30. tammikuuta 2015

Corderoy, Tracey: Miksi?

Kirjoittanut: Tracey Corderoy
Kuvittanut: Tim Warnes
Suomentanut: Raija Rintamäki

Kustannus-Mäkelä Oy, 2014

Pieneen Aaro-sarvikuonoon on tehty tuttavuutta jo aikaisemmin kirjassa Ei!
Nyt Aaro taitaa olla kyselyiässä:
Isi, miksi murot ovat lötköjä?Miksi multa on niin sottaista?Miksi hämähäkillä on näin monta jalkaa?
Jatkuvaan kyselytulvaan väsähtäneet vanhemmat päättävät viedä tiedonhaluisen poikansa museoon. Aarolla on siellä huippuhauskaa ja hän sinkoilee museota ristiin rastiin kunnes hän yhtäkkiä lakkaa kyselemästä ja nukahtaa! Päästyään kotiin ja sammuttaessaan valoja Aaron huoneesta vanhemmat miettivät, onkohan Aaron kyselykausi vihdoinkin ohi. Mutta ehei, väärä luulo! Aaro vain lataa akkujaan ja aikaisin aamulla Duracell-pupu on taas oma virkeä itsensä!

Tim Warnesin söpöt ja humoristiset kuvat yhdessä hauskan tekstin kanssa tekevät kirjasta kerrassaan valloittavan. Se viihdyttää pikkulasten lisäksi myös aikuisia. Kukapa vanhempi ei olisi ollut joskus nolona, kun jälkikasvu kyselee viattomasti suureen ääneen julkisella paikalla:
Isi, miksi tuolla sedällä on noin suuret korvat?
Miksi tädillä on noin iso nenä?
Äiti! Isi! Miksi kaikki katsovat meitä?
Tekstin kirjoitti kirjastoalan opiskelija Jaana.


23. tammikuuta 2015

Läckberg, Camilla: Super-Santtu

Kuvittanut Millis Sarri
Karisto 2014

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Ruotsalainen Camilla Läckberg tunnetaan parhaiten suosituista aikuisten dekkareistaan. Kirjailijalta on ilmestynyt myös pari ruokakirjaa, ja Millis Sarrin kuvittama Super-Santtu on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Alkukielellä ruotsiksi Super-Charlieta on saatavilla jo kaikkiaan kolmen tarinan verran, ja lisäksi löytyy niin musiikkia kuin pelikin. Super-Santtu ja pehmoleluvaras ilmestyy keväällä 2015.
 
Santtu on syntyessään ihan tavallinen vauva, mutta heti syntymänsä jälkeen, vielä sairaalan kehdossa pötkötellessään, Santtu saa sattumalta päälleen hieman avaruudesta lähtöisin olevaa tähtipölyä. Kukaan ei huomaa mitään, eikä Santtu itsekään aavista, että siitä lähtien hän onkin kaikkea muuta kuin tavallinen.
 
 
Äiti ja isä ovat Santun mielestä oikein kivoja, ja kotona odottavat sisko ja veli vaikuttavat myös mukavilta. Santun päivät lähtevät rullaamaan niin kuin vauvojen päivät nyt yleensä rullaavat, kunnes hän kerran yrittää auttaa isää vaipanvaihdossa leijumalla hoitopöydän yllä, ja isä pyörtyy säikähdyksestä. Santtu ymmärtää nopeasti omaavansa vähän epätavallisia kykyjä, ja myös, että kannattaa teeskennellä olevansa tavallinen. Isä ja äiti kun eivät ilmeisesti ole kovin lujahermoisia.
 
 
Tavallisen vauvan teeskenteleminen on Santusta helppoa ja jopa hauskaa. Uhrauksiakin se kuitenkin vaatii: kuka nyt haluaisi vapaaehtoisesti vaippaan kakata, kun pystyy käymään pöntölläkin, ja kyllähän se leijuminen olisi paljon helpompaa ja nopeampaa kuin ryömiminen. Joskus on täpäriä tilanteita ja Santtu melkein paljastuu, mutta isoja ihmisiä on helppo hämätä jokeltelemalla ja kuolaamalla. Santtu kyllä toivoisi, että hänelle ei leperreltäisi. Eihän sellaisesta sössötyksestä oikein saa edes selvää.
 
 
Santtu käyttää erityistaitojaan vain omaksi ilokseen, kunnes kuulee, että isoveljeä on kiusattu koulussa. Santtu raivostuu, ja päättää tehdä asialle jotain. Hänen isoveljeään ei kyllä kiusata! Ainoa ongelma on, että Santtu ei pääse kunnolla liikkumaan, sillä lentäminen ei oikein onnistu, mutta yllättäen harjoitusapua löytyy ennalta-arvaamattomalta taholta. Lentotasapainon löytämiseen vaaditaan vain pieni, ja lopulta aika ilmiselvä yksityiskohta, mutta sen jälkeen alkaakin tapahtua. Apuun lentää: SUPER-SANTTU!

 
Super-Santun tarinassa on runsaasti huumoria, yllättäviä käänteitä ja pieniä kommelluksia. Kuvitus on onnistunut, ja sen hauskoja yksityiskohtia kannattaakin tutkailla tarkkaan. Aikuisia hämäävä ja hämmentävä Santtu, joka itsekin ajattelee varsin aikuismaisesti, vaikka toki käyttäytyy monesti myös ikäiselleen sopivasti, on hykerryttävän mainio hahmo, jonka seikkailuja luen mieluusti enemmänkin.

 

16. tammikuuta 2015

Karpio, Markku: Selviytymispeli


Tammi 2014
Korpi Manufacturing on iso paperikonefirma, josta saa elantonsa koko kaupunki, ja monesta perheestä siellä on töissä kaksi aikuista. Sitten tulee tarve vähentää väkeä, ja johtavassa asemassa olevien velvollisuudeksi jää laittaa pihalle ystäviä ja tuttuja.

Kaupunkiin muodostuu kaksi leiriä. On ne, joilla vielä on työ, varaa matkustaa ja hankkia lapselle uusi kännykkä, ja ne, jotka eivät löydä työtä, säästävät kaikessa, tuntevat katkeruutta, ja yrittävät löytää ulospääsyä tilanteestaan. Irtisanomiset ovat raskaita työnsä menettäville, mutta voivat olla jopa ylitsepääsemättömän vaikeita myös irtisanojalle.
Minä olen paketti. Tajuttomaksi huumattu paketti, joka ei kuule, näe tai haista mitään. En tunne kipua, en kylmää enkä kuumaa. Se on kai minun tilanteessani hyvä asia. Ehkä olen lähikaupungin isossa sairaalassa tai jossakin vielä kauempana. Tiedän vain, että olin tulipalossa, jonka minun isäni sytytti.
Osku makaa sairaalassa ja taistelee elämästään. Hän tietää olevansa perheestään ainoa, joka selvisi tulipalosta. Isä oli yksi irtisanojista. Oskun olo on tajuissaan ollessa kipujen puolesta suhteellisen siedettävä runsaan lääkityksen ansiosta, mutta muuta ei voi tehdä kuin maata ja odottaa. Kasvotkin on paketoitu niin, ettei näe mitään, jos nyt edes pystyisikään silmiä avaamaan. Muistamaan Osku pystyy, ja kuvittelemaan, asioita, joita tapahtui, ja asioita, joita kenties tapahtuu juuri nyt.
Fiilis on ihan nollassa. Mä en lähtisi koko paskaretkelle, ellei se yksi toimittaja olisi ängennyt meidän kololle kyselemään, onko lippukunnan tiedotusvastaava paikalla.
------ 
 "Ymmärsinkö oikein, että Oskar Kukkonen on tämän Majava-vartion jäsen?" "Ai, Osku vai?" Kurppa otti tilanteen haltuunsa ja juorusi, että me ollaan parin viikon päästä lähdössä selviytymisvaellukselle, joka tehdään Oskun kunniaksi.
Jonttu on Oskun serkku, ja he ovat olleet parhaat kaverit pienestä asti. Tulipalon jälkeen Jonttu on yrittänyt jotenkuten selvitä päivästä toiseen. Jontun kännykkä on mennyt rikki, ja uuteen ei enää ole varaa, kuten ei kavereiden kanssa Hesellä istuskeluunkaan, joten Jonttu on aika ulkona kaikesta. Ei sillä että kaikki kaverit enää edes olisivat kavereita, eikä Jonttua varsinaisesti mikään kiinnostakaan Oskun maatessa sairaalaassa.

Majava-vartio koostuu tätä nykyä entisistä kavereista, joita enää yhdistää partio, mutta jo pitkään suunnitteilla ollut selviytymisvaellus on kuitenkin päätetty toteuttaa, oli mikä oli. Yllättäen reissuun on lähdössä mukaan myös Osku kuvitelmissaan. Osku seuraa taustalta Jontun valmistautumista matkaan ja elää mukana joka vaiheessa vähän kuin selän takaa tarkkaillen. Jonttu ja muut ovat Oskulle niin tuttuja, että hänen on helppo arvata porukan käymiä keskusteluja ja reissun tapahtumia.  Toisaalta lukijan on halutessaan myös helppo mieltää Osku jonkinlaiseksi haamuksi taustalle katsomaan tapahtumia "oikeasti" ja kuiskaamaan silloin tällöin jotain Jontun korvaan. Kirjan kertojina toimivat vuorotellen Jonttu ja Osku, ja vähitellen lukija pääsee selville niin nykyiseen tilanteeseen johtaneista tapahtumista kuin parhaillaan tapahtuvistakin.

Selviytymispeli kertoo monenlaisesta selviytymisestä. Oskun elämä on vaakalaudalla, ja monen muun myös. Hukuttaisiko sitä epätoivonsa alkoholiin, vai onko muita vaihtoehtoja? Miten elämä jatkuu jos ei vaan saa töitä, eikä ole varaa maksaa lainaa tai ostaa lapselle kenkiä? Miten lapset ja nuoret suhtautuvat kaveripiirin yhtäkkiseen eriarvoistumiseen tai kokevat vanhempien hädän ja ahdistuksen? Kirjan kerronta on paikoitellen aika ahdistavaa ja pahaenteistä, eikä lukija oikein tiedä odottaako seuraavalla sivulla jotain entistäkin pahempaa, vai miten asiat lopulta ratkeavat. Poikien vaelluksella menee moni asia pieleen, niin kuin monien elämässä on mennyt muutenkin, ja varmuus vaelluksesta selvinneitä odottavien juhlien olemassaolosta tuntuu pikkuhiljaa horjuvan. Kirjan loppua kohden voi kuitenkin havaita pientä valoa ja ahdistus hieman hälvenee. Ehkä se elämä vielä jotenkin voittaa.

9. tammikuuta 2015

Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli - Ellilä, Kirsti: Majavakevät

Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli ja Kirsti Ellilän Majavakevät sattuivat luettavakseni samoihin aikoihin, ja niistä löytyi niin paljon yhteneviä piirteitä, että pääsevät nyt samaan postaukseen. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on adoptoitu, ja erilaisuus on aiheuttanut kiusaamista. Yksinäisyyttä käsitellään myös, ja hyvin mielenkiintoisia maagisen realismin ja fantasian piirteitä löytyy molemmista. Zaida ja lumienkeli herätti kiinnostukseni Finlandia Junior -ehdokkuuden myötä ja Majavakevättä suositteli kaveri.
 
Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli
Teksti, kuvitus ja fontti: Saku Heinänen
Tammi 2014










Zaida on 11-vuotias, pienenä Suomeen adoptoitu tyttö, ja jo vähän iäkkäämpien vanhempiensa ainoa lapsi. Perhe ja suku ovat pieniä, mutta välit läheisiin lämpimät, vaikka isän veli Aimo välillä aiheuttaakin käytöksellään harmia. Zaida on vähän yksinäinen, vaikka hänellä koulussa tyttökavereita onkin, ja toivoo, että hänellä olisi sisaruksia. Eräänä päivänä Zaida näkee liikennevaloissa tytön, joka on ihan kuin hän itse, mutta vaalea, ja sitten tyttö aivan kuin häviää, mutta jää Zaidan ajatuksiin.

Zaidan adoptiomaata ei kirjassa mainita, mutta hänen ulkonäkönsä ei ole kovin suomalainen, ja sen ovat kiusaajat huomanneet. Zaida on myös luonteeltaan sellainen, että hänet huomataan, ja se kenties aiheuttaa kateutta. Hän on reipas (mitä sanaa hän kyllä inhoaa) ja ulospäinsuuntautunut, ja koulun näytelmäkerhon esityksessäkin pääosassa.
 
Zaidan on huomannut myös rinnakkaisluokan Otto, joka yllättäen moikkaa ja juttelee ihan normaalisti, eikä näytä pelkäävän kavereidensa reaktiota tytön kanssa kaveeraamiseen. Otto on Zaidan mielestä ihan mukava, vaikka poika onkin, mutta kyllä se häntä vähän pohdituttaa miten asiaan tulisi suhtautua.

Zaidan perheellä on koira, Ludwig, jota Zaida ulkoiluttaa. Kodin lähellä on aidattu koirapuisto, jonne he välillä menevät, ja Ludwig löytää sinne reitin myös illalla porttien ollessa lukittuna. Autio puisto on vähän jännittävä hämärässä patsaineen ja lumisade tekee paikasta myös aika mystisen ja aavemaisen. Yllättäen Zaida tapaa puistossa toisen tytön, Ainun, joka vaikuttaa tuntevan puiston paremmin kuin Zaida. Yhdessä he tutkivat aluetta useampana iltana ja löytävät esimerkiksi lammen ja kukkulan, joita Zaida ei koskaan ennen ole siellä nähnyt. Miten sellaisia voi olla pienessä puistossa keskellä kaupunkia? Ja kuka on salaperäinen Ainu, jota Zaida tapaa vain koirapuistossa, eikä koskaan muualla.

Saku Heinänen on graafisen suunnittelun professori Aalto-yliopistossa, ja hänen käsialaansa ovat tekstin lisäksi myös kirjan kuvitus ja jopa fontti.



Ellilä, Kirsti: Majavakevät
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Karisto 2012










12-vuotias Hilla on adoptoitu Suomeen Kolumbiasta, ja hänen perheeseensä kuuluu vanhempien lisäksi sisko. Hilla kokee olevansa muukalainen paitsi koulussa, niin jossain määrin myös omassa perheessään. Hän on erilainen ulkonäöltään, mutta myös luonteeltaan, ja hän kokee vahvaa vetoa kodin ympärillä olevaa luontoa kohtaan. Ihmiset tai kaverien saaminen eivät juuri häntä kiinnosta, ehkä pakostakin, ja mieluummin hän olisi ihan vain yksin ja rauhassa kuin epämiellyttävän huomion kohteena.

Ympärillä olevien ihmisten käytös ei ole helpottanut erilaisuuden tunnetta. Hilla on muuttanut Suomeen jo ihan pienenä, joten ei hän kolumbialaiseksi itseään tunne vaan suomalaiseksi, mutta aikuisetkaan eivät välillä tunnu tätä ymmärtävän. Hyvää tarkoittavat tarhantädit ja opettajat ovat aivan tarpeettomasti korostaneet hänen erilaisuuttaan, ja jos aikuiset eivät osaa suhtautua häneen luontevasti yhtenä muista, niin miten sitten lapset?

Hillan kodin lähellä on lampi, jolla asuu majavapariskunta. Hilla on antanut niille nimet Hopeaturkki ja Mustatassu, jotka kuvaavat niiden ulkoista olemusta. Muut eivät oikein ymmärrä tytön viehtymystä majaviin, ja halua istua lammen rannalla niitä tarkkailemassa tunti toisensa perään. Kylmyys ja märkyyskään eivät haittaa, eikä Hilla oikeastaan enää edes huomaa sellaisia asioita. Ihan kuin varpaiden väleissä olisi räpylät, jotka vaativat päästä veteen, ja mitenpä muuten sitä kaikkein lähimmäs majavia pääsisikään, kuin liittymällä niiden seuraan niiden elementissä...


Majavat rakentavat patoja, ja Hilla ihastelee Hopeaturkin ja Mustatassun upeaa rakennelmaa. Naapurin Korpelainen taas ei ihastele, vaan suorastaan vihaa. Pato ei tee hyvää ympärillä olevalle metsälle ainakaan jos metsästä haluaisi hyötyä ja vaikka myydä sitä. Ja kanadanmajavathan eivät edes kuulu Suomen luontoon, joten pitäisihän ne olla lupa hävittää, perustelee Korpelainen naapureille. Entäs muualta tänne tuotu lapsi, kysyy Hilla, eikö sekään kuulu Suomen luontoon? Onko hänellä oikeus olla täällä vai ei, ja sellaisena kuin on?
 
Hopeaturkki, Mustatassu ja näiden tuore poikue tarvitsevat Hillan apua. Sattumalta ja vähän väkisin hommaan joutuu mukaan Ilpo, joka muistaa Hillan lapsuuden leikeistä lammella, ja joka nyt on taas alkanut käydä siellä perittyään isotätinsä talon ja tontin lähistöltä. Ilpo ei ensialkuun juuri välitä majavista, ja joutuu miettimään asioiden arvoa: perittyä metsää myymällä saisi ehkä tietokoneen, mutta onko se tärkeämpää kuin luonnon ja majavien säilyttäminen? Salaperäisen ja arvoituksellisen Hillan, jonka Ilpo on joskus näkevinään majavien kanssa uimassa, mielipide on ainakin ihan selvä.
 
Hillan hiljaiset hetket lammella ja kohtaamiset majavien kanssa on kirjoitettu niin, että lukijakin tuntee varpaissaan pehmeän sammalen tai veden kylmyyden ja pystyy haistamaan lammen ja metsän tuoksun (tai ehkä hajun). Hillan kokemassa yhteydessä majaviin on lumoavia fantasiaelementtejä, jotka saavat osaltaan tarinan palaamaan mieleen aina uudelleen. Mikä siinä nyt taas olikaan totta, tai mitä haluaisin uskoa todeksi. No ihan mitä vaan, kun se on näin kuvattu.

2. tammikuuta 2015

Palviainen, Jukka-Pekka: Perjantai on hyvä päivä lähteä

Karisto 2014

Lotta tapaa sattumalta leikkipuistossa koulun uuden pojan. Molempien mieltä askarruttavat muut kuin kouluasiat, joten kouluun ei ole sinä päivänä tullut mentyä. Lotan isä on joutunut piiloutumaan todistettuaan rikollisia vastaan, eikä edes perhe, eli Lotta ja äiti, saa tietää missä hän on. Ero isästä on ollut vaikea kestää, ja Lotalla on suuri tarve löytää hänet. Poika on paikkakunnalla ja koulussa uusi, ja hänen taustansa selviää vasta tarinan loppupuolella. Hän on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, eikä sellaisella olemuksella kovin helposti saa kavereita, jos haluaakaan. Jostain syystä Lotta kuitenkin kiinnostuu pojasta jollain tavoin, kaverina, seurana, ja lyhyt keskustelu johtaa toteamukseen: perjantai on hyvä päivä lähteä.

Molempien yllätykseksi toinenkin on lähtemisestä tosissaan. Perjantaina pakataan reput, ja tosiaan lähdetään etsimään Lotan isää. Lotalla on oma arvauksensa isän olinpaikasta, tai ainakin hyvä suunta josta yrittää, joten sillä mennään. Lotan ja pojan reissu kulkee Raumalta Poriin, Tampereelle, Helsinkiin, Sastamalaan, Naantaliin ja takaisin Raumalle. Kyyteinä toimivat esimerkiksi keikkabussi, rekka ja vene, ja majapaikkoja löytyy niin sukulaisista kuin vaikka kommuunista. Joka etapista löytyy vihjeitä jatkosta, muttei isää. Matkan varrella tavatut mielenkiintoiset persoonat tuovat lisäväriä tarinaan ja erilaisissa murteissa korostuu paikkakuntien vaihtuminen. Raumalaisena on aina tietysti hauska lukea etenkin raumaa.

Lottaa välillä vähän huolettaa pojan pysyminen matkassa. Poika tuntuu huollettavalta, huolehdittavalta ja vähän riipalta tai ainakin niin Lotta itselleen asiaa selittää. Poikaystäväksi Lotta haluaa jonkun vahvan ja voimakkaan, sitten joskus. Nuorten suhde lähenee varovasti ja hiljalleen. On ihan hyvä olla toisen seurassa hiljaa ja rauhassa. Lotta ei edes tule kysyneeksi pojan nimeä ennen kuin vasta tarinan loppupuolella. Pinnan alla poika saattaa olla ihan erilainen kuin Lotan ajatuksissa, ja ehkä hänestä lopulta on jopa poikaystäväksi.

Teksti on keveää, vaivatonta ja paikoitellen hauskaakin. Lotta ja poika ovat nuoruudessaan herkkiä ja hauraita, ja koko asetelma saattaisi romahtaa koska tahansa mutta ehkä ei kuitenkaan romahda, ja ehkä siitä nuoruudestakin pystyy kasvamaan läpi. Ei varmasti ole kovin realistista, että isä on ilman perhettään pakomatkalla tai että kaksi toisilleen tuntematonta nuorta lähtee yhdessä etsintäreissulle, mutta eihän kirjan tarvitse realistinen ollakaan. Matka on päähenkilöille tärkeä ja käänteentekevä, ja lukija saa kokea heidän mukanaan hienon ja kauniin tarinan.

Raumalaislähtöinen Jukka-Pekka Palviainen (s. 1967) on kirjoittanut niin lasten-, nuorten- kuin aikuistenkin romaaneja. Nuortenromaani Joku vieraileva tähti palkittiin Topelius-palkinnolla vuonna 2012.