Anneli Kanto ja Noora Katto: Veera Virtanen ja kiusaaja

Karisto 2020

Anneli Kanto ja Noora Katto: Veera Virtanen ja kiusaaja

Villeistä Virtasista kertova sarja on edennyt jo 11. osaansa. Veera Virtanen ja kiusaaja -kirjan nimi kertoo sisällön: Veeraa kiusataan. Uskomatonta tosiaan! Veera on perheensä tomera esikoinen, mutta neuvoton kiusaajan edessä. Hän tietää, että aikuisille pitäisi kertoa, mutta toisaalta kanteleminenkin tuntuu epäilyttävältä. Miten tilanne etenee? Keksiikö Veera keinon sen ratkaisemiseksi? Hommaa kirja käsiisi ja selvitä itse.

Teos keskittyy kouluun. Veera Virtanen ja esikoulu -kirjasta tuttu Alex ja Veeran paras ystävä Kirsti ovat mukana tässä tarinassa. Virtasen muita lapsia ei näytetetä. Ainoastaan Vilma-sisko (ja Varzan-kisu) makoilevat kotikuvassa.

Kuvittaja Noora Katto tarjoaa tuttua laatua. Kuvista saa mukavasti lisätietoa. Esimerkiksi Veeran kännykkä on tosi vanhaa mallia, sen sijaan Alexilla näkyy olevan älykänny.

Myös oppimisongelmista puhumiseen kirja tarjoaa kevyen aasinsillan. Kiusaajalla on vaikeuksia oikeinkirjoituksessa, mikä saattaa viitata lukivaikeuteen. Aihepiirinsä puolesta kirja soveltuu koululaisten käyttöön. Tämä on kiva juttu, sillä myös isommat lapset voivat oikein hyvin lukea kuvakirjoja. Teksti on helppolukuista, ja pääosin se on rivitetty lukemista tukevalla tavalla siten, että yksi ajatus on yhdellä rivillä.

Kallioniemi, Tuula: Pako

Otava 2015

...Poliisi etsii kahta 30.7. kadonnutta tyttöä. Etsityt ovat 12-vuotias Matilda Salmi ja luultavasti samanikäinen Carita, jonka sukunimeä ja henkilöllisyyttä ei tiedetä...

Matildalla on vihkollinen keksittyjä tytönnimiä. Sellaisen kuuloisia, että sen nimiset olisivat varmasti hyviä kavereita. Todellisuudessa kavereita ei ole, koska samalla luokalla on Jarna, joka jostain syystä kiusaa, ja on saanut kaikki muutkin Matildaa vastaan. Kotona Matildalla on äiti ja isä – tai siis oikeastaan ei ole, sillä molemmat reissaavat paljon työn takia. Rahasta ei ole puutetta, mutta yhteisestä ajasta kyllä. Äiti on sitä mieltä, että viikon loma "laatuaikaa" ja shoppailureissu kyllä korvaavat kaiken, ja Matildahan kyllä pärjää, kun on niin reipas ja omatoiminen. Matilda taas on oppinut, että äidille on turha edes yrittää kertoa mitään, on parempi vaan näytellä reipasta ja omatoimista, ja vihkollista keksittyjä kaverien nimiä.

Carita elää vaarinsa kanssa eristyksissä saaressa. Ulkopuolella on paha maailma, ja vaari uskoo suojelevansa Caritaa siltä, kun ei päästä tätä minnekään, ei edes kouluun. Omaa tytärtään, Caritan äitiä, vaari ei pystynyt suojelemaan, joten Caritan kanssa hän on erityisen tarkka. Vaari on ankara, ja Carita on oppinut, että tottelemalla pääsee kaikkein helpoimmalla. Kun vaari eräänä päivänä tuo Caritalle kaveriksi Matildan, ja lukitsee oven jälkeensä, muuttuu molempien tyttöjen elämä. Matilda ei tyydy kohtaloonsa vankina, vaan järjestää tytöt pakoon, mutta mitä tehdä, kun edes oma äiti ei usko tapahtunutta. Ei kai poliisikaan sitten uskoisi, joten parempi vaan jatkaa pakomatkaa.

Samuelin elämän ulkoiset puitteet ovat yhtä hyvät kuin Matildankin. Isä on terveyskeskuksen ylilääkäri, ja perheellä on varaa kaikkeen mitä sattuu haluamaan. Isä tosin voisi yhtä hyvin asua terveyskeskuksessa, koska ei häntä juuri hulppeassa kotitalossa näy. Äiti taas on vähän ylisuojeleva ja tuntuu pitävän Samuelia ihan lapsena, vaikka hän ei sellainen omasta mielestään enää ole. Perhe on muuttanut isän työn perässä jo monta kertaa, ja Samuel on oppinut pärjäämään uusissa kouluissa, ja etsimään uusia kavereita. Viimeisimmän muuton jälkeen hän on kyllä sitä mieltä, että parempi vaan olla yksikseen, kun kohta kuitenkin taas muutetaan. Yöllisillä salaisilla retkillä Samuel löytää tukikohdakseen syrjäisen käyttämättömän mökin. Muut yölliset puuhailut eivät päivänvaloa kestäisikään, ja Samuel saa jonkinlaista tyydytystä siitä, ettei ole se kiltti ja nuhteeton ylilääkärin poika, joksi häntä luullaan.

Anders asuu äitinsä kanssa vuokrakerrostalossa ja on tottunut huolehtimaan itsestään. Äiti on uupunut yrittäessään pärjätä yhteiskunnan maksamilla pienillä tukisummilla, eikä usein jaksa enää edes nousta sängystä. Parempi kotona kyllä on olla kuin perhekodissa, josta Andersilla myös on kokemusta. Syksy ja koulun alku lähenee, eikä Anders odota sitä yhtään sen innokkaammin kuin Matilda tai Samuelkaan, koska siellä kiusataan. Koskaan ei tiedä löytääkö päänsä vessanpöntöstä vai kuralätäköstä. Anders on huomannut paikkakunnan uuden pojan, Samuelin, ja seurailee tämän yöllisiä puuhia. Elättelee pientä toivoa mahdollisesta kaverista, vaikka laittomuuksia hän ei kyllä hyväksy. Lopulta pojat tutustuvat, varsin vastentahtoisesti, ja autio mökki yhdistää lopulta kaikki neljä. Onko pojista tytöille apua vai haittaa ja kuka löytää karkulaiset ensimmäisenä?

Pako on pieni ja lyhyt kirja, jonka sisältöön kirjailija on saanut mahtumaan paljon asiaa ja tapahtumia. Erilaisista lähtökohdista tulevat nuoret kohtaavat toisensa ja kokemus taitaa olla hyvin silmiä avaava. Ulkoiset puitteet eivät välttämättä kerro mitään siitä miten ihmisillä todellisuudessa menee, eikä hyväosaiselle toisaalta välttämättä tule edes mieleen, että jollakulla toisella voi olla vaikeuksia. Aina on myös mahdollista oppia ja muuttaa asioita, ainakin omalla kohdallaan. Jos saa mahdollisuuden ymmärtää, että elää voi eri tavallakin kuin siihen asti, tai eri tavalla kuin vaikka omat vanhemmat, voi muutos olla jo aluillaan.
 

Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli - Ellilä, Kirsti: Majavakevät

Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli ja Kirsti Ellilän Majavakevät sattuivat luettavakseni samoihin aikoihin, ja niistä löytyi niin paljon yhteneviä piirteitä, että pääsevät nyt samaan postaukseen. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on adoptoitu, ja erilaisuus on aiheuttanut kiusaamista. Yksinäisyyttä käsitellään myös, ja hyvin mielenkiintoisia maagisen realismin ja fantasian piirteitä löytyy molemmista. Zaida ja lumienkeli herätti kiinnostukseni Finlandia Junior -ehdokkuuden myötä ja Majavakevättä suositteli kaveri.

 

Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli

Teksti, kuvitus ja fontti: Saku Heinänen
Tammi 2014

Zaida on 11-vuotias, pienenä Suomeen adoptoitu tyttö, ja jo vähän iäkkäämpien vanhempiensa ainoa lapsi. Perhe ja suku ovat pieniä, mutta välit läheisiin lämpimät, vaikka isän veli Aimo välillä aiheuttaakin käytöksellään harmia. Zaida on vähän yksinäinen, vaikka hänellä koulussa tyttökavereita onkin, ja toivoo, että hänellä olisi sisaruksia. Eräänä päivänä Zaida näkee liikennevaloissa tytön, joka on ihan kuin hän itse, mutta vaalea, ja sitten tyttö aivan kuin häviää, mutta jää Zaidan ajatuksiin.

Zaidan adoptiomaata ei kirjassa mainita, mutta hänen ulkonäkönsä ei ole kovin suomalainen, ja sen ovat kiusaajat huomanneet. Zaida on myös luonteeltaan sellainen, että hänet huomataan, ja se kenties aiheuttaa kateutta. Hän on reipas (mitä sanaa hän kyllä inhoaa) ja ulospäinsuuntautunut, ja koulun näytelmäkerhon esityksessäkin pääosassa.

 

Zaidan on huomannut myös rinnakkaisluokan Otto, joka yllättäen moikkaa ja juttelee ihan normaalisti, eikä näytä pelkäävän kavereidensa reaktiota tytön kanssa kaveeraamiseen. Otto on Zaidan mielestä ihan mukava, vaikka poika onkin, mutta kyllä se häntä vähän pohdituttaa miten asiaan tulisi suhtautua.

Zaidan perheellä on koira, Ludwig, jota Zaida ulkoiluttaa. Kodin lähellä on aidattu koirapuisto, jonne he välillä menevät, ja Ludwig löytää sinne reitin myös illalla porttien ollessa lukittuna. Autio puisto on vähän jännittävä hämärässä patsaineen ja lumisade tekee paikasta myös aika mystisen ja aavemaisen. Yllättäen Zaida tapaa puistossa toisen tytön, Ainun, joka vaikuttaa tuntevan puiston paremmin kuin Zaida. Yhdessä he tutkivat aluetta useampana iltana ja löytävät esimerkiksi lammen ja kukkulan, joita Zaida ei koskaan ennen ole siellä nähnyt. Miten sellaisia voi olla pienessä puistossa keskellä kaupunkia? Ja kuka on salaperäinen Ainu, jota Zaida tapaa vain koirapuistossa, eikä koskaan muualla.

Saku Heinänen on graafisen suunnittelun professori Aalto-yliopistossa, ja hänen käsialaansa ovat tekstin lisäksi myös kirjan kuvitus ja jopa fontti.

Ellilä, Kirsti: Majavakevät

Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Karisto 2012

12-vuotias Hilla on adoptoitu Suomeen Kolumbiasta, ja hänen perheeseensä kuuluu vanhempien lisäksi sisko. Hilla kokee olevansa muukalainen paitsi koulussa, niin jossain määrin myös omassa perheessään. Hän on erilainen ulkonäöltään, mutta myös luonteeltaan, ja hän kokee vahvaa vetoa kodin ympärillä olevaa luontoa kohtaan. Ihmiset tai kaverien saaminen eivät juuri häntä kiinnosta, ehkä pakostakin, ja mieluummin hän olisi ihan vain yksin ja rauhassa kuin epämiellyttävän huomion kohteena.

Ympärillä olevien ihmisten käytös ei ole helpottanut erilaisuuden tunnetta. Hilla on muuttanut Suomeen jo ihan pienenä, joten ei hän kolumbialaiseksi itseään tunne vaan suomalaiseksi, mutta aikuisetkaan eivät välillä tunnu tätä ymmärtävän. Hyvää tarkoittavat tarhantädit ja opettajat ovat aivan tarpeettomasti korostaneet hänen erilaisuuttaan, ja jos aikuiset eivät osaa suhtautua häneen luontevasti yhtenä muista, niin miten sitten lapset?

Hillan kodin lähellä on lampi, jolla asuu majavapariskunta. Hilla on antanut niille nimet Hopeaturkki ja Mustatassu, jotka kuvaavat niiden ulkoista olemusta. Muut eivät oikein ymmärrä tytön viehtymystä majaviin, ja halua istua lammen rannalla niitä tarkkailemassa tunti toisensa perään. Kylmyys ja märkyyskään eivät haittaa, eikä Hilla oikeastaan enää edes huomaa sellaisia asioita. Ihan kuin varpaiden väleissä olisi räpylät, jotka vaativat päästä veteen, ja mitenpä muuten sitä kaikkein lähimmäs majavia pääsisikään, kuin liittymällä niiden seuraan niiden elementissä...

Majavat rakentavat patoja, ja Hilla ihastelee Hopeaturkin ja Mustatassun upeaa rakennelmaa. Naapurin Korpelainen taas ei ihastele, vaan suorastaan vihaa. Pato ei tee hyvää ympärillä olevalle metsälle – ainakaan jos metsästä haluaisi hyötyä ja vaikka myydä sitä. Ja kanadanmajavathan eivät edes kuulu Suomen luontoon, joten pitäisihän ne olla lupa hävittää, perustelee Korpelainen naapureille. Entäs muualta tänne tuotu lapsi, kysyy Hilla, eikö sekään kuulu Suomen luontoon? Onko hänellä oikeus olla täällä vai ei, ja sellaisena kuin on?

 

Hopeaturkki, Mustatassu ja näiden tuore poikue tarvitsevat Hillan apua. Sattumalta ja vähän väkisin hommaan joutuu mukaan Ilpo, joka muistaa Hillan lapsuuden leikeistä lammella, ja joka nyt on taas alkanut käydä siellä perittyään isotätinsä talon ja tontin lähistöltä. Ilpo ei ensialkuun juuri välitä majavista, ja joutuu miettimään asioiden arvoa: perittyä metsää myymällä saisi ehkä tietokoneen, mutta onko se tärkeämpää kuin luonnon ja majavien säilyttäminen? Salaperäisen ja arvoituksellisen Hillan, jonka Ilpo on joskus näkevinään majavien kanssa uimassa, mielipide on ainakin ihan selvä.

 

Hillan hiljaiset hetket lammella ja kohtaamiset majavien kanssa on kirjoitettu niin, että lukijakin tuntee varpaissaan pehmeän sammalen tai veden kylmyyden ja pystyy haistamaan lammen ja metsän tuoksun (tai ehkä hajun). Hillan kokemassa yhteydessä majaviin on lumoavia fantasiaelementtejä, jotka saavat osaltaan tarinan palaamaan mieleen aina uudelleen. Mikä siinä nyt taas olikaan totta, tai mitä haluaisin uskoa todeksi. No ihan mitä vaan, kun se on näin kuvattu.