Palviainen, Jukka-Pekka: Perjantai on hyvä päivä lähteä

Karisto 2014

Lotta tapaa sattumalta leikkipuistossa koulun uuden pojan. Molempien mieltä askarruttavat muut kuin kouluasiat, joten kouluun ei ole sinä päivänä tullut mentyä. Lotan isä on joutunut piiloutumaan todistettuaan rikollisia vastaan, eikä edes perhe, eli Lotta ja äiti, saa tietää missä hän on. Ero isästä on ollut vaikea kestää, ja Lotalla on suuri tarve löytää hänet. Poika on paikkakunnalla ja koulussa uusi, ja hänen taustansa selviää vasta tarinan loppupuolella. Hän on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, eikä sellaisella olemuksella kovin helposti saa kavereita, jos haluaakaan. Jostain syystä Lotta kuitenkin kiinnostuu pojasta jollain tavoin, kaverina, seurana, ja lyhyt keskustelu johtaa toteamukseen: perjantai on hyvä päivä lähteä.

Molempien yllätykseksi toinenkin on lähtemisestä tosissaan. Perjantaina pakataan reput, ja tosiaan lähdetään etsimään Lotan isää. Lotalla on oma arvauksensa isän olinpaikasta, tai ainakin hyvä suunta josta yrittää, joten sillä mennään. Lotan ja pojan reissu kulkee Raumalta Poriin, Tampereelle, Helsinkiin, Sastamalaan, Naantaliin ja takaisin Raumalle. Kyyteinä toimivat esimerkiksi keikkabussi, rekka ja vene, ja majapaikkoja löytyy niin sukulaisista kuin vaikka kommuunista. Joka etapista löytyy vihjeitä jatkosta, muttei isää. Matkan varrella tavatut mielenkiintoiset persoonat tuovat lisäväriä tarinaan ja erilaisissa murteissa korostuu paikkakuntien vaihtuminen. Raumalaisena on aina tietysti hauska lukea etenkin raumaa.

Lottaa välillä vähän huolettaa pojan pysyminen matkassa. Poika tuntuu huollettavalta, huolehdittavalta ja vähän riipalta – tai ainakin niin Lotta itselleen asiaa selittää. Poikaystäväksi Lotta haluaa jonkun vahvan ja voimakkaan, sitten joskus. Nuorten suhde lähenee varovasti ja hiljalleen. On ihan hyvä olla toisen seurassa hiljaa ja rauhassa. Lotta ei edes tule kysyneeksi pojan nimeä ennen kuin vasta tarinan loppupuolella. Pinnan alla poika saattaa olla ihan erilainen kuin Lotan ajatuksissa, ja ehkä hänestä lopulta on jopa poikaystäväksi.

Teksti on keveää, vaivatonta ja paikoitellen hauskaakin. Lotta ja poika ovat nuoruudessaan herkkiä ja hauraita, ja koko asetelma saattaisi romahtaa koska tahansa – mutta ehkä ei kuitenkaan romahda, ja ehkä siitä nuoruudestakin pystyy kasvamaan läpi. Ei varmasti ole kovin realistista, että isä on ilman perhettään pakomatkalla tai että kaksi toisilleen tuntematonta nuorta lähtee yhdessä etsintäreissulle, mutta eihän kirjan tarvitse realistinen ollakaan. Matka on päähenkilöille tärkeä ja käänteentekevä, ja lukija saa kokea heidän mukanaan hienon ja kauniin tarinan.

Raumalaislähtöinen Jukka-Pekka Palviainen (s. 1967) on kirjoittanut niin lasten-, nuorten- kuin aikuistenkin romaaneja. Nuortenromaani Joku vieraileva tähti palkittiin Topelius-palkinnolla vuonna 2012.

 

 

Altschuler, Sally: Villi laivamatka



Tammi (2012)

Kirjoittanut Sally Altschuler

Kuvittanut Sven Nordqvist

Suomentanut Outi Menna

Tanskalainen lastenkirjailija Sally Salomon Altschuler kertoo Nooasta, joka kutsuu kaikki eläimet laivaansa, kun tulva uhkaa hukuttaa ne. Tarina perustuu kertomukseen Nooan arkista, mutta kirjailija ei selvitä tätä asiaa. Taivaan isä mainitaan kahdesti. Nooa yrittää lähettää leppäkertun Taivaan isän luo pyytämään parempaa säätä. Leppistä tehtävä ei kuitenkaan varsinaisesti huvita.

Nooa ohjeistaa, että laivassa kaikki eläimet elävät sovussa keskenään, mutta alkuun yhteiselo ahtaassa tilassa on hankalaa. Sammakko on jäädä sarvikuonon jalkoihin, ja hiirihaukat ovat tyytymättömiä, kun Nooa ei anna niiden rakentaa pesää savupiipun päälle. Päästäinen puolestaan ihmettelee, miksi Herra Sarvikuono saa porkkanan, vaikka kiukuttelee ja käyttäytyy muutenkin huonosti.

Katastrofi on lähellä, kun tikka menee hakkaamaan laivan kylkeen reiän, josta alkaa suihkuta vettä sisälle. Vesipumput ovat unohtuneet laivasta eikä pelastusveneitäkään ole. Onneksi Nooalla on porkkana, ja sen avulla hän saakin tilanteen taas hallintaan.

Viirun ja Pesosen sekä Mimmi Lehmän tekijänä tuttu Sven Nordqvist on kuvittanut kirjan runsailla yksityiskohdilla. Kuvien eläimet ovat hyvin ilmeikkäitä. Majava lueskelee ajankulukseen kirjaa ja pingviini imeskelee piippuaan. Leijonapariskunta lepäilee rennosti, vaikka sika aivan niiden vieressä on muuttunut vihertäväksi kovassa merenkäynnissä. Kuvissa puuhailee muitakin eläimiä kuin vain ne, jotka teksti mainitsee. Kyytiin on päässyt koti- ja villieläimiä ympäri maailmaa, mutta myös lelukarhu. Keisaripingviini on ilmeisesti matkalla ilman lajitoveriaan, mutta yleensä samannäköisiä eläimiä on kaksi. Tosin ruskea ja valkoinen karhu esiintyvät kimpassa, mutta käärmeet luikertelevat aivan itsensä näköisen parin kanssa.

Kuviin tulee lisää valoa tarinan edetessä ja kirjan loppu on onnellinen. Pahantuulinen sarvikuono pelastaa laivan uppoamiselta ja nousee porukan sankariksi. Kun se saa toisten hyväksynnän, sekin alkaa näyttää iloiselta. Kaiken lisäksi sade lakkaa ja taivaalle ilmestyy iso sateenkaari.



Parvela, Timo: Taro maan ytimessä

Kuvitus Jussi Kaakinen

Taro kaivaa hiekkalaatikolla kuopan, jossa on hiekkaa. Syvemmältä, ja vieläkin syvemmältä, löytyy myös hiekkaa, ja se saa Taron ihmettelemään maapallon koostumusta; ehkä se onkin pelkkä typerä hiekkapallo? Kysymys esitetään karhulle, joka istuu laatikon reunalla mököttäen. Sekin olisi halunnut kaivaa, mutta Taro ei antanut. Vielä yksi lapion kauhaisu hieman syvemmältä ja miten käykään – vastassa onkin jotain kovaa. Sitten täytyy tietysti rakentaa kone, jolla saa tehtyä reiän, josta voi kurkistaa maapallon sisälle.

Kone toimii kuin unelma. Hiekkalaatikon pohjalta lähdetään, vastaan tulee hiekkaa, savea, hiekkaa, savea ja – hiekkaa, niin, ja on siellä kalliotakin. Alas, alas, alas… ja sitten rysähtää, ja koetaan aika jännittäviä hetkiä taskulampun valossa. Taro ja karhu tutkivat löytämäänsä luolaa ja toteavat sen lopulta aika tylsäksi. Ei mitään erityisen kiinnostavaa tai jännittävää. Paitsi ehkä jos katsoo saman aukeaman kuvitusta, eikä usko Taron ja karhun juttuihin…

Karhun toppuuttelusta huolimatta Taro on innokas jatkamaan tutkimusretkeä. Hän hyppää koneeseen ja kiihdyttää matkaan. Vähän aikaa päästellään menemään, ja sitten pamahtaa taas. Löytyy maapallon keskipiste, jossa ei olekaan ainoastaan hiekkaa vaan jotain aivan muuta: jättiläishirviötoukka! Onneksi karhu saapuu pelastajana paikalle juuri ennen kuin hirviö hyökkää Taron kimppuun. Vähän hengästynyt karhu kyllä on, koska Taro unohti ottaa sen kyytiin ja se joutui juoksemaan koko matkan koneen perässä. Toukka saadaan lopulta hetkeksi lepytettyä keksillä, mutta eihän sille yksi riitä. Eikä riitä karhullekaan, joka ei epäröi hotkaistessaan loput keksit menemään toukan nenän edestä. Ja niin maailma kaipaa pelastamista.

Taro ja karhu tekevät suunnitelman maailman pelastamiseksi – ja toteuttavat sen. Monen hengästyttävän mutkan ja noin kahdenkymmenen vessan vetämisen jälkeen kaikki saadaan kuntoon juuri kun Taron vanhemmat tulevat kotiin koiraa ulkoiluttamasta. Tai ehkä kuntoon ei ole aivan oikea sana ainakaan Taron vanhempien mielestä, mutta mitä siitä, että sisällä on vähän hiekkaa tai että äidin keksit ovat kadonneet, kun kerran maapallon tulevaisuus on turvattu.

Taron ja karhun mahtavan mielikuvituksellinen seikkailu aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä niin tekstinsä kuin kuvituksensa ansiosta. Kuvituksessa näkyy sarjakuvataiteilijan kädenjälki ja sarjakuvamaisuus sopii tarinalle hyvin. Kuvia kannattaa jälleen kerran tutkia tarkkaan, koska niistä löytyy lukuisia hulvattomia yksityiskohtia. Taron (ja mielikuvitusystävä-karhun) vallattomat tempaukset vaikuttavat sellaisilta, että ne saavat kenet tahansa äidin ja isän nauramaan – kunhan oma muksu ei vahingossakaan keksi vastaavaa. Vanhemmilla on taipumusta olla välillä hieman ymmärtämättömiä ja vaikeahan sitä on lapsen käsittää, kun hän on juuri esimerkiksi selviytynyt voittajana taistelusta jättiläishirviötoukan kanssa. Taro-sarjan seuraavan eli toisen osan pitäisi ilmestyä lähiaikoina ja sen aihepiiriin viitataan tämän kirjan viimeisellä sivulla.

Junttila, Suvi-Tuuli: Missä, tässä, jossakin…

Pienen pieni mutteri toteaa, että: ”Tämä ei ole timantin elämää! Tähän täytyy tulla muutos.” ja lähtee tutkimaan maailmaa. Se saa mukaansa koukun ja matkan varrelta kaveriksi löytyy myös keltainen pullonkorkki, jota väsyttää, kaikki. Matka jatkuu kolmisin ohi erilaisten ihmeiden, jotka saavat seikkailijat välillä aivan sanattomiksi. Vaikeitakin paikkoja tulee eteen, jyrkänteitä ja hyistä vettä, mutta yhteispelillä niistä selvitään. Pitkän matkan aavikon ja viidakon läpi taivallettuaan ystävykset löytävät joukkoonsa vielä neljännenkin, erakkona elelevän ruuvin, jolla on huikeaa näytettävää.

Sitten tulee yö. Aamun koittaessa pienten keltaisten kumisaappaiden omistaja kumartuu kaverusten yöpaikan ylle ja toteaa: ”Oih, timantti.” ”Minä löysin aarteen!”. Seuraavana iltana mutteri ihmettelee missä koukku ja korkki ovat. Ruuvi on nähnyt, kun ne häipyivät ja epäilee niiden jatkaneen matkaa. Mutteri ja ruuvi taas lienevät tyytyväisiä tähän uuteen olinpaikkaansa, ainakin tällä erää.

Suvi-Tuuli Junttila on luonut kirjan kuvituksen valokuvaamalla pienoismaailmoja, jotka hän on rakentanut eri materiaaleista. On pumpulia, pahvia ja pientä pitsin palaa. On keittiön hana (vesiputous), ihmeellinen vihreä paprika, hiekkalaatikkoaavikko, ja tietysti itse päähenkilöt: mutteri, koukku, pullonkorkki ja ruuvi. Sanoin on vaikea kuvata näitä kuvia, jotka tarkastelevat aivan uudesta näkökulmasta monia arkemme pieniä asioita ja tavaroita. Kuvien maailmat ovat kekseliäitä ja osa kuvista myös todella kauniita. Pieni on suurta ja kaunista.