28. lokakuuta 2011

Webster, Sheryl: Nipsu-hiiren kaulaliina

Kuvitus Caroline Pedler
Nipsu-hiiri on jo pitkään seurannut miten talon emäntä neuloo ja samalla kuiskailee erikoisia sanoja: ”Yksi oikein, yksi nurin, kaksi yhteen.” Nyt emäntä on heittänyt yhden vääränvärisen lankakerän pois, ja kukas muukaan sen onnistuu nappaamaan kuin Nipsu. Nipsulla on nyt ihanaa superpehmoista villalankaa ja sen ystävä, Helmi-siili, avustaa sopivien puikkojen löytymisessä. Kotiin asti Nipsu ei millään malta odottaa vaan sen täytyy jo matkalla kokeilla, ja kunhan taikasanat vielä muistaa sanoa, alkaa silmukoitakin syntyä.

Innoissaan Nipsu neuloo samalla kun kävelee kohti kotia. Neuloessa tarkkaavaisuus saattaa tietysti hieman herpaantua ja onkin hyvä, että ystäviä sattuu juuri sopiville kohdin pelastamaan pulasta. Lanka lepattaa ja liehuu ja puikot kilisevät ja kalisevat. Lopulta Nipsu saapuu kotiin. Neulominen voi olla koukuttavaa, eikä Nipsukaan malta mennä nukkumaan. Vielä vähän ja vielä vähän, ja huomaamatta neuloessa menee koko yö.

Ai niin, huivihan Nipsun neulomuksesta syntyy ja se tulee aina vain pidemmäksi – kunnes lanka viimein loppuu. Olisi mahtavaa mennä näyttämään huivia ystäville, mutta Nipsu on huomaamattaan neulonut itsensä jumiin. Onneksi nuo samaiset ystävät ovat taas paikalla sopivalla hetkellä ja ehkä yhdessä valtavan pitkälle, lämpimälle ja superpehmoiselle huiville keksitään myös käyttöä. Lumihiutaleet kun alkavat jo leijailla taivaalta ja talvi tehdä tuloaan.

Suloisten eläinhahmojen ja pehmeiden värien lisäksi kirjan kuvituksesta löytyy juju: sitä kannattaa myös koskettaa. Neule kulkee mukana joka aukeamalla ja on samettisen pehmeää. Niinhän sitä oikeitakin lankoja ja neulomuksia on ihana hypistellä, niin että miksei sitten myös tätä.

21. lokakuuta 2011

Pehkonen, Kirsi: Aloituskiekko

Hilla on pelannut koko ikänsä jääkiekkoa kotikylän jätkien kanssa. Korttelikaukalolle hän meni ensin isoveljen perässä ja nykyään mukana kulkee pikkuveli. Varusteetkin siirtyivät perintönä isoveljeltä, joten hokkarit jalassa oli luontevampaa alkaa pelaamaan kuin harjoitella esimerkiksi taitoluistelua. Kaukalossa kaikki ovat tasa-arvoisia ja pojat ovat tottuneet Hillan mukanaoloon, joten vakiokävijöistä sitä ei ihmettele kukaan. Vieraammille ihmisille harrastusta saa joskus selitellä, eikä Hilla voi käsittää mitä väliä sillä on vaikka tyttö nyt sitten sattuu pitämään jääkiekosta, ja olemaan siinä vielä hyväkin. Koulussa samalla luokalla vaikuttava kolmen tytön pissisliiga ainakin saa huutelunaiheita Hillan harrastuksesta, mutta onneksi on olemassa paras kaveri Noora. Kahdestaan kiusaajia on helpompi kestää.

Eräänä iltana kaukalolla on uutta porukkaa, isä ja kaksi poikaa, jotka pyytävät päästä peliin mukaan. Uudet pelaajat otetaan mielellään vastaan, tuttujen kuviot kun voivat olla jo liiankin tuttuja. Pelin loputtua vieras mies esittelee itsensä Hillalle. Hän on lähikaupungin liigaseuran, Kiekkosusien, juniorivastaava. Seurassa on hänen mukaansa käynnistelty tyttöjoukkueita ja Hilla sopisi D-junnuihin. Hölmistynyt Hilla saa yhteystiedot ja pyynnön soitella, mutta ei oikein tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. Kiekkosudet olisi kova juttu, mutta hän ei edes ollut tiennyt tyttöjoukkueiden olemassaolosta. Saati sitten ikinä ajatellut pelaavansa muuten kuin korttelikaukalolla, tuttujen tyyppien kanssa. Hilla päättää tutkia asiaa, kunhan onnistuu saamaan vuoron perheen nettikoneelta, ja yllätyksekseen huomaa miehen juttujen olleen tosia. Pitäisiköhän joukkueeseen oikeasti yrittää mukaan?

Noora on ehdottomasti sitä mieltä, että Hillan ainoa oikea paikka on jääkiekkojoukkueessa. Jos Hilla ei ota Kiekkosusiin yhteyttä, tekee Noora sen hänen puolestaan. Oli joukkueessa sitten tosi hyviä ja treenattuja tyttöjä, joille Hilla ei voisi pärjätä tai toinen pissisliiga, pitäisi hommaa ainakin kokeilla. Voisihan olla, että huonojen vaihtoehtojen sijaan joukkue olisikin täynnä hyviä tyyppejä. Ja Hilla tietää olevansa hyvä, ainakin korttelikaukalolla. Kun Hilla toivotetaan tervetulleeksi harjoituksiin, jää vielä yksi ongelma ratkaistavaksi, miten hän kulkee 50 kilometrin matkan kaupunkiin? Kerta vielä menee isän tai äidin kyydillä, mutta entä sitten kun harjoituksia olisi monet viikossa, ja entä kun eteen aukeaa mahdollisuus siirtyä urheiluluokalle, samaisen 50 kilometrin päähän. Äiti ainakin tulee vastustamaan ajatusta. Onneksi on Nooran kaltainen hyvä ystävä, joka ainakin yrittää päihittää kaikki esteet, vaikka yhdellä jalalla…

Aloituskiekko aloittaa 13-vuotiaista Hillasta ja Noorasta kertovan urheilullisen kirjasarjan. Kirjailija tavoittaa hyvin nuorten ajatusmaailman. Kaverien ja rakkaan harrastuksen tärkeyden, ja toisaalta luokan ikävien tyyppien inhottavuuden – ja voitonriemun kun niille saakin pistettyä kampoihin… Romantiikkaa ei juuri tästä kirjasta löydy, tai ainakaan kyläkoulun vaihtoehdot eivät juuri Hillaa ja Nooraa kiinnosta. Eri asia ovat sitten Kiekkosusien poikajunnut, jotka jo vilahtavat kirjan loppupuolella, ja saavat mitä todennäköisimmin suuremman osan seuraavissa kirjoissa.

14. lokakuuta 2011

Dyer, Sarah: Hirmun hauska päivä töissä

Pikkuinen Hirmu pääsee tänään isän kanssa töihin. Kunhan isä on lukenut aamun urheilumuutiset ja on valittu sopivat kravatit, niin päästään lähtemään. Aamuruuhkassa on hurja tungos. Monenlaiset ja monen väriset, hieman ehkä joitain tuntemiamme eläimiä muistuttavat oliot päristelevät menemään skoottereilla, potkulaidoilla ja olisikohan tuo yksi vaikka mäkiauto. Kuka tietää? Aamuisen kaupungin harmaa siluetti vain vilisee taustalla ja isää näyttää vähän hirvittävän. Hänen matkustustyyliään en kyllä suosittele kenellekään…

Työpaikalla on ensimmäisenä todella tärkeä kokous, ja pöydän ympärille näyttää kerääntyneen työmatkalta tuttua porukkaa. Tarjolla on keksiä ja kahvia ja muistiinpanojakin tehdään, sekä varmastikin hyvin tärkeitä päätöksiä. Isä viettää töissä myös paljon aikaa tietokoneella, mutta ei silti näytä pärjäävän Hirmulle pelissä.

Ruokatunnilla kaikki jonottavat tarjottimineen ruokalan linjastolla. Saakohan täällä ottaa itse vai annosteleeko ruokalan täti? Perunat näyttävät tehneen kauppansa, joku muu ei ehkä niinkään. Ruokatunnin jälkeen Hirmulla on tilaisuus ottaa nokoset, eikä isäkään kovin pirteältä näytä, mutta työt painavat päälle.

Työpäivän jälkeenkin on vielä monenlaista ohjelmaa, täytyy esimerkiksi käydä säästöpos… eikun siis pankissa, ja sitten kaikki haluavat yhtä aikaa kotiin. Taas on aikamoinen ruuhka. Hirmun mielestä päivä oli tosi kiva ja mikään ei ollut vaikeaa. Hän ei voi käsittää miksi isä aina valittaa työstään. Huomenna hän kuitenkin aikoo jäädä äidin kanssa kotiin. Ja äidillä se vasta näyttää helppoa olevankin…vai mitä luulet?

Työpäivä näyttää lapsen näkökulmasta aivan toiselta kuin aikuisen, mutta tämä kirja saattaa kuitenkin antaa jonkinlaisen käsityksen siitä mitä ne vanhemmat siellä päivät pitkät tekevät. Ainakin jos toimistotyöstä on kysymys. Kirjailija-kuvittajan omintakeinen tyyli on hauskaa katseltavaa. Hänen lempityöskentelymuodoikseen mainitaan pastelliliidut, muste, värikynät ja kollaasitekniikka ja taitaa olla niin, että niitä kaikkia on tässä kirjassa käytetty.

7. lokakuuta 2011

Isto, Sanna: Tinka ja Taika

Kuvitus Julia Vuori
Tinkan ja Taikan mummo on tulossa vierailulle. Tytöt olivat vielä niin pieniä edellisen visiitin aikaan, etteivät oikeastaan muista siitä tai mummostaan mitään. Vuosien varrella postikortteja on saapunut säännöllisesti milloin mistäkin maailman kolkasta ja viimeisimmässä mummo oli ilmoittanut päivämäärän, jolloin aikoi saapua.

Talo on puunattu putipuhtaaksi ja äidin ylpeys, puutarha, on kaunis kuin mikä. Sitten vain odotellaan, ja yhtäkkiä kadulta kuuluukin hevosten kavioiden kopsetta. Mummo ilmaantuu portista matka-arkkuineen, mutta hevosia ei enää näy missään, kun Tinka ja Taika käyvät kurkkaamassa. Matka-arkku taas on niin painava, ettei isä saa sitä hievahtamaankaan.

Mummo osoittautuu tosi mukavaksi, mutta Tinka ja Taika ovat alkaneet epäillä, ettei hän olekaan ihan tavallinen mummo… Isäkin on sitä mieltä, että anopin vierailuissa on aina ollut jotain erikoista. Tytöistä olisi mahtavaa päästä kurkistamaan mummon matka-arkun sisälle. Se varmasti ratkaisisi koko arvoituksen ja kaikki salaisuudet paljastuisivat, mutta harmi kun arkku on tiukasti lukossa. Tinka ei kuitenkaan malta olla yrittämättä, ja monenlaista taikasanaa ja loitsua kokeiltuaan hän saa lopulta arkun auki. Selvästikin kyseessä on taika-arkku, sillä sieltä löytyy aivan kokonainen oma maailmansa.

Jos mummo taika-arkkuineen siis oikeasti on noita, on äiti noidan tytär (ja itse myös noita) ja Tinka ja Taika ovat noidan tyttärentyttäriä eli myös noitia! Miksi ihmeessä äiti siis ei käytä taikavoimiaan esimerkiksi kotiaskareisiin, vaan pakottaa tytötkin siivoamaan ja tekemään kaikkea muuta tylsää. Taikomisen sijaan äiti aina kertoo tarinaa lapsuuden kaveristaan Valpurista, joka ei saanut lapsena oppia mitään, eikä osannut solmia edes kengännauhojaan, ja kärsi asiasta vielä aikuisenakin. Äidistä sellainen olisi kamalaa, kun taas tyttöjen mielestä Valpurin lapsuus oli varmasti ihana.

Talossa ja pihapiirissä alkaa tapahtua yhä oudompia asioita. Hevospehmolelu Lilli näyttää oppineen puhumaan ja tarinaan sotkeutuu vielä yksi epäilyttävä kaupustelija, joka pyrkii väkisin taloon sisälle. Tuntuu jopa siltä, että mummo taitaa tuntea tyypin entuudestaan, eikä ole mielissään tämän ilmaantumisesta. Paljastuvatko salaisuudet ja saavatko tytöt suojeltua mummon omaisuutta oudolta tunkeilijalta?

Julia Vuoren värikylläinen kuvitus vie lukijan keskelle hyväntuulista, taikuutta täynnä olevaa seikkailua. Sanna Iston esikoisteos sisältää tomerien päähenkilöiden lisäksi oivaltavaa ja huumoripitoista kieltä, jota on ilo lukea. Tätä lastenromaania suositellaan yli 6-vuotiaille.