28. syyskuuta 2012

HODGKINSON, JO: Ystäväni Niilo

Teksti ja kuvitus: Jo Hodgkinson
Suomennos: Terhi Leskinen

Mäkelä (2012)

Jo Hodgkinson on palkittu kuvittaja, joka on toiminut mm. Istanbulin kansainvälisessä koulussa kuvataiteen opettajana. Hänen ensimmäinen teoksensa Eläinten kykykisa ilmestyi suomeksi 2010. Ystäväni Niilo on Hodgkinsonin toinen teos.

Eetu on täysin kyllästynyt vanhempiensa uuteen harrastukseen eli taikomiseen. Etenkin kun useimmat taiat epäonnistuvat pahasti… Äidin käyttämät pullot salaperäisine sisältöineen herättävät Eetussa kuitenkin pelonsekaista kiinnostusta.

     Kun hän uskaltaa
     lähemmäs hiipiä,
hän näkee kärpäsen siipiä,
  vihreitä liskon suomuja
ja etanan, jolla on juomuja.

”Voi äiti, ethän vain surmaa tätä
tai yksin pimeään kaappiin jätä!”

Eetu ottaa etanan lemmikikseen ja alkaa kutsua sitä Niiloksi. Niilo oppii lukemaan, leikkimään ja jopa rullalautailemaan (kypärä päässä, bravo!), mutta vanhemmat eivät arvosta etanaa lemmikkinä lainkaan. He loitsivat Eetun eteen omasta mielestään kiinnostavampia eläimiä, jotka kaikki ovat tosi isoja eli valaan, norsun ja tiikerin. Eetua mikään ei horjuta: hänen ystävänsä on Niilo. Tämä on kuitenkin poistunut kotoa murhemielin ja itsensä hylätyksi tuntien, mikä puolestaan hermostuttaa Eetun. Syntyy hurja mylläkkä, jonka keskellä isä miltei tulee syödyksi, kunnes urhea ja neuvokas Niilo palaa pelastamaan tilanteen. Tässä vaiheessa Eetun vanhemmatkin ovat oppineet jotain:

     Ei loitsuihin kannata haaskata aikaa.
On ystävyys kaikkein parasta taikaa.

Kirjan kuvituksessa on käytetty kirkkaita ja puhtaita perusvärejä. Henkilöiden vaihtuviin ilmeisiin kannattaa kiinnittää huomiota ja myös yksityiskohtiin keskeisten tapahtumien ulkopuolella, kuten Niilon puuhiin sivun alalaidassa. Kirjan sanoma aidosta ystävyydestä on suloinen.

21. syyskuuta 2012

Tapola, Katri: Pieni prinssisatu

Kuvitus: Pelliccioni, Sanna
Tammi (2012)
Sarja-asun suunittelu: Rusanen, Eevaliina

Pieni prinsessasatu -kirjasta tutut kaverukset Kaisa ja Pauli jatkavat elämäänsä uudessa kirjassa. Siinä kuin Pieni prinsessasatu oli ulkoasultaan vaaleanpunainen unelma, tässä kirjassa on kannen valtaväri sininen. Väri liittyy tietysti teoksen onkimisteemaan, mutta onko poikamaisen sinisen valinta kuitenkaan pelkkä sattuma?

Pauli on hyvä keräämään mitä vaan. Hän on kerännyt rasiaan monta matoa. Lasipurkissa hänellä on sammakonpoikia. Taskuistakin löytyy kaikea sitä mitä pikkupojan taskuista voi kuvitella löytyvän:

 - Värikkäitä karkkipapereita, joista on taiteltu veneitä, Kaisa ihasteli. - On myös simpukoita, Pauli sanoi. - Ja ruuveja ja muttereita ja kumilenkkejä ja pullonkorkkeja. Ja lasihelmiä ja kaiken maailman kolikoita. Ja sitten vielä siimaa.

Kuvitus on toteutettu jännittävästi yhdistelemällä leikkaa-liimaa-tekniikkaa ja piirroksia. Esimerkiksi taskusta löytyneeseen siimaan tehty kaulakoru esitetään kankaan tai tapetin päällä.



Tammenterho-sarjan olomuoto sopii hyvin pieneen käteen. Kirjat vaikuttavat myös melko tukevilta.Tekijät näyttävät ajatelleen myös aikuista lukijaa uudistamalla prinssiteemaan liittyvää kuvastoa. Ainakin itse viihdytyin esimerkiksi prinssin ratsusta, joka kuvassa paljastuu keppihevoseksi.

14. syyskuuta 2012

RAITTILA, KAISA & PIKKUJÄMSÄ, MATTI: Pikku-Päkän purjopäivä

Teksti: Kaisa Raittila
Kuvat: Matti Pikkujämsä

Lasten Keskus (2012)

Toimittaja ja kirjailija Kaisa Raittilan ensimmäinen kuvakirja on nimeltään Pikku Päkän purjopäivä. Se on mielikuvituksellinen ja vauhdikas katsaus pienen vaaleansinisen Päkä-karitsan iloihin ja suruihin yhden päivän aikana. Jo aamulla herätessä Päkää purjottaa ja päivä on porkkanaa eikä pinaattiin piiloutuminen auta asiaa. Jonkin aikaa Päkä on surkea kuin silli ja murheinen kuin milli ja päästää ilmoille pitkän itkun komerosta, kunnes päivän puuhat auttavat katsomaan naurun ikkunasta. Päkä onkii lohdutuksia, syö sokerisia sanoja ja pehmeän silityksen poskeen pujottaa. Ennen pitkää hän onkin iloinen kuin inkivääri ja huutaa harmaalle hois! Illalla pörkö ja petohammas hieman pelottavat, mutta lopulta Päkä unisena kuin uu pistää purjot pois.

Kirjassa on sanaleikkejä, sanaväännöksiä ja uudissanoja. Välillä puhutaan runomitassa, välillä nakataan ilmoille irrallisia lyhyitä lauseita ja välillä huudahdellaan. Aikuisesta lukijasta tuntuu suurimman osan aikaa, ettei tekstissä ole mieltä eikä tarkoitusta, vaan kaikki on puhdasta non-sensea. Jokaiselle tekee kuitenkin hyvää ajatusten tuulettaminen ja totutusta poikkeavien asioiden yhdistäminen - ehkäpä heinä todellakin hyppii. Lapsella ei ennakkoluuloja ole, vaan häntä tällainen vinksahtaneisuus miellyttää. Esimerkiksi kolmivuotias tyttö nauroi hervottomasti joka kerta tämän runon kohdalla:
Päkä puristaa
pullaa.
Pullasta
kasvaa kihara.
 
Matti Pikkujämsän kuvitus on yhtä villiä kuin Raittilan teksti. Värit peilaavat Päkän tunteita ja vaihtuvat pastelleista kirkkaisiin ja hyvin tummiin. Yksityiskohtia ei ole liikaa, mutta silti joka sivulta löytää oivallettavaa. Kihara pulla on korvapuusti.


7. syyskuuta 2012

Fupz Aakeson, Kim: Tyttö ja ihmeelliset korvat

Kuvittanut Salla Savolainen
Tammi (2012)
Suomentanut Outi Menna

Kun olin pieni, minua kiusattiin hörökorvieni takia. Pojat haukkuivat minua Dumboksi ja arvelivat, että minusta tulisi loistava maalivahti. Korvani täyttäisivät koko maalin niin, ettei pallo millään mahtuisi menemään niiden ohi. Ei auttanut, vaikka kotiväki lohdutti, että ottavassa asennossa olevat korvani ovat oikein hyvät. Olisin halunnut, että korvani olisivat olleet samanlaiset kuin muillakin. Tyttö ja ihmeelliset korvat -kirjan päähenkilön elämää ihmeelliset korvat hallitsevat täysin, vaikka korvien malli onkin vain yksi hänen ominaisuuksistaan.
Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa, ne olivat oikeastaan kauniit, samoin pisamaiset kasvot ja kihara tukka. Mutta korvat, voi herttinen sentään. Ne olivat sitäkin ihmeellisemmät.
Tytön korvat olivat jättimäisen suuret ja koko lailla kellertävät.  Ja mikäs siinä, onhan keltainen toisinaan nätti väri ja sopii täydellisesti sitruunavaahtoon tai verhoihin tai vaikka kevyisiin kesähousuihin. Mutta ei korviin, kiitos vain, sääli maailman hulluimman näköistä tyttöä.
Ihmisillä oli tapana tuijottaa tyttöä ja kuiskutella keskenään. Tyttö pahoitti tästä mielensä, eikä hän lopulta enää suostunut lähtemään ulos. Hän vain nökötti kotona. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, jos aina vain nököttää kotona eikä opi tuntemaan ketään.

Ja kun ei tunne ketään, joutuu nököttämään ypöyksin, eikä rumana ja ypöyksinäisenä ole mukava olla. Ei sitten pätkän vertaa.
Tyttö käytti aikansa tuijottamalla televisiota. Sisäkuvissa tytön seurana on ainoastaan kissa. Ihmettelen, miten vanha tyttö on, kun hän ilmeisesti saa katsella yökaudet televisiota eikä kukaan ilmeisesti edes komenna häntä korjaamaan pitsalaatikkotorniaan pois. Yksinäistä ja surkeaa tytön elämä epäilemättä on.

Maailman hulluimman näköinen tyttö uskoi vakaasti, ettei tilanne voisi muuttua ainakaan huonompaan suuntaan. Mutta hän oli väärässä. Kaikki muuttui vielä paljon surullisemmaksi ja murheellisemmaksi. Kuinka niin saattoi käydä? Ajatella, hänen korvansa venyivät entisestään. Ne kasvoivat ja niihin ilmestyi vihreitä täpliä. Nyt hänellä oli maailman isoimmat korvat, ja vielä kirjavatkin!
Voiko tällainen tarina mitenkään päättyä hyvin? Hanki kirja käsiisi, ja katso itse!

Kim Fupz Aakeson on kirjan takakansitekstin mukaan Tanskan tunnetuimpia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Hän on tehnyt Salla Savolaisen kanssa yhteistyötä jo kuvakirjassa Tyttö joka muisti kaiken (2009).