Nopola, Sinikka: Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

Teksti: Nopola, Sinikka ja Nopola, Tiina

Kuvitus: Savolainen, Salla

Tammi 2017, 77 s. 

 

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1989. Ensin Kattilakosken perheestä kertovia kirjoja kuvitti Markus Majaluoma. 13 kirjan ja 20 vuoden jälkeen kuvittajaksi tuli Salla Savolainen. Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö on jo Savolaisen seitsemäs Heinähattu ja Vilttitossu -kirja. Tekijäkolmikon työ on tasaista laatua, se ei yllätä mihinkään suuntaan. Lanseerasin äsken tunnisteisiin uuden termin. Tämä jos mikä on hyvän mielen kirja. Heti kansiaukeamalla on ihana kylämaisema, jossa Kattilakosken perheen naapuristo touhuaa joulunaluspuuhissaan paksujen lumikinosten keskellä.

Kirjan ensimmäisellä tekstisivulla kerrotaan, että jouluun on enää viikko. Siskokset Heinähattu ja Vilttitossu ovat rakentamassa isoa lumiukkoa, kun paikalle pysähtyy joulukeräyksen pakettiauto. Naapuritalosta kannetaan siihen saman tien tavaroita, kasseittain tavaroita: pehmonalleja, nukkeja ja ties mitä hauskaa.

- Varattomien kotien lapset saavat jouluna kauheasti paketteja! Vilttitossu älähti.
- Saathan sinäkin paketteja, Heinähattu huomautti.
- Mutta en tarpeeksi, sanoi Vilttitossu.

Vilttitossu ei olisi Vilttitossu, jollei hän heti tarttuisi toimeen. Hänen on saatava paljon lahjoja, ainakin pehmoleluja, muovailuvahaa, karkkeja ja nukenastiasto. Tyttö naamioituu ja kirjoittaa kerjäyskylttiin "KÖYHÄ LASPI. ANNA HETI LELUJA." Lopputulos ei kuitenkaan tyydytä Vilttitossua, joten hän alkaa lahjojen toivossa hyvin kiltiksi ja ahkeraksi. Mutta miten tämä hanke onnistuu? Saako Vilttitossu aattona enemmän lahjoja kuin sisko?

Tuttuun tapaan mukana menossa ovat myös poliisit Isonapa ja Rillirousku sekä Alibullenin neidit.

Leijona se venytteli : 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta

Toimittaneet Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto
Kuvittanut Maija Hurme
Lasten Keskus 2017, 111 s.

Leijona se venytteli : 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta

Runot ovat kielen ääntä olematta musiikkia. Runot ovat rytmiä, hyppäyksiä, runot perkaavat sanoja. Runot ovat alkuvoimaa, ihmisen ensimmäinen yritys saada kontakti. Runot ovat loitsuja ja manauksia miljoonien vuosien takaa,  [Kirsi] Kunnas sanoo, kääntyy sitten puoleeni ja kysyy melkein kiusoitellen:
- Mitä runot sinun mielestäsi ovat? (Matti Kuusela: Runoista, Epuista ja vähän ratikastakin. Satakunnan Kansa 14.10.2017)

Kirjailija Kirsi Kunnas, 92 vuotta, uskoo yhä edelleen sanan taikavoimaan. Ja niin uskon minäkin. Olen kirjoitellut täällä useammasta musiikkileikkikirjasta ja musiikin hyvistä vaikutuksista. Samankaltaisia, edullisia vaikutuksia on myös runouden käytöllä. Tätäkin on tutkittu. Tuula Korolainen kirjaa aivotutkimuksen tuloksia Onnimannissa 1/2017

Musiikista on jo pitkään tiedetty, että sillä on positiivisia vaikutuksia esimerkiksi havaitsemiseen, muistamiseen, tarkkaavaisuuteen, keskittymiseen, tunnereaktioihin, mielikuvitukseen [..]. Runouden lukeminen näkyy aivoissa samoissa kohdin kuin musiikin kuuntelu, ja vaikutuksetkin ovat paljolti samoja.

On siis fakta, että runot, fiktiiviset tekstit, tekevät ihmiselle hyvää.

Kognitiivisen aivotutkimuksen perusteella tiedetään myös, että runot ja lorut edistävät merkittävästi lapsen kielen kehitystä vauvaiästä asti. Tämä johtuu siitä, että loruissa ja runoissa on paljon sekä ennakoitavia että yllättäviä elementtejä – rytmin ja riimin perusteella lapsi ennakoi tuttua sanaa, mutta saattaakin törmätä uuteen [..] ja siitä seuraa oppimiseen johtava ”aivomyrsky”.

Onnimannin päätoimittaja Tuula Korolainen on tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija, runoilija, kriitikko ja paljon muuta. Suomen satavuotispäivän kunniaksi hän kokosi yhdessä Riitta Tuluston kanssa suomalaisten runoilijoiden runoista kirjan lapsille. Antologiaan on valittu mukaan runoja yli 50 tekijältä, niitä on niin Kirsi Kunnakselta kuin Jukka Itkoselta, mutta myös vähän tunnetuilta tai kokonaan unohtuneilta runoilijoilta.

Perheitä on erilaisia.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan antologia on "valikoima usean kirjailijan tuotantoa, varsinkin runoja, runovalikoima". On hauskaa törmätä tuttuun runoon, tässä yhteydessä vielä eri kuvituksella. Ehkä lukija innostuu niin paljon, että etsii käsiinsä runoilijoiden muutakin tuotantoa. Antologian lähdeluettelo antaa siihen hyvät eväät. Leijona se venytteli -teos sisältää myös sanaston, jossa selitetään outoja sanoja. Toivottavasti lukija löytää sen oikea-aikaisesti.

Teoksen esipuheessa siteerataan kirjailija Riina Katajavuorta: "Lapsilla on automaattisesti ihailtavan mutkaton suhde runoon. Sen rytmi otetaan haltuun, kuunnellaan sisältö ja nautitaan kuin lasillinen karpalomehua. Ei jäädä säikähtyneenä kurtistelemaan otsaa." Kirjallisuuden opinnoista ja yli neljännesvuosisata sitten alkaneesta kirjastourasta (ensimmäinen kesätyöpaikkani kirjastossa oli tosiaan jo vuonna 1992) runot tuntuvat minusta vaikeasti lähestyttäviltä. Olen keräillyt lapsen kirjakaappiin loru- ja runokirjoja, mutta mieheni niitä alkoi lukea. Ilokseni olen havainnut, että lapseni suhde runoon on todellakin mutkaton.

Kuvissa esiintyy monennäköisiä ihmisiä. Kaikkien sukujuuret eivät ehkä ole supisuomalaiset.

Lapsi nauttii kielen lisäksi myös kuvituksesta, pysähtyy katsomaan aukeamaa, jota aikuinen lukee ääneen, ja kääntää jännittyneenä uuden sivun. Maija Hurme on kuvituksessaan ottanut huomioon runojen syntyajan. Jossain kuvissa pojat on puettu ajanmukaisesti polvihousuihin ja tytöt essuihin, toisissa taas asusteet ovat nykymalliin sukupuolineutraaleita.

Teoksen nimiruno löytyy sivulta 23. Sen on kirjoittanut Pia Perkiö.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Otava 2017, 81 s.

Kirjastoalan opintojeni osana minulla oli ilo saada kirjavinkkausoppia Marja-Leena Mäkelältä. Tai silloin taidettiin vielä käyttää termiä 'bokprat'. Sikäli kun muistan oikein, Marja-Leena opetti, ettei vinkkarin kannata puhua niistä kirjoista, joita luetaan ilmankin. Kun valitsen kirjoja blogia varten, tulee mieleen, että tulisiko kirjoitusaikansa käyttää vähälevikkisen kirjallisuuden esittelyyn. Mauri Kunnaksen teokset löytävät kyllä lukijat ilman vinkkaustakin. Marja-Leena Mäkelä puhui mutun rinnalla mätystä (mä tykkään). Juuri mäty on johtotähteni, kun valitsen, mistä kirjoitan.

Koiramäen Suomen historia on ollut hyvin näkyvästi esillä monessa lehdessä. Tämänkaltainen näkyvyys ei ole lastenkirjallisuudelle tyypillinen juttu. Jopa Maaseudun Tulevaisuus (1.11.17) näkyi antaneen uudelle lastenkirjallisuudelle tilaa kokonaisen sivun verran. Tästä melkein puolet täytti Kunnaksen kuva Suomenlinnan rakennustöistä. Toki yksi kuva kertookin kirjasta tehokkaasti, ja yksityiskohtien runsaus olisi kärsinyt kuvan runsasta pienentämistä. Maaseutuun jutun kirjoittaneen Heli Virtasen tekstistä jäi mieleen, että Koiramäen Suomen historiaa on painettu jo yli 100 000 kappaletta. Se on paljon. Muistelen, että ilmestymisvuonnaan Suomessa eniten myytyä kuvakirjaa painettiin 130 000 kappaletta. Kirjan nimi oli Seitsemän koiraveljestä, niin ikään Kunnaksen työtä. Huomionarvoisaa luvuissa on, että molemmat satatonnarit julkaistiin vasta loppuvuodesta. Käytännössä puhutaan kai joulumyynnistä, vaikka Koiramäen Suomen historia on eniten myyty kirja Helsingin Kirjamessujen historiassa. Aamulehden mukaan teosta oli myyty neljän messupäivän aikana yli 5000 kappaletta.

100 000 kirjaa on valtava myyntiodote. Ennakkomarkkinointi ratsasti kirjailijan maineella: "Mauri Kunnaksen kirjoja on myyty kaikkiaan liki 10 miljoonaa!"

Kun näin ennakkotiedon Koiramäen Suomen historia -teoksesta, oli Suomen Kuvalehdessä 28/2017 juuri ollut Mikko Huotarin kirjoittama juttu, jossa kerrottiin, että Tammen kustantamia Harry Potter -kirjoja on myyty  1 700 000 kappaletta. Lukuun on laskettu mukaan  kaikki mahdollinen: kovakantiset kirjat, CD-äänikirjat, pokkarit ja kuvitetut laitokset. Ensimmäistä eli eniten myytyä osaa on mennyt vuosien saatossa 300 000 kappaletta. Huotarin mukaan suomalaisen kaunokirjallisuuden painetuimmaksi teokseksi arvioidaan Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Sitä on painettu noin puolitoista miljoonaa kappaletta. Luvut eivät ole keskenään vertailukelpoisia, mutta jotenkin yritin suhteuttaa.

Toimintaa täynnä olevien kuvien välissä pönöttävät hallitsijat muotokuvissaan.

Koiramäen Suomen historiasta jäi mieleeni päällimmäiseksi yksityiskohtien runsaus. Kuvien tutkimiseen voi uppoutua vaikka kuinka pitkiksi ajoiksi. Pienimpien mielenkiintoa on mahdollista ohjata Herra Hakkaraisen etsiskelyyn. Tämä kuuluisa unissakävelijä nimittäin ilmaantuu kuviin, vaikkei sillä tekstiin yhteyttä olekaan.

Teos on vaatinut valtavan taustatyön. Vaikka kirja on kuvakirjaksi paksu, on tekijä joutunut rajaamaan. Teoksen elinkaaren kannalta on ilman muuta näppärä ratkaisu olla lyömättä siihen minkäänlaista "Suomi 100 vuotta" -leimaa.

Tämäkin päivä on joskus historiaa!  

Teoksesta otetaan uusia ja uusia painoksia ties kuinka kauan. Koiramäen Suomen historia alkaa reformaatiosta. Jostain sen pitää alkaa. Tänä vuonna sattuu olemaan 500 vuotta siitä, kun Martti Luther julkaisi teesinsä anekaupan väärinkäytöksiä vastaan.

Koiramäen Suomen historia päättyy 1800-luvulle. Vänrikki Stoolin tarinoista on ilmestynyt jo ainakin ensimmäinen osa. Teoksen sukutaulusta on ajoituksessa hyötyä. Siinä keskellä ovat Kunnaksen aikaisemmasta tuotannosta tutut lapset. Heidän syntymävuosiaan ei anneta, mutta Martan, Elsan ja Killen Pransi-isä näkyy syntyneen vuonna 1810 ja äiti-Fiina pari vuotta miestään myöhemmin.

Sukutauluun on merkitty sinisellä esivanhemmista ne, jotka esiintyvät kirjan tarinassa.

Mauri Kunnas on harrastunut sukututkimuksesta. Kansiaukeaman sukutaulu auttaa hahmottamaan, kuinka kaukana historiassa tarinassa mukana olleet henkilöt oikein elivät. Teoksen viimeisellä tekstiaukeamalla kytketään teos nykyaikaan. Siinä on kuvattu Koiramäen Eemil. Kunnaksen aikaisemmasta tuotannosta tuttu Martta oli Eemilin vaarin vaarin äiti.

Teoksesta saa monenlaista tietoa.

Nimet ja muut tiedot ovat vanhoissa kirkonkirjoissa ruotsiksi sillä se oli valtakunnan virallinen kieli. Papit kirjoittivat nimiä kukin omalla tavallaan, eikä kaikkien kirjoitustaitokaan ollut vallan kehuttava. Läntisessä Suomessa ei juurikaan käytetty sukunimiä. Ihmiset olivat jonkun poikia tai tyttäriä. Taloilla oli nimet joitten mukaan asukkaitakin kutsuttiin.

Finlandia Junior -palkintoehdokkaat julkistettiin keskiviikkona 8.11.2017. Koiramäen Suomen historia on ehdokkaana. Voittajan kuuden ehdokkaan joukosta valitsee Anna Puu 29.11.2017.


Koiramäen Suomen historian synnystä on video Youtubessa. 

Emojit : tutustu emojien ihmeelliseen maailmaan

Tekijä: Thorne, Russ

Kuvittaja: Chau, Bernard

Suomentaja: Mäkelä, J. Pekka 

Karisto 2017, 128 s. 
 

Englanninkielinen alkuteos Emojipedia

Thorne, Russ: Emojit

Helsingin sanomat (8.7.2017) esitteli 25 kevään tuoretta kirjaa otsikolla "Parasta lomalukemista lapsille ja nuorille". Innostuin jutun perusteella Emojit-kirjasta ja päätin tuoda ajatukseni kirjasta tänne. Kirjoitin tekijätiedot yms. samalla vauhdilla muistiin, mutta jotenkin kesä kuitenkin vierähti ohi ennen kuin ehdin kirjaan tarttua.

Uskoni Hesarin Taika Dahlbomin arvioon ja Satakirjastojen aineistohausta löytyvään kirjaesittelyyn kuitenkin palkittiin. Opin kirjasta paljon. Kirjaston esittelyteksti lupaa, että " Hauska ja kattava Emojit on täydellinen lahja emojeihin hurahtaneelle alakoululaiselle!". Mutta on siitä hupia täti-ihmisellekin. Tosin olen Hesarin kirja-arvostelijan kanssa täysin samaa mieltä, että kirjan präntti on pientä, jopa niin pientä, että on siinä ja siinä, pystynkö sitä ylipäätään lukemaan. Olen päivittänyt silmälasini keväällä, mutta voi tietysti olla, että alakouluikäinen kohderyhmä on tarkkasilmäistä porukkaa.

Emoji-sana on yhdistelmä japanin sanoista e, joka tarkoittaa kuvaa, ja monzi eli kirjoitusmerkki. Ensimmäiset emojit ilmestyivät japanilaisten puhelimiin vuonna 1997 ja länsimaiseen populaarikulttuuriin ne rantautuivat vasta yli kymmen vuotta myöhemmin, Emojit-kirjan mukaan ne eivät nousseet suureen suosiooon ennen kuin Apple lisäsi emoji-näppäimistön iPhonen käyttöjärjestelmään. (Temppu tietysti auttoi myös Applea pärjäämään Japanin markkinoilla, jossa iPhone ei ollut kirjan mukaan menestynyt kovinkaan kaksisesti, koska se ei tukenut emojien käyttöä.)

Kirjasta saa paljon nippelitietoa, mutta myös hauskoja oivalluksia on tarjolla. Osaatko kääntää emojiksi sellaisten kirjojen nimet kuin Sota ja rauha tai Nälkäpeli?

Emoji-arvoituksia näkyy löytyvän myös netistä.

Lindgren, Astrid: Peppi Pitkätossu

Peppi Pitkätossu
Ruotsinkielinen alkuteos Pippi Långstrump

Tekijä: Lindgren, Astrid
Kuvittaja: Vang Nyman, Ingrid
Suomentaja: Rikman, Kristiina
WSOY 2017, 149 s.

Peppi Pitkätossu astuu laivaan
Ruotsinkielinen alkuteos Pippi Långstrump går ombord

Tekijä: Lindgren, Astrid
Kuvittaja: Vang Nyman, Ingrid
Suomentaja: Rikman, Kristiina
WSOY 2017, 147 s.

Tänään vietetään valtakunnallista satupäivää. Tänään on myös kahden sukulaislapsen syntymäpäivä. Paljon onnea tytöt! Toinen sankarittarista on saanut yhdeksi etunimekseen Peppi. Hänen ja uusien käännösten innoittamana lueskelin tarinoita maailman vahvimmasta tytöstä, lomittain neljää eri kirjaa. Tarina on entuudestaan tuttu. Omistuskirjoituksen mukaan olen saanut peppini kaksivuotiaana.

Peppi on yhdeksänvuotias, se kerrotaan heti ensimmäisen kirjan kolmannella rivillä. Kahden kirjan aikana Peppi vanhenee noin vuoden. Lukija voi olla minkä ikäinen hyvänsä, ja uskoakseni viihtyy. Sukupolvi toisensa jälkeen on viihtynyt. Pippi Långstrump ilmestyi vuonna 1945, ja Laila Järvisen Peppi Pitkätossu -suomennos tuli markkinoille jo seuraavana vuonna.

Uuden suomennoksen ensimmänen laitos ilmestyi vuonna 2007. Suoritin samaisena vuonna yhden, ja koko opiskelu-urani ainoan, käännöstieteen kurssin. Muistan vertailleeni Peppi Pitkätossun alkuperäistä suomennosta ja tuoretta käännöstä. Valitettavasti en tähän hätään löytänyt tiedostoa, jossa olin näitä kirjoja käsitellyt. Vuonna 2007 julkaistun laitoksen merkittävin ero sekä edeltäjiinsä että tämänvuotiseen seuraajaansa  nähden on ulkoasussa. Kuvituksen teki kuvituksen englantilainen taiteilija Lauren Child (synt. 1965), joka tunnetaan Samu ja Salla -sarjan luojana. Peppien alkuperäiskuvittaja oli Ingrid Vang Nyman. 

Tuoreissa teoksissa on siis taas käytetty alkuperäiskuvitusta. En osaa sanoa, mistä tämä kertoo, mutta huomionarvoisa seikka epäilemättä on. Itse odotin näihin päiviin asti seuraavaa Childin kuvittamaa Peppi-kirjaa, sillä tulkitsin kurssilla ruotimani teoksen takakansitekstin "teos on Astrid Lindgrenin kolmiosaisen Peppi-sarjan ensimmänen kirja" lupaukseksi tulevasta. Pidän Childin tyylistä ja myönnän, että petyin, kun uusiin kirjoihin olikin valittu alkuperäiskuvitus. Voin silti helposti kuvitella, että osa Peppi-kirjan ostajista tahtoo teoksen nimenomaan tutuilla kuvilla varustettuna. Lapsihan ei kirjoja osta, vaan portinvartijana toimii aikuinen.

Uuden suomennoksen tarpeesta voidaan olla monta mieltä. Käännösten sanotaan vanhenevan, mutta tiedän perheitä, joissa jouluevankeliumi luetaan vuodesta toiseen nimenomaan vanhana käännöksenä. Se sopii, totta kai. Ja jos Laila Järvisen Peppi-käännös tuntuu ainoalta oikealta, sopii kaikin mokomin käyttää sitä. Mutta myös uutta uskaltaa suositella.

Kieltä on lähinnä viilattu luettavampaan suuntaan ja ajanmukaistettu. Joidenkin muutosten merkitys tuntuu olemattomalta, mutta ei niistä sellaista oloa tule, että kieltä olisi muutettu pelkästään muuttamisen ilosta. Toisen kirjan nimen uutta käännöstä ihmettelen. Peppi Pitkätossu astuu laivaan -teos julkaistiin alun perin suomeksi nimellä Peppi Pitkätossu aikoo merille. Kaksi nimeä samalle tarinalle saattaa jopa hiukan haitata kirjaston käyttäjää. Suuri osa muutoksista on helposti perusteltavissa. Kun Järvisen käännöksessä leikitään Jussia, on Rikman vaihtanut leikin nimeksi "kapteeni käskee". En usko, että tähän nousee kansanliikettä vaatimaan alkuperäistä muotoa.

Kristiina Rikman on siis suomentanut ensimmäisen Peppi-kirjan kahdesti. Hän on tehnyt joitain sanavalintoja uudelleen suomennoksensa jälkimmäiseen laitokseen. Laila Järvisen suomennoksessa Peppi on neekerikuninkaan tytär. Kristiina Rikman on muuttanut isän vuoden 2007 laitoksessa hottentottien kuninkaaksi ja nyt käsittelemässäni Peppi Pitkätossu -teoksessa isä on Etelämeren kuningas alkuasukkaita vilisevällä saarella. Tai niin Peppi ainakin uskoo:

Isä oli nimittäin joutunut myrskyssä mereen ja kadonnut, kun he olivat olleet Pepin kanssa purjehtimassa, ja koska Pepin isä oli aika paksukainen, Peppi ei millään suostunut uskomaan että hän oli hukkunut. Oli aivan yhtä uskottavaa, että hän oli kellunut jonkin saaren rantaan ja ruvennut Etelämeren kuninkaaksi. (Peppi Pitkätossu astuu laivaan, s. 8).

Satakirjastojen kokoelmahaun kautta löydettävissä olevan esittelytekstin mukaan Astrid Lindgren (1907 - 2002) on maailman luetuimpia lastenkirjailijoita. Peppi Pitkätossusta kertovat Lindgrenin romaanit Peppi Pitkätossu, Peppi Pitkätossu astuu laivaan ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä. Koko sarjan kuvitus on tanskalaisen Ingrid Vang Nymanin (1916 - 1959) käsialaa.

Ja se kolmas kirja on siis ilmestymässä ensi vuonna!

Parvela, Timo: Maukan ja Väykän hyvä päivä

Teksti Timo Parvela
Kuvittanut Virpi Talvitie
Tammi 2017, 71 s.

 

Parvela, Timo: Maukan ja Väykän hyvä päivä

Maukan ja Väykän elämästä kertovia kirjoja on jo vaikka kuinka monta, mutta kirjailija Timo Parvela onnistuu ilahduttamaan lukijansa kerta toisensa jälkeen. Maukan ja Väykän hyvä päivä on todellinen hyvänmielenkirja. Kirjan nimi kuvaa teoksen sisältöä erinomaisesti.

Kuvittaja Virpi Talvitien työnjälki on hurmaavaa. Tässä kirjassa kirjailijan ja kuvittajan yhteistyö on sellaisella tasolla, jota sopii muidenkin tavoitella. Kun kirjailija on jakanut tekstinsä lukuihin kellotaulun mukaan, on kuvittaja iskenyt samaan rakoon alkuvinjetin, jossa numero toistuu. Kirja kannattaa hommata käsiinsä jo pelkän kuvituksenkin takia.

Virpi Talvitien kuvitusta teoksessa Maukan ja Väykän hyvä päivä

Pidän Maukka ja Väykkä -kirjojen huumorista. Rakastan niiden kieltä. Aloitteleva lukija ei pääse helpolla, mutta ääneenlukeva aikuinen nauttii yksityiskohdista. Ja on kirjailija selvästi ajatellut kokemattomia lukijoitaan, sillä virkkeet ovat niin lyhyitä, kuin voivat olla ilman, että ilmeikkyys kärsisi.

Onneksi yläkerran ikkuna oli auki. Väykkä lähti hakemaan tikkaita, jotka olivat maassa pitkällään vajan takana. Niiden päällä oli kymmenen multasäkkiä ja seitsemän pussia lannoitetta. Väykkä puuskutti säkit syrjään. Sitten se raahasi tikkaat ikkunan alle ja nosti ne seinää vasten. Kun se oli kiivennyt puoliväliin, se muisti polttopuut, joita oli alun perin lähtenyt hakemaan [..].

Olen kommentoinut Maukan ja Väykän aiempia seikkailuita kahdesti, vuonna 2012 ja 2013.

Slegers, Liesbet: Jännät hännät

Hollanninkielinen alkuteos Gekke staarten
Teksti ja kuvat: Liesbet Slegers
Kääntäjä: Maisa Tonteri

Lasten Keskus 2017, 16 s.
 

Slegers, Liesbet: Jännät hännät

Jokaisella eläinlajilla on oma erityislaatuinen olemuksensa. Toisella siihen kuuluu pörröhäntä, toisella suloinen saparo ja kolmannella komea pyrstö. Jännät hännät -kirjassa voi kokeilla, miltä tuttu eläin näyttää vieraalla hännällä. 

IHAA,
hirnuu hevonen
heilahtelee harja sen:
laitumella tuuli kuiskii
hieno häntäni kun huiskii!
Piiloon voit sen panna,
uusi häntä anna!

Jännät hännät -teoksen idea on hauska. Tukeva pahvikirja on leikattu keskeltä halki, samalla sivuilla kuvatut eläimet ovat kahdessa osassa. Selaaja voi halunsa mukaan yhdistellä eri eläinten pää- ja häntäpuolia keskenään.

Slegers, Liesbet: Jännät hännät

Kaikki eläimet ovat helposti tunnistettavia. Eläinkuviin liittyy myös pieni runo, jossa kuvataan eläimen ulkonäköä, käyttäytymistä ja äänetelyä. Tekstit loppuvat kaikki samalla tavalla aktivoiden kääntämään sivua.

Tämänkin kirjan saat käsiisi kirjaston kautta. Kannattaa hakea! Lukemisilla on paljon hyviä vaikutuksia. Liian aikaisin lukemista tuskin voi aloittaa.

Lukutaitopäivän yhteydessä 8.9.2017 Turun Sanomissa julkaistiin pitkä artikkeli, jonka otsikko oli Lukematon lapsi jää paljoa vaille. Juttu perustuu lastenkirjallisuuden tutkija Päivi Heikkilä-Halttusen kirjaan Lue lapselle! Opas lapsen kirjallisuuskasvatukseen. Atena 2015.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Otava 2017, 79 s.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Minä Minttu -kirjan tarinat on julkaistu alun perin kolmena erillisenä teoksena: Minttu auttaa (1990), Minttu yksin kotona (1989) ja Minttu ei tahdo (1988). Tarinat on järjestetty tähän teokseen päinvastaiseen järjestykseen, missä ne ilmestyivät. Minä Minttu -teoksen ensimmäisessä tarinassa perheessä ei näytä olevan Mintun lisäksi muita lapsia, (oikein tarkkasilmäinen voi kuitenkin bongata tuttipullon ja muuta vauvakamaa kuvista), seuraavissa mukana on pikkuveli Santtu, joten järjestys vaikuttaa harkitulta.
 
En ole tarkastanut tätä, nykyisin en oikein paljon tarkastele, mutta luulen, että ensikohtaamiseni Mintun kanssa tapahtui äidin tilaaman Kotilieden kautta. Muistini mukaan lehden viimeisellä aukeamalla oli yhden sivun verran mustavalkoista minttua. Ajoittaisin tämän ensikohtaamisemme 1970-luvun lopulle. Ensimmäiset Minttu-kirjat joka tapauksessa julkaistiin vuonna 1978. Tämän vuosiluvun tarkastin.

Yhtään Minttu-kirjaa meillä ei kotona ollut, mutta hiukan nuoremmilla serkuilla taisi niitä olla, sillä muistan lukeneeni minttuja ääneen. Lukutaidon opettelu sujui minulta huomattavan tahmeasti, ja epäilen, että kirja ei suinkaan osunut sattumalta käteeni, vaan ovelilla aikuisilla oli sormensa pelissä. Minttu-kirjoissa tekstin määrä on kohtuullinen. Ja präntti on ilahduttavan kookasta. Heikkokin lukija pääsee kääntämään sivua usein.

 
Iän myötä olen alkanut ilahtua lastenkirjojen uusintapainoksista aina vain enemmän ja enemmän. On hauska lukea lapsille ääneen samoja kirjoja, joita itsellekin on luettu. Testasin kirjaa pian kaksi täyttävän tytön kanssa, ja hän istui tanakasti sylissäni, kun luin kirjan yhteen menoon kannesta kanteen. Kustantajan antama ikäsuositus on 3+.

Minttu on kestänyt aikaa hyvin. Tapahtumat liittyvät lapsen arkeen. Voisin kuvitella, että lapsi pystyy samaistumaan Minttuun helposti. Hahmon kotikin tuntuu ihan nykyaikaiselta. Minulla ei ollut käytettävissä alun perin ilmestyneitä kolmea nidettä, mutta tässä kädessäni olleessa kirjassa ei esiintynyt lankapuhelinta, kasettisoitinta tai muuta sellaista, jonka olemassaoloa nykylapsi ihmettelisi. Perheen vanhempien työnjako on perinteinen, isä käy töissä ja äiti hoitaa lapset. Kokoelman aloittavaa tarinaa suosittelen erityisesti niille aikuisille, jotka kantavat päävastuun kodista toisen vanhemman käydessä palkkatyössä.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Areenassa on kuultavissa Maikki Harjanteen haastattelu. Harjanne kertoo mm. siitä, miksi Mintun isän rooli jää tarinoissa melko vähäiseksi.

 

Iloinen koulutie : Suomen lasten koulurunot

Toimittanut Ismo Loivamaa
Kuvat Rudolf Koivu
Minerva 2017, 55 s.

Koulut ovat taas alkaneet. Toivon, että kaikkien koulutaival olisi iloinen, kuten seuraavassa Immi Hellénin runossa, josta myös teoksen nimi on poimittu.

On joutuneet päivät jo syksyiset.
Käy metsäpolkua pienoiset [..]

Puut metsän lapsille nyökkivät
kuin ainakin armaat ystävät.

Syystuuli luo ruusuja poskillen.
He kulkevat riemuiten, laulellen.

Vaikka joskus se käy kautta notkojen
ja kautta jylhien rotkojen,

tää nuorten iloinen koulutie
maan kaikista teistä parhain lie.

Immi Hellénin lisäksi koulurunoja ovat kirjoittaneet monet nimitutut: Sakari Topelius, Marjatta Kurenniemi, Kaarina Helakisa, Tittamari Marttinen, Jukka Itkonen, Pia Perkiö, Kaija Pakkanen ja Elina Karjalainen. Rakastin aikoinaan Uppo-Nallea yli kaiken, ja ilahduin vielä nytkin, kun nyt törmäsin tuttuun nalletekstiin: "Koulutietä kulkiessas, nalle aina muista, ettei kadun jäätiköllä takatassut luista, ettei kynä putoa ja ettei kirja puutu [..].

Immi Hellén oli syntynyt vuonna 1861- Valikoiman runoilijoista nuorin, Tittamari Marttinen, syntyi reilut sata vuotta Immin syntymän jälkeen. Tästä lähtökohdasta on helppo arvata, että myös runot ovat hengeltään erilaisia. Vaihtelua tuo myös runojen pituus, mukana on sekä pitkiä että pätkiä. Olisin kaivannut runojen yhteyteen jonkinlaista ajoitusta, vaikkapa runoilijan syntymävuotta. Vanhin tekijän nimen yhteydessä esitetty runo lienee Topeliuksen (synt. 1818) käsialaa, lisäksi teokseen on valittu kaksi kansanrunoa.

Runojen nimistä osa on huisin houkuttelevia. Vai mitäs pidät näistä:

Pelastusliiveillä pulpettiin
Sanakin voi riittää
Toivoisin, että asuisin Kuussa
Koulutaksi Myssylään?

Kirjan kuvituksena on käytetty Rudolf Koivun piirroksia, joista ei valitettavasti kerrota mitään, ei edes sitä, onko sivulle painettu koko työ vai jokin yksityiskohta laajemmasta kuvasta. Tekijän nmikirjaimet näin vain kolmessa kuvassa. Neljännessä niistä oli näkyvissä yläreuna.

Ismo Loivamaan Lastenruno-sarjassa on aiemmin ilmestynyt : Kas kuusen latvassa : Suomen lasten runolipas, Jos sul lysti on : Suomen lasten leikkirunot, Unen sinistä maata päin : Suomen lasten tuutulaulut ja iltarunot, Soita, soita sinikello : Suomen lasten kesärunot, Sitten leikitellään kuusen alla : Suomen lasten joulurunot sekä Maan korvessa kulkevi lapsosen tie: Suomen lasten enkelirunot.

Sananlaskut

Aineiston valinneet: Kari Laukkanen ja Pekka Hakamies

Johdannon kirjoittanut: Matti Kuusi 

Piirroksin varustanut: Pekka Vuori

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia

15904 sananlaskua Kansanrunousarkistosta

SKS 2017, 4. p., 598 s.

Niin kauan kuin jaksan muistaa on kirjan elinkaaren lyhykäisyydestä kannettu huolta. Eikä aivan suotta. Muutama vuosi takaperin julkaistuja kirjoja ei saa ostettua omaksi mistään, ellei käytettyä kappaletta satu tulemaan myyntiin. Nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teki hyvän työn ja julkaisi pitkään loppuunmyytynä olleen Sananlaskut-teoksen uudelleen. Neljänteen painokseen ehtinyt teos ilmestyi ensi kerran melkein neljäkymmentä vuotta sitten, vuonna 1978.

Ei oo hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi. Lappeenranta

Hoppu ei oo hyväksi muualla ko kirpun tapossa. Himanka

Hoti koira suunsa polttaa. Kankaanpää. hoti = hotkiva

Sananlaskut-teos on ulkonäöltään niin tuhti, että sen poimimista mukaan kirjastosta miettii kahteenkin kertaan. Kirjan kanniskelu käy tietysti hyötyliikunnasta. Ja kyllä, toki muistan, että kirjoitan blogia lasten ja nuorten kirjallisuudesta. Lukijan mielessä saattaa herätä kysymys, onko ollenkaan realistista ajatella, että kasvava nuoriso tarttuisi tämänkaltaiseen teokseen, ainakaan vapaaehtoisesti. Lähtökohtaisesti jokaiselle kirjalle on kyllä lukijansa. Kirjastojen tehtävä on keksiä keinoja tarjota kirjoja asiakkaille. (Ranganathanin 3. laki).

Minulle on luettu paljon, ja voin helposti kuvitella, että tätäkin kirjaa olisi luettu, jos se olisi omasta hyllystä löytynyt. Onhan kieli paikoin vanhahtavaa eivätkä toisen alueen murresanat välttämättä avaudu varsinkaan nuorelle lukijalle. Ääneen lukeva aikuinen tarjoaa tietysti sellaisen edun, että häneltä voi kysyä vieraista ilmaisuista ja sananlaskujen merkityksestä on mahdollista keskustella. Voi olla, että siinä samalla lukijakin löytää uusia näkökulmia tuttuihin sanontoihin. Sitä paitsi on niitä vieraita sanoja paikoin selitettykin.

Pekka Vuori on kuvittanut kirjan, mutta kuvia on harmittavan harvassa. Erityisesti lapsilukijoita ajatellen kuvitusta olisi voinut olla enemmän.

"Siint on hyvä miel, ko ei oo paha miel."

Sananlaskut etenevät aiheen mukaan aakkosjärjestyksessä, mutta mikään onnitteluvärssypankki teos ei varsinaisesti ole. Yritin tuloksettomasti löytää ripillepääsyonnitteluun sopivaa sananlaskua. Samoin katsoin, löytyisikö siitä tuoreelle ylioppilaalle jotain ajatuksen juurta, mutta luovuin tästäkin hankkeesta.

En ole kuitenkaan menettänyt toivoani kirjan käyttökelpoisuuden suhteen. Kirjasta löytyy nimittäin myös paikkakuntahakemisto. Luulen, että voin ripotella synnyinpaikkakuntaani liittyviä sananlaskuja erääseen elämäkerralliseen tekstiin. Ehkä niistä on jopa apua tuon tekstin jäsentelyssä. Ja onhan noita kiva lukea ihan muuten vaan.

Potalla, osa yksi

Leslie Patricelli: Potalla

Suomentanut Rauna Sirola

Lasten Keskus 2013, 2. p., 26 s.

Tämän blogin nimi oli alun perin Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille. Kirjoja ilmestyy sitä vauhtia, että olen käyttänyt kirjoitusaikani pääsääntöisesti uusien kirjojen esittelemiseen. Hyllyjen uumenista niitä ei tule nostettua, vaan itsekin tartun juuri niihin, jotka ovat joka tapauksessa esillä.

Parasta aikaa kirjoitan pottakirjoista pientä artikkelia. Sitä varten olen hankkinut käsiini tällä vuosikymmenellä tähän hetkeen mennessä julkaistut 17 potankäyttöä ja siisteyskasvatusta käsittelevää kuvakirjaa. Melkein kaikki löytyvät Satakirjastojen kokoelmista.

Osa näistä on paksulehtisiä katselukirjoja, joissa on vain vähän tekstiä, mutta mahdollisesti luukkuja, ääninappeja tai tunnusteltavia yksityiskohtia. Pääosa kirjoista on alunperin ilmestynyt jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Kotimaista alkuperää olevia on vain kaksi. Nämä ovat Katri Kirkkopellon ja Mervi Wareen Oona ja Eetu: Ei hätää! sekä Annastiina Syväjärven ja Johanna Venhon Kissanpissa. Näistä vain ensin mainittua on saatavilla kirjakaupan kautta, Kissanpissa on loppuunmyyty.

Leslie Patricellin teos Potalla ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 2012. Käsissäni oleva teos on toista painosta, joka on otettu heti ensipainosta seuraavana vuonna. Ilokseni teos on edelleen myynnissä kirjakaupoissa, ja olen ajatellut antaa sen lahjaksi kohta yksivuotispäiväänsä juhlivalle lapselle.

Potalla-teos edustaa genrensä huippua. Se on paksulehtinen ja kestävä. Kuvat ovat ilmeikkäitä, mutta yksityiskohtia ei ole liikaa. Kirkkaanväriset taustat tekevät kirjasta värikyläisen. Erityisen ihastunut olen kirjan päähenkilöön, pelkkään vaippaan pukeutuneeseen taaperoon.

Taaperon sukupuoli ei selviä (yksityiskohta teoksesta Leslie Patricelli: Potalla).

 

Tekstiä on vain hippusen verran, niin vähän, että sitä ei riitä edes joka sivulle, joten suomentaja Rauna Sirola näyttää päässeen helpolla. Mutta mistäs sitäkään tietää, onko asia todellisuudessa näin. Ammattilaisuuden kai tunnistaa juuri siitä, että valmis suoritus näyttää helposti tulleelta. Niin tai näin, teoksen kohderyhmä ei vielä pitkiä tarinoita kuuntele. Kuva puhukoon puolestan. Tässä kirjassa se totisesti puhuu.

Potalla istuminen voi tuntua vallan ikävystyttävältä (Leslie Patricelli: Potalla).

Hyvä lukijani, toivon kommentteja aiheesta. Mikä on sinun lempparisi pottakirjoista?

Lasten oma lauluvuosi ja Lasten oma vuosikirja

Lasten oma lauluvuosi
Toimittanut: Soljander-Halme, Hannele
Kuvitus ja graafinen suunnittelu: Hurme, Maija
Kirjan rakenne ja juhlapäivätiedot: Tuula Korolainen
Lasten Keskus, 2016, 120 s. + cd-levy 

Lasten oma vuosikirja
Tekstit: Korolainen, Tuula ja Tulusto, Riitta

Kuvitus, typografia ja taitto: Hurme, Maija

Lasten Keskus, 3. p. 2017, 191 s.

Joskus käy niin, että yksi kirja johtaa toisen ja kolmannen luo. Ensin löysin Laula lelut laatikkoon, sitten Hei, me laulupiirretään. Näistä innostuneena hain lisää sellaisia lastenlaulukirjoja, joihin liittyisi äänite. Sain Lasten oman lauluvuoden. Rupesin kirjoittamaan siitä ja kiinnostuin aikaisemmin ilmestyneestä Lasten omasta vuosikirjasta. Itse asiassa heti lauluvuosikirjan esipuheessa viitattiin Lasten omaan vuosikirjaan oikein kuvan kera. Uskoakseni näitä kirjoja kannattaakin käyttää parina. Yksinään laulukirja jää tyngäksi, monista ansioistaan huolimatta.

Lasten oma vuosikirja esittelee kalenterivuoden juhla-, liputus- ja merkkipäivät taustoineen ja tapoineen. Lisäksi se tarjoaa juhlapäiviin liittyviä reseptejä ja askarteluideoita. Satuja, runoja ja loruja on mahtunut mukaan ilahduttava määrä. Kuvitus on osin Maija Hurmeen käsialaa, osin samoista teoksista, joista on poimittu tekstikappaleitakin. Esimerkiksi Juhannusyön huolista ja vaaroista Muumilaaksossa kertovassa tekstikatkelmassa on tietysti Tove Janssonin kuvitus. Joistain suurmiehistämme sekä Minna Canthista on valokuva.

Ylimmäisessä kuvassa aukeama teoksesta Lasten oma vuosikirja ja alimmaisessa Lasten oma laulukirja. Molemmissa aiheena Puolustusvoimain lippujuhlan päivä ja Maailman ympäristöpäivä.

Lasten oman lauluvuoden kuvitus on kierrätetty Lasten omasta vuosikirjasta, mutta kierrätys on tehty kekseliäästi. Laulukirjassa kuva saattaa esiintyä esimerkiksi alkuperäisen peilikuvana tai kuvitukseen on poimittu pelkkä yksityiskohta suuremmasta kuvasta. Toisinaan aukeamalle on voitu myös lisätä kuvituselementtejä, joiden ensiesiintyminen tapahtui toiseen juhlaan liittyen.
 

Keväällä on paljon liputuspäiviä. Lasten omassa vuosikirjassa viralliset liputuspäivät on merkitty leivokseen pystytetyllä pienellä lipulla.

Molemmat kirjat etenevät tammikuusta joulukuuhun. Sisällys on jaettu vuodenaikojen mukaan neljään ryhmään. Syksyn alle on sivuja tullut eniten, vaikka koulunalkamispäivä ja venetsialaiset onkin jätetty kesään. Lasten omassa laulukirjassa juhla- ja merkkipäivät on käsitelty lyhyesti kahden aukeaman laajuisessa tietopaketissa. Vakiintuneet liputuspäivät on merkitty myös laulukirjaan. Samoin Saamelaisten kansallispäivä ja marianpäivä, joka on saamelaisten vriallinen liputuspäivä. Ahvenanmaan kolmesta virallisesta liputuspäivästä mukana ovat Ahvenanmaan lipun päivä ja Ahvenanmaan itsehallintopäivä.

Juhlapäiviin liittyvien laulujen lisäksi mukaan on otettu vuodenaikoihin liittyviä lauluja: "Rati riti ralla", "Tuuli hiljaa henkäilee", "Peipon pesä" ja "Syksy". Vanhemmille tuttujen kappaleiden lisäksi mukana on vähemmistöjemme juhliin liittyviä lauluja. Vieraskieliset laulut on translitteroitu ääntämisen mukaan. Osa lauluista on käännetty tai tehty varta vasten tätä teosta varten. Ilahduin Kaisa Nuoliojan säveltämästä ja sanoittamasta laulusta "Äitini on yrittäjä", jossa laulun minä pohtii "Kuinka oikein yritetään, mitä sekä miksi?":

Voisikohan yrittäjä minustakin tulla?
Leipuri jos olisin, ei koskaan loppuis pulla.
Pullaa täynnä pöydät, tuolit, sohvat sekä peti.
Talon täyteen leipoisin, söisin kaiken heti.

Huvipuistoyrittäjä ehkä olla voisin.
Yrittäisin kovasti ja töitä kotiin toisin [..]

Laulukirjassa esitellään 94 laulua, joista 44 esitetään kirjan mukana tulevalla cd-levyllä. Kappaleista kerrotaan vain säveltäjä ja sanoittaja tai minkämaalainen kansanlaulu on kyseessä. Olisin kaivannut lauluista lisätietoa. Suvivirren kohdalla sitä innostuin hakemaankin. Laulukirja kertoo, että kyseessä on ruotsalainen kansanlaulu. Virsikirjasta antaa taustainformaatiota miltei yhtä niukalti, vain merkinnän "Ruotsissa 1697" ja tiedon siitä, että virsi on suomennettu vuonna 1700 ja otettu sitä seuraavana vuonna virsikirjaan. Wikipediasta löytyy runsassanainen artikkeli.

 

Ruohonen, Laura: Tippukivitapaus

Teksti: Laura Ruohonen
Kuvat: Erika Kallasmaa
Otava 2017

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus

Luin jostain, että Yökyöpelit- ja Allakka Pullakka -runokuvakirjojen tekijöinä tunnetut Laura Ruohonen ja Erika Kallasmaa ovat luoneet uuden runoseikkailun, ja että teokseen perustuva musiikkinäytelmä esitetään Kansallisteatterin suurella näyttämöllä syksyllä 2017. Vielä en ole ehtinyt tutustua aikaisempiin teoksiin, vaikka sekin on suunnitelmissa ollut, mutta uutuuden hommasin käsiini saman tien.

Erika Kallasmaan kuvitus on tasapainossa tekstin kanssa. Teoksen kansikuvaan en ollut ihan tyytyväinen, mutta varsinainen runokuvitus miellytti sitäkin enemmän.

Erika Kallasmaan koko aukeaman täyttävä kuvitus imaisee runotekstin sisäänsä tyylikkäästi.

Runokuvakirjan ensimmäiseksi tekijäksi on merkitty runoilija Laura Ruohonen. Laura Ruohonen todellakin osaa kielellä leikittelyn. En tunne lastenrunoutta kovin hyvin, mutta kun kokoelman runon takaa puski esiin Oli ennen Onnimanni -loru, onnistuin kokemaan hetken suurenmoista pätevyyden tunnetta. Ei tässä ihan turhaan olla lastenkirjallisuuskursseilla istuttu.

Todellisuudessa Onnimanni-yhteyden tunnistamiseen tuskin tarvitaan kirjallisuuden opintoja, mutta monta kertaa tuttuus on valttia. Taituruutta on se, miten tuttua osaa tuunata eteenpäin.

Aina roiskuu kun rapataan
itku pääsee kun pakataan
ja rakastamasta lakataan.

Kirja kestää monta lukukierrosta. En muista, monennellako kerralla vasta ymmärsin, että ne samat tyypithän esiintyvät läpi koko teoksen.

Kirja on avainlipputuote. Lisäksi sillä on ympäristömerkki. Aivan loistava lahjakirja siis kaikin puolin.

Lappalainen, Minna: Hei, me laulupiirretään!

Hei, me laulupiirretään!: Laulupiirtämisen menetelmä monialaisen oppimisen ja vuorovaikutuksen tukena

Teksti ja toimitus sekä laulujen säestys ja sanoitus: Minna Lappalainen
Kuvitus: Eeva-Lotta Paavola, Pia Rantapihla
Laulau 2017, 168 s. + cd

 Laulupiirtäminen on moniaistinen ja elämyksellinen toimintamuoto, jonka ytimenä ovat pienet piirtämislaulut sekä laulun ja kuvallisen ilmaisun yhdistäminen samanaikaisesti ja toisiaan tukien.

Hei, me laulupiirretään! on samantyyppinen teos kuin Laula lelut laatikkoon. Molemmat kirjailijat kertovat käyttäneensä laulua helpottamassa omaa lapsiperhearkea.

Kaikkein tärkeimmäksi alkusysäykseksi laulupiirtämisen menetelmän kehittämiselle Minna Lappalainen nostaa oman lapsensa, pojan, jonka vahvimpia osaamisalueita piirtäminen ja kynänkäyttö ei äidin mukaan ollut. Kerran, kesken formulaleikin, äiti onnistui jekuttamaan pojan paperin ääreen piirtämällä formula-autoille radan paperille. Lapsi ei silti suostunut tekemään omia liirausjälkiä, vaan äiti sai kurvailla liidun kanssa yksinään. Tilanne muuttui, kun äiti alkoi lorutella: "formula se ajaa pitkin kilparataa. Niau, niau...". Poika pysähtyi katsomaan ja suostui itsekin kokeilemaan.

Havainnoin tässä yhteisessä leikissämme, että poika ei ajatellut piirtämistä ja kynää kuten yleensä, vaan oli laulun viemänä, kokonaisvaltaisesti formularadalla. Intensiivisen formulahetken jälkeen poika jäi keskittyneesti piirtelemään vielä pitkäksi toviksi ja tuntui ihan uudella tavalla nauttivan kuvan tekemisestä ja kynänsä jäjestä.

Lappalainen alkoi tietoisesti kehitellä pieniä harjoitustuokioita pojalle. Hän testasi laulupiirtämistä myös muskariryhmissään ja huomasi, että jo alle yksivuotiaat nauttivat piirtämisen katselemisesta tai vanhempiensa piirroksista selässään. Vähän vanhempien kanssa toimintamahdollisuuksien kirjo on laaja. Nyt laulupiirtämisen menetelmän kehittämisestä vastaa Laulau Oy. Laulupiirtäminen on Laulaun rekisteröimä tavaramerkki.

"Formula se ajaa pitkin kilparataa. NIAAU, NIAAU!"

Piirtämislaulut voivat olla piirtämistarkoitukseen tehtyjä tai ne voidaan improvisoida hetkeen sopiviksi. Myös vanhoja tuttuja lauluja voidaan käyttää monin eri tavoin. Lappalainen jakaa piirtämislaulut neljään eri tyyppiin: esittävään hahmolauluun, ei-esittävään piirtämislauluun, tukilauluun ja tarinalauluun. Esittävä hahmolaulun sanat kuvaavat elementtejä, jotka tukevat piirtämisen prosesseja. Piirtäminen voi saada tukea myös rytmistä. Ei-esittävät hahmolaulut tukevat abstraktimpaa kuvallista ilmaisua. Tukilaulussa lauletaan esimerkiksi siitä mitä lapset ovat jo piirtäneet. Tarinalaulu kertoo nimensä mukaan tarinan.

Laulupiirroksia voi tehdä esimerkiksi ilmaan, paperille tai lumihankeen. Hiekkataulu syntyy tarjottimelle. Kuviot on helppo poistaa ravistelemalla tarjotinta.

Tämä kirja koostuu menetelmäosuudesta, asiantuntija-artikkeleista, piirtämislauluista ja toimintavinkeistä.Teos on kotikäyttöön ehkä teorialtaan turhankin tuhti. Menetelmäosuuden voi kuitenkin harpata yli. Kaikissa lauluissa on omat toimintavinkit mukana.

Kuvan puhekuplassa neuvotaan, että laulupiirtämiseen voi joskus ottaa vauhtia vaikkapa renkaat alla. Tekstisivulla vinkataan, miten valmistetaan oma laulava taikakynä.

Pääsin alle kouluikäisenä seuraamaan Kylli-tädin, taiteilija Kylli Kosken (1906-1997), satutuokiota kotikunnassani. Kylli-täti kertoi satua ja maalasi sitä samaan aikaan paperille. En tiedä, voinko muistaa tätä tilaisuutta vai ovatko muistoni Kylli-tädin myöhemmistä televisioesiintymistä, mutta edelleen muistan Kylli-tädin, kun pääsen seuraamaan sellaisen kuvan syntymistä, johon liittyy tarina. Kuvilla voi tukea tietysti myös erilaisia musiikillisia teemoja ja laulujen sisältöjä. Moniaistisuus tukee ymmärtämistä.

Lappalainen uusi kirja on nyt ollut pöydälläni pari viikkoa, ja teokseen liittyvä cd-levy on jo soinut meillä ahkerasti. Heti ensimmäisellä kuuntelulla tunnistin laulun Matias-madosta, ja olen muistavinani, että ensikuulemalla samainen mato kiemurteli myös paperilla. Valitettavasti Matias mato -laulua ei netistä löytynyt, mutta Kukka-laulun laulupiirrosversio löytyi. Katso se tästä.

Kuronen, Kirsti: Pönttö

Karisto 2017, 86 s.
Kansi: Aino Ahtiainen 

Kuronen, Kirsti: Pönttö

Löysin jälleen uuden määritelmän. Se on säeromaani. Jos tahdot tietää, mitä se tarkoittaa, lue Kirsti Kurosen Pönttö. Tai Aamulehden juttu, jossa kirjailija kertoo teoksestaan.

Lainasin kirjan Huittisten kirjastosta. Siellä teos oli sijoitettu runokirjojen joukkoon, Porissa se näkyy olevan romaanihyllyssä. Kustantajan antama luokka on tietysti romaanin, runokirjat liikkuvat heikommin.

"Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti eniten, pelkään aikuiseksi tulemista."
(Takakansiteksti. Kuronen, Kirsti: Pönttö)

Käsissäni on hieno teos. Minulla oli suunnattomia vaikeuksia poimia siitä vain jokin yksittäinen sitaatti, en millään meinannut osata valita, minkä kohdan ottaisin. Lainasin lopulta tähän kokonaisen sivun tekstiä, mieluusti olisin kopioinut koko kirjan. 

Teoksen alkutilanne on moneen kertaa kaluttu: päähenkilön koulu on loppunut ja hän on uuden edessä. Kaikki on epäselvää ja levällään.

Täysi-ikäinen, mitä se tarkoittaa?
Vasta viidesosa elämästä nähty,
olettaen että saa yhtä pitkän elämän kuin mummu.
Pikemminkin vajaavuotinen, ellei peräti tyhjäikäinen,
ontto ja autio, kolisee ja kaikuu

kukaan ei tule täydeksi.

 Paitsi tuo jumalaton täytekakku,
täyteläisessä täydellisyydessään
silkka mahdottomuus, epätosi.

Kakut kuvittelevat itsestään liikoja
koska niille on annettu tärkeilevä paikka
siirtymäriiteissä:
ristiäiskakku rippikakku
valmistujaiskakku kihlajaiskakku
hääkakku hautajaiskakku

helvetillinen määrä
arvonsa tuntevia kakkuja

naminami, en syö!

Kurosen päähenkilö vetäytyy kerhohuoneelle. Siellä hän kuluttaa aikaansa seuraamalla pikkulinnun pesintää televisioruudun välityksellä. Päähenkilön nimi on Luna. Luna seuraa Arja-tiaista. Minä seuraan runoilija Arja Tiaisen tuotantoa. Lunan kanssa minulla on yhteisiä ystäviä, kuten Tove ja Vilja-Tuulia.

Bell, Niina: Leppäkerttu ilman pillkuja

Kuvittanut Ilona Sundell & Raine Vasquez
Invalidiliitto 2016

 
Teoksen esittelytekstin mukaan Leppäkerttu ilman pilkkuja on musiikkisatukirja. Viime aikoina nämä lajityypin määrittelyt ovat jollain lailla alkaneet ottaa silmääni. Kiireistä kuluttajaa kosiskellaan ilmauksella, joka lupaa mahdollisimman paljon. 

Tässäkään tapauksessa lajileima ei ole kattava. Teos musiikkeineen löytyy Youtubesta, joten teokseen pääsee tutustumaan, vaikkei kirjaa käsiinsä saisikaan. Toisaalta pelkkä kirja vaatii laulajan, siinä on laulujen sanat mukana, muttei nuotteja. Musiikki-CD:n voi tilata Invalidiliitosta erikseen.

Suomessa on noin 400 000 vammaista henkilöä. Yhdistyneiden Kansakuntien vammaissopimuksen tavoitteena on taata kaikille ihmisille samat oikeudet, mutta tietämättömyys tai pelko saavat ihmiset syrjimään erilaisia. Asenteita on kuitenkin mahdollista muuttaa. Leppäkerttu ilman pilkkuja -teos auttaa ottamaan erilaisuuden  ja sen kohtaamisen puheeksi lapsen kanssa. 

"Minä en vietä aikaani leppäkerttujen kanssa, enkä varsinkaan sellaisten leppäkerttujen, joilla ei ole pilkkuja", vastaa hämähäkki Kerttulille, kun tämä pyytää sitä retkiseurakseen.

Teoksen loppu on seesteinen. Kerttulin äiti ottaa tytön syliinsä ja osoittaa ikkunasta näkyviä tähtiä.

- Tiesitkö, että jokainen taivaalla tuikkiva tähti
on erilainen? Tähtien lailla meistä jokainen on
säteilevä ja ainutkertainen, äiti kertoo.

Tarinaan on ympätty seitsemän lastenlaulua ja sen päättää "Tuiki, tuiki tähtönen".

Kirja on tuotettu osana Invalidiliiton Asennetta ja elämänhallintaa -projektia yhteistyössä Kirkkohallituksen ja Suomen Vammaisurheilu ja Liikunta VAU ry:n kanssa. Teos on saanut tukea myös Raha-automaattiyhdistykseltä.

Kirja on tuotettu osana Invalidiliiton Asennetta ja elämänhallintaa -projektia yhteistyössä Kirkkohallituksen ja Suomen Vammaisurheilu ja Liikunta VAU ry:n kanssa RAY:n tuella.

Kirja on tuotettu osana Invalidiliiton Asennetta ja elämänhallintaa -projektia yhteistyössä Kirkkohallituksen ja Suomen Vammaisurheilu ja Liikunta VAU ry:n kanssa RAY:n tuella.

Kulmala, Marianne: Rufus, spesiaali lapsi

Lasten osion selkokielelle mukauttanut Ari Sainio
Kuvitus ja taitto Kirsi Tapani
Aivoliitto, 2016

Kulmala, Marianne: Rufus, spesiaali lapsi

Rufus, spesiaali lapsi -kirja on kirjoitettu selkokielellä. Selkokieli pyrkii olemaan yleiskieltä helpommin luettavaa ja ymmärrettävää. Vaikeat termit kuten 'kaunan kantaminen' on selitetty. Teksi on pyritty jakamaan niin, että yhdelle riville tulee vain yksi ajatus. Näin rivit ovat lyhyitä ja teoksen ulkoasusta on tullut ilmava.

Teos on kaksiosainen. Ensimmäinen osa on tarkoitettu lapsille ja jälkimmäinen aikuisille. Lapsille suunnatun osion kertoja on Boris. Boris on bostoninterrieri, samanrotuinen kuin valtakunnan ensimmäinen koira, Jenni Haukion Lenni, joka sekin vilahtaa kirjassa.

Boriksen isäntä on yhdeksänvuotias poika, nimeltään Rufus. Rufus on spesiaali lapsi, hänellä on neurologinen häiriö, Touretten oireyhtymä. Boris rakastaa isäntäänsä syvästi. Koira tietää, että Rufus voi päästää välillä suustaan ääniä, jotka ovat kummallisia pojan omastakin mielestä. Rufus ei kerta kaikkiaan voi näille äänille mitään. Rufuksella on myös erilaisia toistuvia liikkeitä, joita hänen pitää tehdä. Kertoja havainnollistaa: "Ihan sama juttu silloin, kun sinä olet flunssassa. Silloin et voi mitään sille, että nenäsi vuotaa tai sinulle tulee aivastus".

Flunssa kuitenkin menee ohi muutamassa päivässä. Sen sijaan Toureten oireyhtymä pysyy. Kirjassa todetaan vasta 20 vuotta rajapyykiksi, jolloin nähdään, helpottavatko oireet. Teoksesta saa paljon tietoa Toureten oireyhtymästä. Se tarjoaa vertaistukea sekä lapselle, jolla on tämä sama oireyhtymä, ja hänen vanhemmilleen. Ja toivon mukaan lisää myös muiden lukijoiden ymmärrystä.

Rufuksella on hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Huonona päivänä oireet itkettävät ja suututtavat.
Kirjassa on tehtäväruutuja. Ensimmäisessä kysytään: "Onko sinulla joskus huonoja päiviä? Mitä silloin teet?" Kirsi Tapanin kuvitus elävöittää teosta ja tukee tekstin ymmärtämistä. Alla on kuva aukeamasta, jossa kertoja vertaa erityislasta supersankareihin:

Minun mielestäni spesiaalit lapset
ovat supersankareits!
Niin kuin Batman, Zorro tai Tarzan!
He jaksavat kestää omia oireitaan,
he jaksavat kestää ihmisten tuijotukset [..]

Kirsi Tapanin kuvitusta Marianne.Kulmalan teoksessa Rufus, spesiaali lapsi.

Lisää selkokirjoja voit etsiä Selkokeskuksen ylläpitämästä tietokannasta.

Lähteenmäki, Laura: Nutcase

Kansi Riikka Turkulainen
Kannen kuva Liivia Sirola
WSOY 2016

Juholla ja Saimilla on vain vuosi ikäeroa. Lapsena heitä luultiin kaksosiksi, mutta Saimin 15-vuotissyntymäpäivän aamuna ikäero on yhtäkkiä muuttunut valtavaksi. Juho on lähdössä kahden tunnin ajomatkan päähän lukioon, mutta Saimin täytyy jatkaa vielä vuosi tutussa koulussa. Saimia lohduttaa vain yksi ajatus: vuoden päästä hänkin pakkaisi tavaransa ja pääsisi asumaan veljen kanssa. Sitä ennen he toki viettäisivät viikonloput yhdessä.

Itsenäinen elämä vie Juhon mukanaan, ja Saimi joutuu huomaamaan, ettei veli ehdikään viikonlopuiksi kotiin. Tai jos ehtiikin, kaverit menevät Saimin edelle. Saimi ei löydä veljen veroista seuraa ja ajautuu nettiin. Sieltä hän löytää kiinnostavan blogin, jonka kautta kuvittelee taas pääsevänsä veljen lähelle.

Googlettelin kirjan nimellä. Kirjaan liittyy kuvitteellinen blogi ja kirjatraileri. Hauskin löytö oli kuitenkin vertaisvinkkausvideo. Aamulehden Nuoret kirjakriitikot -videosarjassa kirjallisuudesta kiinnostuneet nuoret arvioivat heitä kiinnostavia kirjoja. 14-vuotias Siiri Torvinen arvioi Laura Lähteenmäen nuortenromaanin täällä.

Huomaathan katsoa Liivia Sirolan tekemän kansikuvan. Liivia Sirola on pirkanmaalainen kuvataiteilija ja valokuvaaja.

 Vuonna 1973 syntynyt Laura Lähteenmäki on saanut lukuisia tunnustuksia: Arvid Lydecken -palkinnon, IBBY:n kunniamaininnan, ollut Finlandia Junior -palkintoehdokkaana sekä kolmesti Topelius-palkintoehdokkaana. 

Paasolainen,Tuuli: Laula lelut laatikkoon : Laululeikkejä arjen iloksi ja avuksi

Kirjoittaja ja säveltäjä Tuuli Paasolainen
Kuvittaja Erika Kallasmaa
Nemo 2016

Yleisesti tiedetään, että musiikin käytöllä on monia hyviä vaikutuksia.  Laulaminen tai hyräily luo yhteyden pienen lapsen ja häntä hoivaavan aikuisen välille. Jopa sikiöaikaisista musiikkikokemuksista on tutkimusten mukaan hyötyä.

Laula lelut laatikkoon -teoksen tekijä Tuuli Paasolainen viittaa aivotutkija Minna Huotilaisen esittämiin väitteisiin musiikin hyödyistä.

Musiikkitoiminta ja musiikin käyttö:
- harjoittaa kuulontarkkuutta (kirjoittaminen, lukeminen)
- auttaa vieraiden kielten omaksumisessa
- soittoharrastus kehittää hienomotoriikkaa
- kehittää tarkkaavaisuustaitoja
- opettaa oman vuoron odottamista, vastuun ottamista
- vahvistaa matemaattisia kykyjä.

Mutta mistä energia päivittäiseen laulamiseen? Tuuli Paasolainen muistelee, että hänen oma jaksamisensa oli usein koetuksella lasten ollessa pieniä. Hän kertoo kuitenkin huomanneensa, että arki sujuu laulaen helpommin. Tähän kirjaan Tuuli Paasolainen on koonnut liki 20 itsetekemäänsä laulua, joista monet liittyvät lapsen arkeen. Näitä ovat esimerkiksi "Siivousloru" ja nukutuslaulu. Mukana on myös kaksi Ilpo Paasolaisen säveltämää ja sanoittamaa laulua. "Kierrän, käyn ja katselen" -laulun sanat ovat suomalaisesta kansanlorusta ja "Mulla auto oma on" -laulun sävel puolestaan on ranskalaisesta lastenlaulusta.

Väsyneelle vanhemmalle tarjotaan kuhunkin lauluun leikkiohjeet sekä vauvalle että vanhemmalle lapselle, mutta aikuista myös kannustetaan keksimään yhdessä lapsen kanssa. Esimerkiksi  porkkanoista tykkäävästä pupusta kertovasta "Mä olen pupu" -laulusta neuvotaan, että säkeistöjä voi helposti keksiä lisää: "Voitte laulaa ruoasta tai juomasta, josta lapsi pitää: "Mä olen Pekka ja tykkään rusinoista, olen Pekka ja tykkään rusinoista." Laulun voi myös körötellä."
 
Tuuli Paasolaisen mukaan puheen oppimisen kannalta on tärkeää, että lapsi saa harjoitella helppoja sanoja ja pieniä kokonaisuuksia. Tällöin hän saa kokemuksen osallisuudesta. Siitä, että ymmärtää, osaa ja voi olla mukana. Näin pieni laulu innostaa lasta osallistumaan ja vahvistaa tämän itsetuntoa.

Kun laulussa on vähän sanoja, laulu voi olla aikuisen mielestä kovin tylsä. Paasolainen kuitenkin esittää toisenlaisen näkökulman ja sanoo, että kun laulussa on vähän sanoja, jää energiaa musiikista nauttimiseen. Kuuntelin lauluja puolitoistavuotiaan kanssa. Hän käyttää itse vasta muutamia sanoja, mutta osaa matkia kotieläinten ääntelyä. Kun "Kissa mau mau mau" -laulu jatkui toistamalla kolmesti ensin "koira hau hau hau" ja sitten "heppa i-hah-haa", lapsi osallistui haukahtelemalla ja hirnahtelemalla.

Erika Kallasmaan kuvitusta sopii katsella ihan erikseen, vaikka laulut ja leikkiohjeet ovatkin tässä kirjassa kuvaa suuremmassa roolissa. Kustantajan esittelytekstissä teos määritellään laululeikkikirjaksi, mutta ei kai 'nuottikuvakirjakaan' sille vallan virheellinen määritelmä ole.

Teoksen mukana on cd-levy, jossa esitetään kaikki kirjan laulut. Kappaleet voi kuunnella laulettuina tai pelkkänä säestyksenä.

Tuuli Paasolainen (s. 1967) on MuM, musiikkikasvatuskouluttaja, joka toimii Helsingin kulttuurikeskus Annantalossa musiikkileikkikoulunopettajana.

Erika Kallasmaa (s. 1969) on koulutukseltaan graafinen suunnittelija ja kuvittaja. Hän on toiminut alansa opettajana Aalto-yliopistossa ja hänet on palkittu Kuvittajat ry:n Kaiku-palkinnolla 2005 ja kuvitustaiteen valtionpalkinnolla 2013.