Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli ja Kirsti Ellilän Majavakevät sattuivat luettavakseni samoihin aikoihin, ja niistä löytyi niin paljon yhteneviä piirteitä, että pääsevät nyt samaan postaukseen. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on adoptoitu, ja erilaisuus on aiheuttanut kiusaamista. Yksinäisyyttä käsitellään myös, ja hyvin mielenkiintoisia maagisen realismin ja fantasian piirteitä löytyy molemmista. Zaida ja lumienkeli herätti kiinnostukseni Finlandia Junior -ehdokkuuden myötä ja Majavakevättä suositteli kaveri.
Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeliTammi 2014
Zaida on 11-vuotias, pienenä Suomeen adoptoitu tyttö, ja jo vähän iäkkäämpien vanhempiensa ainoa lapsi. Perhe ja suku ovat pieniä, mutta välit läheisiin lämpimät, vaikka isän veli Aimo välillä aiheuttaakin käytöksellään harmia. Zaida on vähän yksinäinen, vaikka hänellä koulussa tyttökavereita onkin, ja toivoo, että hänellä olisi sisaruksia. Eräänä päivänä Zaida näkee liikennevaloissa tytön, joka on ihan kuin hän itse, mutta vaalea, ja sitten tyttö aivan kuin häviää, mutta jää Zaidan ajatuksiin.
Zaidan adoptiomaata ei kirjassa mainita, mutta hänen ulkonäkönsä ei ole kovin suomalainen, ja sen ovat kiusaajat huomanneet. Zaida on myös luonteeltaan sellainen, että hänet huomataan, ja se kenties aiheuttaa kateutta. Hän on reipas (mitä sanaa hän kyllä inhoaa) ja ulospäinsuuntautunut, ja koulun näytelmäkerhon esityksessäkin pääosassa.
Zaidan on huomannut myös rinnakkaisluokan Otto, joka yllättäen moikkaa ja juttelee ihan normaalisti, eikä näytä pelkäävän kavereidensa reaktiota tytön kanssa kaveeraamiseen. Otto on Zaidan mielestä ihan mukava, vaikka poika onkin, mutta kyllä se häntä vähän pohdituttaa miten asiaan tulisi suhtautua.
Zaidan perheellä on koira, Ludwig, jota Zaida ulkoiluttaa. Kodin lähellä on aidattu koirapuisto, jonne he välillä menevät, ja Ludwig löytää sinne reitin myös illalla porttien ollessa lukittuna. Autio puisto on vähän jännittävä hämärässä patsaineen ja lumisade tekee paikasta myös aika mystisen ja aavemaisen. Yllättäen Zaida tapaa puistossa toisen tytön, Ainun, joka vaikuttaa tuntevan puiston paremmin kuin Zaida. Yhdessä he tutkivat aluetta useampana iltana ja löytävät esimerkiksi lammen ja kukkulan, joita Zaida ei koskaan ennen ole siellä nähnyt. Miten sellaisia voi olla pienessä puistossa keskellä kaupunkia? Ja kuka on salaperäinen Ainu, jota Zaida tapaa vain koirapuistossa, eikä koskaan muualla.
Saku Heinänen on graafisen suunnittelun professori Aalto-yliopistossa, ja hänen käsialaansa ovat tekstin lisäksi myös kirjan kuvitus ja jopa fontti.
Ellilä, Kirsti: MajavakevätKaristo 2012
12-vuotias Hilla on adoptoitu Suomeen Kolumbiasta, ja hänen perheeseensä kuuluu vanhempien lisäksi sisko. Hilla kokee olevansa muukalainen paitsi koulussa, niin jossain määrin myös omassa perheessään. Hän on erilainen ulkonäöltään, mutta myös luonteeltaan, ja hän kokee vahvaa vetoa kodin ympärillä olevaa luontoa kohtaan. Ihmiset tai kaverien saaminen eivät juuri häntä kiinnosta, ehkä pakostakin, ja mieluummin hän olisi ihan vain yksin ja rauhassa kuin epämiellyttävän huomion kohteena.
Ympärillä olevien ihmisten käytös ei ole helpottanut erilaisuuden tunnetta. Hilla on muuttanut Suomeen jo ihan pienenä, joten ei hän kolumbialaiseksi itseään tunne vaan suomalaiseksi, mutta aikuisetkaan eivät välillä tunnu tätä ymmärtävän. Hyvää tarkoittavat tarhantädit ja opettajat ovat aivan tarpeettomasti korostaneet hänen erilaisuuttaan, ja jos aikuiset eivät osaa suhtautua häneen luontevasti yhtenä muista, niin miten sitten lapset?
Hillan kodin lähellä on lampi, jolla asuu majavapariskunta. Hilla on antanut niille nimet Hopeaturkki ja Mustatassu, jotka kuvaavat niiden ulkoista olemusta. Muut eivät oikein ymmärrä tytön viehtymystä majaviin, ja halua istua lammen rannalla niitä tarkkailemassa tunti toisensa perään. Kylmyys ja märkyyskään eivät haittaa, eikä Hilla oikeastaan enää edes huomaa sellaisia asioita. Ihan kuin varpaiden väleissä olisi räpylät, jotka vaativat päästä veteen, ja mitenpä muuten sitä kaikkein lähimmäs majavia pääsisikään, kuin liittymällä niiden seuraan niiden elementissä...
Majavat rakentavat patoja, ja Hilla ihastelee Hopeaturkin ja Mustatassun upeaa rakennelmaa. Naapurin Korpelainen taas ei ihastele, vaan suorastaan vihaa. Pato ei tee hyvää ympärillä olevalle metsälle – ainakaan jos metsästä haluaisi hyötyä ja vaikka myydä sitä. Ja kanadanmajavathan eivät edes kuulu Suomen luontoon, joten pitäisihän ne olla lupa hävittää, perustelee Korpelainen naapureille. Entäs muualta tänne tuotu lapsi, kysyy Hilla, eikö sekään kuulu Suomen luontoon? Onko hänellä oikeus olla täällä vai ei, ja sellaisena kuin on?
Hopeaturkki, Mustatassu ja näiden tuore poikue tarvitsevat Hillan apua. Sattumalta ja vähän väkisin hommaan joutuu mukaan Ilpo, joka muistaa Hillan lapsuuden leikeistä lammella, ja joka nyt on taas alkanut käydä siellä perittyään isotätinsä talon ja tontin lähistöltä. Ilpo ei ensialkuun juuri välitä majavista, ja joutuu miettimään asioiden arvoa: perittyä metsää myymällä saisi ehkä tietokoneen, mutta onko se tärkeämpää kuin luonnon ja majavien säilyttäminen? Salaperäisen ja arvoituksellisen Hillan, jonka Ilpo on joskus näkevinään majavien kanssa uimassa, mielipide on ainakin ihan selvä.
Hillan hiljaiset hetket lammella ja kohtaamiset majavien kanssa on kirjoitettu niin, että lukijakin tuntee varpaissaan pehmeän sammalen tai veden kylmyyden ja pystyy haistamaan lammen ja metsän tuoksun (tai ehkä hajun). Hillan kokemassa yhteydessä majaviin on lumoavia fantasiaelementtejä, jotka saavat osaltaan tarinan palaamaan mieleen aina uudelleen. Mikä siinä nyt taas olikaan totta, tai mitä haluaisin uskoa todeksi. No ihan mitä vaan, kun se on näin kuvattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti