Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz

Art House, 2011

Kirjoittanut: L. Frank Baum
Kuvittanut: W. W. Denslow
Suomentanut: Tuomas Nevanlinna

Tämän kertaista esittelykirjaa, Ihmemaa Ozia, ei voi oikein sanoa uutuudeksi, mutta kiistämätön amerikkalainen klassikko se on. Lyman Frank Baum kirjoitti sen yli sata vuotta sitten, vuonna 1900. L. Frank Baum (1856-1919) oli amerikkalainen kirjailija, jonka kuuluisin teos Ihmemaa Oz on. Kaiken kaikkiaan hän kirjoitti 15 Ozin maailmaan sijoittuvaa lastenkirjaa. Kirjan pohjalta tehtiin samanniminen musikaalielokuva v. 1939 ja uusimpana tulokkaana on v. 2013 ensi-iltansa saanut Sam Raimin ohjaama fantasiaelokuva Mahtava Oz, joka on sovitus sekä kirjasta että vanhasta musikaalista. Kirjan tarinaa on esitetty paljon teatterilavoillakin, myös Suomessa.  

Pieni Dorothy-tyttö asuu Kansasin paahtuneella preerialla Henry-setänsä ja Em-tätinsä luona. Nämä ovat raskaan työn uuvuttamia maanviljelijöitä. Onneksi tytöllä on seuranaan pieni, leikkisä Toto-koira. Eräänä päivänä pyörremyrsky tempaa Dorothyn ja Toton mukaansa ja he heräävät aivan uusissa maisemissa Munskottien maassa. Dorothy ikävöi kotiinsa ja kuulee, että Oz, suuri velho, voisi auttaa häntä palaamaan kotiin. Niinpä Dorothy ja Toto lähtevät keltatiilistä tietä pitkin kohti maagista Smaragdikaupunkia ja matkalla he saavat seurakseen Peltimetsurin, pelkurimaisen Leijonan ja Variksenpelättimen.

Variksenpelätin haluaa pyytää Ozilta itselleen aivot, Peltimetsuri sydämen ja Leijona rohkeutta.

Dorothy oli matkan edetessä vaipunut siinä määrin ajatuksiinsa, ettei huomannut, että Pelätin oli taas kompastunut koloon ja kierinyt tienposkeen. Sen oli jopa huudettava Dorothya tulemaan apuun.

"Mikset vain kiertänyt koloa?" Peltimetsuri kysyi.

"En tiedä tarpeeksi", vastasi Pelätin iloisesti. "Pääni on katsos täynnä olkia ja siinä onkin syy siihen, miksi olen menossa Ozin luo pyytämään aivoja."

"Aa, nyt ymmärrän", sanoi Peltimetsuri. "Mutta loppujen lopuksi aivot eivät ole maailman tärkein asia."

"Onko sinulla aivoja?" Pelätin uteli.

"Ei, pääni on typötyhjä", vastasi Peltimetsuri, "mutta aikoinaan minulla oli aivot ja sydän myös. Kokeiltuani molempia haluaisin paljon mieluummin sydämen."

Jännittävällä matkallaan seurue tapaa monenlaisia otuksia ja olentoja, mm. noitia, siipisimpansseja, vinkkelöitä, kalidaheja, kvanttuleita, lekapäitä ja posliinisen kaupungin asukkaita.  

Suuri velho osoittautuu lopulta vähän erilaiseksi kuin aluksi luultiin, mutta kaikesta huolimatta asiat järjestyvät ja Pelätin, Peltimetsuri ja Leijona saavat velholta sen, mitä luulevat itseltään puuttuvan. Oikeasti matka on antanut pelokkaalle Leijonalle itseluottamusta. Kirja korostaa yhteistyötä ja esim. Leijonan kohdalla opetuksena voisi olla, että todellinen rohkeus on sitä, että uskaltaa kohdata vaaran vaikka pelottaisi. Leijona päätyykin villieläinten kuninkaaksi, Pelätin Smaragdikaupungin hallitsijaksi ja Peltimetsuri vinkkelöiden valtiaaksi. Lopulta ystävykset heittävät toisilleen haikeat jäähyväiset ja Dorothykin koirineen pääsee kotiin Kansasiin.  

Päädyin esittelemään Ihmemaa Ozia, koska siitä ilmestyi neljä vuotta sitten uusi suomenkielinen käännös. Ensimmäistä kertaa suomenkielisessä laitoksessa on käytetty alkuperäisiä William Wallace Denslow'n kuvia. Kirjassa on seurattu muutenkin alkuperäisteoksen asettelua. Siinä on mukana kokosivun kuvia, joihin suomalaisessa laitoksessa on lisätty vielä kuvateksti kääntöpuolelle. Nämä tekstit saattavat aluksi tehdä lukukokemuksesta vähän sekavan ennen kuin tajuaa, että taustan tekstit kannattaa hypätä yli, koska ne löytyvät myös varsinaisesta kertomuksesta.

L. Frank Baum luonnehti itse tarinaansa seuraavasti:

"Ihmemaa Oz pyrkii olemaan uudenaikainen satu, jossa on säilytetty hämmästys ja ilo ja josta sydänsurut ja painajaiset on poistettu".

Kirja tarjoaa kuitenkin jännitystä ja viihdykettä niin lapsille kuin aikuisillekin. Tuomas Nevanlinnan taitava suomennos soljuu sujuvasti. Kaiken kaikkiaan Ihmemaa Oz tuntuu kestäneen aikaa paremmin kuin monet muut vanhat lastenkirjat.

Berry, Julie: Kunnes kerron totuuden

Suomentanut Kaisa Katteus

Tammi 2014

"Muista, että olen säästänyt sinut kahdesti."

Tarina on julma, mutta samalla myös kaunis rakkauskertomus. Teksti on kirjoitettu Judithin, kirjan päähenkilön, ajatuksin. Aluksi se saattaa tuntua hankalalta, mutta lopulta siihen tottuu. Kuitenkin kirja pitää sisällän varsin erikoisen rakkaustarinan.


Roswellin kylää ravisuttaa kahden nuoren tytön Judithin ja Lottien katoaminen. Kaksi vuotta myöhemmin Judith palaa kotiin, mutta yksin. Ainoastaan Judith tietää mitä tapahtui, mutta hän ei pysty puhumaan kieli leikattuna. Äiti kieltää Judithia edes yrittämästä puhua.

"Olet palannut runneltuna. Jumala näkee, miksi sinun päällesi on langennut tällainen rangaistus. Mutta kyläläiset varmasti pelkäävät sinua. Sanovat vielä, että olet kirottu. -- Jos häpäiset meidät päästämällä pihauksenkin, saat nukkua täällä haravoiden ja lapioiden keskellä."

Rakkaus lapsuudenystävään Lucasiin sai Judithin taistelemaan hengestään. Judith tosin on epävarma saako vastakaikua.

Yllätit minut sanoillasi. "Tiesin että tulisit takaisin."
Tiesitkö?
Siinä tapauksessa tiesit enemmän kuin minä.
"Kaikki sanoivat, että olit kuollut, mutta minä..."
Nostin katseeni. Me katsoimme toisiamme silmiin.
Mitäs sinä Lucas sanoit, kun muut sanoivat, että olin kuollut? Mitä sinä toivoit?

Judith murtuu, kun kuulee, että Lucas on menossa naimisiin kylän kaunottaren, Marian, kanssa. Ironista kyllä, Mariasta tulee Judithin ainoa ystävä, joka jopa kannustaa ja opettaa Judithia puhumaan. Tietysti salassa.

Samoin kun Judithin rakkaus on vaarassa, myös Roswellia uhkaa väistämätön vaara - sota, jonka voittaminen ilman aseita näyttää mahdottomalta. Silti jokainen mies, myös Lucas, aikovat puolustaa kotiaan. Epätoivoinen Judith haluaa pelastaa rakastettunsa ja palaa painajaisiinsa.

Veren maku, kivun huuto, viimeiset selvät sanat jotka pääsivät huuliltani, hänen juomisesta keltaiset silmänsä, hänen tukahduttava kokonsa, painonsa, hajunsa, kädet jotkaa tarrasivat suuhuni ja leikkasivat pois ääneni.
Voin yhä kääntyä takaisin, mutta nyt minua odottaisi vain tuho.
Tämä ei ole rohkeutta. Tämä on vain sellaisen kuoleman valitsemista, josta voi olla apua sinulle.
Sinä kuolet, ja sitten minä kuolen. Se on yhdenlainen loppu kärsimykselle. Jos taas jäät eloon, menet naimisiin Marian kanssa,ja kuinka voin kulkea talosi ohi joka päivä ja nähdä siellä vaimosi? Varjostaisinko uutta elämääsi läsnäolollani, joka ei ole edes tervetullut? Sinun täytyy elää, vaikka avioliittosi merkitsisi sydämeni kuolemaa.
Mutta jos joku voisi pelastaa sinut - ja koko kaupungin- minä tiedän, kuka se joku on ja missä hän on. Ja minulla saattaa olla jotain, mitä hän haluaa.

Vähitellen kylää sitovat dramaattiset valheet aukenevat ja Judithin kohtalo ratkeaa.

Friester, Paul: Parku-Pöllö ei päästä ketään sisään

Lasten keskus 2014

Kuvittanut Philippe Goossens
Suomentanut Tanja Poskela


Humoristinen tarina alkaa, kun äitipöllö vannottaa Parku-Pöllöä avaamasta kenellekään ovea, kun hän lähtee hakemaan iltapalaa. Parku-Pöllö vakuutta tottelevansa. Ajankuluksi hän lukee satua sudesta ja seitsemästä kilistä. Satu on niin jännittävä, että se vallan pyyhkäisee mukaansa.

Kun oveen koputetaan Parku-Pöllö muistaa lupauksensa. Hän ei avaa ovea, ei vaikka koputtaja väitää olevansa Parku-Pöllön äiti. Lupaus on lupaus.

"Äiti on sanonut, ettei ketään saa päästää sisään." "Mutta minähän OLEN sinun äitisi!" ääni huusi. "Minulla on iltapala mukanani."
"Kuka tahansa voi sanoa noin", Parku-Pöllö tuhahti. "Ehkä sinä olet ilkeä menninkäinen, joka haluaa hotkaista minut makupalaksi. EI - en päästä ketään sisälle!"

Parku-Pöllö tuntee itsensä niin yksinäiseksi, että alkaa - parkua. Tilanne hälyttää paikalle muitakin metsäneläimiä. Toiset yrittävät auttaa, mutta uskooko Parku-pöllö, että oven takana on äiti.

Tarina on huvittava, mutta samalla valaisee, sitä kuinka tosissaan lapset voivat uppoutua tarinaan. Heille se saattaa olla totisinta totta. Jännittävä tarina voi luoda pelkoja oikeaan elämään. Toisaalta joskus lapset haluavat hiukan kokeilla rajojansa ottamalla asiat kirjaimellisesti. Käy tämä aikuisiltakin.

Roth, Veronica: Outolintu

Otava (2014)

Suomentanut Outi Järvinen

Uusi, dystopia-henkisen trilogian ensimmäinen osa!
Kirjoittajan luomassa maailmassa, sotiin on löydetty ratkaisu ja kaikki näyttää muutenkin päällisin puolin hyvältä. Totuus on kuitenkin jotain muuta. Se kytee hiljakseen ja odottaa vapauttavaa leimahdusta. Ja silloin voi olla jo liian myöhäistä.

Vuosikymmeniä sitten ymmärrettiin, että sodat eivät saaneet alkuaan poliittisista aatteista, uskonnoista, roduista tai kansallisuudesta. Itse asiassa syy sotiin oli hyvin yksinkertainen: ihmisen taipumus pahaan. Tästä syystä ihmiset jakautuivat eri osastoihin, pyrkiäkseen eroon ominaisuuksista, joita pitivät syynä sotiin. Ne, jotka syyttivät vihaa, muodostivat Sopuisan, tietämättömyyttä syyttävät muodostivat Terävän, vilpillisyyttä syyttävät muodostivat Rehdin, itsekkyyttä syyttävät muodostivat Vaatimattoman ja pelkuruutta syynä pitävät muodostivat Uskaliaan.

Osastot ovat tehneet yhteistyötä kauan ja jokaisella osastolla on oma tehtävänsä yhteisölle, mm. Terävästä tulevat opettajat ja Uskaliaat suojelevat kaikelta mahdolliselta uhalta. Kun nuori täyttää kuusitoista vuotta, hän saa päättää valintaseremoniassa mihin osastoon haluaa kuulua. Toisin sanoen, mahdollisesti hylätä se osasto, johon syntyi. Sääntöihin kuuluu, että vanhaa osastoa ei valinnan jälkeen saa tavata. Osasto ennen verta.

Tris on nyt valinnan edessä: valitako oma perhe Vaatimattomissa vai hypätäkö tuntemattomaan? Valintaa vaikeuttavat tytön saamat testitulokset osastoihin soveltuvuudesta. Trisille selviää, että hän on divergentti, jolla on taipumukset kaikkiin osastoihin. Tyttöä varoitetaan paljastamasta sitä tietoa kenellekään. Säilyäkseen hengissä, hänen on teeskenneltävä olevansa heikompi kun oikeasti onkaan. Kehenkään ei ole luottamista. Vaarallinen leikki käynnistyy kun Trish tekee päätöksensä valintaseremoniassa. Onko silloin jo liian riskialtista rakastua?

Kirjasta tehty elokuva saa Suomen ensi-iltansa 9.4. Omalla kohdallani odotukset ovat korkealla. Nähtäväksi jää tuottaako elokuva pettymyksen vaiko iloisen yllättymisen.

Yankey, Rick: 5.aalto

Suomentanut Ulla Selkälä

WSOY

1.aalto: Sähköt katkeavat

2.aalto: Hyöky nousee

3.aalto: Rutto

4.aalto: Vaimentaja

5.aalto: Se alkaa nyt

Ensimmäinen aalto oli ohi muutamassa sekunnissa. Toinen aalto kesti vähän pidempään. Noin päivän. Ja kolmas aalto? Siihen meni hieman kauemmin – kaksitoista viikkoa. Kaksitoista viikkoa, jona aikana se tappoi…no, isän arvion mukaan yhdeksänkymmentäseitsemän prosenttia meistä epäonnekkaista, jotka olimme selvinneet kahdesta ensimmäisestä aallosta.

16-vuotias Cassie ei voi luottaa kehenkään. Elämästä on tullut joko/tai – maailma. Teet kuinka vain saatat kuolla: pakenet - kuolet, jäät - kuolet. Elämä on toivotonta.

…minä ja kaikki muut jotka olivat jäljellä, jos ketään oli enää jäljellä, me kaikki avuttomat, toivottomat, tyhmät ihmiset huusimme, koska olimme käsittäneet kaiken täysin väärin: taivaalta ei laskeutunut muukalaisten laumoja lentävillä lautasillaan tai isoilla metallisilla talsijoillaan, jotka olivat kuin suoraan Tähtien sodasta, maapallolle ei tullut pieniä, ryppyisiä, söpöjä E.T.-olentoja, jotka halusivat vain nyppäistä puusta pari lehteä, syödä pähkinävoikarkkeja ja mennä kotiin. Ei maailma niin lopu.

Kun armeija vie Cassielta pikkuveljen, päättää hän lähteä perään ainoa uskollinen ystävä, M16-rynnäkkökivääri, mukanaan. Cassieta ohjaa kaksi sääntöä, joita täytyy noudattaa: ensimmäinen sääntö: älä luota kehenkään, toinen sääntö: pysy yksin. Kaikki menee kuitenkin päälaelleen kun epäilyttävä Evan tarjoaa apuaan.

Samaan aikaan, vihan sokaisema Zombi, on valmis taistelemaan vihollista vastaan. Sota kuitenkin herättää tärkeän kysymyksen: kuka todellinen vihollinen oikeastaan on?

Hytönen, Ville: Taatelikujan salaperäinen Pisteli

Tammi (2012)

Kuvitus Krista Partti

Pieni Venla kuulee olohuoneesta äidin huudon ja säikähtää! ”Pisteli, pisteli” äiti huutaa ja Venlan mielikuvitus alkaa lentää. Mikä ihme se sellainen Pisteli oikein on, ja onkohan äiti pahassakin pulassa?

Miltäköhän Pisteli mahtaa näyttää? Onko se kuin rotta: pelottava ja karvainen, vai ehkä enemmänkin kuin possu? Vai kenties ihan jonkin erilaisen näköinen, sellainen mitä ei koskaan ennen ole nähtykään? Tykkääköhän se leikkiä lumessa vai mieluummin auringossa? Muistuttaako se enemmän leppäkerttua vai jääkarhua? Ehkä sillä on niin suuret korvat, että se kuulee kaiken – Venlan huoneeseen saakka…

Kysymyksiä tulee mieleen tulvimalla, ja nyt pelottaa jo niin, että on parempi piiloutua laatikkoon. Laatikostapa löytyykin seuraa: pikkusisko Essi, joka on kyllä vielä niin pieni, ettei tunnu ymmärtävän vaaraa. Hän se vaan heiluttelee muovivasaraa ja huutaa ”Tätätätä!”, vaikka Venla yrittää kertoa Pistelistä. No, ei se mitään, Venla kyllä pitää huolta Essistä.

Venla päättää uskaltaa kurkata oven raosta. Ei näy Pisteliä. Mutta kylpyhuoneen kaapista kuuluu rapinaa! Onkohan Pisteli siellä? Varovasti Venla raottaa kaapin ovea, mutta huh! Ei se ollutkaan Pisteli. Missäköhän se Pisteli nyt oikein sitten on? Ei riisipurkissa. Ei roskapussissa. Eikä edes kenkäkaapissa. Mutta missä?

Jännittävä tarina päättyy lopulta yllättävään ratkaisuun, joka ei enää olekaan yhtään jännittävä – riemukas kyllä. Kuvitus elää hienosti mukana Venlan pohdinnoissa ja auttaa lukijaa hahmottamaan niitä monenlaisia mielikuvia, joita lapsi mielikuvituksessaan saattaa keksiä. Ja jos on tarkkana niin jo heti ensimmäiseltä sivulta huomaa, ettei sillä äidillä mikään hätä taida ollakaan…

Tahvanainen, Sanna: Silva ja teeastiasto joka otti jalat alleen

Kuvat Sari Airola
Suomeksi kertonut
Jyrki Kiiskinen

Silva asuu äitinsä kanssa isossa talossa, jota ei näe tieltä. Taloa ympäröi sankka kuusiaita, jonka sisältä Silva on löytänyt piilopaikan. Siellä hän hieroo ystävyyttä harakan kanssa ja leikittelee ajatuksella, että hänellä on iso perhe, joka juuri nyt sattuu olemaan matkoilla.

Silvan äiti viihtyy omassa maailmassaan. Hän istuu kuistilla ja siemailee cappuccinoaan hauraista teekupeista. Välillä näyttää ja tuntuu ihan siltä kuin hän katoaisi kokonaan taustaan. Silloin Silvaa pelottaa. Äiti on luvannut aina jättää lapun ennen katoamistaan, mutta yleensä unohtaa. Aika usein äidillä myös on migreeni. Silloin hän makaa sen kanssa samettisohvalla, eikä häntä saa häiritä.

Äiti ihannoi Italiaa. Hän opiskelee kieltä, maistelee cannelloneja ja haluaisi varmaan asuakin Italiassa. Kirjan kuvituksessa Italia ei näy mitenkään. Se, niin kuin koko tarina, on selvästi Silvan näkökulmasta. Italian sijaan kuvituksessa on paljon vivahteita idästä: värit ja kuviot viittaavat Aasiaan. Kuvituksessa on käytetty sekä erittäin voimakkaita, hehkuvia värejä, että herkkiä mustavalkopiirroksia. Kuvat eivät välttämättä vastaa tarkalleen tekstin tapahtumia, vaan välittävät ennemminkin tekstin tunnelmia, Silvan ajatuksia ja pieniä yksityiskohtia ja vihjeitä sieltä täältä.

Silva on yksinäinen. Äiti on ehkä fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissaoleva, kenties masentunut. Sen äiti kuitenkin huomaa, että teeastiastosta on alkanut kadota osia. Mitä enemmän äiti on poissa, sitä vapaammin Silva vie astioita. Eräänä päivänä cappuccinokupillista varten ei enää löydy yhtään kuppia ja äiti löytää Silvan piilon – teeastiastoineen – kuusiaidasta. Vihdoin hän myös on sen verran läsnä, että Silva saa kerrottua pelostaan: äiti ei saisi sillä tavalla kadota. Ehkä äiti on vähitellen pääsemässä pois omasta sisäisestä maailmastaan. ”Kaikki mistä voi puhua tuntuu heti vähemmän pelottavalta.”  Puolin ja toisin.

Röning, Inga: Oiva – Lentokone, joka pelkäsi lentämistä

Kuvitus Marjo Nygård

Pieni punainen lentokone nimeltä Oiva asuu Sinitaivaan lentoasemalla monien muiden lentokoneiden kanssa. Oiva on aika uusi ja kiiltävä, mutta kuten lentoaseman muut koneet tietävät, se pelkää lentämistä aivan tosissaan. Kun pitää rullata kiitoradan päähän Oiva alkaa täristä, ja sen etenemisestä tulee nykivää ja hankalaa. Sitten, kun nenäpotkuriin lisätään kierroksia, alkaa nenää kutittaa eikä aivastusta lopulta pidättele mikään. Nenäpotkuri sammuu ja pienenpieni öljytippa tipahtaa mustalle asvaltille. Oivan lentäjä ja omistaja suuttuu ja uhkaa myydä Oivan romuttamolle. Osa isommista lentokoneistakin pilkkaa Oivaa ja naureskelee sen surkeudelle.

Eräänä päivänä se sitten tapahtuu; Oiva hinataan romuttamolle. Se haluaisi niin kovasti yrittää lentämistä vielä uudelleen ja olla rohkeampi, mutta ihmiset eivät kuule sen anelua. Eiväthän he tiedä, että jotkut lentokoneet osaavat puhua. Oivaa pelottaa romuttamolla oudon näköisten lentokoneenosien keskellä, mutta sitten eräs vanha lentokone alkaa tehdä tuttavuutta. Ensin Oiva pelkää, että sekin alkaa kiusata sitä niin kuin monet Sinitaivaan lentoaseman koneista, mutta tämä lentokone onkin aivan ystävällinen. Koneen nimi on Wanha lentäjäsankari ja se on ollut menestyvä taitolentokone. Se kertoo Oivalle hurjista lennoistaan, kaikista villeistä kiepeistä, kurveista ja kierteistä ja muista lentämisen riemuista, mutta Oiva ei oikein pysty uskomaan, että lentäminen voisi olla hauskaa. Tällä vanhalle mukavalle koneelle Oiva myös uskaltaa kertoa perimmäisen syyn lentopelkoonsa.

Monta päivää Oiva kuuntelee Wanhan lentäjäsankarin tarinoita ja aika kuluu. Joka aamu Oiva toivoo, että joku hakisi sen kotiin Sinitaivaan lentoasemalle ja se saisi vielä yrittää lentämistä, mutta päivän mittaan toivo hiipuu. Sitten tulee se hetki, jota Oiva on pelännyt, se hinataan romuttamon halliin odottamaan purkamista. Ennen kuin mekaanikot pääsevät purkuhommiin Oivan vierelle ilmestyy isä ja pieni poika, jolla on nauravat silmät ja pisamaiset kasvot. Poika hyppelee vuoroin Oivan ja vuoroin isänsä viereen, sanoo Oivaa kauniiksi ja kertoo haluavansa juuri tämän koneen itselleen. Seuraavat päivät ovat Oivan elämän jännittävimpiä. Purkamisen sijaan sitä aletaankin korjata, säätää, pestä ja puunata ja sen uusi pieni omistaja, Mikko, käy intoa puhkuen katsomassa sitä. Mikko myös kiipeää ohjaamoon harjoittelemaan ja suunnittelemaan tulevia lentoja. Vähitellen Oiva alkaa luottaa Mikkoon ja tämän into tarttuu Oivaankin.

Ei mene kauaa, kun Oiva siirretään takaisin kotiin, Sinitaivaan lentoasemalle, ja tulee aika kokeilla lentämistä. Oivaa pelottaa suunnattomasti, mutta se ei halua pettää Mikon odotuksia. Oiva muistelee Wanhan lentäjäsankarin kertomuksia ja haluaa onnistua myös sitä kunnioittaakseen. Mikko asettuu isänsä kanssa ohjaamoon, käynnistää moottorin ja rullaa kiitoradan päähän. Oiva hokee itsekseen ” Minä pystyn tähän!”, ja sitten Mikko nostaa kierroksia. Nokkapotkuri pärisee, Mikko kiihdyttää, viima kutittaa nenää ja vauhti kiihtyy! Miten Oivalle ja Mikolle sitten käy? Sinun täytynee lukea kirja, että saat tietää, mutta sen verran voin paljastaa, että loppu on kyllä onnellinen.

Tämä kirja sisältää enemmän tekstiä kuin kuvakirjat yleensä, ja tarina myös etenee vähemmän suoraviivaisesti. Siinä on siis enemmän lukemista, mutta kuviakin löytyy kuitenkin joka sivulta. Oivan ilmeet on kuvattu hienosti ja niistä käy hyvin ilmi sen luonne ja tunteet. Ensin Oiva on aika surumielinen, myöhemmin iloinen, ja sen huomaa myös kuvista kuinka sen itsetunto kasvaa ja olemus muuttuu tarinan edetessä. Lentokoneen ohjaamon mittarit ja nappulat lienevät myös mielenkiintoisia monen pienen lukijan mielestä.