Kennedy, Anne V.: Kun isäntä ei nää... Muu! Bää!

Karisto 2015
Suomentanut Sanna Vartiainen














Lainasin kirjan ehtimättä selaamaan sen sisältöä etukäteen ollenkaan, ja aloimme todennäköisesti heti samana iltana lukea sitä kotona iltasaduksi. Parin sivun jälkeen alkoi hiukan ihmetyttää ja sitten huvittaa, mutta ennen kuin kerron, että mikä, niin aloitetaanpa alusta. Tarinan ensimmäinen sivu ei vielä tuntunut mitenkään kovin erikoiselta. Siinä esitellään kirjan hahmot:

Sitten päästään itse tarinaan, eli mitäs ne maatilan eläimet siellä kotosalla puuhaavatkaan pitkän päivän, kun isäntä on töissä pellolla? Isännälle ei varmasti tulisi mieleen, että porukka käy veneretkellä tai viettää leppoisan iltapäivän piknikillä, mutta niin tässä näyttää käyvän. Ja monenlaista muuta hykerryttävää ja hauskaa vielä lisäksi.

Seuraavaksi pääsemme siihen huvitukseen. Parin ensimmäisenkin sivun teksti oli ollut eläinten äännähdyksistä koostuvaa: kurnuti myy, viik tööt vaak, ja niin edelleen, mutta ehkä vasta kolmannella sivulla aloin tajuta, että eihän tässä muuta olekaan! Ja kuvat kyllä kertovat tarinan niin tehokkaasti, ettei varsinaista selittävää tekstiä edes kaipaa. Pari lukukertaa taisi vaatia ennen kuin hoksasin, että eläimet ovat aukeaman kuvissa juuri siinä järjestyksessä, missä niiden kirjoitetut äännähdyksetkin ovat, ja ihanhan nuo "äännähdysrunot" myös kivasti rimmaavat. Varsin hauskaa ääneenluettavaa!

Vaikka kirja on muutenkin hauska, niin sen lähes naurunkyyneleitä aiheuttaneet osiot sijoittuvat loppuun: Aurinko jo laskee ja koira huomaa isännän olevan matkalla takaisin kotiin. Eläimille tulee hurja kiire ehtiä kotilaitumelle ennen kuin isäntä huomaa mitään, ja kyllähän ne juuri ja juuri ehtivät. Yksi pieni hiiri kyllä pikkuisen myöhässä, vielä juhlamekko päällä, mutta kuitenkin. Ja eihän tämä toki näin kirjoitettuna vaikuta juuri muulta kuin ehkä hiukan hymyilyttävältä, mutta uskokaa pois, ne kuvat! En paljasta niitä tässä ja ne täytyy jokaisen nähdä itse.

 

Itkonen, Jukka: Sirkusjuna saapuu

Lasten keskus 2015
Kuvitus Elina Warsta











Sanataituri Jukka Itkonen on kirjoittanut hykerryttävän hauskan tarinan tylsääkin tylsemmän Nurkanpyhtään pikkukaupungin vähän vähemmän tylsästä päivästä, ja Elina Warstan mustavalkokuvitus sopii tekstin kylkeen mainiosti. Nerokasta sanankäyttöä ja yllättäviä käänteitä, ainakin niistä on tämä tarina tehty!

Nurkanpyhtään kesäsunnuntai vaikuttaa tavallisen rauhalliselta, mutta sitten asemalle pysähtyy sirkusjuna omalaatuisine tirehtööreineen ja maailman heikoimpine miehineen. Suunnattoman tylsistyneenä aseman portailla istuskeleva koulutyttö Lilli Rahtunen haaveilee juuri niistä monenlaisista paikoista, jonne kiskot hänet veisivät pois tylsyydestä, ja näkee tilaisuutensa. Valitettavasti sirkus on lähes vararikossa, eikä tirehtöörillä ole varaa palkata ketään, vaikka vetonaulakin – elävä tykinkuula – puuttuu.

Lilli maleksii eteenpäin ja päätyy Mauno Liisterin koirankopin kokoiselle nakki- ja jäätelökojulle. Asiakkaita on ihan jonoksi asti, mutta jonossa on syntynyt kiistaa asioimisjärjestyksestä. Kumpikohan olikaan ensimmäinen ja kumpi toinen? Myyjä ei jää odottelemaan lopputulosta, vaan lähtee käväisemään hammaslääkärissä, ja Lillikin saa muuta juttuseuraa, kun kioskin kulman takaa ilmestyy kaksimetrinen pingviini.

Lillin isä on ainakin tyttärensä mielestä yleensä varsin tylsä, mutta vilahtelee tarinassa koko pitkän päivän aika vauhdikkaana. Hän nimittäin pinkoo raidallisessa pyjamassaan poliiseja pakoon, samanaikaisesti kun eräs raidalliseen pukuun pukeutunut mies ottaa Rahtusten kotona vastaan käskyjä Lillin äidiltä. Mites tässä nyt näin pääsi käymään...?

Illalla päästään vielä seuraamaan huimaa sirkusesitystä, jossa tavataan mm. klovni Pupsi Toikkonen, ja yllättäen Rahtusen perheestä löytyy sirkustaiteilijoita.



- Hyvää päivää, Lilli sanoi miehelle.
- Hyvää päivää sinulle itsellesi, mies vastasi. - Miksi sinä muuten sanot minulle hyvää päivää? Se ei oikein käy, sillä tämä päivä ei ole hyvä. Sisäpaisti minä en tunne sinua.
- Ei sisäpaisti, vaan sitä paitsi, Lilli korjasi.
- Älä sinä pyytämättä puutu minun puheisiini, sirkustirehtööri sanoi. - Sisäpaisti on minun lempiruokaani, ja jo sen nimen mainitseminen saa veden herahtamaan kielelleni. Siksi minä herahtelen. Haluan olla vesi kielellä. Muuhun ei juuri nyt ole varaa.
- Minä ymmärrän, Lilli sanoi.
- Mitä sinä ymmärrät? tirehtööri kysyi.
- Vaikka sen, että aurinkoa kiertää maa, Lilli vastasi
 

Walliams, David: Herra Lemu

Tammi 2014

Herra Lemusta kertova kirja julkaistiin jo viime vuonna, mutta jostain syystä tartuin itse siihen vasta nyt. Ja kirja pääsi kyllä suoraan omaan vinkkauskoriini! Vinkkasin viime viikolla Roald Dahlin kirjoja yhdelle luokalle (ja taisin innostua niistäkin aika toden teolla), ja kun Walliamsia mainostetaan "uutena Roald Dahlina", niin pakkohan kirjaan oli tarttua. Täytyy myös mainita, että kirjan on suomentanut mm. Harry Pottereiden suomentajana tunnetuksi tullut Jaana Kapari-Jatta, joka on taas kerran tehnyt hyvää työtä. Kirjat on kuvittanut Quentin Blake, jonka tyyli sopii hyvin yhteen Walliamsin kanssa.

Herra Lemu lemusi. Ja löyhkäsi. Ja jos voi sanoa, että löyhkälemusi, niin sitä myös. Hän oli maailman lemuavista lemuavin lemuaja. 

Lemu on pahimman lajista hajua. Lemu on pahempaa kuin löyhkä. Ja löyhkä on pahempaa kuin haisu. Ja haisu on pahempaa kuin katku. Ja katkukin helposti nyrpistää nenän. 

Ei ollut herra Lemun vika, että hän lemusi. Hänhän oli kuitenkin kulkuri.

Herra Lemu on siis kulkuri, joka majailee puistonpenkillä pienen koiransa Herttuattaren kanssa. Kukaan ei tiennyt, mistä he oikein olivat ilmestynyt siihen, mutta kaikki olivat herra Lemulle enimmäkseen kilttejä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan pysähtynyt juttelemaan hänen kanssaan, koska "mikään tässä maailmassa ei itse asiassa haissut yhtä pahalta kuin herra Lemu.". 

Kunnes yhtenä päivänä pieni Chloe-tyttö keräsi rohkeutensa ja meni juttelemaan kulkurille. Chloe ajeli vanhempiensa autossa joka päivä herra Lemun ohi (hän kävi koulua yksityisessä hienostokoulussa), ja aina Chloe ihmetteli, mistä mies oli puistonpenkille tullut ja ennen kaikkea miksi. Chloella ei ollut paljon ystäviä, sillä häntä kiusattiin koulussa, eikä kotonakaan sujunut paljon paremmin. Hänen äitinsä keskittyi pelkästään parlamenttiehdokkuuteensa ja Chloen siskoon Annabelleen, eikä Chloen taitoja tarinoiden kirjoittajana pidetty kovinkaan kummoisina.

Ja niin herra Lemu ja Chloe vähitellen ystävystyivät, vaikka Chloe ei asiasta voinut kenellekään kertoa. Eihän hänen perheensä olisi hyväksynyt kulkuria sopivaksi ystäväksi! Mutta kun Chloen äidin poliittisessa ohjelmassa halutaan mm. kieltää kaikki kodittomat eli "rähjä-roopet", täytyy Chloen tarttua toimeen: herra Lemu nimittäin muuttaa Chloen perheen puutarhavajaan. Asiahan ei kovin kauaa salassa pysy, ja herra Lemu onnistuu aiheuttamaan hämmennystä paitsi Chloen perheessä, myös ihan kansakunnan ylimmällä tasolla.

Walliamsin lastenkirjoissa on mukana yhteiskunnallista kannanottoa ja eriarvoisuutta mutta myös rutkasti huumoria. Tyyliltään se kieltämättä muistuttaa Roald Dahlin suorasukaista kerrontaa. Asioita ei hyssytellä, mutta loppujen lopuksi kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin.

Emmett, Jonathan: Possun pulma

Kustannus-Mäkelä Oy, 2015

Kirjoittanut: Jonathan Emmett
Kuvittanut: Vanessa Cabban
Suomentanut: Raija Rintamäki

Ulkonäkökriittisenä nykyaikana on virkistävää tutustua possuun, joka on tyytyväinen ulkonäköönsä. Possuthan ovat siistejä eläimiä ja myös kirjan nasu haluaa pitää itsensä putipuhtaana. Mutta kuten selviää, se on paitsi siisti, myös melko turhamainen.

Eräänä kauniina kesäaamuna Mäkelän maatilalla Possu maiskuttelee kirsikoita hyvällä ruokahalulla, mutta - voi kauhistus - istuu vahingossa kirsikan päälle. Possu saa puhtoiseen kylkeensä kirkkaanpunaisen tahran, joka saa sen aivan pois tolaltaan:

"Huutava vääryys!" se vinkuu.

Maatilan muut eläimet yrittävät vuorotellen auttaa sitä parhaansa mukaan, mutta Possu joutuu ojasta allikkoon: tahra vain suurenee suurenemistaan.

Vuohi on syönyt punajuurta ja vain levittää tahraa,

Lehmä hakee puhdistukseen mopin, jossa onkin traktoriöljyä ja

Lammas kaataa tahralle shampoota, joka osoittautuukin värjäysaineeksi!

Lopulta lähinnä mustikkaa muistuttava, kauttaaltaan sininen Possu kipittää häpeissään latoon piiloon ja uskaltautuu sieltä ulos vasta pimeän tullen. Pimeässä se kuitenkin putoaa isoon mutalammikkoon ja on yltä päältä mudassa.

Seuraavana aamuna muut kotieläimet etsivät turhaan Possua. Ne löytävät lopulta vain ison mutaläjän, joka alkaa jupista Possun äänellä.

Muta on onneksi imenyt itseensä kaiken lian ja värin ja auringon kuivattamana se alkaa karista Possusta isoina palasina. Lopputuloksena Possu on puhtaampi kuin koskaan ennen ja kaikki on hyvin. Ainakin hetken aikaa...

Kirjassa viehättää erityisesti hauska tarina, joka muistuttaa rakenteeltaan hieman vanhoja satuja. Tilanne muuttuu komediallisesti koko ajan hullummaksi ja hullummaksi. Ainakin meillä kotona kirja nauratti minun lisäkseni jopa kriittistä 10-vuotiasta koeyleisöä, vaikka kuvakirja onkin suunnattu vähän pienemmille lapsille.

Englantilainen Jonathan Emmett (s. 1965) on kirjoittanut yli 50 lastenkirjaa, joista osa on käännetty myös suomeksi. Samaista possua on seurattu jo aikaisemmin kirjassa Possun pöksyt.

Läckberg, Camilla: Super-Santtu

Kuvittanut Millis Sarri
Karisto 2014

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ruotsalainen Camilla Läckberg tunnetaan parhaiten suosituista aikuisten dekkareistaan. Kirjailijalta on ilmestynyt myös pari ruokakirjaa, ja Millis Sarrin kuvittama Super-Santtu on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Alkukielellä ruotsiksi Super-Charlieta on saatavilla jo kaikkiaan kolmen tarinan verran, ja lisäksi löytyy niin musiikkia kuin pelikin. Super-Santtu ja pehmoleluvaras ilmestyy keväällä 2015.

 

Santtu on syntyessään ihan tavallinen vauva, mutta heti syntymänsä jälkeen, vielä sairaalan kehdossa pötkötellessään, Santtu saa sattumalta päälleen hieman avaruudesta lähtöisin olevaa tähtipölyä. Kukaan ei huomaa mitään, eikä Santtu itsekään aavista, että siitä lähtien hän onkin kaikkea muuta kuin tavallinen.

 

 

Äiti ja isä ovat Santun mielestä oikein kivoja, ja kotona odottavat sisko ja veli vaikuttavat myös mukavilta. Santun päivät lähtevät rullaamaan niin kuin vauvojen päivät nyt yleensä rullaavat, kunnes hän kerran yrittää auttaa isää vaipanvaihdossa leijumalla hoitopöydän yllä, ja isä pyörtyy säikähdyksestä. Santtu ymmärtää nopeasti omaavansa vähän epätavallisia kykyjä, ja myös, että kannattaa teeskennellä olevansa tavallinen. Isä ja äiti kun eivät ilmeisesti ole kovin lujahermoisia.

 

 

Tavallisen vauvan teeskenteleminen on Santusta helppoa ja jopa hauskaa. Uhrauksiakin se kuitenkin vaatii: kuka nyt haluaisi vapaaehtoisesti vaippaan kakata, kun pystyy käymään pöntölläkin, ja kyllähän se leijuminen olisi paljon helpompaa ja nopeampaa kuin ryömiminen. Joskus on täpäriä tilanteita ja Santtu melkein paljastuu, mutta isoja ihmisiä on helppo hämätä jokeltelemalla ja kuolaamalla. Santtu kyllä toivoisi, että hänelle ei leperreltäisi. Eihän sellaisesta sössötyksestä oikein saa edes selvää.

 

 

Santtu käyttää erityistaitojaan vain omaksi ilokseen, kunnes kuulee, että isoveljeä on kiusattu koulussa. Santtu raivostuu, ja päättää tehdä asialle jotain. Hänen isoveljeään ei kyllä kiusata! Ainoa ongelma on, että Santtu ei pääse kunnolla liikkumaan, sillä lentäminen ei oikein onnistu, mutta yllättäen harjoitusapua löytyy ennalta-arvaamattomalta taholta. Lentotasapainon löytämiseen vaaditaan vain pieni, ja lopulta aika ilmiselvä yksityiskohta, mutta sen jälkeen alkaakin tapahtua. Apuun lentää: SUPER-SANTTU!

 

Super-Santun tarinassa on runsaasti huumoria, yllättäviä käänteitä ja pieniä kommelluksia. Kuvitus on onnistunut, ja sen hauskoja yksityiskohtia kannattaakin tutkailla tarkkaan. Aikuisia hämäävä ja hämmentävä Santtu, joka itsekin ajattelee varsin aikuismaisesti, vaikka toki käyttäytyy monesti myös ikäiselleen sopivasti, on hykerryttävän mainio hahmo, jonka seikkailuja luen mieluusti enemmänkin.

 

Friester, Paul: Parku-Pöllö ei päästä ketään sisään

Lasten keskus 2014

Kuvittanut Philippe Goossens
Suomentanut Tanja Poskela


Humoristinen tarina alkaa, kun äitipöllö vannottaa Parku-Pöllöä avaamasta kenellekään ovea, kun hän lähtee hakemaan iltapalaa. Parku-Pöllö vakuutta tottelevansa. Ajankuluksi hän lukee satua sudesta ja seitsemästä kilistä. Satu on niin jännittävä, että se vallan pyyhkäisee mukaansa.

Kun oveen koputetaan Parku-Pöllö muistaa lupauksensa. Hän ei avaa ovea, ei vaikka koputtaja väitää olevansa Parku-Pöllön äiti. Lupaus on lupaus.

"Äiti on sanonut, ettei ketään saa päästää sisään." "Mutta minähän OLEN sinun äitisi!" ääni huusi. "Minulla on iltapala mukanani."
"Kuka tahansa voi sanoa noin", Parku-Pöllö tuhahti. "Ehkä sinä olet ilkeä menninkäinen, joka haluaa hotkaista minut makupalaksi. EI - en päästä ketään sisälle!"

Parku-Pöllö tuntee itsensä niin yksinäiseksi, että alkaa - parkua. Tilanne hälyttää paikalle muitakin metsäneläimiä. Toiset yrittävät auttaa, mutta uskooko Parku-pöllö, että oven takana on äiti.

Tarina on huvittava, mutta samalla valaisee, sitä kuinka tosissaan lapset voivat uppoutua tarinaan. Heille se saattaa olla totisinta totta. Jännittävä tarina voi luoda pelkoja oikeaan elämään. Toisaalta joskus lapset haluavat hiukan kokeilla rajojansa ottamalla asiat kirjaimellisesti. Käy tämä aikuisiltakin.

Parvela, Timo: Paten aikakirjat

Tammi 2014

Timo Parvela on tunnettu varsinkin hänen kirjoittamistaan Ella ja kaverit-kirjoista. Nyt kuitenkin Ellan sijasta päähenkilönä seikkailee urheilullinen Pate, joka saa oman kirjasarjansa. Kirja jatkaa samaa humoristista tyyliä, joka on tuttu Ella-kirjoistakin, mutta nyt tekstin lisäksi Pasi Pitkäsen oivaltavat, sarjakuvamaiset piirrokset kuvittavat tarinaa.

Patella on alkanut kesäloma ja hän alkaa kirjoittamaan omaa blogia. Paten kesälomaan tulee heti yllättävä käännös, kun vanhemmat ilmoittavat, että Pentti-eno tulee kylään.

Minä muistan, että opettaja on puhunut jollain tunnilla enoista. Ne ovat suuria lintuja, jotka elävät jossain kuumassa paikassa. Ne eivät osaa lentää. Se on ihan hyvä, sillä minun huoneeni on aika matala. Olisi ikävää, jos se eno räpistelisi siellä ympäriinsä ja kaikkisi kaikki paikat niin kuin se varpunen, joka lensi meidän olohuoneeseemme. Lentämisen sijaan enot ovat kovia juoksemaan ja ne voivat potkaista leijonan tajuttomaksi. Onneksi minä olin tarkkana sillä enotunnilla. Minä olen aika hyvä koulussa. Opettajakin sanoi kerran, että Pate pääsee vielä pitkälle, jos vain jaksaa juosta tarpeeksi kauas.

Vaikka eno ei loppujen lopuksi osoittaudukaan ihan sellaiseksi, kuin Pate on kuvitellut, on enon vierailu silti ikimuistoinen. Eikä ilman muutamaa kommellusta ja väärinkäsitystä tietenkään selvitä.

Paten aikakirjat on taattua Timo Parvelaa: paljon hauskoja väärinkäsityksiä ja oivaltavia tapahtumia. Kuvitukset ja blogimainen teksti tekevät kirjasta helppolukuisen. Ellan ja kavereiden kommellukset jaksavat naurattaa monenikäisiä lukijoita, joten kirjat sopivat ihan koko perheelle.

Lehtinen, Tuija: Tyttö elää kesäänsä & sara@crazymail.com

Otava 2014

Kesälukemisena olen itse huomannut suosivani usein nuoruuteni suosikkikirjoja - toki uutuuksiakin on mukava ottaa lukulistalle. Monena kesänä olen kuitenkin lukenut uudestaan nuoruuteni suosikkisarjoja, jotka kestävän useammankin lukukerran.  Kun tartuin uuteen Tuija Lehtisen nuortenkirjaan, oli pakko lukea myös yksi omista suosikkisarjoistani hänen vanhemmasta tuotannostaan.

Tuija Lehtisen uusin nuortenromaani Tyttö elää kesäänsä kertoo Juliasta, joka  on karannut nuorisokodista ja aikoo viettää kesän vapaana kaikesta. Julia vaihtaa roolia aina tilanteen mukaan ja hänet tunnetaankin kirjassa sekä Kerttuna, Laikana, Mailana, Annina että Lisana. Kesäinen liftaritarina vie tytön mitä omalaatuisimpien ihmisten ja paikkojen luo, pakoon sietämättömiä sukulaisia ja tylsää elämää. Samalla kun kirja kertoo Julian kesästä, paljastuu lukijalle myös paloja hänen menneisyydestään: vaikea äiti ja hemmotellut sisarukset, ainainen väheksyntä ja halveksunta sekä kasvaminen ilman välittävää perhettä. Ja jossain välissä seikkaillessaan eri roolien välillä, hän oppii myös jotain omasta itsestäänkin.

Tässä mä nyt sitten nökötin, keskellä ei mitään bussia odottelemassa. Mistä se kaveri edes tiesi, että tästä ajaisi ohi jokin kulkupeli? Hiiretkö sille oli kuiskineet? Mä en ollut nähnyt enkä kuullut sen näppäilevän kännykkää, joten mun nukkuessako se muka oli googlannut aikatauluja? Vai oliko se puhunut puuta heinää pokkana? Se piru nauroi makeasti partaansa, kun oli päässyt musta eroon näin kevyesti. Mun tuurilla menolippu minne tahansa maksaisi maltaita. Mulla ei ollut varaa sellaiseen! Niinpä mä suljin silmät, pyörähdin muutaman kerran ympäri ja lähdin kävelemään siihen suuntaan, mihin nenä näytti.

Otava 2006 (3.p.)

Kirja tuo mieleen yhden Tuija Lehtisen kirjoittamista nuortenkirjasarjoista, punkkarityttö Sarasta kertovat sara@crazymail.com, Nottingham kesällä kello kuusi ja Sara ja levottomat jalat, sekä myöhemmin kirjoitettu Missä olet, Sara? Ensimmäinen Sarasta kertova kirja julkaistiin jo vuonna 1998. Saran ja Julian tarinoissa on jonkin verran samoja piirteitä - molemmilla on vaikeat perhesuhteet ja samanlaista kapinallisuutta ja vapaudenkaipuuta. Toki eroavaisuuksiakin löytyy, mutta Julian tarinan luettuani oli pakko tarttua uudestaan myös Sarasta kertoviin kirjoihin.

Sara@crazymail.com aloittaa Sarasta kertovan kirjasarjan. Punkkarityttö Sara lähetetään enon luokse maaseudulle rauhoittumaan, pois pääkaupungin sykkeestä. Saran elämä on mennyt sekoiluksi, eikä hän voi enää liikkua rauhassa Helsingissä. Sara käy kymppiluokkaa ja yrittää kerätä rahaa kasaan että voisi häipyä jonnekin. Saran elämää värittävät niin omalaatuiset sukulaiset kuin koulukaveritkin sekä sähköpostiviestitteyly netistä löytyneen punkkari-Markin kanssa. Vaikka maa välillä poltteleekin jalkojen alla, saa Sarakin huomata, että välillä on ihan mukava jäädä vain paikoilleen.

Yksi Tuija Lehtisen nuortenkirjojen piirteistä on huumorin käyttö. Vaikka kirjoissa välillä käsitellään rankkojakin aiheita, on niissä aina mukana huumoria. Tämän vuoksi kirjat eivät ole liian synkkiä, vaikka aiheet välillä olisivatkin raskaita. Tuija Lehtinen osaa kirjoittaa vetävästi ja omalla tyylillään, ja hän saa henkilöhahmot jäämään lukijan mieleen. Tämänkin takia Lehtisen kirjat kestävät useampia lukukertoja, joten omiin suosikkeihin voi tarttua aina uudestaan.

Kolu, Siri: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Tammi (2012)

Kuvat Tuuli Juusela

Vija Vainisto on periaatteessa ihan tavallinen koululainen. Silti hän on myös osa-aikainen rosvo, joka kuuluu vapaa-aikanaan Hurja-Kaarlon johtamaan maantierosvoporukkaan.  Viljan kotiväki tosin kuvittelee, että tyttö viettää viikonloput kirjoittajakurssilla, vaikka tämä kiitää rosvoauton kyydissä pitkin Suomen maanteitä. Peitetarina on nerokas, sillä Vilja kirjoittelee paljon.

Rosvoilu on elämäntapa. Rosvoilla olisi varaa ostaa kaikki tarpeellinen, mutta silti he ryöstävät sen mieluummin.

Ei omistaminen ole jännittävää, Markus sanoi. - Etsiminen on. Ja löytäminen. Ja itse asiassa kadottaminenkin. Jos vain istuu jonkun päällä, siinä ei ole mitään kivaa.

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku on jo kolmas teos Viljan ja Rosvoloiden seikkailuja. Rosvolat ovat päässeet Helmeri Kvistin suuren rosvousoppaan jäljille. Valitettavasti muutkin rosvosuvut ovat valmiita mihin tahansa saadakseen oppaan käsiinsä.

Pikkuhiljaa Viljalle ja Rosvoloille selviää, että Kvistin vihjeiden seuraaminen vaati nokkeluuden ja sinnikkyyden lisäksi yhteistyökykyä. Opas on jaettu ja piilotettu eri paikkoihin, ja etsintä vaatii joko liittolaisia tai valtavan paljon aikaa. Vaikeuttamalla tehtävää, Kvist oli halunnut varmistaa, ettei opasta pääsisi käyttämään joku yksinäinen vallanhimoinen henkilö.

- Liit-to-lai-si-a, Hurja-Kaarlo sylki sanan kuin se olisi maistunut pahalle. - Milloin me muka olisimme tarvinneet liittolaisia? VeMat tarvitsee liittolaisia siihen nillielämäänsä, työntääkseen itsensä kunnon töihin, joita vihaavat, ja elääkseen tavaran keskellä, jota eivät tarvise, liittoutukoon ne paikatakseen ikäväänsä, mutta emme me, maanteiden sankarit, joilla tiukan rosvopaidan alla pamppailee vapaa sydän!

VeMa on rosvomaailman luokituksen mukaan veronmaksaja. Juuri sellainen kuin esimerkiksi Viljan sukututkimusta harrastava isä.

Tekaistun kirjoittajakurssin ohjaajana esiintyy Hertta Säde, joka on Viljan siskon Vanamon suuri suosikki. Hertta Säde on Hurja-Kaarlon sisko ja kirjailija-ammattinsa rinnalla myös Rosvoloiden kakkoskuski. Vanamo on alkuun hyvin kateellinen Viljalle Hertta Säteen kurssista, sille hän itsekin olisi halunnut päästä. Yhtäkkiä Vanamo kuitenkin viestittää Viljalle, että ei oikeastaan olisi koko kurssille tahtonutkaan. Tyttö on löytänyt netistä poikaystävän. Vilja on tyytyväinen tilanteeseen, kunnes Vanamo tuo poikaystävänsä kotiin näytille. Vilja tunnistaa kilpailevan rosvosuvun Juntta Hurmalan heti. Kun Juntta Hurmala nyt tietää Viljan osoitteen, Hurmalat voisivat tulla käymään porukalla milloin tahansa. Juntta tietenkin kieltää kertomasta kenellekään, kuka hän on. Hän uhkaa Viljaa Vanamon ja koko perheen turvallisuudella, ja Vilja katsoo parhaaksi totella. Hän ei paljasta asiaa vanhemmilleen, jotka muutenkaan eivät ole hyvillään teinityttärensä poikaystävästä, sillä Juntta ei ole mikään poika, vaan aikuinen mies. Umpi-ihastunut Vanamo ei ymmärrä tilannetta, ja Vilja liittolaisineen joutuu tiukkaan paikkaan pelastaessaan Vanamon Juntan joukkion kynsistä.

Seikkailun lomassa syödään rosvoherkkuja, tällä kertaa lukija saa reseptin huippukokouskekseihin ja rosvotoskaan. Näitä herkkuja sopii maistella lukemisen lomassa. Suosittelen Rosvoloista kertoavaa kirjasarjaa koko perheelle. Erityisen hyvin se sopii pitkälle automatkalle äänikirjaversiona kuunneltavaksi. Kannattaa aloittaa sarjan ensimmäisestä osasta Me Rosvolat (2010). Siri Kolu sai siitä Junior Finlandia -palkinnon ja teokseen perustuva elokuva on tulossa levitykseen ensi vuonna.

Veirto, Kalle: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja suuri salapoliisikisa

Karisto (2012)

Kuvittanut Jari Paananen

Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja suuri salapolisikisa on Henkan ja hänen ystävänsä Jiikoon etsivähommista kertovan sarjan kymmenes osa. Takakansitekstin mukaan se on myös kirjasarjan päättävä osa. Henkka täyttää kirjassa 11 vuotta ja viettää syntymäpäiväjuhlaa, jonka pääohjelmannumero on salapolisikisa. Vihjeiden perusteella synttäreille kutsutut lapset löytävät ilmielävän kuolleen, ja yrittävät selvittää, miksi ja miten murha on tehty, ja kuka on murhaaja. Tietysti kisaan liittyy myös yllättäviä sattumuksia ja ylimääräistä jännitystä.

Jari Paanasen piirtämät pienet mustavalkoiset kuvat havainnollistavat tekstiä yllättävän hyvin,  ja mielestäni kuvia olisi saanut olla enemmänkin.

Sarja on suunnattu varhaisnuorille. Teksti on suurta, mutta helppolukuisten hyllyyn kirjaa ei meillä kuitenkaan ole sijoitettu, sillä virkkeet ovat paikoin monimutkaisia. Teksti on kuitenkin vetävää, ja sen huumori uppoaa lukijakuntaan. Alla on yhden virkkeen pituinen lainaus, jonka mitta on kuusi riviä kirjassa käytetyllä fonttikoolla. Pitseriavierailulla kaikki ei suju mallikkaasti, ja yksi lapsista heittää toista ketsuppiin kastetulla hillosipulilla, mutta heitto osuikin naapuripöydässä istuvaan mieheen:

Lastenlastensa kanssa ruokaileva ukkeli ukkeli  hyväksyi lopulta anteeksipyynnön ja hyvitysjätskit haukuttuaan meidät kaikki ensin huonosti kasvatetuiksi metsäläislapsiksi ja sivistyksen selänpesijöiksi ja vielä päälle todellisiksi telkkarin roskaohjelmien toljottajiksi. 

Henkan ja Jiikoon tutkimuksista kertovaa sarjaa lainataan paljon, mutta onneksi sarjassa on monta osaa. Tule katsomaan, onko joku niistä paikalla. Suosittelen koko kirjasarjaa erityisesti pojille, jotka ovat suunnilleen Henkan ikäisiä eli noin 10-vuotiaita.

Oram, Hiawyn: Kolme karmeaa kaverusta

Mäkelä (2012)

Kuvitus David Melling

Kolme karmeaa kaverusta tutustuttaa lukijansa lohikäärmeeseen, noitaan ja jättiläiseen, jotka ovat kaikki hirmuisen pelottavia. Ainakin he itse aina kauhistuvat kovasti, kun tulevat katsoneeksi peiliin. Kyllähän sitä tietysti myös naapurit ja muutkin lähelle uskaltautuvat saattavat pelästyä, jos toinen aina kovasti huutaa, että ”Täältä tullaan, älkää katsoko jos ette halua säikähtää!”

Lohikäärme päättää ensimmäisenä vaihtaa paikkakuntaa, ettei naapureiden tarvitsisi niin kovasti pelätä. Lohikäärmeen lemmikkikoira Pepi saattaa olla touhusta hieman eri mieltä, mutta lähtee kuitenkin mukaan. Matkan varrella vastaan tulevat niin noita kuin jättiläinenkin. Kun aina lopulta päästään selvyyteen siitä, että lohikäärme ei pelota noitaa, eikä noita jättiläistä, eikä oikeastaan kukaan heistä toisiaan, voidaan matkaa jatkaa porukalla. Varsin kirjava ja hauskannäköinen sakki tästä syntyykin tykötarpeineen ja lemmikkeineen, ja kukaan ei kyllä oikeastaan näytä kovin pelottavalta. Lohikäärmeen rohkea väritys miellyttää silmää ja olemus on oikeastaan aika lempeä. Jättiläisen ja noidan ulkoasut ovat myös varsin onnistuneet, mutta ilkeän näköisiä he eivät ole. Taustan monet yksityiskohdat ovat hauskoja ja tarkastelemisen arvoisia.

Matkalla on pysähdyttävä evästauolle, ja sen yhteydessä tuttavuutta tekee Piiperö, pieni suloinen tytöntyllerö. Lapset ovat aina lapsia, joten jättiläinen päättää olla pahastumatta, kun häneltä pyydetään kyytiä olkapäillä. Samaten noita suostuu lennättämään Piiperöä luudalla, ja lopuksi vielä lohikäärme avustaa päiväunille menemisessä. Kuka tahansa muu jos olisi pyytänyt, niin olisi kokenut surkean lopun, kenties. Tai ehkä joku muukin olisi saanut houkuteltua kaverusten oikean luonnon esiin, mutta Piiperö nyt sattui sopivasti paikalle.

Entäs nyt sitten? Pelottelu on elämäntehtävänä vähän huono juttu, jos kerran edes Piiperöä ei pelota. Pelkääköhän heitä lopulta yhtään kukaan? Ehkä parempi olisikin ryhtyä ihan johonkin muuhun puuhaan, joka olisi itsellekin nautittavampaa. Ainahan sitä voi tarpeen vaatiessa itseään sitten pelotella, jos ei kerran muita.

Nuotio, Eppu: Kuusivuosi: sarjakuvarunoja

Tammi (2011)

Kuvitus Jusa Hämäläinen

Eppu Nuotion kouluvuodenkiertoa myötäilevät runot alkavat elokuiselta koulun pihalta ja kuvaavat tapahtumia ja sattumuksia jokaiselta kuukaudelta heinäkuulle asti. Toistuvasti runoissa esiintyy kuusi, joka seisoo niin koulun pihalla kuin muuallakin, ja jonka ajatuksia maailman menosta pohdiskellaan. Myös kissaporukka, Tahvo and The Boys, saa huomiota niin runoissa kuin kuvituksessa.

Kuusi katsoo kaveriaan, kohottaa havukulmiaan.

Tuuli kääntää päätä, kun kuusi ratkoo pulmiaan:

”Puiston tammi, paleletko koskaan

räntäsateessa, kun helmasi kastuvat loskaan?

Vai onko se niin, että kun pakkanen kiristyy,

niin puistossa seisova tammi aina vain piristyy?”

Runojen parina ovat Jusa Hämäläisen humoristiset sarjakuvat. Runoja ei kuitenkaan ole suoraan kuvitettu, vaan sarjakuvissa on runsaasti myös omaa tarinaa. Runot ja sarjakuvat sopivat hyvin samaan kirjaan ja toisiinsa, mutta ainakin kuvat toimisivat hyvin myös yksinään.

Olen pihkassa! Ihan pihkassa!

Olin kuusen alla piilossa

ja nyt olen ihan tahmea!

Olen pihkassa! Ihan pihkassa!

Senkin kuusi, sormenliimaaja!

Vestergaard, Hope: Vessavintiöt – Muistele tätä kun sinulla on hätä!

Tammi (2012)

Suomennos Tuula Korolainen

Kuvitus Valeria Petrone

Useimmat muksut (ja mikseivät aikuisetkin) ovat kivoja ja siistejä, mutta joukkoon taitaa aina mahtua jokunen sottapytty… Tämä kirja on tarkoitettu opiksi heille, mutta muistutukseksi muillekin siitä, mitä kuuluu hyviin käytöstapoihin vessan puolella.

Tammelan päiväkodissa viettää päiviään monta pientä kaveria. Pienellä Simpalla on esimerkiksi mitä puhtaimmat kädet – ainakin omasta mielestään – niiden pesemiseen saavat häntä toistuvasti houkutella niin vanhemmat kuin kaveritkin. Ja kyllähän Simppa lopulta pesee, ihan saippualla.

Jullea taas vähän jännittää. Mitä jos pöntössä kohiseva vesi imaiseekin hänet mukaansa! Eihän sitä sellaisen pelossa uskalla huuhtoa ollenkaan, se vähän niin kuin unohtuu, ja joku muu toivottavasti saa sotkusta moitteet.

Entäs sitten Hissu:

On Hissulla ilmavaivoja,

paine masussa melkoisen raju.

Kun paukku pääsee (ja pääseehän se),

menee hajusta melkein taju.

Ei paukkua pysty estämään,

pakko ilman on ulos päästä.

Silloin lapset Hissulle huutavat,

eikä yksikään ääntään säästä:

Hissu, pyydä anteeksi!

Monenlaista harmia voi olla tiedossa jos unohtaa käytöstavat vessassa. Harmi voi koitua niin seuraavalle käyttäjälle kuin itsellekin, joten mukavampaa lienee, kun opettelee toimimaan niin, ettei kenenkään tarvitse harmitella. Kirjan hauskannäköiset eläinlapset näyttävät esimerkkiä siitä, miten ei kuulu tehdä, ja joka aukeamalla on myös muistutus siitä oikeasta tavasta. Hauskasti riimitellyt tekstit on varsin ansiokkaasti suomeksi muotoillut Tuula Korolainen. Jos jatkossa ei tiedä mitä tehdä, tai jokin on päässyt unohtumaan, voi turvautua vaikka seuraavaan kertaukseen:

Mene aina vessaan ajoissa,

käy ennen matkaa ja unia.

Älä etuile, häiritse muita.

Pyydä anteeksi paukutteluita.

Muista koputtaa. Sulje ovi.

Älä lorvi, viivy vain tovi.

Älä unohda nostaa istuinta.

Muista pyyhkiä ja huuhdella.

Pese kädet, valot sammuta.

Vielä vetoketju tarkista.

Mannström, Annika: Antto urheilee

Schildts (2011)

Anton suku on kaikin puolin urheiluhullua. Jokaiselta löytyy jokin harrastus aina palloilulajeista taitoluistelun ja pöytätenniksen kautta koskenlaskuun. Antolle itselleen ei juuri muu ole vielä varmaa, kuin että palkintopallipaikka jossain lajissa kyllä houkuttaisi. Mutta ”Menestys vai floppi, kömmähdys vai koppi?...Mihin riittää tehoni, mihin kelpaa kehoni?”, pohtii Antto. Siispä: ”Enot, kälyt, siskot, serkut urheilua rakastaa. Jokaisella oma laji, Anttoa saa opastaa.”

Vauhdikkaan kuvakirjan sivuilla Antto tutustuu urheilulajiin jos toiseenkin. Lukija saa eri lajien lisäksi perehtyä niihin liittyvään termistöön, varsin humoristiselta kannalta. Vai mitenköhän vakavasti tulisi ottaa purjehduskilpailujen tuoksinassa pulaan joutunut maakrapu, hiihtoladulla havaittu perässähiihtäjä tai uima-altaan hyppytornissa ilmaantunut korkeanpaikankammo.

Aiemmat sukupolvet ovat pärjänneet vaikka missä ja Antollakin on kenties mahdollisuuksia samaan, jos vain löytyy se oma laji, mutta mikäpä kiire tuolla… ”Paras, mestari, mitalisti… Moni kaikkensa likoon pisti. Kultaa ja kunniaa, liikunnan iloja, välttyi saamasta liikaa kiloja. Antto silti päätöstään lykkää, puissa kiipeilystä kun tykkää!”

Nopola, Sinikka ja Nopola, Tiina: Risto Räppääjä saa isän

Kuvitus Aino Havukainen
ja Sami Toivonen

Uusimman Risto Räppääjä -kirjan tarina saa alkunsa Rauha-tädin synttäreiltä. Juhliin tulee tietysti vieraita, ja yksi vieraista on Elvi-täti, joka ilmaisee Rauhalle huolestumisensa Riston harrastuksista, sekä niiden puutteesta. Risto on leiponut synttäreille suklaaneliöitä ja muffinsseja sekä koristellut kakun, mikä on Elvin mielestä aivan liian tyttömäistä poikalapselle – sellaisilla harrastuksilla ei tulla pärjäämään miesten karskissa maailmassa. Risto ei myöskään harrasta edes jääkiekkoa, jalkapalloa tai yhtään mitään pojalle sopivaa, joten Elvi kehottaa Rauhaa hankkimaan Ristolle urheilullisen isähahmon opastajaksi. Ja sellaisen voisi hommata esimerkiksi lehti-ilmoituksella.

Rauhakin huolestuu Riston tulevaisuudesta ja päättää noudattaa Elvin ohjetta, vaikka Risto ei itse ole asiasta tippaakaan innostunut. Lehti-ilmoitukseen tulee useita vastauksia ja sitten isähahmoja täytyy tietenkin haastatella. Siinä vaiheessa suunnitelmasta kuulee alakerrassa asuva Lennart Lindberg, joka ihan järkyttyy. Miksei hän kelvannut isähahmoksi, vaikka hän on tuntenut Riston ja Rauhan jo vuosikausia!

Haastattelut eivät suju kovin hyvin. On ”toki toki” -mies, ”hopi hopi” -mies ja vielä ”jepskukkuukin”, mutta kukaan ei oikein lopulta sovellu tehtävään. Viimeinen haastateltava saapuu yllättäen (hän ei ole ilmoittanut tulostaan etukäteen), mutta hän näyttää tehtävään juuri sopivalta: on leveät topatut hartiat, paksut säärisuojat, päässä jääkiekkokypärä ja kasvosuoja, jonka takaa kasvonpiirteitä ei juuri erotu, ja ääni on mahtavan möreä. Rauha on ihastuksissaan ja Risto lähetetään saman tien isähahmon matkaan jääkiekkotreeneihin.

Risto on ensin todella vastahakoinen, mutta alkaakin yllättäen tykätä isähahmon kanssa viettämästään ajasta. Rauha raportoi projektin etenemisestä Elvi-tädille, joka saa myös tilaisuuden tavata isähahmon. Elvi tosin alkaa haistaa palaneen käryä ja tehdä hieman omia tutkimuksiaan. Jotakin salamyhkäistä Riston isähahmossa hänen mielestään on… Tarinasta kehkeytyy aikamoinen soppa, johon sotkeutuvat niin Lennart kuin Riston kaveri Nellikin ja tiedossa on monta kiperää mutkaa – ja tuskatilaa – ennen kuin kaikki on lopulta onnellisesti päätöksessään.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen erittäin hauska, ja hauskoja yksityiskohtia vilisevä kuvitus siivittää Sinikka ja Tiina Nopolan ihan yhtä hauskaa tekstiä. Juonen monet käänteet pitävät lukijan mielenkiinnon tiiviisti yllä ja hahmojen välinen dialogi on välillä melkoisen hilpeää.

Saarinen, Teemu: Iskä osaa melkein kaiken

Kuvitus Markus Majaluoma

Helppolukuisiin kirjoihin lukeutuva teos kertoo 12-vuotiaasta Maunosta, jonka iskä osaa kaikenlaista. Iskä on esimerkiksi aika kova urheilemaan ja pelaa jalkapalloa joukkueessa nimeltä FC Hutipotku. Luonnollisesti nestetankkaus on hyvin tärkeä osa urheilua ja FC Hutipotkullakin on futiskauden aikana paljon saunailtoja, joiden aikana tankkauksesta voi huolehtia. Maunon äiskä tosin on ehdottanut, että ehkä joukkueen nimeksi kannattaisi vaihtaa FC Saunailta, joka sitten toisinaan voisi järjestää nestetankkauksen lisäksi myös hutipotkuja.

Maunon iskän erikoistaitoihin kuuluu myös metsästys ja kerran hän on melkein onnistunut kaatamaan karhun. Iskä ja yksi hänen joukkuekaverinsa, Remppa, olivat juuri mökillä aloittelemassa jalkapallokauden saunailtoja, kun naapuri kertoi, että lähistöllä oli nähty karhu. Iskä ja Remppa tietysti päättivät saada nallen satimeen, mutta mielenkiintoisten juonenkäänteiden jälkeen tuloksena olikin lopulta vuoden luontokuva. Eikä ihan tarkalleen ottaen karhusta…

Iskä innostuu karhujahtikokemuksen jälkeen rakentamaan eräkämpän – omalle pihalleen, mutta tuokaan projekti ei mene ihan täysin suunnitellusti. Kämpän rakentamisen jälkeen on tarpeen loma, ja tällä kertaa iskä valitsee kohteeksi Pohjois-Korean. Äiskä ei ole aivan vakuuttunut kohteesta, vaikka iskä myhäileekin tyytyväisenä päästessään paikkaan, jossa kukaan naapureista ei ole käynyt ennen heitä. Äiskää ei myöskään erityisemmin miellytä lomakohteesta löytynyt hiekkaranta. Tai ei hiekkarannassa ole mitään vikaa, se on aivan upea, mutta kun rannalta puuttuu meri. Eikä ole järveä, jokea tai puroakaan.

Iskä on myös erittäin taitava korjaaja. Iskä ei esimerkiksi tarvitse ulkopuolista apua, kun hotellihuoneen telkkari vaikuttaa olevan rikki – sieltä kun ei tule kuin yhdenlaista ohjelmaa. Kuin ihmeen kaupalla samaan aikaan iskän sähkötöiden kanssa tulee koko hotelliin sähkökatko. Iskä lähtee selvittämään sen syytä ja äiskä ja Mauno saavat seurata pimeältä parvekkeelta, kuinka vuorten rinteitä reunustavien kaupunkien ja maanteiden valot yksi toisensa jälkeen sammuvat räsähdellen.

Perheelle järjestyy melko nopea kyyti takaisin kotiin, iskästä tulee julkkis ja tapahtumaketjusta aletaan tehdä elokuvaa. Elokuvanteon tiimellyksessä äiskälle ja iskälle tulee ero, joka lopulta osoittautuu väliaikaiseksi. Mauno taas ihastuu elokuvassa häntä esittävään tyttöön(!) Päivi Somasaloon ja nähtäväksi jää onnistuuko Mauno hurmaamaan Päivin. Kaiken kaikkiaan tarina on kasvattava kokemus, Maunokin on sen aikana kasvanut ihmisenä peräti 2 cm.

Tämä kirja sopii hauskaksi ja helpoksi lukukokemukseksi aloittelevalle lukijalle. Tarinan juonenkäänteet todennäköisesti imaisevat mukaansa ja kirja tulee huomaamatta luettua kokonaan. Aikuistakin monet iskän tempaukset hihityttävät ja äiskä tuskin on yksin monine tuntoineen, joita aikaansaavan iskän tempaukset aiheuttavat. Kuvia kirjasta löytyy aika vähän, mutta ne ovat hauskoja tarinan lomassa. Kuvitus on mustavalkoista, sarjakuvamaista ja välillä puhekuplilla tai muulla tekstillä varustettua.