellä
               juhannuksena
               voitetun matsin jälkeen
               kun makaan nurmikolla ja tarkkailen siilejä

               siinä minä pelkään elämää

               säikyn tulevaa
                             jos ei ketään koskaan
                             jos väärät lauseet
                             jos astun ohi
                             jos en tyydy

                             jos kummajainen

               arvotonta
                             ulkopuolista
                                           nollafiilis

               paha puuska
               aina onnistumista väkevämpi
               aina pikimusta, iloton


Hillan veli, Lauri, menee junan alle koulun jälkeen, seiskaluokan ekana päivänä. Vuotta vanhempi Hilla on aina pitänyt pikkuveljeä vähän ärsyttävänä, tyyppinä jolla on oudot kiinnostuksen kohteet ja jonka toivoisi mieluummin pysyvän poissa tieltä, mutta ei sen nyt kuolla olisi kuulunut! Ja olihan se tärkeä, ei vain tullut sille sitä sanotuksi. Ensimmäisenä Hillan pään täyttävät kysymykset: mitä ihmettä tapahtui, mitä se oikein ajatteli, miksi?


               syksy talvi kevät
               hälläväliä kaikki
               paitsi Laurin pään ymmärtäminen:
               pakko selvittää, kysellä, tietää
               miksi helvetissä, miksimiksimiksi?
               ei yhtäkään järkevää vastausta,
               pelkkä ruma ja pusertava turhuus

               miettikää, turhuus!


Varmaa tietoa Laurin aivoituksista ei ole kellään. Kukaan ei ole huomannut mitään etukäteen, mutta kaikki miettivät ja kyselevät samoja asioita. Oliko se tahallista, oliko se vahinko ja voiko asiasta syyttää jotakuta? Olisiko pitänyt huomata jotain, tehdä jotakin toisin, pystyä estämään? Oliko kyseessä pitkään hautunut päätös vai hetken mielijohde – paha puuska? Perhe, ystävät ja sukulaiset yrittävät ymmärtää ja selviytyä jokainen tavallaan.

Hilla on ottanut tavakseen istua metsässä Laurin näyttämällä kivellä vain kuulostelemassa metsää. Hassu harrastus, eikä hän ikinä Laurille myöntänyt, että veljen idea olikin hyvä, mutta nyt se tarjoaa sekä hyvän paikan purkaa rauhassa ajatuksiaan että saada yhteys veljeen. Kivellä Hilla ensimmäisen kerran "kuulee" Laurin äänen, ja siitä eteenpäin Lauri kulkeekin Hillan mukana elämän isoissa ja pienissä tapahtumissa.


               hengittelen hetken ja toisen
               ja kuulen sen
               ne odottaa sua koulussa
               kannattais mennä
               turpa kiinni, sä olet kuollut!

               vedän jalat kippuraan
               painan posken polveen
               ja alan nyppiä sammalta

               sori, en mä ollut tarkoituksella tyly, sano jotain
               ei sammalta saa nyhtää, se on ikiaikaista
               olisikin


Hillan ja vanhempien ensimmäinen vuosi menee sumussa, mutta sitten alkaa helpottaa. Tavalla tai toisella kaikki jatkavat elämäänsä ja Lauria muistellaan lämmöllä vuosienkin päästä. Hän ei koskaan unohdu, vaikka suru ja ikävä vähitellen helpottavatkin.
 

Walliams, David: Herra Lemu

Tammi 2014

Herra Lemusta kertova kirja julkaistiin jo viime vuonna, mutta jostain syystä tartuin itse siihen vasta nyt. Ja kirja pääsi kyllä suoraan omaan vinkkauskoriini! Vinkkasin viime viikolla Roald Dahlin kirjoja yhdelle luokalle (ja taisin innostua niistäkin aika toden teolla), ja kun Walliamsia mainostetaan "uutena Roald Dahlina", niin pakkohan kirjaan oli tarttua. Täytyy myös mainita, että kirjan on suomentanut mm. Harry Pottereiden suomentajana tunnetuksi tullut Jaana Kapari-Jatta, joka on taas kerran tehnyt hyvää työtä. Kirjat on kuvittanut Quentin Blake, jonka tyyli sopii hyvin yhteen Walliamsin kanssa.

Herra Lemu lemusi. Ja löyhkäsi. Ja jos voi sanoa, että löyhkälemusi, niin sitä myös. Hän oli maailman lemuavista lemuavin lemuaja. 

Lemu on pahimman lajista hajua. Lemu on pahempaa kuin löyhkä. Ja löyhkä on pahempaa kuin haisu. Ja haisu on pahempaa kuin katku. Ja katkukin helposti nyrpistää nenän. 

Ei ollut herra Lemun vika, että hän lemusi. Hänhän oli kuitenkin kulkuri.

Herra Lemu on siis kulkuri, joka majailee puistonpenkillä pienen koiransa Herttuattaren kanssa. Kukaan ei tiennyt, mistä he oikein olivat ilmestynyt siihen, mutta kaikki olivat herra Lemulle enimmäkseen kilttejä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan pysähtynyt juttelemaan hänen kanssaan, koska "mikään tässä maailmassa ei itse asiassa haissut yhtä pahalta kuin herra Lemu.". 

Kunnes yhtenä päivänä pieni Chloe-tyttö keräsi rohkeutensa ja meni juttelemaan kulkurille. Chloe ajeli vanhempiensa autossa joka päivä herra Lemun ohi (hän kävi koulua yksityisessä hienostokoulussa), ja aina Chloe ihmetteli, mistä mies oli puistonpenkille tullut ja ennen kaikkea miksi. Chloella ei ollut paljon ystäviä, sillä häntä kiusattiin koulussa, eikä kotonakaan sujunut paljon paremmin. Hänen äitinsä keskittyi pelkästään parlamenttiehdokkuuteensa ja Chloen siskoon Annabelleen, eikä Chloen taitoja tarinoiden kirjoittajana pidetty kovinkaan kummoisina.

Ja niin herra Lemu ja Chloe vähitellen ystävystyivät, vaikka Chloe ei asiasta voinut kenellekään kertoa. Eihän hänen perheensä olisi hyväksynyt kulkuria sopivaksi ystäväksi! Mutta kun Chloen äidin poliittisessa ohjelmassa halutaan mm. kieltää kaikki kodittomat eli "rähjä-roopet", täytyy Chloen tarttua toimeen: herra Lemu nimittäin muuttaa Chloen perheen puutarhavajaan. Asiahan ei kovin kauaa salassa pysy, ja herra Lemu onnistuu aiheuttamaan hämmennystä paitsi Chloen perheessä, myös ihan kansakunnan ylimmällä tasolla.

Walliamsin lastenkirjoissa on mukana yhteiskunnallista kannanottoa ja eriarvoisuutta mutta myös rutkasti huumoria. Tyyliltään se kieltämättä muistuttaa Roald Dahlin suorasukaista kerrontaa. Asioita ei hyssytellä, mutta loppujen lopuksi kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin.

Veirto, Kalle: Sählymestarit: Jyrsijöiden haaste

Karisto 2015

Olen kaipaillut alakoululaisille sopivia urheilukirjoja, ja kuin tilauksesta Kalle Veirto julkaisi ensimmäisen osan Sählymestarit - nuortenkirjasarjaan. Veirto on muutenkin hyvin tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut mm. Henkka & Kivimutka - sarjaa. Salibandyyn liittyvä nuortenkirja Säbätalvi ilmestyi viime vuonna, ja myös Sählymestarit jatkaa salibandy-linjalla - tällä kertaa kohderyhmänä on kuitenkin vähän nuoremmat lukijat. Kirja jatkaa taattua Veirtomaista tyyliä, jossa suoraa puhetta, huumoria ja tapahtumia on yhdistetty sopivasti keskenään.

Jyrsijöiden haaste on sarjan avausosa, joka jääkin sen verran kesken, että heti perään voisikin lukea jo seuraavan osan. Vilppu, Leksa ja Tapio päättävät nöyryyttävään murskatappioon päättyneen tossufutis-ottelun jälkeen, että he keskittyvät tietokonepeleihin ja jättävät oikean urheilun muille.

Sitten tulee kuitenkin synkkä ja myrskyinen yö, jonka jälkeen tapahtumat alkavatkin vyöryä vauhdilla eteenpäin. Löytyvät sählymailat, sopiva turnaus ja ihan oikea valmentajakin sekä pari hyvää vahvistusta, jotka nekin tosin ovat 10-vuotias pikkupoika ja ruotsalainen tyttö. Mutta miten umpisurkeista sähläreistä valmennetaan varteenotettavia mestariehdokkaita?

Tiesin joukkueestamme yhden luonnollisen parin: Anette ja Elvis. Se homma toimi tack så mycket, oikein kauniisti. Minä, Leksa ja Tappi olimme toista maata. Me muodostimme epäsäännöllisen kolmion, jonka sivuina olivat iso apulantapussi, heinäseiväs ja pieni apulantapussi.

Vaikka olin viikon aikana oppinut yhtä sun toista sählystä, en uskonut voivani auttaa muita kaukalossa, en edes tehdä vastustajan oloa vaikeaksi. En ollut kehittynyt Jyrsijöiden veroiseksi. En myöskään Juhani "Tami" Oksasen ja Paulus "Pellu" Multasaaren, en lähellekään.

Millainen pelaaja saatoin parhaana päivänä olla? Kun asiaa oli jyystetty satoja kertoja, olin oppinut ampumaan suoraan syötöstä ja maalia kohden.

Olin siis mahdollinen maalintekijä.

Siitä oli pitkä matka siihen, että todella tekisin maalin. 

Langreuter, Jutta: Kaverit kaikesta huolimatta

Lasten Keskus 2015
Teksti Jutta Langreuter
Kuvat Stefanie Dahle
Suomennos Maisa Tonteri

 

Sisarukset. Monesti ne kaikkein läheisimmät, kaikkein rakkaimmat – ja kaikkein ärsyttävimmät...

 

Josse Jänis on saanut ystävänsä Leenan luokseen kylään, mutta kuinkas onkaan käynyt! Leena leikkiikin vain Jossen siskojen, Meten ja Martan, kanssa, ja vielä kaikenlaisia tyhmiä tyttöjen leikkejä. Yrittävät tytöt saada Josseakin mukaan, mutta Jossea harmittaa ja murjotuttaa, ja hän tekee parhaansa pilatakseen muiden leikit. Tytöt saavat nopeasti tarpeekseen Jossesta ja päättävät loikkia muualle leikkimään.

 

Onneksi Jossekin saa leikkikaverin, kun paikalle saapuu Mauri Mäyrä. Kultalastissa olevaa junaa väijyvät rosvot odottelevat jo pusikossa, kun pojat yhtäkkiä huomaavat taivaan tummenneen. Josselle tulee hätä! Mette ja Martta pelkäävät ukkosta, ja Jossen täytyy äkkiä saada heidät turvaan. Mitäpä väliä sillä, että juuri äsken riideltiin ja siskot tuntuivat maailman tyhmimmiltä. Sisaruksista täytyy silti pitää huolta!

Josse pinkaisee hurjaan juoksuun ja etsii Metteä, Marttaa ja Leenaa kaikista keksimistään paikoista. Juuri ajoissa hän löytää tytöt, ja he ehtivät takaisin kotiin ennen myrskyä. Sovinto on tehty jo aiemmin – olihan veli niin kiva, että ajatteli siskojaan, vaikka häntä pelotti itseäänkin – mutta sen kunniaksi kaikki saavat vielä porkkanat Jossen salapiilosta.

Emmett, Jonathan: Possun pulma

Kustannus-Mäkelä Oy, 2015

Kirjoittanut: Jonathan Emmett
Kuvittanut: Vanessa Cabban
Suomentanut: Raija Rintamäki

Ulkonäkökriittisenä nykyaikana on virkistävää tutustua possuun, joka on tyytyväinen ulkonäköönsä. Possuthan ovat siistejä eläimiä ja myös kirjan nasu haluaa pitää itsensä putipuhtaana. Mutta kuten selviää, se on paitsi siisti, myös melko turhamainen.

Eräänä kauniina kesäaamuna Mäkelän maatilalla Possu maiskuttelee kirsikoita hyvällä ruokahalulla, mutta - voi kauhistus - istuu vahingossa kirsikan päälle. Possu saa puhtoiseen kylkeensä kirkkaanpunaisen tahran, joka saa sen aivan pois tolaltaan:

"Huutava vääryys!" se vinkuu.

Maatilan muut eläimet yrittävät vuorotellen auttaa sitä parhaansa mukaan, mutta Possu joutuu ojasta allikkoon: tahra vain suurenee suurenemistaan.

Vuohi on syönyt punajuurta ja vain levittää tahraa,

Lehmä hakee puhdistukseen mopin, jossa onkin traktoriöljyä ja

Lammas kaataa tahralle shampoota, joka osoittautuukin värjäysaineeksi!

Lopulta lähinnä mustikkaa muistuttava, kauttaaltaan sininen Possu kipittää häpeissään latoon piiloon ja uskaltautuu sieltä ulos vasta pimeän tullen. Pimeässä se kuitenkin putoaa isoon mutalammikkoon ja on yltä päältä mudassa.

Seuraavana aamuna muut kotieläimet etsivät turhaan Possua. Ne löytävät lopulta vain ison mutaläjän, joka alkaa jupista Possun äänellä.

Muta on onneksi imenyt itseensä kaiken lian ja värin ja auringon kuivattamana se alkaa karista Possusta isoina palasina. Lopputuloksena Possu on puhtaampi kuin koskaan ennen ja kaikki on hyvin. Ainakin hetken aikaa...

Kirjassa viehättää erityisesti hauska tarina, joka muistuttaa rakenteeltaan hieman vanhoja satuja. Tilanne muuttuu komediallisesti koko ajan hullummaksi ja hullummaksi. Ainakin meillä kotona kirja nauratti minun lisäkseni jopa kriittistä 10-vuotiasta koeyleisöä, vaikka kuvakirja onkin suunnattu vähän pienemmille lapsille.

Englantilainen Jonathan Emmett (s. 1965) on kirjoittanut yli 50 lastenkirjaa, joista osa on käännetty myös suomeksi. Samaista possua on seurattu jo aikaisemmin kirjassa Possun pöksyt.

Ruohonen, Laura: Yökyöpelit ja Allakka pullakka

Otava 2008

Pikku kakkosen lauantaiaamuissa pyörii parhaillaan Yökyöpelit-sarja. Joku on saattanutkin huomata, että lastenohjelma pohjautuu Laura Ruohosen kirjoittamiin ja Erika Kallasmaan kuvittamiin lasten lorukirjoihin Allakka Pullakka ja Yökyöpelit.

Laura Ruohosen mielikuvitukselliset runot ja Erika Kallasmaan hauska kuvitus täydentävät toisiaan ja tuloksena on erilainen, hauska ja sanoilla leikittelevät lasten runokirja. Vai mitäs sanot tästä Mahtimummeli määrää -runosta:

Mahtimummeli määrää:

"Ei kukaan saa tehdä väärää, 

ei herjata, ei sotia,

ei ottaa liikaa totia." 

Mahtimummeli säätää:

"Pitää karvanaamat häätää.

 Vappua pidetään jouluna, 

 koirankoppia kouluna.

Kaikki yöt pitää valvoa 

ja mummeleita palvoa."

Erilaisia hahmoja löytyy laidasta laitaan, yllä olevan mahtimummelin lisäksi mm. Sir Kasimir Koi. Yökyöpeleitä ja Allakka Pullakkaa löytyy monista kirjastoista sekä erillisinä kirjoina että yhteisniteenä. 

Lisätietoa Yökyöpelit-sarjasta 
http://yle.fi/aihe/ohjelma/yokyopelit

Heinonen, Henna Helmi: Miisan kaksoisaxel & Miisa voittaa kultaa

Tammi 2014

Miisan kaksoisaxel on Henna Helmi Heinosen kirjoittama ensimmäinen nuortenkirja, ja se sijoittuu taitoluistelun maailmaan. Jatko-osa kirjalle saatiin, kun Miisa voittaa kultaa ilmestyi jokin aika sitten. 

Miisa on yläkoulua käyvä tyttö, joka harrastaa taitoluistelua. Miisan perheeseen kuuluvat äidin ja isän lisäksi myös taitoluistelua ja urheilua harrastavat isoveli ja pikkusisko. Yhdessä parhaan ystävänsä Katan kanssa kaverukset jakavat paitsi taitoluisteluharrastuksen, myös kaikki elämän ilot ja surut. Aina ei kuitenkaan ystävyyskään ole niin yksinkertaista, kuten ei moni muukaan asia nuoruudessa. Milloin on vanhempien kanssa riitaa ja milloin sisarukset saavat raivon partaalle. Myös Miisan ihastus Anton aiheuttaa ristiriitaisia tunteita..

Miisa-kirjoissa käsitellään suurimmaksi osaksi aivan tavallisia nuorten asioita: ystävyyttä, harrastusta, perhettä ja ihastumisia. Heinonen on kuitenkin osannut kirjoittaa kirjat todella sujuvasti ja lukija todella pystyy samaistumaan Miisan tunteisiin. Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan monenmoiset asiat painavat mieltä ja saavat tunteet heittelemään.

Heinonen kirjoittaa myös taitavasti taitoluistelun ja urheiluharrastuksen maailmasta, mikä tekee kirjasta myös mielenkiintoisan luettavan. Urheiluharrastukseen kuuluu myös monenlaisia tunteita - onnistumisen iloa ja häviämistä, harjoittelua ja yrittämistä ja itsensä ylittämistä. Itse myös urheilua harrastaneena tietää, miten paljon urheilu antaa, mutta myös ottaa, joten Miisan tunteisiin on helppo samaistua. 

Tammi 2015

Yhtäkkiä oli ollut vain Miisa ja jää. Hänen ikuinen ystävänsä. 

Aloitusasento, kädet ranteista kaarelle, jalat ristiin. 

Sitten oli alkanut musiikki, kädet olivat tehneet mitä niiden piti, jalat olivat lähteneet liikkeelle, eikä Miisa ollut ajatellut enää yhtään mitään. Hän ei ollut ehtinyt tai muistanut miettiä epäonnistumista, ei muuta kuin ajatella seuraavaa askelta, hyppyä, liukua, piruettia.