Palviainen, Jukka-Pekka: Allu ja salaperäinen opettaja

Palviainen, Jukka-Pekka: Allu ja salainen ihailija
Kuvitus: Rönns, Christel
WSOY 2017, 82 s.

 
Palviainen, Jukka-Pekka: Allu ja salaperäinen opettaja
Kuvitus: Rönns, Christel
WSOY 2017, 90 s.

 

  "Meidän opettaja kuuluu salaseuraan", Allu selitti Aapolle tohkeissaan.
  "Vai niin", Aapo vastasi niin kuin asia ei olisi liikuttanut häntä pätkän vertaa.
  "Sinun on autettava meitä selvittämään, mitä hänen salaseurassaan tapahtuu."
  "Ei kai se teille kuuulu, jos se kerran on salaseura."
  "Meidän on saatava tietää, mistä on kysymys. Muuten me emme pysty keskittymään hänen opetukseensa. Sitten alamme saada huonoja numeroita emmekä pääse isona opiskelemaan ja töihin ja me muutamme sinun luoksesi asumaan, koska meillä ei ole varaa asua muualla."
Allu huokasi syvään.
  "Hyvä on. Minä autan teitä [..]. (Allu ja salaperäinen opettaja, s. 10).

Allu-sarja on edennyt toiseen osaan. Vanhalle rautatieasemalle muuttaneen perheen lapset aloittavat uudessa koulussa. Tokaluokkalaisten opettaja käyttää mustaa silmälappua ja väittää olevansa merirosvo. Allu päättää ottaa selvää, mitä opettaja oikein puuhaa. Aapo-veljen lisäksi menossa mukana ovat koulukaverit Markus ja Minttu. Ekassa osassa lapset saavat koiran. Ja kissaihmisille tiedoksi, että kyllä kisujakin saattaa tekstissä vilahdella. Tokassa osassa tutustutaan isän ottamiin onnellisiin kanoihin ja Mintun heppaan. Povaan sarjalle monta osaa. Sarjan kolmas osa Allu ja outo Uolevi on ilmestymässä keväällä.

Kirjailija Jukka-Pekka Palviainen on syntyjään raumalaisia. Sittemmin hän on muuttanut Sastamalaan. Alueviestin jutussa kirjailija paljastaa, että hänen kantakahvilansa on Pyymäki. Allun ystävän vanhemmat pitävät Pyykäkeä.

Aikuista viehättää sukupuolirooleilla leikittely. Allun isoäiti on vauhtihirmu, joka osallistuu ralliin. Yltääkö mummo kultamitaliin? Keinoja kaihtamatta hän ainakin siihen pyrkii. Vaarin lempipuuhaa puolestaan on makoilu ja kotoilu.

Kirjat on kuvittanut Christel Rönns. Kuvissa on kivoja yksityiskohtia. Tulin vertailleeksi Allu-kirjojen kansiaukeamia. Ne näyttävät ensisilmäyksellä aivan samanlaisilta. Tarkemmin tutkittaessa löytyy ainakin yksi ero. Löydätkö?

Jos kirjaston hyllyssä ei ole yhtään kappaletta näitä, niin kokeile e-kirjaa. Niitä löytyy verkosta. Helmikuussa Alla ja salaperäinen opettaja on mukana Koko kansa lukee -kampanjassa. Laina-ajoista ei tarvitse huolehtia, sillä kirjat palautuvat e-kirjastoon automaattisesti laina-ajan päätyttyä. Kampanja-aika on 4. - 24.2.2019.

Nopola, Sinikka: Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

Teksti: Nopola, Sinikka ja Nopola, Tiina

Kuvitus: Savolainen, Salla

Tammi 2017, 77 s. 

 

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1989. Ensin Kattilakosken perheestä kertovia kirjoja kuvitti Markus Majaluoma. 13 kirjan ja 20 vuoden jälkeen kuvittajaksi tuli Salla Savolainen. Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö on jo Savolaisen seitsemäs Heinähattu ja Vilttitossu -kirja. Tekijäkolmikon työ on tasaista laatua, se ei yllätä mihinkään suuntaan. Lanseerasin äsken tunnisteisiin uuden termin. Tämä jos mikä on hyvän mielen kirja. Heti kansiaukeamalla on ihana kylämaisema, jossa Kattilakosken perheen naapuristo touhuaa joulunaluspuuhissaan paksujen lumikinosten keskellä.

Kirjan ensimmäisellä tekstisivulla kerrotaan, että jouluun on enää viikko. Siskokset Heinähattu ja Vilttitossu ovat rakentamassa isoa lumiukkoa, kun paikalle pysähtyy joulukeräyksen pakettiauto. Naapuritalosta kannetaan siihen saman tien tavaroita, kasseittain tavaroita: pehmonalleja, nukkeja ja ties mitä hauskaa.

- Varattomien kotien lapset saavat jouluna kauheasti paketteja! Vilttitossu älähti.
- Saathan sinäkin paketteja, Heinähattu huomautti.
- Mutta en tarpeeksi, sanoi Vilttitossu.

Vilttitossu ei olisi Vilttitossu, jollei hän heti tarttuisi toimeen. Hänen on saatava paljon lahjoja, ainakin pehmoleluja, muovailuvahaa, karkkeja ja nukenastiasto. Tyttö naamioituu ja kirjoittaa kerjäyskylttiin "KÖYHÄ LASPI. ANNA HETI LELUJA." Lopputulos ei kuitenkaan tyydytä Vilttitossua, joten hän alkaa lahjojen toivossa hyvin kiltiksi ja ahkeraksi. Mutta miten tämä hanke onnistuu? Saako Vilttitossu aattona enemmän lahjoja kuin sisko?

Tuttuun tapaan mukana menossa ovat myös poliisit Isonapa ja Rillirousku sekä Alibullenin neidit.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Otava 2017, 81 s.

Kirjastoalan opintojeni osana minulla oli ilo saada kirjavinkkausoppia Marja-Leena Mäkelältä. Tai silloin taidettiin vielä käyttää termiä 'bokprat'. Sikäli kun muistan oikein, Marja-Leena opetti, ettei vinkkarin kannata puhua niistä kirjoista, joita luetaan ilmankin. Kun valitsen kirjoja blogia varten, tulee mieleen, että tulisiko kirjoitusaikansa käyttää vähälevikkisen kirjallisuuden esittelyyn. Mauri Kunnaksen teokset löytävät kyllä lukijat ilman vinkkaustakin. Marja-Leena Mäkelä puhui mutun rinnalla mätystä (mä tykkään). Juuri mäty on johtotähteni, kun valitsen, mistä kirjoitan.

Koiramäen Suomen historia on ollut hyvin näkyvästi esillä monessa lehdessä. Tämänkaltainen näkyvyys ei ole lastenkirjallisuudelle tyypillinen juttu. Jopa Maaseudun Tulevaisuus (1.11.17) näkyi antaneen uudelle lastenkirjallisuudelle tilaa kokonaisen sivun verran. Tästä melkein puolet täytti Kunnaksen kuva Suomenlinnan rakennustöistä. Toki yksi kuva kertookin kirjasta tehokkaasti, ja yksityiskohtien runsaus olisi kärsinyt kuvan runsasta pienentämistä. Maaseutuun jutun kirjoittaneen Heli Virtasen tekstistä jäi mieleen, että Koiramäen Suomen historiaa on painettu jo yli 100 000 kappaletta. Se on paljon. Muistelen, että ilmestymisvuonnaan Suomessa eniten myytyä kuvakirjaa painettiin 130 000 kappaletta. Kirjan nimi oli Seitsemän koiraveljestä, niin ikään Kunnaksen työtä. Huomionarvoisaa luvuissa on, että molemmat satatonnarit julkaistiin vasta loppuvuodesta. Käytännössä puhutaan kai joulumyynnistä, vaikka Koiramäen Suomen historia on eniten myyty kirja Helsingin Kirjamessujen historiassa. Aamulehden mukaan teosta oli myyty neljän messupäivän aikana yli 5000 kappaletta.

100 000 kirjaa on valtava myyntiodote. Ennakkomarkkinointi ratsasti kirjailijan maineella: "Mauri Kunnaksen kirjoja on myyty kaikkiaan liki 10 miljoonaa!"

Kun näin ennakkotiedon Koiramäen Suomen historia -teoksesta, oli Suomen Kuvalehdessä 28/2017 juuri ollut Mikko Huotarin kirjoittama juttu, jossa kerrottiin, että Tammen kustantamia Harry Potter -kirjoja on myyty  1 700 000 kappaletta. Lukuun on laskettu mukaan  kaikki mahdollinen: kovakantiset kirjat, CD-äänikirjat, pokkarit ja kuvitetut laitokset. Ensimmäistä eli eniten myytyä osaa on mennyt vuosien saatossa 300 000 kappaletta. Huotarin mukaan suomalaisen kaunokirjallisuuden painetuimmaksi teokseksi arvioidaan Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Sitä on painettu noin puolitoista miljoonaa kappaletta. Luvut eivät ole keskenään vertailukelpoisia, mutta jotenkin yritin suhteuttaa.

Toimintaa täynnä olevien kuvien välissä pönöttävät hallitsijat muotokuvissaan.

Koiramäen Suomen historiasta jäi mieleeni päällimmäiseksi yksityiskohtien runsaus. Kuvien tutkimiseen voi uppoutua vaikka kuinka pitkiksi ajoiksi. Pienimpien mielenkiintoa on mahdollista ohjata Herra Hakkaraisen etsiskelyyn. Tämä kuuluisa unissakävelijä nimittäin ilmaantuu kuviin, vaikkei sillä tekstiin yhteyttä olekaan.

Teos on vaatinut valtavan taustatyön. Vaikka kirja on kuvakirjaksi paksu, on tekijä joutunut rajaamaan. Teoksen elinkaaren kannalta on ilman muuta näppärä ratkaisu olla lyömättä siihen minkäänlaista "Suomi 100 vuotta" -leimaa.

Tämäkin päivä on joskus historiaa!  

Teoksesta otetaan uusia ja uusia painoksia ties kuinka kauan. Koiramäen Suomen historia alkaa reformaatiosta. Jostain sen pitää alkaa. Tänä vuonna sattuu olemaan 500 vuotta siitä, kun Martti Luther julkaisi teesinsä anekaupan väärinkäytöksiä vastaan.

Koiramäen Suomen historia päättyy 1800-luvulle. Vänrikki Stoolin tarinoista on ilmestynyt jo ainakin ensimmäinen osa. Teoksen sukutaulusta on ajoituksessa hyötyä. Siinä keskellä ovat Kunnaksen aikaisemmasta tuotannosta tutut lapset. Heidän syntymävuosiaan ei anneta, mutta Martan, Elsan ja Killen Pransi-isä näkyy syntyneen vuonna 1810 ja äiti-Fiina pari vuotta miestään myöhemmin.

Sukutauluun on merkitty sinisellä esivanhemmista ne, jotka esiintyvät kirjan tarinassa.

Mauri Kunnas on harrastunut sukututkimuksesta. Kansiaukeaman sukutaulu auttaa hahmottamaan, kuinka kaukana historiassa tarinassa mukana olleet henkilöt oikein elivät. Teoksen viimeisellä tekstiaukeamalla kytketään teos nykyaikaan. Siinä on kuvattu Koiramäen Eemil. Kunnaksen aikaisemmasta tuotannosta tuttu Martta oli Eemilin vaarin vaarin äiti.

Teoksesta saa monenlaista tietoa.

Nimet ja muut tiedot ovat vanhoissa kirkonkirjoissa ruotsiksi sillä se oli valtakunnan virallinen kieli. Papit kirjoittivat nimiä kukin omalla tavallaan, eikä kaikkien kirjoitustaitokaan ollut vallan kehuttava. Läntisessä Suomessa ei juurikaan käytetty sukunimiä. Ihmiset olivat jonkun poikia tai tyttäriä. Taloilla oli nimet joitten mukaan asukkaitakin kutsuttiin.

Finlandia Junior -palkintoehdokkaat julkistettiin keskiviikkona 8.11.2017. Koiramäen Suomen historia on ehdokkaana. Voittajan kuuden ehdokkaan joukosta valitsee Anna Puu 29.11.2017.


Koiramäen Suomen historian synnystä on video Youtubessa. 

Lindgren, Astrid: Peppi Pitkätossu

Peppi Pitkätossu
Ruotsinkielinen alkuteos Pippi Långstrump

Tekijä: Lindgren, Astrid
Kuvittaja: Vang Nyman, Ingrid
Suomentaja: Rikman, Kristiina
WSOY 2017, 149 s.

Peppi Pitkätossu astuu laivaan
Ruotsinkielinen alkuteos Pippi Långstrump går ombord

Tekijä: Lindgren, Astrid
Kuvittaja: Vang Nyman, Ingrid
Suomentaja: Rikman, Kristiina
WSOY 2017, 147 s.

Tänään vietetään valtakunnallista satupäivää. Tänään on myös kahden sukulaislapsen syntymäpäivä. Paljon onnea tytöt! Toinen sankarittarista on saanut yhdeksi etunimekseen Peppi. Hänen ja uusien käännösten innoittamana lueskelin tarinoita maailman vahvimmasta tytöstä, lomittain neljää eri kirjaa. Tarina on entuudestaan tuttu. Omistuskirjoituksen mukaan olen saanut peppini kaksivuotiaana.

Peppi on yhdeksänvuotias, se kerrotaan heti ensimmäisen kirjan kolmannella rivillä. Kahden kirjan aikana Peppi vanhenee noin vuoden. Lukija voi olla minkä ikäinen hyvänsä, ja uskoakseni viihtyy. Sukupolvi toisensa jälkeen on viihtynyt. Pippi Långstrump ilmestyi vuonna 1945, ja Laila Järvisen Peppi Pitkätossu -suomennos tuli markkinoille jo seuraavana vuonna.

Uuden suomennoksen ensimmänen laitos ilmestyi vuonna 2007. Suoritin samaisena vuonna yhden, ja koko opiskelu-urani ainoan, käännöstieteen kurssin. Muistan vertailleeni Peppi Pitkätossun alkuperäistä suomennosta ja tuoretta käännöstä. Valitettavasti en tähän hätään löytänyt tiedostoa, jossa olin näitä kirjoja käsitellyt. Vuonna 2007 julkaistun laitoksen merkittävin ero sekä edeltäjiinsä että tämänvuotiseen seuraajaansa  nähden on ulkoasussa. Kuvituksen teki kuvituksen englantilainen taiteilija Lauren Child (synt. 1965), joka tunnetaan Samu ja Salla -sarjan luojana. Peppien alkuperäiskuvittaja oli Ingrid Vang Nyman. 

Tuoreissa teoksissa on siis taas käytetty alkuperäiskuvitusta. En osaa sanoa, mistä tämä kertoo, mutta huomionarvoisa seikka epäilemättä on. Itse odotin näihin päiviin asti seuraavaa Childin kuvittamaa Peppi-kirjaa, sillä tulkitsin kurssilla ruotimani teoksen takakansitekstin "teos on Astrid Lindgrenin kolmiosaisen Peppi-sarjan ensimmänen kirja" lupaukseksi tulevasta. Pidän Childin tyylistä ja myönnän, että petyin, kun uusiin kirjoihin olikin valittu alkuperäiskuvitus. Voin silti helposti kuvitella, että osa Peppi-kirjan ostajista tahtoo teoksen nimenomaan tutuilla kuvilla varustettuna. Lapsihan ei kirjoja osta, vaan portinvartijana toimii aikuinen.

Uuden suomennoksen tarpeesta voidaan olla monta mieltä. Käännösten sanotaan vanhenevan, mutta tiedän perheitä, joissa jouluevankeliumi luetaan vuodesta toiseen nimenomaan vanhana käännöksenä. Se sopii, totta kai. Ja jos Laila Järvisen Peppi-käännös tuntuu ainoalta oikealta, sopii kaikin mokomin käyttää sitä. Mutta myös uutta uskaltaa suositella.

Kieltä on lähinnä viilattu luettavampaan suuntaan ja ajanmukaistettu. Joidenkin muutosten merkitys tuntuu olemattomalta, mutta ei niistä sellaista oloa tule, että kieltä olisi muutettu pelkästään muuttamisen ilosta. Toisen kirjan nimen uutta käännöstä ihmettelen. Peppi Pitkätossu astuu laivaan -teos julkaistiin alun perin suomeksi nimellä Peppi Pitkätossu aikoo merille. Kaksi nimeä samalle tarinalle saattaa jopa hiukan haitata kirjaston käyttäjää. Suuri osa muutoksista on helposti perusteltavissa. Kun Järvisen käännöksessä leikitään Jussia, on Rikman vaihtanut leikin nimeksi "kapteeni käskee". En usko, että tähän nousee kansanliikettä vaatimaan alkuperäistä muotoa.

Kristiina Rikman on siis suomentanut ensimmäisen Peppi-kirjan kahdesti. Hän on tehnyt joitain sanavalintoja uudelleen suomennoksensa jälkimmäiseen laitokseen. Laila Järvisen suomennoksessa Peppi on neekerikuninkaan tytär. Kristiina Rikman on muuttanut isän vuoden 2007 laitoksessa hottentottien kuninkaaksi ja nyt käsittelemässäni Peppi Pitkätossu -teoksessa isä on Etelämeren kuningas alkuasukkaita vilisevällä saarella. Tai niin Peppi ainakin uskoo:

Isä oli nimittäin joutunut myrskyssä mereen ja kadonnut, kun he olivat olleet Pepin kanssa purjehtimassa, ja koska Pepin isä oli aika paksukainen, Peppi ei millään suostunut uskomaan että hän oli hukkunut. Oli aivan yhtä uskottavaa, että hän oli kellunut jonkin saaren rantaan ja ruvennut Etelämeren kuninkaaksi. (Peppi Pitkätossu astuu laivaan, s. 8).

Satakirjastojen kokoelmahaun kautta löydettävissä olevan esittelytekstin mukaan Astrid Lindgren (1907 - 2002) on maailman luetuimpia lastenkirjailijoita. Peppi Pitkätossusta kertovat Lindgrenin romaanit Peppi Pitkätossu, Peppi Pitkätossu astuu laivaan ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä. Koko sarjan kuvitus on tanskalaisen Ingrid Vang Nymanin (1916 - 1959) käsialaa.

Ja se kolmas kirja on siis ilmestymässä ensi vuonna!

Parvela, Timo: Maukan ja Väykän hyvä päivä

Teksti Timo Parvela
Kuvittanut Virpi Talvitie
Tammi 2017, 71 s.

 

Parvela, Timo: Maukan ja Väykän hyvä päivä

Maukan ja Väykän elämästä kertovia kirjoja on jo vaikka kuinka monta, mutta kirjailija Timo Parvela onnistuu ilahduttamaan lukijansa kerta toisensa jälkeen. Maukan ja Väykän hyvä päivä on todellinen hyvänmielenkirja. Kirjan nimi kuvaa teoksen sisältöä erinomaisesti.

Kuvittaja Virpi Talvitien työnjälki on hurmaavaa. Tässä kirjassa kirjailijan ja kuvittajan yhteistyö on sellaisella tasolla, jota sopii muidenkin tavoitella. Kun kirjailija on jakanut tekstinsä lukuihin kellotaulun mukaan, on kuvittaja iskenyt samaan rakoon alkuvinjetin, jossa numero toistuu. Kirja kannattaa hommata käsiinsä jo pelkän kuvituksenkin takia.

Virpi Talvitien kuvitusta teoksessa Maukan ja Väykän hyvä päivä

Pidän Maukka ja Väykkä -kirjojen huumorista. Rakastan niiden kieltä. Aloitteleva lukija ei pääse helpolla, mutta ääneenlukeva aikuinen nauttii yksityiskohdista. Ja on kirjailija selvästi ajatellut kokemattomia lukijoitaan, sillä virkkeet ovat niin lyhyitä, kuin voivat olla ilman, että ilmeikkyys kärsisi.

Onneksi yläkerran ikkuna oli auki. Väykkä lähti hakemaan tikkaita, jotka olivat maassa pitkällään vajan takana. Niiden päällä oli kymmenen multasäkkiä ja seitsemän pussia lannoitetta. Väykkä puuskutti säkit syrjään. Sitten se raahasi tikkaat ikkunan alle ja nosti ne seinää vasten. Kun se oli kiivennyt puoliväliin, se muisti polttopuut, joita oli alun perin lähtenyt hakemaan [..].

Olen kommentoinut Maukan ja Väykän aiempia seikkailuita kahdesti, vuonna 2012 ja 2013.

Riddell, Chris: Ada Gootti ja hiiren haamu

Gummerus 2015
Englanninkielinen alkuteos Goth Girl and the Ghost of a Mouse
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Muuan hiiri muistelee -kirjasen suomentanut Kristiina Drews

Ada Gootti asuu valtavassa Kalmatollon kartanossa isänsä lordi Gootin kanssa. Lordi Gootti on hurjan kuuluisa pyöräilevä runoilija, jonka harrastuksiin kuuluu myös potkuhevosratsastus ja puutarhatonttujen posauttelu väkipyssyllä. Adan äiti - kaunis thessalonikilainen nuorallatanssija - on kuollut traagisessa onnettomuudessa Adan ollessa vielä vauva, eikä lordi Gootti ole päässyt yli rakkaan vaimonsa menetyksestä. Ada muistuttaa kovasti äitiään, mikä on saanut lordin omaksumaan erikoislaatuisen uskomuksen siitä, että lasten tulisi kuulua, muttei näkyä. Ada ymmärtää, että hänen näkemisensä saa isän surulliseksi, mutta ei hän silti mielellään käytä isoja, kömpelöitä ja ennenkaikkea äänekkäitä saappaita, joiden aiheuttaman metelin ansiosta isä pystyy välttelemään häntä.

Isän kanssa vietettyjä viikottaisia teehetkiä lukuunottamatta Ada on kartanossa aika yksin. Omalaatuisia palvelijoita ja tiuhaan vaihtuvia kotiopettajattaria kyllä riittää, mutta samanikäisiä kavereita ei ole. Eräänä yönä Ada tutustuu Ishmaeliin, joka on hiiri. Tai itseasiassa oli hiiri, kunnes sai surmansa loukussa ja on nyt hiiren haamu. Jostain syystä Ishmael on jäänyt kummittelemaan kartanoon, eikä kukaan muu kuin Ada pysty näkemään sitä. Ada ja Ishmael lähtevät seikkailemaan valtavan kartanon vanhaan käyttämättömään osaan ja yhtä valtavaan ja sokkeloiseen puutarhaan, josta löytyykin monenlaista yllättävää.

Eräällä yksinäisellä aamiaisella Ada tapaa yllättäen kaksi omanikäistään lasta, joiden mukana hän pääsee salaperäiseen Ullakkokerhoon. Siellä kokoontuu kartanon nuoria palvelijoita ja työntekijöiden lapsia, eikä kartanonherran tytärtä ole tietenkään koskaan kutsuttu mukaan, vaikka hän on kovasti kavereita kaivannutkin. Ullakkokerhon porukka alkaa huomata kartanon tiluksilla epäilyttäviä tapahtumia, joihin tuntuu liittyvän kartanon sisäriistanvartija Nurjamaa. Lordi Gootin jokavuotinen sisämetsästyksen ja metaforisen polkukisan päivä lähenee, ja tänä vuonna Nurjamaan hoitamissa järjestelyissä vaikuttaa olevan jokin pielessä.

Kartanon fantastisen erikoinen väki ja kirjan tarina ihanan outoine käänteineen imaisee lukijan tehokkaasti mukaansa. Koskaan ei tiedä mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu ja sivua kääntämällä saattaa löytää itsensä mitä eriskummallisimpien hahmojen seurasta. Niin kuvittajana kuin kirjailijana tunnetun Chris Riddelin mustavalkopiirrokset ja luvun aloittavat koristeelliset anfangit sopivat hienosti kirjan goottiromanttisen tummaan tunnelmaan. Sarjasta on suomennettu tämän lisäksi kaksi osaa: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit sekä Ada Gootti ja Humisevan karju.




       

Gummerus 2016

 

 

Kaksi kuvakirjaa: Kurittomat karhut ja rohkeat jänöt

McGee, Marni: Karhu ei saa unta

Kirjoittanut Marni McGee
Kuvittanut Sean Julian
Suomentanut Raija Rintamäki
Mäkelä 2015







Syksy saapuu ja karhuherran olisi aika käydä talvilevolle. Metsän muut eläimet valmistelevat talven ruokavarastojaan, kunnes alkavat ihmetellä karhun pesäluolalta kuuluvaa ärinää. Onkohan karhu vaarallinen? Karhu mörisee ja ulisee, kääntyilee ja kieriskelee, mutta ei saa millään unta. Ihmekös jos se on pahantuulinen!

Orava keksii, että karhulla on varmaankin nälkä. Reipas ja rohkea Laikku-jänis päättää hoitaa asian kuntoon, ja lähtee viemään sille valtavaa pinoa mustikka- ja sipulipikkelssileipiä. Ihan suunnitelmien mukaan tuo reissu ei mene, mutta lopulta Laikulle selviää karhun unettomuuden oikea syy, ja sille saadaan sopivaa apua. Ystävät auttavat aina.

Bates, Ivan: Karhu ja rohkea jänis

Kirjoittanut ja kuvittanut Ivan Bates
Suomeksi riimitellyt Raija Rintamäki
Mäkelä 2015

 

 

Oli kerran

karhu vähän

pahankurinen –

tavattoman

huonot oli

käytöstavat sen.

 

Nenäänsä se kaiveli

ja ruuan ahmi rumasti.

 

Ei koskaan

mistään kiittänyt,

ei pyytänyt se anteeksi.

 

Kaiken kukkuraksi

karhun mielihuvia

oli väijyä

ja säikytellä toisia...

 

 

Muut metsän eläimet alkavat saada tarpeekseen kurittomasta säikyttelevästä karhusta. Niiden mielestä leikki ei ole lainkaan hauska, ja karhu pitäisi saada jotenkin aisoihin. Kaikki ovat tästä yhtä mieltä, mutta kukaan ei halua vapaaehtoiseksi karhun taltutukseen – paitsi eräs pieni jänis. Jänis on vakuuttunut, että karhu ei ole tarkoituksella tuhma, vaan sille ei ole kukaan koskaan opettanut miten leikitään nätisti. Muita eläimiä epäilyttää ja naurattaa, olisiko noin? Jänis kuitenkin käy toimeen ystävällisyydellä, lempeydellä ja kärsivällisyydellä, ja arvatkaapa toimiiko se?

 

 

 



Itkonen, Jukka: Laulavat lenkkitossut - Urheilullisia liikuntarunoja

Lasten Keskus 2015
Runot Jukka Itkonen
Kuvitus Matti Pikkujämsä


Kehissä, molskeilla, radoilla, laduilla,
kentillä, kouruissa, altaissa, kaduilla
kilpaillaan, pidetään urheilukisoja,
toisinaan pieniä toisinaan isoja.


Jukka Itkosen runojen ja Matti Pikkujämsän kuvituksen myötä pääsee jokainen tutustumaan lajiin jos toiseenkin. Hauskoista runoista löytyy monentasoista liikkujaa kuntokävelijästä jääprinsessaan ja saadaan sitä lukea myös esimerkiksi eksyneen suunnistajan tarina. Innokas sohvaurheilija (josta muuten yksi runo kertoo) tunnistaa varmasti erään Jamaikalaisen setä pitkäsäären tai ainakin savolaisen keihäänheittäjän:



TOIMITTAJA:
Hyvät kuulijat, täällä stadion.
Ja Yleisradion
haastateltavana on
keihäsmies Antti.
Ensimmäinen kysymys:
Kestääköhän kantti?

ANTTI:
Suottaahan se kestee
tae olla kestämätä.
Kukapa se ennakolta
ossoo sannoo tätä.





Jotain kaikesta tästä urheilusta voidaan myös oppia. Maileri toteaa kyynärpäät vähän turhan tylyksi työkaluksi juostessa ja suunnistaja alkaa arvostaa ikimetsää ihan erilailla joutuessaan kerrankin pysähtymään sen äärelle. Maailma vahvin voi olla myös se heiveröinen tyyppi, joka auttaa ja tukee itseään heikompaa, eikä aina tarvitse kilpailla ja yrittää olla toista parempi.




Punainen ja sininen hiihtivät kilpaa.

Ja kylläpä otti
vedonlyöjiä kaaliin,

kun ne saapuivat
sulassa sovussa
violettina maaliin. 

Savisaari, Aira & Ruohonen, Hannamari: Niilo nikkaroi

Karisto 2015
Kirjoittanut Aira Savisaari
Kuvittanut Hannamari Ruohonen










Maailman paras veivipotkun vetäjä Niilo lähtee kotipihalle pelaamaan jalkapalloa. Isä toimii maalivahtina ja saa tehdä tosissaan töitä pitääkseen maalin puhtaana. Maalitolppina olevat ämpärit vain lentelevät, kun isä syöksyy nappaamaan palloa.

Välillä isä ja Niilo nikkaroivat. Autotallista löytyy monenlaisia työkaluja ja tarvikkeita, ja nyt isä keksii mitä seuraavaksi rakennettaisiin. Niilon komea veivipotku ansaitsee oikein kunnollisen jalkkismaalin, ja kirjan ohjeilla voi lukijakin ryhtyä maalinrakennuspuuhiin.

Ensin pitää suunnitella tarkkaan ja sitten valitaan materiaalit. Isä on hyvä apupoika ja Niilo käyttelee mittanauhaa. Sitten päästäänkin sahaamaan, ja vaikka saha meinaakin välillä vikuroida, ovat kakkoskakkoset kohta sopivina palasina, ja palaset pian koottuna maaliksi.

Kohta on pihalla hurja matsi menossa. Isä on edelleen maalissa, pelaajana tietysti Niilo, mutta myös äiti, entinen mimmiliigalainen. Syöttö, syöttö - ja maaalii! Isä huomaa mitä maalista vielä puuttuu: verkko, ja kohta on sekin paikoillaan. Mukaan peliin tulee myös Niilon kaveri Hilla, ja sitten on selvitettävä enää yksi asia. Kuka ehtii upottamaan ensimmäisen laukauksen verkon perille?

Evinsalo, Kari: Etsivä Vertti ja väärentäjä

Mäkelä 2015

Elokuu on käsillä ja Vertti, Korppi ja Lissu ovat palaamassa koulunpenkille. Kenelläkään heistä ei olisi varmaan mitään sitä vastaan, että kesäloma vielä jatkuisi, mutta minkäs teet, Vertillä ja Korpilla alkaa neljäs luokka ja Lissulla viides. Kaveruksilla on ollut taipumusta sotkeentua rikollisiin puuhiin harrastelijaetsivien ominaisuudessa, eikä tämä sarjan kolmas kirja tee poikkeusta, joten jännitystä ja seikkailua on tiedossa.

Lissulla on uusi luokkakaveri, alunperin Vietnamista lähtöisin oleva Tâm, joka on mielissään uusista kavereista. Tâm kutsuu heidät kylään kotiinsa, jossa asuu myös Tâmin isä herra Trong. Herra Trong on koulutukseltaan konservaattori ja tekee monenlaisia taidemaailmaan liittyviä töitä. Hänellä on nettisivut, joiden kautta salaperäinen kreivi von Stroganov on ottanut häneen yhteyttä ja toivoo kopiota kuuluisan taidemaalarin Albert Edelfeltin työstä – tädilleen syntymäpäivälahjaksi. Herra Trong lupautuu maalaamaan tilatun työn, mutta kuinka käy, kun kreivi haluaisikin maalauksia lisää, ja herra Trong kieltäytyy.

Erään koulupäivän jälkeen Tâm saapuu kotiin, ja ihmettelee kun isä ei olekaan siellä. Isä ei myöskään vastaa puhelimeen, ja hänen työhuoneestaan löytyy vain epäilyttävä viestilappu ja sekasotku, jollaista isä ei ikinä jättäisi jälkeensä vapaaehtoisesti. Onneksi Tâmin uudet ystävät ottavat herra Trongin etsimisen asiakseen, ja pian kaverukset löytävätkin lupaavia johtolankoja, joita seuraavat vaivojaan säästelemättä.

Kaverusten apuna etsivän työssä ovat niin Vertin isoisältään perinnöksi saamat etsivän tarvikkeet, kuin itse isoisä, yksityisetsivä Albert Vataja, jota tapaamaan Vertti leijailee unissaan. Aiemmin selvitettyjen juttujen tiimoilta tutuksi on tullut myös esimerkiksi rikosylikonstaapeli Tauno Murhanen, joka lupautuu opettamaan Vertille sormenjälkien ottamista, ja jonka epäilykset heräävät, kun tutkittu sormenjälki löytyykin poliisin tietokannasta. Etsiväkaverukset eivät mielellään ottaisi tutkimuksiinsa mukaan aikuisia, mutta miten heidän käy, kun tutkimukset johdattavat aivan rikollisten kintereille...

Mäkelä 2014

Mäkelä 2013

 

Jäntti, Riikka: Pikku hiiri, tuuliviiri

Tammi 2015












Tässäpä kuvakirja kaikille kolmevuotiaiden uhmailijoiden vanhemmille! Ja meillä siitä kyllä tykkäsi uhmailija itsekin.

Pikku hiiri, tuuliviiri kertoo pienen hiiren ja sen äidin varsin tavallisen päivän tapahtumista. Aamulla noustaan sängystä, puetaan ja lähdetään kohti tarhaa, jossa kaikki kaverit jo odottavat. Päivä menee hyvin ja iltapäivällä äiti tulee hakemaan. Kotiin päästyä syödään ja puuhaillaan vielä hetki ennen iltapesuja ja iltasatua. Kuulostaa varsin mukavalta ja leppoisalta. Haastetta asioiden sujuvuuteen tuo pikkuisen oma tahto, mutta onneksi äidillä on pitkä pinna. Tutut tilanteet hymyilyttävät vanhempaa ja ovat lapsenkin mielestä hauskaa luettavaa.

Muumien ystäville löytyy
Hiirun kotoa hauska yllätys.

Tarhamatka ei etene ihan suorinta reittiä.




Hiiru väritti, ja meillä kolmevee "kuulusteli"
joka lukukerralla isosiskolta, että minkäs värisiä
niistä hahmoista tulikaan.



Äidin katse on paljonpuhuva...

Iltapesuissa on vähän haasteita.

 

Hys, Hiiru nukkuu.

Flood, Ciara: Karhun uudet naapurit

Mäkelä 2015

Suomentanut
Terhi Leskinen


 

Miten Karhu joutuu tästä tilanteesta...



 

...tähän? 

No, sen saa tieysti selville lukemalla kirjan itse, mutta jospa nyt hiukan paljastan.

Karhu asuu keskellä korpea, kaukana kaikista muista, aivan yksinään, ja ihan tarkoituksella. Oma rauha on siitä maailman parasta. Niinpä karhu on varsin käärmeissään, kun se huomaa kaniperheen rakentavan taloa naapuriin. Voihan kanin kutaleet!

Talon valmistumista seuraa vääjäämätön "kop kop", ja jonkin ajan kuluttua seuraava, vaikka karhu ärähtelee, murahtelee ja suorastaan karjuu vastaukseksi joka kerralla. Se ei lainaa, eikä auta, vaikka kanit ystävällisesti pyytävät, ja aika kovasti apua tarvitsisivat, eikä edes tähdenlentojen katseluseura kiinnosta. Lopulta kanit luovuttavat ystävystymisyritystensä kanssa ja jättävät Karhun rauhaan.

Seuraava "kop kop" kuuluu vasta pitkän ajan kuluttua, mutta tällä kertaa sinnikkäillä kaneilla on toinen lähetysmistapa: jos Karhua ei kerran huvita jutella tai vaihdella lempparikirjoja, niin ehkä se kuitenkin malttaisi lukea kirjeen. Ja ehkä nauttia sen mukana tulevista jutuista.

Voihan kanin kutaleet minkä teitte! Ehkä naapureihin tutustuminen ei sittenkään olisi ihan huono asia.

Kirjan hauskan kuvituksen tutkailuun kannattaa käyttää hieman aikaa, ja aloittaa se heti kannesta, niin etu- kuin takapuoleltakin. Takaan ainakin muutaman hymyn!

Dahle, Stefanie: Lumoavaa, mansikkahaltijatar

Aurinko Kustannus 2015
Suomennos Maarit Varpu











Mansikkahaltijattaren seikkailuihin päästään tutustumaan tässä kirjassa, joka sopii hyvin vaikka juuri lukemaan oppineelle, tai miksei ääneenluettavaksikin. Kirjan jujuna ovat tikkukirjaimilla kirjoitetut tekstit, joissa osa sanoista on korvattu kuvilla. Lukijan ei siis tarvitse osata ja jaksaa lukea ihan joka sanaa. Toisaalta sujuvasti lukevalle ja lukemaan tottuneelle tyyli voi olla vähän hankalakin, mutta minulta onnistui lasten kanssa yhteistyössä. Kirjan lopusta löytyy kuvasanasto jos jonkun kuvan merkitys on epäselvä.

Kaunis kuvitus on mukavaa katseltavaa, ja kirja sisältää neljä erillistä tarinaa, joissa tutustutaan pikkuruiseen mansikkahaltijattareen ja jännätään esimerkiksi miten käy hänen taikomisharjoitustensa kanssa. Tutuksi tulevat myös Etna Etana, joka uhkaa päätyä linnun hotkaisemaksi, ja Silmu-siili, jonka silmälasit ovat hukassa, ja kukapa muu olisi parempi heitä auttamaan kuin mansikkahaltiatar. Viimeisessä tarinassa haltijakuningatar on tulossa kylään ja mansikkahaltijatar saa vaihteeksi apua kaikilta muilta.