Katajavuori, Riina: Mennään jo naapuriin

Teksti Riina Katajavuori
Kuvitus Salla Savolainen
Graafinen suunnittelu Laura Lyytinen
Tammi 2017, 44 s.

Katajavuoren ja Savolaisen kuvakirja Mennään jo naapuriin (Tammi 2017).

Ajoittain minulta kysytään ideoita lahjaksi vauvalle. Sanomatta on selvää, että kyse on kirjalahjasta. Tai niin olen ainakin kysymyksen tulkinnut. Uusin ehdotukseni on Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo naapuriin -kirja. Teos on passeli eteenkin, jos pienokaisella on sisaruksia. Tällä teoksella on pitkä käyttöikä. En usko, että sitä edes pystyy lukemaan kertarykäisyllä. Kirja tarjoaa eri-ikäisille lukijoille eri asioita, ja tuntuu kestävän monta lukukertaa. Aika pienikin voi etsiskellä kuvista siiliä, joka lymyilee jokaisella aukeamalla. Kuvista voi bongailla myös joulukoristeita, vaikka ei tämä mikään joulukirja ole.

Asumme lähellä vastaanottokeskusta. Täällä on totuttu elämään muualta tulleiden ihmisten kanssa rinnakkain. Häpeäkseni tunnustan, että en ole koskaan vieraillut muissa kuin kantasuomalaisissa kodeissa. Kuvittaja Salla Savolainen ja kirjailija Riina Katajavuori ovat vierailleet. Vierailujen pohjalta työpari on tuottanut kirjan, joka avaa pääkaupunkiseudulle asettuneiden maahanmuuttajien koteja. Kirjassa on mukana maailmankartta, johon on merkitty ne kaikki maat, joista kuvatuissa kodeissa on siteitä. On myös lippunauha näiden kaikkien maiden lipuista.

Kirja on tietokirja, joka on onnistuneesti naamioitu kuvakirjaksi. Se kertoo 8-vuotiaasta Vellamosta, joka vierailee 18 eri kodissa. Tai lähinnä se kertoo juuri näistä kodeista ja niissä asuvista monikulttuuristalapsiperheistä. Millaista on afrikkalaisen heimokuninkaan kotona? Entä perheessä, jossa kaikki puhuvat samaa kieltä vain koiralle?

Minkä Vellamo on napannut hameeksi? Yksityiskohta kirjasta Mennään jo naapuriin.

Ja koko aukeama samasta kirjasta.

Kuvittaja Salla Savolainen vaikuttaa dokumentaristilta, joka onnistuu jalostamaan lapsiperheiden epämääräiset roinakasat tunnistettaviksi esineiksi. Toivon näille kotikuville Carl Larsson -luokan näkyvyyttä.

Kirjailija Riina Katajavuori kirjoittaa hyvää suomea. Hän on valinnut kertojiksi Vellamon ja kuvatuissa kodeissa asuvat lapset, joista nuorin on vain muutaman kuukauden ikäinen. Lukija toki ymmärtää, ettei pieni lapsi vielä oikeasti pysty tällaiseen kuvailuun, mutta idea on mukava.

Mennään jo naapuriin on itsenäinen jatko-osa Katajavuoren ja Savolaisen kuvakirjalle Mennään jo kotiin (Tammi 2007), jossa kurkistetaan perisuomalaisiin koteihin. Mennään jo naapuriin palkittiin keväällä Punni-palkinnolla. Se on myös Kirjojen Suomen vuoden 2017 kirja.

Tiainen, Marja-Leena: Kahden maailman tyttö

Turkista lähtöisin oleva kurdityttö, 17-vuotias Tara, on asunut perheineen jo vuosia Suomessa. Tara itse, pikkuveli Sivan, vanhemmat siskot ja äitikin jossain määrin, ovat sopeutuneet hyvin uuteen kulttuuriin ja oppineet kielen. Isällä sen sijaan on kielen kanssa vaikeuksia, sopivia töitäkään ei oikein löydy ja suomalaisten elämäntavat tuntuvat vierailta. Isoveli Alan taas nauttii täysillä länsimaisista tavoista, kun on kyse hänen elämästään, mutta suhtautuu perheen naisten oikeuksiin yhtä ahdasmielisesti ja perinteitä kunnioittavasti kuin isänsä.

Tara haluaisi elää kuin kuka tahansa suomalaistyttö. Tavata kavereita, harrastaa ja pukeutua muodikkaasti. Koulusta hän pitää, uusien asioiden oppiminen on kivaa ja opinnot kiinnostaisivat myös lukion jälkeen. Isä ja veli kuitenkin näkevät uhkia joka puolella: koko perhe ja etenkin isä tulee häväistyksi jos tytär menettää siveytensä ennen avioliittoa, joten Taraa yritetään varjella. Kodin ulkopuolella ei saa meikata, ja pukeutua täytyy peittävästi. Harrastukset ovat poissuljettuja: niissähän saattaisi tavata poikia. Viaton, samassa kahvilan pöydässä istuminen tuntemattomien poikien kanssa kulkeutuu välittömästi isän tietoon ja rangaistus on väkivaltainen. Isä ja veli vahtivat Taraa puhelimitse (ja Taran puheluita) ja kontrolloivat hänen liikkumistaan. Koulumatkat kuljetaan isän tai veljen kanssa, ja vierailut ystävien luokse ovat erittäin rajoitettuja. Suomalaiset ystävät kielletään kokonaan, kun erään tyttökaverin synttäreille sattuu tulemaan myös muutama poika. Tara osuu sattumalta valokuvaan yhden pojan kanssa, kuva päätyy nettiin, ja sieltä sen joku tuttu välittää isälle ja veljelle. Taas on tiedossa ankara rangaistus.

Lopulta tilanne päätyy pisteeseen, jossa Taran on valittava todennäköisen kuoleman ja avun hankkimisen väliltä. Tara päätyy turvakotiin, jossa aloittelee itsenäistä elämää, tosin pelon varjostamana. Kotiin on valtava ikävä, mutta sinne ei voi palata takaisin äidin, siskojen ja pikkuveljen aneluista huolimatta. Isän ja veljen lupauksiin ja lähestymiskiellon pitävyyteen ei ole luottamista, ja ainahan on muita sukulaismiehiä, jotka voisivat hoitaa likaisen työn. Tara uskaltautuu vähitellen liikkumaan kaupungilla, mutta samalla kasvaa riski, että joku tunnistaa hänet ja välittää tiedon hänen olinpaikastaan isälle tai veljelle. Sukua ja yhteisön jäseniä on kaikkialla, onko mahdollista päästä pakoon? Ja jos pääsee pakoon, voiko tiiviiseen perheyhteisöön tottunut oppia elämään yksin?

Taran tarinaa kerrotaan Taran näkökulmasta ja kirjan nykyhetki sijoittuu turvakotiin eli aikaan kotoa lähdön jälkeen. Takaumat valaisevat aiempia tapahtumia ja antavat kuvaa asioista, jotka johtavat tilanteen lopulliseen kärjistymiseen. Isän ja veljen näkökulma tuntuu täysin kohtuuttomalta, vaikka Tara itse sitä jossain määrin ymmärtää. Perinteistä ei niin vain pääse eroon, kun ne ovat syvälle iskostuneet ja yhteisön paine on kova. Mahdollinen kunnian menetys sukulaisten ja yhteisön jäsenten edessä on vahva pelote, ja istuu tiukassa miehen mielen perukoilla.

Tara on kasvatettu perinteiden mukaisesti ja ”oikea” käytös on juurtunut myös häneen syvälle. Hänelle ei (ainakaan ensi alkuun) tule mieleenkään jutella ja flirttailla poikien kanssa, saati sitten harrastaa seksiä. Alkoholiakaan hän ei osaa kaivata eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään arveluttavasti. Kapinahenki tosin vähitellen kasvaa, mitä enemmän kohtuuttomia rangaistuksia ja rajoituksia määrätään. Kaikesta tästä huolimatta isä epäilee, jopa vainoharhaisesti ja rankaisee epäilyjensä perusteella sen sijaan, että uskoisi tyttärensä vakuutteluja. Isän valvonta ja rangaistukset vain kiristyvät, kunnes tilanne menee mahdottomaksi.

Kirjan aihe on ajankohtainen ja Taran sekä muiden turvakodissa asuvien todellisuus lienee valitettavan totta monelle suomalaiselle ja Suomessa asuvalle, muusta maailmasta puhumattakaan.