19. joulukuuta 2014

Teräs, Mila: Olga Orava ja metsän salaisuus

Teksti: Mila Teräs
Kuvat: Karoliina Pertamo
Lasten Keskus 2014









Värikylläinen kansi houkuttelee avaamaan kirjan ja ottamaan selvää Olga Oravan seikkailuista ja metsän salaisuudesta. Värien runsaus jatkuu läpi koko tarinan, ja Olga ja sen tapaamat metsän asukit on kuvattu mukavasti lähietäisyydeltä. Aivan kuin lukija olisi myös ihmettelemässä vastaan tulevia asioita pienen oravan silmin. Tekstistä löytyy ihania lauseita ja sanoja, joita haluaa jäädä makustelemaan, kuten soukat sääret tai heleähelmainen koivu. Myös eläinten nimet ovat mainioita.

Metsä oli suuri, ja se lauloi, surisi, suhisi ja liversi.
Olga Orava kurkistaa pesästään ja lähtee ihmettelemään ja katselemaan keväistä metsää, jossa surisee ja livertää. Olgan äiti sanoo kaikkien laulavan metsän salaisuudesta, ja että salaisuus on jokaisen itse löydettävissä. Olga katsoo kuitenkin parhaimmaksi kysellä kokeneemmilta, ja saa päivän mittaan monia vastauksia. Rouva Sini Tiaisen mielipide kiteytyy punapilkullisiin muniin, kun taas Erkko Kuoriainen uskoo kirjoihin ja oppimiseen.

Toukka oli virkannut itselleen hienon makuupussin. Kotelonsa sisällä se aikoi kutoa itselleen siivet unien langoista.
Toukka Perhosella on mielessään unia ja unelmia, ja toisaalla odotetaan kiihkeästi kaunista päivää ja aurinkoa. Olga miettii onko metsän salaisuus jokin näistä vai sittenkin joku muu? Olga kiipeilee oksilla ja hyppelee sinne tänne. Se näkee kaikenlaista ja pohdiskelee metsän salaisuuden arvoitusta. Kun ilta pimenee ja on aika palata äitioravan luokse, on Olgalla mukanaan paljon kysymyksiä. Osaakohan äiti vastata, ja mikä voisi lopulta olla se oikea metsän salaisuus?


Olga Orava ja metsän salaisuus oli vuoden 2014 Finlandia Junior -ehdokkaana.

12. joulukuuta 2014

Willis, Jeanne: Emma Possusen lelukoulu





Kirjoittanut: Jeanne Willis
Kuvittanut: Vanessa Cabban
Suomentanut: Raija Rintamäki
Mäkelä 2014






 
"Tervetuloa lelukouluun!" sanoo Emma Possunen aloitellessaan oppituntia. Innokkaina oppilaina paikalle ovat saapuneet mm. robotti Pelti-Pentti, nukke Ninni ja Pörhelö, joka taitaa olla jonkinlainen pehmo. Tänään on tarkoitus oppia lapsista: mitä lapset ovat ja miten ne käyttäytyvät. Jokainen lelu päätyy todennäköisesti jossain vaiheessa jollekin lapselle leikkikaveriksi, joten lelujen pitää tietää miten heidän kanssaan selviää.
 
 
Kirjan idea on hauska, ja siinä käydään lelujen näkökulmasta läpi esimerkiksi lasten ja lelujen eroja. Emma Possunen kertoo vauvojen pissaavan vaippaan, ja joku leluista toivoisi pystyvänsä samaan. Kasvaminen taas ei tunnukaan hauskalta ominaisuudelta, koska hienot vaatteethan jäisivät sitten pieneksi.
 
Lelujen koulupäivä jatkuu, ja ennen seuraavaa harjoitusta kaikille oppilaille jaetaan turvakypärät. Hassut hatut vähän ihmetyttävät, mutta niille löytyy hyvä selitys: nyt harjoitellaan putoamista. Leluhan saattaa joutua vaikka maahan viskatuksi, joten täytyy osata laskeutua turvallisesti. Lelujen heittely saa lapset vaikuttamaan leluista vähän tuhmilta ja pelottavilta, mutta Emma selittää sen olevan vain heidän leikkiään.
 
 
Hienosti lelut suoriutuvat hyppyharjoituksista, kunnes Pelti-Pentille käy pieni vahinko... Kaikki menee lopulta ihan hyvin, ja vahingosta tarjoutuu kätevästi aihe seuraavalle oppitunnille.

5. joulukuuta 2014

Strathie, Chae: Hiiren matka unten maille



Kuvitus: Sebastien Braun
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Mäkelä (2014)
 

 
 
 
 
 
 
 
Pikkuhiiren päässä käy kuhina, niinkuin monella pikkuisella tuppaa käymään, vaikka pitäisi rauhassa painaa päätä tyynyyn. Silmät räpsyvät väkisin auki ja uni ei tule millään. Mitäpä pieni siinä sitten muuta, kuin kömpii ylös sängystä ja tassuttelee pyytämään nukahtamisapua.
 


Äiti ehdottaa lampaiden laskemista, mutta siitä ei ole apua koska tai no, enpä paljastakaan miksi... Sanon vain, että lisää neuvoja tarvitaan isältä ja isoveljeltä, mutta mikään ei oikein tunnu toimivan. Aina vaan ovat pikkuhiiren jalat täynnä sähikäisiä ja sääret sätkivät omia aikojaan niin, ettei uni tule.  

 
 
Onneksi pikkuhiirellä on muiden läheisten lisäksi myös mummu, joka lopulta osaa rauhoittaa kuhinan ja sähinän. Kauniita unia, pikkuinen.
 
 

28. marraskuuta 2014

Veirto, Kalle: Säbätalvi

 
Karisto 2014
19-vuotias Einari "Jäämies" Tallimäki on kuin kuka tahansa lukiolainen. Koulu menee ihan hyvin, ja lukionjälkeiset opiskelusuunnitelmat ovat suurin piirtein selvillä. On tyttöystävä, salibandy ja kaverit. Sitten tulee munattua, ja kaikki muuttuu yhdessä illassa. Skootterin ajamista humalassa seuraa oma ja tyttöystävän loukkaantuminen. Salibandyseura antaa potkut, tyttöystävä ei ole enää tyttöystävä, kaverit välttelevät ja jossain vaiheessa tuleva tuomio saattaa sisältää kymppitonnien korvaukset. Kaupunki ympärillä on jo tuomionsa antanut ja koko tulevaisuus on muutenkin ehkä mennyttä. Virhe kaduttaa toki, isosti, mutta seuraukset Einari on päättänyt kantaa, ja toivoakin on: yksi tietty silminnäkijä voisi todistaa Einarin syyttömyyden itse onnettomuuteen  jos hänet vain löydettäisiin.
 
Kirjan alkaessa onnettomuudesta on kulunut puoli vuotta. Einarin elämä seisoo paikallaan, mutta lukija pääsee tutustumaan itseään ja elämäänsä kuivakan toteavasti ja kutkuttavan humoristisesti kuvailevaan tyyppiin. Yllättäen Einaria lähestyy Heinolalainen kakkosdivaria pelaava salibandyporukka, joka tarjoaa ammattilaissopimusta. Palkka ei ole huikea, mutta siihen kuuluu asunto ja yksi lämmin ruoka päivässä. Äiti kyseenalaistaa kannattaako ”tässä tilanteessa” nyt lähteä yksin vieraalle paikkakunnalle. Einarista taas tuntuu, että jos joskus, niin nimenomaan ”tässä tilanteessa” voisi olla hyvä tutkailla asioita hieman eri kulmasta ja pidemmän matkan päästä. Jos voi elämä muuttua hetkessä huonompaan, voi se muuttua parempaankin.
 
Heinola osoittautuu ihan ok paikaksi (kirjastonkin kirjastonhoitajaisän poika löytää), ja "Jäämies" tuntuu sopeutuvan joukkueeseen varsin nopeasti ja todistavan taitonsa. Salibandya tuntematonkin lukija saa jännittää pelien etenemistä, ja myöhemmin koko joukkueen kohtaloa. Einarin asunto on saunamökki omakotitalon pihalla, ja taloa asuttaa vuokrantantajan suunnilleen Einarin ikäinen tytär, Mini, jonka kanssa hän ystävystyy, ja enemmänkin. Kavereita löytyy myös joukkueesta, ja vähitellen heihin tutustutaan hieman enemmän sillä seurauksella, että ensivaikutelmat karisevat.

Kasvua ja kehitystä tapahtuu, moni asia muuttuu talven aikana, ja sen verran homma ehkä jää keskenkin, että saisimmekohan toisen osan? Ainakin minä haluaisin tavata Einarin uudelleen. Säbätalvi oli mukava lukukokemus ja tykkäsin kirjan kielestä, huumorista ja hahmoista. Puhekieltä olisin vielä kaivannut nuorten hahmojen suuhun.
 
Kalle Veirto, s. 1961, on lahtelainen toimittaja, joka on kirjoittanut paljon urheiluaiheisia nuortenkirjoja, kuten myös Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjaa. Aikuisten romaanejakin häneltä on ilmestynyt jokunen. 

21. marraskuuta 2014

Stark, Ulf & Eriksson, Eva: Suuren metsän joulu

 
WSOY 2014
Ulf Starkin kirjoittamassa ja Eva Erikssonin kuvittamassa joulutarinassa äksy vanha tonttuherra yrittää vakuuttaa itsensä ja muut siitä kuinka hyvä onkaan elellä yksinäisyydessä. Toisaalla tarinassa kurkataan kaniiniperheen kotikolon vilskeeseen ja mietitään yhdessä, että mikäs ihme se joulu on, ja milloin se tulee? Tarinassa on 25 mukavan mittaista lukua, jotka sopivat luettavaksi vaikkapa iltasaduiksi joulun alla. Kuvitus on kaunis, herkkä ja hauska, kuten koko tarina.
 
Pieni, vanha kotitonttu, Kire, elelee omassa rauhassaan kauan sitten asumattomaksi jääneessä pihapiirissä. Päivittäin hän tekee kierroksen rakennuksissa ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa: koemakaa sängyt ja koeratsastaa keinuhevosen. Kire on hieman kireä ja äreä koska tonttujen kuuluu olla sellaisia mutta yksin ollessa saa onneksi tehdä asiat kuten tahtoo. On se vaan hyvä, etteivät kanat ja muut eläimet enää asustele samassa pihassa kiusaa tekemässä. Tontun muistiin palaa kuinka possuakin piti koko ajan olla rapsuttamassa niskasta.
 
Joulukuun ensimmäinen päivä sujuu alkuun aivan kuten sen kuuluukin, mutta sitten Kire kohtaa kierroksellaan kiipeliin jääneen kimalaisen, ja joutuu pelastuspuuhiin. Toki tonttu siitä harmistuu, ja pääsee nurisemaan myöhästymistään seuraavista askareista, mutta kimalainen suhtautuu marinaan tyynesti. Näyttää kovasti siltä, että Kire saa tahtomattaan seuraa talveksi, ja yksinäisyyden tarjoama rauha ja hiljaisuus on menetetty.
 
Hän pysähtyy kimalaisen sängyksi illalla petaamansa rasian luo. Patjaksi hän on pannut karhunsammalta ja peitoksi lehden. Hän vetää lehden syrjään ja tökkäisee kimalaista sormellaan. Kire tökkii niin kauan, että kimalainen herää.
Minähän sanoin, että sinun pitää nukkua! hän ärähtää. No, nyt minun on kai otettava sinut mukaani ulos.
 
Pienen matkan päässä, suuren metsän tammen alla, on kaniinien kotikolo. Siellä käy aikamoinen hyörinä, kun pikkuiset riehuvat ja aikuiset puuhaavat kuka mitäkin. Talvi on tulossa, ja tuuli tuo mukanaan muutakin ihmeellistä: kyltin, jossa lukee TARJOA! HIENO TONT. Mikä ihme se on, ja kuka osaisi lukea siinä olevat kirjaimet?

Me ihmettelemme vain, mikä tämä mahtaa olla. Ja lukeeko siinä jotakin, jonka voi lukea. Jos siis osaa lukea, vaari sanoo.
He ovat laskeneet kyltin maahan koukeropuoli ylöspäin. Pöllö lehahtaa oksalle ja tuijottaa kylttiä kauan.

No, pöllö ei tässä tarinassa ehkä ole aivan se viisas lukutoukka, jona sitä monesti pidetään, mutta tulee kyltti lopulta luetuksi. Ja luonteva päätelmä on, että tonttu on tulossa, ja vieläpä hieno sellainen! Jouluvalmistelut pyöräytetään käyntiin ja aletaan malttamattomina tontun odotteluun. Kaniinien kolossa odotetaan, ja odotetaan, mutta tonttua ei kuulu eikä näy. Lopulta pikkuinen Iina päättää, että jos tonttu ei muuten tule, on lähdettävä hakemaan. Jännittävä seikkailukin saadaan tarinaan vielä ennen kuin koko porukka pääsee yhteiseen lämpöiseen joulujuhlaan.

Ja hyvä, lämmin, hellä! kyyhkynen kujertaa.
Helläkö? isä kysyy.
Sellaista minä olen kuullut puhuttavan, sanoo kyyhkynen, joka aina silloin tällöin käy kaupungissa kääntymässä. Hyvä, lämmin, hellä sellainen pitää kai olla jouluna.

14. marraskuuta 2014

Turtschaninoff, Maria: Maresi : Punaisen luostarin kronikoita

Tammi 2014
Alkuteos: Maresi. Krönikor från Röda klostret
Käsikirjoituksesta suomentanut: Marja Kyrö
Kansi ja ulkoasu: Laura Lyytinen

13-vuotias Maresi Enrentytär on Punaisen luostarin noviisina kolmannenkymmenennentoisen Äidin yhdeksäntenätoista virkavuonna, kun isäänsä pakeneva Jai saapuu syrjäiselle luostarisaarelle. Maresi on läsnä tapahtumissa, jotka seuraavat Jain saapumista, ja vaikka onkin vasta noviisi, hän saa olla se, joka merkitsee kaiken muistiin talletettavaksi luostarin kirjastoon. Kirjan tarina on siis Maresin kertoma ja muistiin merkitsemä.

Punainen luostari sijaitsee Menoksen saarella, jonne on pääsy vain naisilla. Kalastajien kanssa tehdään kyllä kauppaa, mutta laituria pidemmälle miehet eivät tule saaren mystisten voimien pelossa. Eräänä päivänä saarta lähestyy kuitenkin vieras purjelaiva, joka ei ole kalastajien. Onko Jain isä tulossa kostamaan karanneelle tyttärelleen, ja miten käy saaren naisille, jos miehet päättävät rantautua? Suojeleeko Alkuäiti, jumalatar, omiaan?
 
Luostarin sisaret palvovat kolmikasvoista Alkuäitiä: Neitoa, Äitiä ja Akkaa. On riittejä ja tapoja, joita noudatetaan, ja luostarin elämä on täynnä mystiikkaa. Alkuäiti on lempeä ja oikeudenmukainen, samoin kuin luostarin sisaret. Saarella vallitsee ilo ja rauha, vaikka Alkuäidistä löytyy se Akkakin, kuolema.  
 
Sisaret kasvattavat eläimiä, heillä on oliivilehto, viinitarha ja vihannesviljelmät sekä verisimpukoita, joista saa hyvin arvokasta punaista väriä. Verisimpukoilla värjätyillä langoilla ja kankailla käydään kauppaa ulkomaailman kanssa. Yhteys Alkuäitiin on säilynyt saarella vahvana, kaikkeen hänestä lähtöisin olevaan suhtaudutaan kunnioittavasti ja arvostavasti, ja esimerkiksi verisimpukoista pidetään hyvää huolta, jotta ne tuottavat väriä jatkossakin.
 
Luostari on turvapaikka, jonne matkaa hädänalaisia tyttöjä ja naisia pitkienkin matkojen takaa. Jotkut ovat lähteneet kodeistaan nälänhädän ajamina, toiset taas tulevat maista, joissa naiset eivät saa kuulua, näkyä tai oppia mitään, ja se on ollut heille kestämätöntä. Luostari ottaa kaikki vastaan ja tarjoaa turvaa, elannon ja oppia. Jokaisella noviisilla on mahdollisuus valita itselleen sopivin ja kiinnostavin elämänalue, vaikka lääketiede tai maanviljelys, ja siirtyä tämän alan sisaren oppiin. Osa sisarista jää luostariin loppuelämäkseen, mutta heitä kannustetaan myös lähtemään ulos maailmaan. Koulutetut luostarisisaret voivat olla suureksi avuksi alkeellisissa oloissa eläville ihmisille niin maatalouden saralla kuin vaikka sairauksien hoidossa.
 
Jain tarinaa seuratessaan ja kertoessaan Maresi joutuu kamppailemaan myös oman kasvamisensa kanssa. Tieto ja kirjat ovat olleet aina hänelle tärkeitä, mutta riittääkö pelkkä oppiminen sittenkään, vai pitäisikö tietoa hyödyntää jotenkin? Ja miten käy Jain? Hän oli saarelle tullessaan arka ja pelokas, mutta saattaa kyetä ylläviin ratkaisuihin pakon edessä. Koko kirja, mutta etenkin loppu, piti vahvasti otteeessaan, ja sai toivomaan jatkoa. Ei kai luostarin kronikoita voi olla vaan yhtä, eihän?

Kirjan kansi on upea! Laura Lyytinen on selvästi tutustunut kirjaan enemmän kuin pintapuolisesti, ja tavoittanut sen hengen myös ulkoasussa. Maresin luettuaan kannattaa palata vielä tutkimaan kantta, ja kaikkia siinä näkyviä viittauksia kirjan tarinaan. Myös Marja Kyrön suomennos on erinomainen.

Maria Turtschaninoff (Helsinki, 1977) on suomenruotsalainen fantasiakirjailija ja freelance-toimittaja. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri, pääaineenaan ympäristöekologia. Turtschaninoffin kaksi aiempaa kirjaa Arra ja Anaché sijoittuvat samaan fantasiamaailmaan kuin Maresi.

Maresi : Punaisen luostarin kronikoita on ehdolla vuoden 2014 Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan 20.11.2014.

Ja päivityksenä 20.11.2014, että Maresi on vuoden 2014 Finlandia Junior -voittaja!


Tammi 2010
Tammi 2013



7. marraskuuta 2014

Corderoy, Tracey: Juuri sopiva kahdelle

Mäkelä 2014
Kuvittaja Rosalind Beardshaw
Suomentaja Raija Rintamäki

Juuri sopiva kahdelle on suloinen kuvakirja ystävyydestä, ja siitä mitä voi saada, kun uskaltaa vähän heittäytyä ja päästää jonkun lähelleen. Vaikkei edes tietäisi tarvitsevansa ystävää, voi se sittenkin olla juuri sitä mitä eniten kaipaa.

 
 
 
 
Koira säilyttää matkalaukussaan tärkeimpiä aarteitaan ja kantaa laukkua aina mukanaan. Se jopa nukkuu sen päällä, ja huomaa eräänä aamuna yllätyksekseen saaneensa seuraa Hiirestä. Koira kuvittelee, että sillä on laukussaan kaikki mitä se tarvitsee, eikä sen mielestä ainakaan laukun päälle mahdu muita. Onneksi Hiiri saa puhuttua koiran esittelemään aarteitaan ja jakamaan osan päivästäänkin kanssaan. Yllättäen, Hiiren lähdettyä jatkamaan matkaansa, Koirasta tuntuukin siltä kuin jotain puuttuisi.
 
 
 
 
Tartuin tähän kirjaan kuvituksen houkuttelemana. Se on aika rauhallinen ja yksinkertainen, mutta sisältää kuitenkin kivoja yksityiskohtia. Koira ja Hiiri ovat pehmeän, lämpöisen ja sympaattisen näköisiä tapauksia. Koiran ison sinisen matkalaukun tarrat ovat hauskoja ja puiden lehdet hurmaavia. Toki myös itse tarina on suloinen ja lämpöinen, ja jätti hyvälle mielelle.
 
 
 

31. lokakuuta 2014

Gibbs, Abigail: Illallinen vampyyrin kanssa

Otava 2013
Violet Lee, Britannian puolustusministerin 17-vuotias tytär, todistaa murhan Lontoossa Trafalgarin aukiolla biletysillan päätteeksi. Murhia on itse asiassa monta: Violet seuraa varjoista, kuinka kuusi nuorta miestä tappaa raa’asti ja yliluonnollisen helposti kolmekymmentä arpista ja selvästi taistelujen koulimaa vastustajaa. Ainoa todistaja ei jää vampyyreilta huomaamatta, mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä Violet jätetään henkiin ja kaapataan mukaan.

Yön tapahtumat muuttavat Violetin elämän kertaheitolla. Yhtäkkiä hän on vankina valtavassa, ylellisessä kartanossa murhiin kykeneviä, ihmisiä ja eläimiä ravintonaan käyttäviä (kauniita ja aristokraattisia) petoja ympärillään, ja hänen pitäisi vain sopeutua. Sitä hän ei tietenkään tee, vaan taistelee rajusti kaappaajiaan vastaan niin fyysisesti kuin sanallisestikin, ja tekee selväksi syvän inhonsa ja halveksuntansa vampyyreita ja heidän elintapojaan kohtaan.
 
Violet luottaa siihen, että hänet pelastetaan, että isä pelastaa. Hän ei kuitenkaan tiedä mitään taustalla olevasta politikoinnista: tavalliset ihmiset eivät tiedä vampyyreita tai muita ulottuvuuksia ja niissä asuvia olentoja olevan olemassakaan, saati sitten siitä hauraasta rauhasta, joka ihmisten ja vampyyrien välillä vallitsee. Violetin isä valtion johtavassa asemassaan taas tietää, eikä voi riskeerata mitään hyökkäämällä vampyyrien maille tytärtään hakemaan.

Tämän kirjan vampyyrien maailma on julma – julmempi ja raaempi kuin monissa muissa nuortenkirjoissa, vaikka yhteneväisyyksiäkin löytyy. Tämänkin kirjan vampyyrit ovat yliluonnollisen kauniita ja seksikkäitä, ja vaikka Violet parhaansa mukaan yrittää pitäytyä halveksunnassaan, alkaa hän väistämättä tuntea vetoa vampyyriprinssi Kasparia kohtaan. Ehkä kyseessä on Tukholman syndrooma, tai kenties vuosituhansia vanha ennustus alkaa vihdoin toteutua Violet keskiössään. Jääkö Violetille lopulta valinnanvaraa, vai onko hänen kohtalonsa jo sinetöity…

Illallinen vampyyrin kanssa tuo vampyyritarinoihin jonkin verran uusia piirteitä. Ajatus eri ulottuvuuksista, joissa asuu monia muitakin olentoja, on mielenkiintoinen, ja sitä varmasti avataan enemmän The Dark Heroine -sarjan toisessa osassa Autumn Rose. Kuten sanottua, Gibbsin vampyyrit ovat raaempia, kuin nuortenkirjoissa on yleensä nähty. He ovat vaarallisia saalistajia, jotka purevat oikeasti ja tappavat säälimättä. Seksiäkään ei jätetä halun ja himon asteelle, ja sitä kuvaillaan hyvin suorasukaisesti. Kirjan takakannen K-16 maininta on hyvinkin paikallaan.
 
-----

Abigail Gibbs (s.1994), nimimerkki Canse12, alkoi 15-vuotiaana julkaista vampyyritarinaansa netissä, Wattpad.com -palvelussa, yksi luku kerrallaan. Kirjailijan nuoruus ja kokemattomuus näkyykin tarinassa jonkin verran, mutta kohdeyleisö ei ehkä kiinnitä huomiota samoihin asioihin kuin (vähän) vanhempi kirjastotäti. Tarinanpätkät, jotka Gibbs alunperin julkaisi nimellä Dinner with a vampire. Did I mention I’m vegetarian, saivat valtavan määrän lukijoita ja kommentteja. Kirjallisuusagentti huomasi kirjailijalupauksen, ja Gibbs solmi kustannussopimuksen kahdesta kirjasta. Nykyään Gibbs opiskelee englantilaista kirjallisuutta Oxfordin yliopistossa.

 
 

24. lokakuuta 2014

Kaskiaho, Reija: Nikottelua


Myllylahti 2014
Reija Kaskiaho on kirjoittanut herkän, hauskan, rankan ja myös toivoa-antavan kirjan Nikosta, joka ei istu yhteiskunnan määrittelemään muottiin siitä millainen nuoren miehen tulisi olla. Niko ei ole kiinnostunut tytöistä, muttei myöskään koe sopivansa siihen kuvaan, jonka esimerkiksi monet tv-sarjat homomiehistä antavat.

Musta tuntui välillä entistä vaikeammalta elää, kun kaikki luulivat, että mä olin heti asustamassa käsilaukuilla, jos suuni avasin. Mä en voinut alun perinkään tajuta, miten koko homma oli niin älyttömän hankala. Toinen tykkäsi äidistä, toinen tyttärestä ja kolmas sen veljestä, ja sillä sen olisi pitänyt olla selvä.

Homous ei ole mitenkään ihmeellinen asia, mutta silti se joillekin tuntuu olevan. Niko joutuu kärsimään nimittelystä ja jopa väkivallasta, ja vielä vanhojen kaverien taholta. Miksi pitää vihata niin kovasti, vaikka voisi vain antaa toisen olla. Homous ei ole kenenkään vika, eikä hetken mielijohde. Ihminen vaan tuntee mitä tuntee, ja onneksi on myös sellaisia ihmisiä, kuten Nikon paras kaveri Lihis, joille homouden kaltainen asia on merkityksetön.
 
Kirjan kerronta vaihtelee kahden eri ajankohdan välillä. Se seuraa tilannetta, jolloin Niko kertoo homoudestaan vanhemmilleen, ja aikaa paljastuksen jälkeen, kun Nikon täytyy selvitä odottamattomista seurauksista. Joka toisessa luvussa ollaan ajassa vähän myöhemmin, kun asiat ovat vanhempien kanssa taas kunnossa, mutta muu maailma askarruttaa. Niko kaipaa kipeästi läheisyyttä ja vierelleen toista ihmistä, mutta ei tiedä mistä ja miten sellaisen löytäisi. Tai jos löytää, niin miten sen ihmisen kanssa sitten kuuluu olla. Ajatuksissa ovat myös kiusaajat, joiden kohtaamista hän pelkää, eikä syyttä.
 
Mä menen olohuoneeseen, missä äiti ja isä istuvat. Sanon niille urheasti, että nyt on pojalla vähän asiaa ja telkkari kiinni kiitos. Sen jälkeen urheus mureneekin johonkin, ja mä unohdan kaiken, mitä muistilapussa lukee. Mä olen harjoitellut tätä mielessäni jo kauan, muttei se sitten olekaan niin helppoa. Mun kaapin ovi tuntuu raskaalta ja sen saranat narisevat ilkeästi.

Kirjan kieli on sujuvaa ja hauskaa, ja täynnä koukkuja, joita voisi jäädä makustelemaan pitkäksikin aikaa. Niko osaa nauraa itselleen ja saa lukijankin hymähtelemään. Toisaalta lukiessa joutuu kokemaan myös surua ja ihmetystä ihmisten suvaitsemattomuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

17. lokakuuta 2014

Tullet, Hervé: Villit pallot


Tammi 2010
Villit pallot on hauska kuvakirja, joka laittaa lukijan osallistumaan tarinan etenemiseen. Lapsenmielisyyttä (tai lapsia) ehkä tarvitaan mukana leikkimiseen, mutta suosittelisin ohjeiden noudattamista – siten on kaikkein hauskinta.


Tekstiä on hyvin vähän ja yksinkertainen kuvitus on pääosassa. Erivärisiä palloja kehotetaan esimerkiksi painamaan, hankaamaan tai näpäyttämään. Sitten käännetään sivua ja katsotaan mitä saatiin aikaiseksi.
 
 
Kirjaa lukiessa voi opetella laskemista ja värejä tai vaikka oikean ja vasemman käsitteitä: eräässä kohdassa kirjaa käsketään kallistamaan tiettyyn suuntaan, ja mitenköhän seuraavan sivun palloille on käynyt...? No, sen saat tietää lukemalla kirjan.
 
 
Lopussa kysytään josko lukijaa kiinnostaisi aloittaa alusta uudelleen, ja pienten koelukijoiden kanssa olisi tosiaan voinut kyllästymättä ottaa vaikka kuinka monta kierrosta.
 

10. lokakuuta 2014

Ruuska, Kerttu: Elsa uimahallissa

Kuvitus Nadja Sarell

Oppi&ilo 2014
Uimahalliin tutustuminen oli meillä hetki sitten ajankohtaista, ja kuin tilauksesta saapui kirjastoon aihetta sivuava uutuus. Kirjan Elsa on lähdössä ensimmäistä kertaa uimahalliin äidin ja pikkuveljen kanssa, ja asiaan liittyy tietysti monenmoista uutta, ihmeellistä ja jännittävää.

Mitäköhän kaikkea sinne uimahalliin tarvitaan mukaan? Ainakin pyyhkeet, uimapuvut ja laudeliinat, ja kertyy sinne äidin kassiin aika paljon muutakin tavaraa. Mitä sitten täytyy tehdä ennen kuin pääsee itse altaalle? Pukuhuone on jännä paikka kaappeineen, ja avaimessa on hauska avaimenperä. Suihkussakin käydään ennen uima-altaita, ja lopulta sitten päästään pulikoimaan. Elsa harjoittelee hienosti vedessä liikkumista ja olemista.

Kaikkea uimahallireissuun liittyvää kuvaillaan perusteellisesti tässä hauskasti kuvitetussa ja tiedontäyteisessä kuvakirjassa. Lopuksi vielä kerrataan mitä kaikkea sitä mukaan tarvittiinkaan, mitä kuuluu uimahallin sääntöihin ja millä tavoin lapsi voi opetella vedessä olemista. Ainakin koelukija, innokas 5-v., jaksoi kuunnella, katsella ja omaksua tiedon tarkkaan.


8. lokakuuta 2014

Berry, Julie: Kunnes kerron totuuden

Suomentanut Kaisa Katteus
Tammi 2014

"Muista, että olen säästänyt sinut kahdesti."
Tarina on julma, mutta samalla myös kaunis rakkauskertomus. Teksti on kirjoitettu Judithin, kirjan päähenkilön, ajatuksin. Aluksi se saattaa tuntua hankalalta, mutta lopulta siihen tottuu. Kuitenkin kirja pitää sisällän varsin erikoisen rakkaustarinan.


Roswellin kylää ravisuttaa kahden nuoren tytön Judithin ja Lottien katoaminen. Kaksi vuotta myöhemmin Judith palaa kotiin, mutta yksin. Ainoastaan Judith tietää mitä tapahtui, mutta hän ei pysty puhumaan kieli leikattuna. Äiti kieltää Judithia edes yrittämästä puhua.

"Olet palannut runneltuna. Jumala näkee, miksi sinun päällesi on langennut tällainen rangaistus. Mutta kyläläiset varmasti pelkäävät sinua. Sanovat vielä, että olet kirottu. -- Jos häpäiset meidät päästämällä pihauksenkin, saat nukkua täällä haravoiden ja lapioiden keskellä."

Rakkaus lapsuudenystävään Lucasiin sai Judithin taistelemaan hengestään. Judith tosin on epävarma saako vastakaikua.

Yllätit minut sanoillasi. "Tiesin että tulisit takaisin."
Tiesitkö?
Siinä tapauksessa tiesit enemmän kuin minä.
"Kaikki sanoivat, että olit kuollut, mutta minä..."
Nostin katseeni. Me katsoimme toisiamme silmiin.
Mitäs sinä Lucas sanoit, kun muut sanoivat, että olin kuollut? Mitä sinä toivoit?

Judith murtuu, kun kuulee, että Lucas on menossa naimisiin kylän kaunottaren, Marian, kanssa. Ironista kyllä, Mariasta tulee Judithin ainoa ystävä, joka jopa kannustaa ja opettaa Judithia puhumaan. Tietysti salassa.

Samoin kun Judithin rakkaus on vaarassa, myös Roswellia uhkaa väistämätön vaara - sota, jonka voittaminen ilman aseita näyttää mahdottomalta. Silti jokainen mies, myös Lucas, aikovat puolustaa kotiaan. Epätoivoinen Judith haluaa pelastaa rakastettunsa ja palaa painajaisiinsa.

Veren maku, kivun huuto, viimeiset selvät sanat jotka pääsivät huuliltani, hänen juomisesta keltaiset silmänsä, hänen tukahduttava kokonsa, painonsa, hajunsa, kädet jotkaa tarrasivat suuhuni ja leikkasivat pois ääneni.
Voin yhä kääntyä takaisin, mutta nyt minua odottaisi vain tuho.
Tämä ei ole rohkeutta. Tämä on vain sellaisen kuoleman valitsemista, josta voi olla apua sinulle.
Sinä kuolet, ja sitten minä kuolen. Se on yhdenlainen loppu kärsimykselle. Jos taas jäät eloon, menet naimisiin Marian kanssa,ja kuinka voin kulkea talosi ohi joka päivä ja nähdä siellä vaimosi? Varjostaisinko uutta elämääsi läsnäolollani, joka ei ole edes tervetullut? Sinun täytyy elää, vaikka avioliittosi merkitsisi sydämeni kuolemaa.
Mutta jos joku voisi pelastaa sinut - ja koko kaupungin- minä tiedän, kuka se joku on ja missä hän on. Ja minulla saattaa olla jotain, mitä hän haluaa.
Vähitellen kylää sitovat dramaattiset valheet aukenevat ja Judithin kohtalo ratkeaa.



3. lokakuuta 2014

Paretskoi, Jyri: Shell's Angles

Karisto 2013
Henri, Rudi ja Samu ovat parhaat kaverit. Kaikilla jo 15-vuotta mittarissa, tai ainakin melkein, ja riittävän iän myötä haaveissa mopokortti ja mopo. Mopon jälkeen seuraava askel olisi hommata mopon tarakalle tyttöystävä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta saahan sitä haaveilla. Kaikenlaisia ideoita syntyy, kun on vilkas mieli, ja yksi noista kuolemattomista on mopojengin perustaminen. Jengin nimi muodostuu helposti: Shell’s Angles, huoltoaseman kulmilla kun pyöritään, ja sitten puuttuvat enää logo ja liivit.

Henrin suuri ihastus, naapuriluokan Milla, on kuulemma hyvä piirtämään. Sehän voisi varmaan suunnitella pojille logon, ja samalla Henri voisi hurmata itselleen tyttöystävän. Just joo, ei ole aivan todennäköistä, ajattelee Henri, mutta yllättää itsensäkin alkamalla jutella Millalle kirjastossa. Juttu etenee nopeasti: logo syntyy, eka suudelma vaihdetaan ja yhtäkkiä Henrillä on kuin onkin tyttöystävä.

Kauan odotettu kesäloma alkaa ja edessä on vapauden aika. Moporistijengi ratsastaa kommelluksesta ja kepposesta toiseen, keskinäinen naljailu kukoistaa ja tunnelma on hyvin välitön. Parhaille kavereille voi kertoa mitä vain, ikäviäkin asioita, ja kirjan nuoret ovat myös aikuisia kohtaan melko avoimia. Tai ainakin pienen pakon edessä toilailut pystytään kertomaan ja tunnustamaan suoraselkäisesti.

Kirjan huumori on hulvatonta, henkilöhahmoilla on sana hallussa ja pojat taitavat olla poikia aina vaan. Ainakin nämä tapaukset hommaavat itsensä yhä uudelleen mitä mielenkiintoisimpiin tilanteisiin pienestä noloudesta välittämättä, ja täytyy sanoa kerronnan olevan monessa kohdin niin herkullista, että ääneen saa nauraa vesissä silmin.

Tarina muuttuu loppua kohden yllättäen aika rankaksi. Toki jo aiemmin on käsitelty Samun ikävää perhetaustaa, kuten myös Henrin äidin vuosia sitten tapahtunutta kuolemaa, mutta silti seuraava raskaansarjan hölmöily tuli minulle yllätyksenä. Inhimillisyyttä se tietysti on myös, että vaikkei yhtään tarkoita, voi suhteellisen pieni virhearviointi ja ajattelemattomuus johtaakin megaluokan mokaan, jonka seurauksia on vaikea tai mahdoton korjata.

Tämän kirjan tapauksessa kaikki päättyy lopulta hyvin. Tai ainakin siten, että elämä jatkuu, vanha porukka on edelleen kasassa, ja sama vanha totuus ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta” pätee yhä tulevissakin koitoksissa. Kenelle hommataan tyttöystävä seuraavaksi, ja onko se kenties Sofía Vergara vai ihan joku muu…? Shell’s Angles ratsastaa jälleen kirjassa Shell’s Angles ja kalajoen hiekat (2014).

Karisto 2014

29. syyskuuta 2014

Friester, Paul: Parku-Pöllö ei päästä ketään sisään

Lasten keskus 2014
Kuvittanut Philippe Goossens
Suomentanut Tanja Poskela


Humoristinen tarina alkaa, kun äitipöllö vannottaa Parku-Pöllöä avaamasta kenellekään ovea, kun hän lähtee hakemaan iltapalaa. Parku-Pöllö vakuutta tottelevansa. Ajankuluksi hän lukee satua sudesta ja seitsemästä kilistä. Satu on niin jännittävä, että se vallan pyyhkäisee mukaansa.

Kun oveen koputetaan Parku-Pöllö muistaa lupauksensa. Hän ei avaa ovea, ei vaikka koputtaja väitää olevansa Parku-Pöllön äiti. Lupaus on lupaus.

"Äiti on sanonut, ettei ketään saa päästää sisään." "Mutta minähän OLEN sinun äitisi!" ääni huusi. "Minulla on iltapala mukanani."
"Kuka tahansa voi sanoa noin", Parku-Pöllö tuhahti. "Ehkä sinä olet ilkeä menninkäinen, joka haluaa hotkaista minut makupalaksi. EI - en päästä ketään sisälle!"

Parku-Pöllö tuntee itsensä niin yksinäiseksi, että alkaa - parkua. Tilanne hälyttää paikalle muitakin metsäneläimiä. Toiset yrittävät auttaa, mutta uskooko Parku-pöllö, että oven takana on äiti.

Tarina on huvittava, mutta samalla valaisee, sitä kuinka tosissaan lapset voivat uppoutua tarinaan. Heille se saattaa olla totisinta totta. Jännittävä tarina voi luoda pelkoja oikeaan elämään. Toisaalta joskus lapset haluavat hiukan kokeilla rajojansa ottamalla asiat kirjaimellisesti. Käy tämä aikuisiltakin.

26. syyskuuta 2014

Parvela, Timo: Hyvän mielen iltasatuja

Kuvitus Virpi Penna

– KERRO satu!
WSOY 2012
– Hyvä on. Olipa kerran…
– Eikö se ole enää?
– Mikä?
– Se, joka oli kerran.
– En minä tiedä. Niin vain sanotaan aina satujen alussa. Voinko minä nyt jatkaa? Hyvä. Siis, olipa kerran kaunis prinsessa ja paha noita.
– Oliko se noita oikein paha?
– Oli. Tämä noita oli erityisen kuuluisa ilkeydestään.
– Sitten se on liian pelottava. Minä en pidä 
vaarallisesta ja karmeasta. Kerro joku muu satu.

Näin alkaa Timo Parvelan kirjoittaman ja Virpi Pennan kuvittaman satukirjan, Hyvän mielen iltasatuja, ensimmäinen satu, joka on nimeltään Kerro satu. Kirja sai meillä aikaan sen, että äitiä alkoi hymyilyttää heti lähdöstä ja kuulijakunta vaati uskollisesti joka ilta vuorossa seuraavana olevaa satua, jonka nimi oli muistettu kysyä ja painaa mieleen jo edellisenä iltana.

Kirjan sadut ovat sellaisia, kun sadut nyt yleensä ovat: välillä vähän pelottavia, kuten Kauhea susi, tai muuten ikäviä, kuten Kiusankappale. Onnellinen loppu löytyy tietysti kaikista, ja jokunen noita ja prinsessakin. Ovat nämä sadut sitten kyllä vähän erilaisiakin kuin monet muut: niin mielikuvituksellisia, ettei juonikulkuja ja tarinan lopputulosta välttämättä osannut arvata, ja niin hauskoja, että ääneen lukeminen oli välillä naurun takia vaikeaa. Parhaimmat naurut taitaa aikuiselle tulla monista lapsiperheen arkisista tilanteista, jotka naurattavat lähinnä silloin, kun tapahtuvat jollekin muulle tai kun sattumuksista on jo kulunut sopivasti aikaa…

Kenkäkaupassa Anna ei halunnut nauhakenkiä, koska niissä oli
nauhat. Tarrakenkiä hän ei huolinut, koska niissä oli tarrat. Punai-
sista kengistä hän ei pitänyt, koska ne olivat punaiset. Keltaiset
kengät hän olisi ottanut, jos ne olisivat olleet punaiset.
– Saanko minä nuo siniset? kysyi Anna.
– Et saa, vastasi äiti.
– Minä haluan, kiljui Anna.

Antti halusi rallitakin. Sellaisen missä oli numero. Tismalleen sa-
manlaisen kuin päiväkodin Eliaksella. Sellaisia takkeja oli kaupassa
vain yksi ainoa kappale. Antti halusi sen.
– Et saa, yritti isä.
– Minä haluan, nyyhkytti Antti.

Anna, äiti, Antti ja isä tapasivat jäätelöpaikan edessä. Annalla oli
jalassa siniset sandaalit. Antin uuden talvitakin hihat ulottuivat
kyynärpäihin.
– Kivat ja käytännölliset talvikengät, isä ihasteli Annan uusia 
kenkiä.
– Onpa mukavasti kasvunvaraa, äiti sanoi ilahtuneena Antin
uudesta talvitakista ja yritti venyttää sen hihoja.

Jos yhtään hymyilytti ja alkoi kiinnostaa miten ostosreissu etenee, löytyy vastaus sadusta Ei saa!. Myös kuvituksen takia kannattaa tämä kirja avata. Se on hauskaa ja osuvaa, ja sisältää paljon yksityiskohtia, joita on kiva lasten kanssa tutkiskella.

Osa tarinoista on aiemmin ilmestynyt Anna ja Antti -sarjan teoksissa.

19. syyskuuta 2014

Rouhiainen, Elina: Kesytön

Tammi 2012
Elina Rouhiaisen ihmissusisarjan ensimmäinen osa, Kesytön, osui käsiini palautuessaan asiakkaalta, ja kiinnitti huomioni välittömästi. Tumma kansi siluetteineen ja herkkine perhosineen tuntui lupaavan hyvää, ja sarjan nimi, Susiraja, laittoi myös heti mielikuvituksen laukkaamaan. On todella hauska lukea Suomeen sijoittuvaa fantasiaa, ja vielä hauskempaa tietysti silloin, kun tarina on hyvä ja vie mukanaan, ja niin tämän kanssa kyllä kävi. Nyt olen jo hetken saanut odotella, että saisin hyppysiini sarjan toisen osan, Uhanalainen (2013). Kolmas osa, Jäljitetty, ilmestynee syksyllä 2014.

Sarjan päähenkilö, Raisa Oja, on tarinan alkaessa 17-vuotias. Hän asuu Helsingissä äitinsä kanssa, ja opiskelee kuvataidelukiossa. Tulevaisuudessa odottaa elämä kuvataiteilijana. Kaikkea ei kuitenkaan pysty suunnittelemaan ja Raisan elämä järkkyy, kun äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Äiti ja tytär ovat aina eläneet kaksin, eikä Raisalla ole tietoa sukulaisista, joten on suuri yllätys, kun Kajaanin suunnalta löytyykin eno.

Epäluuloisena ja varuillaan Raisa muuttaa enonsa luokse pieneen Hukkavaaran kylään ja alkaa tutustua ihmisiin ja ympäristöön, yhtenä tavoitteenaan saada tietoa äitinsä lapsuudesta ja nuoruudesta. Alku ei ole uudessa koulussa helppo. Ilmapiiri on jotenkin outo, vihamielinenkin, mutta toisaalta Raisa tuntuu myös herättävän kiinnostusta. Syrjityn oloisen Nikon kanssa Raisa tuntee yhteenkuuluvaisuutta, ja heistä tuleekin kavereita. Toinen, joka väistämättä kiinnittää Raisan huomion on Mikael. Selvästi koulun suosituin poika, jolla on täydellinen tyttöystävä, ja johon muut oppilaat suhtautuvat kunnioituksella. Aivan kuin kukaan ei edes uskaltaisi katsoa Mikaelia silmiin. Hätkähdyttävän sinisiin silmiin, joihin Raisa taas tuntuu uppoavan tämän tästä.

Vähitellen arvoitus alkaa avautua ja Raisalle selviää Hukkavaaran salaisuus. Kylä ja sen ihmiset ovat yhtä kuin susilauma, ja laumalla on lauman säännöt ja hierarkia. Laumanjohtajan sana on laki. Tavallisiakin ihmisiä kylässä asuu, ainakin ajoittain, turismi kun vaatii kausittaiset työntekijänsä, mutta lauman salaisuuden tuntevia on vain jokunen.

Miksi Raisan äiti sitten halusi lähteä Hukkavaarasta, jättää yhteisön ja salata menneisyytensä Raisalta? Eihän äiti voinut susi olla, sillä olisihan sen nyt huomannut, kai? Raisa itse uskoo ainakin olevansa ihan tavallinen ihminen, ehkä… Ja Mikael, ihana alfauros Mikael – entä jos Raisan Mikaelia kohtaan tuntema vetovoima onkin todellista ja vielä vastavuoroista? Maailma ei Hukkavaarassa toimi ihan niin kuin muualla, ja susilauman tavat ovat omanlaisensa. Jopa laumanjäsenille saattaa paljastua yllätyksiä, ja moni kysymys on vielä vastausta vailla kirjan loppuessa. Onneksi on ne seuraavat osat...

Tammi 2013
Tammi 2014

29. heinäkuuta 2014

Keränen, Mika: Maaliviivalla

Mitä sinä tekisit, jos joukkueesi valmentaja sanoisi sinulle ennen ensimmäistä Veikkausliiga-peliäsi: 
"Mulla on sulle yks tärkee tehtävä. Sä päästät yhden maalin ja nettoot neljä tonnia. Puhtaana käteen. - - - Muista vain se pilkku. Mä tarjoon sulle neljä tonnia ja paikan avauksessa loppukaudeksi. Sä päästät sen pilkun maaliin ja kaikki menee hyvin. Sun ei tartte tehdä mitään muuta. - - - Tää on meidän liiga. Sä oot nyt miesten peleissä, pentu. Käyttäydy sen mukaisesti."

WSOY 2014

Kalle Salonen, 18 vuotta, Vantaan Urheilijoiden kasvatti, pääsee pelaamaan ensimmäistä Veikkausliiga-peliään oman kasvattajaseuransa paidassa. Unelma muuttuu kuitenkin painajaiseksi, kun ennen peliä Kallen valmentaja pyytää häntä päästämään 29. peliminuutilla rangaistuspotkun maaliin. Kaikki on sovittu valmiiksi, Kallen täytyisi päästää vain pilkku sisään, ja hän nettoaisi neljä tonnia ja pelaisi loppukauden avauskokoonpanossa. Jos Kalle ei toimisi niin kuin valmentaja käskee, olisi hänen uransa vaarassa tuhoutua ennen kuin se ehtii kunnolla edes alkaakaan. Kun Kalle astuu maalille, hänellä on puoli tuntia aikaa päättää, mitä tehdä. Puoli tuntia aikaa miettiä, ketkä muut pelaajat ovat sotkeutuneet sopupeleihin. Puoli tuntia aikaa päättää, keneen voi luottaa ja keneen ei.

Mika Keräsen Maaliviivalla on jännittävä kirja urheilusta, jalkapallosta, joukkuepelaamisesta ja sopupeleistä. Kirjassa kerrotaan yhden pelin tapahtumat peliminuuteittan. Mukana on kuitenkin myös paljon takaumia, joten lukijalle hahmottuu kuva Kallen elämästä ja siitä, miksi hän on päässyt maalivahdiksi Veikkausliigaan. Kirja sopii kaikille urheilun ja erityisesti jalkapallon ystäville. Kirjassa kerrotaan aidosti urheilusta ja erityisesti joukkueurheilusta ja siitä, mitä vaatii päästä huipulle - ja miksi jotkut sinne pääsevät ja toiset eivät. Kirja pitää otteessaan aina viimeiselle peliminuutille saakka.

17. heinäkuuta 2014

Perkiö, Pia & Pelliccioni, Sanna: Kiitos! sanoi Leijona

Lasten keskus 2014
Pia Perkiö tunnetaan tuotteliaana runojen kirjoittajana, kun taas Sanna Pelliccionin käsistä on totuttu näkemään hienoja kuvituksia. Pelliccioni kirjoittaa myös suosittua kuvakirjasarjaa Onni-pojasta. Nyt he ovat yhdistäneet voimansa ja tuloksena on lasten lorukirja, jossa Pia Perkiön kirjoittamia loruja lasten arjesta rytmittävät Sanna Pelliccionin värikkäät kuvitukset. 


Kirja on täynnä opettavaisia ja kuvailevia loruja erilaisista lasten arkeen liittyvistä asioista: leikeistä, päivän puuhista, ystävyydestä ja tunteista.

"Jos ei edes haista / ja varovasti maista / vaan lautasen pois lykkää, / niin miten saisi tietää, / mistä ruuasta tykkää / ja mitä ei voi sietää", / tuumi leijona tiikerille, / kun tänään tarjosi sille, / ruokaa uudenlaista. / "Ota vähän ja maista!"

Pois alta, olen kiukkuinen / kuin myrskytuuli hirmuinen / enkä välitä linnuista / en kukista en kissoista / en suukoista en leluista / en väreistä en äideistä. / Pois alta! Olen kiukkuinen / ja puhisen ja pihisen!
Kun nurkassani murjotan, / toivon jonkun sanovan: / Tule, kulta tänne, / niin minä lohdutan.  

On hienoa, että lasten lorukirjoissa käsitellään myös ihan tavallisia, lasten elämään liittyviä asioita. Lorujen avulla on myös hyvä puhua esimerkiksi tunteista tai erilaisista ongelmista. Myös hyvää käyttäytymistä tai erilaisia tapoja voi pohtia yhdessä lasten kanssa.

15. heinäkuuta 2014

Kökkö, Hanna: Kätkö

Mäkelä 2013
Geokätköily on tullut vauhdilla aiheeksi myös nuortenkirjoihin. Hanna Kökön kirjoittama nuortenkirjasarja vie geokätköilyn maailmaan, mutta käsittelee taitavasti myös muita nuorten elämään liittyviä asioita. Kätkö on sarjan avausosa.

Manulla on juuri loppumassa kuudes luokka. Kesälomaa hän odottaa malttamattomana - hän pääsisi eroon epäreiluista opettajista ja ärsyttävistä luokkakavereista. Manu asuu kahdestaan äitinsä kanssa, sillä Manun isä on vankilassa. Siitä Manu ei mielellään puhu, mutta totta kai Manun vihamies Topi saa asian selville - ja sen jälkeen siitä tietää koko koulu. Senkin takia Manu on helpottunut alkavasta kesälomasta - lisäksi hänellä on aikaa paneutua geokätköilyyn kunnolla!

Manun serkku Joonas on viime kesänä koukuttanut Manun geokätköilyyn. Se on Manun rakkain harrastus valokuvaamisen ohella. Manulla ei ole paljon ystäviä, mutta tilanne muuttuu, kun hän törmää myös geokätköilyä harrastavaan Helmiin. Helmi on mutkaton ja reilu tyttö, ja Manusta ja Helmistä tulee heti ystäviä. Manun elämään tulee toinenkin muutos, kun hänen äitinsä ilmoittaa löytäneensä uuden miehen: Maken, joka on ammatiltaan poliisi. Aluksi Manu on varautunut, mutta huomaa pian Maken ja hänen poliisikoiransa Vatasen olevan hyviä tyyppejä.

Geokätköilyn ohessa Manu näkee vahingossa, kun hänen luokkakaverinsa myy salaa tupakkaa ja nuuskaa. Pian Manu ja Helmi huomaavatkin joutuneensa keskelle salamyyntivyyhteä, jota he alkavat kuumeisesti selvittää. Salamyyntiin on kuitenkin sekaantunut myös kovemman luokan rikollisia, eikä juttu enää olekaan kokonaan Helmin ja Manun hallinnassa.

Hanna Kökön nuortenkirjasarja yhdistelee vauhdikkaasti geokätköilyä ja jännitystä. Kirjoissa on kuitenkin paljon muutakin, sillä Kökkö kirjoittaa taitavasti nuorten tunteista ja erilaisista elämäntilanteista. Hän tarttuu hyvin ja rohkeasti ajankohtaisiin aiheisiin, vaikka ne olisivatkin vähän vaikeampia. Tämä onkin ehkä kirjojen hienoin asia: vaikeistankin asioista kirjoitetaan ja puhutaan rehellisesti ja avoimesti, ja lukija saa samalla seurata myös henkilöhahmojen kasvamista. Kirjat ovat mukaansatempaavia ja sujuvasti kirjoitettuja. Sarjaan on ilmestyneet myös kirjat Vaara (2013) ja Varjon jäljillä (2014).


Mäkelä 2013
Mäkelä 2014

11. heinäkuuta 2014

Parvela, Timo: Paten aikakirjat

Tammi 2014
Timo Parvela on tunnettu varsinkin hänen kirjoittamistaan Ella ja kaverit-kirjoista. Nyt kuitenkin Ellan sijasta päähenkilönä seikkailee urheilullinen Pate, joka saa oman kirjasarjansa. Kirja jatkaa samaa humoristista tyyliä, joka on tuttu Ella-kirjoistakin, mutta nyt tekstin lisäksi Pasi Pitkäsen oivaltavat, sarjakuvamaiset piirrokset kuvittavat tarinaa.

Patella on alkanut kesäloma ja hän alkaa kirjoittamaan omaa blogia. Paten kesälomaan tulee heti yllättävä käännös, kun vanhemmat ilmoittavat, että Pentti-eno tulee kylään.
Minä muistan, että opettaja on puhunut jollain tunnilla enoista. Ne ovat suuria lintuja, jotka elävät jossain kuumassa paikassa. Ne eivät osaa lentää. Se on ihan hyvä, sillä minun huoneeni on aika matala. Olisi ikävää, jos se eno räpistelisi siellä ympäriinsä ja kaikkisi kaikki paikat niin kuin se varpunen, joka lensi meidän olohuoneeseemme. Lentämisen sijaan enot ovat kovia juoksemaan ja ne voivat potkaista leijonan tajuttomaksi. Onneksi minä olin tarkkana sillä enotunnilla. Minä olen aika hyvä koulussa. Opettajakin sanoi kerran, että Pate pääsee vielä pitkälle, jos vain jaksaa juosta tarpeeksi kauas.
Vaikka eno ei loppujen lopuksi osoittaudukaan ihan sellaiseksi, kuin Pate on kuvitellut, on enon vierailu silti ikimuistoinen. Eikä ilman muutamaa kommellusta ja väärinkäsitystä tietenkään selvitä.

Paten aikakirjat on taattua Timo Parvelaa: paljon hauskoja väärinkäsityksiä ja oivaltavia tapahtumia. Kuvitukset ja blogimainen teksti tekevät kirjasta helppolukuisen. Ellan ja kavereiden kommellukset jaksavat naurattaa monenikäisiä lukijoita, joten kirjat sopivat ihan koko perheelle.