Vuori, Sanna Sofia: Muna

Teksti: Sanna Sofia Vuori

Kuvitus ja ulkoasu: Linda Bondestam

Hiiriseinämaalaus: Milja Bondestam 

Teos & Förlaget 2018, 31 s.
Alkuteos Ägget, Teos & Förlaget 2018

Lu, Maud ja Brie asuvat metsäkerrostalossa. Eräänä aamuna he löytävät lätäköstä yksinäisen munan. He ymmärtävät, että se tarvitsee turvaa, ja lähtevät kysymään kotitalon aikuisilta, kenelle muna kuuluu. Samalla he tulevat pohtineeksi, miten itse ovat tulleet tähän maailmaan.

"Pihalla on muna! Löysittekö minutkin niin? Kuoriuduinko? Onko muna meidän? Tuleeko taas uusia pikkusisaruksia?"

Talossa asuu hyvin monenlaisia eläimiä ja perheitä. Myös lasten huolto on organisoitu eri kodeissa eri tavoin. Lun kotona on mummo, sillä kaikki vanhemmat sattuvat olemaan matkoilla. Seinällä on lappu, jossa kerrotaan, että hoitovuoroja on myös muilla isovanhemmilla. Lapun vieressä on sateenkaarisateenvarjo. Ylipäätään kuvitus vilisee yksityiskohtia.

Maud taitaa asua kaksin äitinsä kanssa. Maud on adoptiolapsi. Hän syntyi siniketunkoloon, josta ruskea äitikettu haki hänet kotiin. Brie puolestaan syntyi osastolla 56 ja piipitti vastasyntyneenä niin, että vanhemmat joutuivat laittamaan rappuun anteeksipyyntölapun. Brie on jonkunsortin jyrsijä, ja hänellä on useampia sisaruksia. Perheen isä näyttääkin jossain kuvassa kovin uupuneelta. Isä yrittää tehdä töitä kotona.

Kirjan herkullinen kuvitus on Linda Bondestamin tekemä. Olen aikaisemmin kirjoittanut toisesta hänen kuvitustyöstään. Tässä kirjassa on pikkuisen avustanut Milja Bondestam. Löydätkö Miljan osuuden? Entä monellako sivulla etana esiintyy? Lue myös kaikki laput, myös roskiksen alta löytyvät.

Tämä teos vaatii aikaa ja paranee lukukertojen myötä.

Teos sai Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finladia -ehdokkuuden. Viime vuonna tämä palkinto annettiin toisen kerrostalon asukkaista kertovalle kirjalle. Muna on ehdolla myös Runeberg Junior -palkinnon saajaksi. Porvoolaiset päiväkotiryhmät ja ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat lukevat ja valitsevat lopullisen voittajan yhdeksän ehdokkaan joukosta. Palkinnon saaja julkistetaan Johan Ludvig Runebergin syntymäpäivänä helmikuun alkupuolella.

Katajavuori, Riina: Mennään jo naapuriin

Teksti Riina Katajavuori
Kuvitus Salla Savolainen
Graafinen suunnittelu Laura Lyytinen
Tammi 2017, 44 s.

Katajavuoren ja Savolaisen kuvakirja Mennään jo naapuriin (Tammi 2017).

Ajoittain minulta kysytään ideoita lahjaksi vauvalle. Sanomatta on selvää, että kyse on kirjalahjasta. Tai niin olen ainakin kysymyksen tulkinnut. Uusin ehdotukseni on Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo naapuriin -kirja. Teos on passeli eteenkin, jos pienokaisella on sisaruksia. Tällä teoksella on pitkä käyttöikä. En usko, että sitä edes pystyy lukemaan kertarykäisyllä. Kirja tarjoaa eri-ikäisille lukijoille eri asioita, ja tuntuu kestävän monta lukukertaa. Aika pienikin voi etsiskellä kuvista siiliä, joka lymyilee jokaisella aukeamalla. Kuvista voi bongailla myös joulukoristeita, vaikka ei tämä mikään joulukirja ole.

Asumme lähellä vastaanottokeskusta. Täällä on totuttu elämään muualta tulleiden ihmisten kanssa rinnakkain. Häpeäkseni tunnustan, että en ole koskaan vieraillut muissa kuin kantasuomalaisissa kodeissa. Kuvittaja Salla Savolainen ja kirjailija Riina Katajavuori ovat vierailleet. Vierailujen pohjalta työpari on tuottanut kirjan, joka avaa pääkaupunkiseudulle asettuneiden maahanmuuttajien koteja. Kirjassa on mukana maailmankartta, johon on merkitty ne kaikki maat, joista kuvatuissa kodeissa on siteitä. On myös lippunauha näiden kaikkien maiden lipuista.

Kirja on tietokirja, joka on onnistuneesti naamioitu kuvakirjaksi. Se kertoo 8-vuotiaasta Vellamosta, joka vierailee 18 eri kodissa. Tai lähinnä se kertoo juuri näistä kodeista ja niissä asuvista monikulttuuristalapsiperheistä. Millaista on afrikkalaisen heimokuninkaan kotona? Entä perheessä, jossa kaikki puhuvat samaa kieltä vain koiralle?

Minkä Vellamo on napannut hameeksi? Yksityiskohta kirjasta Mennään jo naapuriin.

Ja koko aukeama samasta kirjasta.

Kuvittaja Salla Savolainen vaikuttaa dokumentaristilta, joka onnistuu jalostamaan lapsiperheiden epämääräiset roinakasat tunnistettaviksi esineiksi. Toivon näille kotikuville Carl Larsson -luokan näkyvyyttä.

Kirjailija Riina Katajavuori kirjoittaa hyvää suomea. Hän on valinnut kertojiksi Vellamon ja kuvatuissa kodeissa asuvat lapset, joista nuorin on vain muutaman kuukauden ikäinen. Lukija toki ymmärtää, ettei pieni lapsi vielä oikeasti pysty tällaiseen kuvailuun, mutta idea on mukava.

Mennään jo naapuriin on itsenäinen jatko-osa Katajavuoren ja Savolaisen kuvakirjalle Mennään jo kotiin (Tammi 2007), jossa kurkistetaan perisuomalaisiin koteihin. Mennään jo naapuriin palkittiin keväällä Punni-palkinnolla. Se on myös Kirjojen Suomen vuoden 2017 kirja.

Laaksonen, Heli: Ykköne

Kuvitus Anne Vasko
WSOY 2018, 49 s.

Sukulaine sanos poikenneensa kirjastosa täsä yhtenä ehtoona. Oli kovin tyytyväinen, ku toppas, ko ol sielt saanu föliin Heli Laaksosen uuren kirjan. Sen nimi o Ykköne. Teos ol kuulemma laitettu nätist esil. Vaikia sitä muul taval o laittaaka, Anne Vaskon piirustama kirja meinaan o iha ko karkki. Vasko pruukaa käyttää färei aika mukaval taval. Mää hommasin sen kirjan sit heti seuraavan päivän. Oon sitä ny sit kattellut mukulain kans yhres ja yksinäns.

Menneellä viikolla flikka sanos muskarin trappusil, että "ny kyyti joka lyyti" ja käkätti pääl. Mää ihmettelin sit vähä aikaa, et millai se pikkufliku tommosen ollenka keksis. Arvaaks?

Naapurinki kans tuli Ykköne puhheeks. Se sanos ottaneens siit onnittelurunon hääparil. Jos malttasin, antasin senkin ettimisen sun tehtäväkses, mutku en malt, ni kirjotan vähä tähä sitä runoo:

Näi laulo rakastunu hirvi

"Mailman seittemäst ihmest
sää olet kuus ensmäst
ja se viimene o se,
et sää olet siin
ja mää olen täsä,
samas metäs [..]"

Värssyin lisäks Heli Laaksonen on kirjoittanut nelisivusen numeroesseen. Ja koska kiäli on täsä niin suures roolis, hän selvittää, mitä on miättiny murteest. Ykkösen lopus o lyhkäne käännösapu, jost voi miälens mukka ettii viarait sanoi.

Runoilija kertoo kotisivuillaan postiosoitteensa. Hän assuu Kodiksamis, Rauman Lapis. Tätä tietoo vaste vois ol hauska etsiskel viitteit raumalaisuuteen. Paateist ainaki puhutaa ja yhres laskutehtäväs mainitaan Rauma. Eikä Laaksonen o Mynämäkeäkä täysi unhottanu.

Korkea-Aho, Kaj & Forsström, Ted: Zoo! Sydänkohtauksia

Teksti: Korkea-Aho, Kaj & Forsström, Ted
Suomentaja: Beck, Laura
Kuvitus: Otsamo, Pentti
Otava 2018, 224 s.

Suomenruotsalaisen huumorikaksikon nuortenkirjasarja on edennyt toiseen osaan. Kuten aikaisemmassa osassa ”Zoo! Viraalit nerot”, luvassa on jälleen hauskoja piirroksia, listoja, kamalaa kouluruokaa sekä rutkasti liioittelua ja sarkasmia 8-luokkalaisten elämästä.

Zoo!-sarjan kirjat ovat kokoelma sähköpostiviestejä, joita Atlas Frisk lähettää Uuteen Kaledoniaan muuttaneelle ystävälleen Elliottille. Uuden Kaledonian Internet-yhdeydet ovat niin kivikautiset ettei edes videopuheluista tule mitään! Onneksi sähköpostissa voi myös lähettää liitteenä kuvia. Atlas piirtää myös eläinaiheista Zoo-sarjakuvaa, jonka tapahtumat liittyvät koulumaailmaan.

Kuten ykkösosassakin, Atlas viihtyy välitunnit kaverinsa Miniturkin ja Sarah-Lin kanssa, kouluruokailussa on tarjolla aivan liian usein kalaa ja ruokalassa pitää järjestystä pelottava Gunvor. Atlas ei voi tässäkään osassa hyväksyä miten suosittuja koulun jalkapallojoukkueen jäsenet ovat tyttöjen keskuudessa.


JOS SUUNNITTELET LUKEVASI YKKÖSOSAN ÄLÄ LUE TÄTÄ PIDEMMÄLLE! LUVASSA JUONIPALJASTUKSIA, MYÖS ENSIMMÄISEEN KIRJAN EDUSTAJAVAALISTA!

Atlas on voittanut vaaleissa ja tullut valituksi 8-luokkalaisten edustajaksi koulun johtokuntaan. Nyt hänellä on avain kellaritoimistoon jossa on myös uusi käyttämätön tietokone. Kellaritoimiston joutuu ensin kuitenkin siivoamaan 7-luokan edustajan Felician kanssa. Sen jälkeen se onkin kiva hengailutila.

Koulun johtokunnan edustajuus tuo uusia vastuita Atlakselle, hänen pitää mm. toimia kykykilpailun tuomarina. Kouluruuasta valittaminen julkisella vetoomuksella tuo myös seurauksia. Mutta oikeastaan Atlas kokee kuitenkin suurimmat haasteensa tyttörintamalla.

Atlas tuntee että Sarah-Li, joka auttoi häntä paljon edustajavaalissakin, on enemmän kuin ystävä. Neuvokkaan mutta välillä Atlakselle vaikeaselkoisen Sarah-Lin kanssa on hauska viettää aikaa. Mutta Atlas alkaa saada huomiota myös mukavalta Tessieltä, jonka rintojen kokoa käsitellään tarkemmin sarjan osassa 1. Sitten ilmestyy kuin tyhjästä vielä yllätysihailija!

Vaikka Atlaksen ihastukset ovatkin normaaleja heterosuhteita, kirjassa on myös esillä muunlaisia suhteita ja identiteettejä. Intialainen vaihto-oppilas Dharampreet on tästä näkökulmasta (edelleen) kiinnostava (mystinen?) sivuhenkilö.

Zoo-sarjalle kirjoitetaan luultavasti vielä monta osaa. Itse asiassa ensimmäisestä kirjasta ollaan jo tekemässä TV-sarjaakin, jonka oletetaan valmistuvan ensi vuonna.

Townsend, Jessica: Morriganin koetukset

Teksti: Townsend, Jessica

Suomentaja: Kapari-Jatta, Jaana

Otava 2018, 368 s.

Kansi: Sami Saramäki

[..] keittäjä otti liidun käteensä ja kirjoitti KEITIÖKISSA - KUOLLU liitutaululle jatkoksi pitkään listaan, jossa viimeaikaisimpia olivat: PILANTUNU KALA, VANHAN TOMIN SYRÄNKOHTAUS, POHJOISVAURASIN TULVAT ja KASTIKETAHRRAT PARHAASA PYÖTÄLINASA [..].

Aivan sama minkä kokoisesta harmista on kyse, syypää on kaikkien tiedossa. Se on Morrigan, kirottu lapsi. Häntä ei huolita kouluun, eivätkä kotiopettajat viihdy pitkään. Isä ei näytä olevan pätkääkään kiinnostunut tyttärestään. Kun taas yksi opettaja on lähtenyt, isä päättää, että opetus on joka tapauksessa ajan ja rahan haaskuuta, tytärhän on kuoleva pian. "Tee mitä tahdot", Corvus kivahti siirrellen papereita pöydällään. "Kunhan et häiritse minua."

Morriganin äiti on kuollut, eikä äitipuoli juuri piittaa tytöstä, ei edes ehtoon iltana. Iltana, jonka päättyessä Morriganin oli määrä kuolla, kuten kaikkien muidenkin tasan yksitoista vuotta aikaisemmin syntyneiden lasten. Jotain hyvin merkillistä kuitenkin ehtii tapahtua ennen kuin kello lyö kaksitoista kertaa. Morrigan päätyy Nevermooriin, paikkaan, josta ei ollut koskaan kuullutkaan. Eivätkä merkillisyydet ota loppuakseen. 

Kirjailija oli onnistunut kuvittelemaan varsin erikoisen maailman ja myös siirtämään kuvitelmansa tekstiksi. Erityisesti arvostin huumorinvilahduksia tapahtumien vyöryessä eteenpäin: 

"Kiinnitä turvavyösi, Morrigan Korppi. Ja mitä ikinä teetkin, älä sulje silmiäsi".
"Mitä tapahtuu, jos suljen silmät?"
"Sinulta jää koko hauskuus näkemättä."

Jaana Kapari-Jatta, tiedät-kai-kuka, on jälleen luonut kelpo käännöksen. Erityisesti hänen erisnimivalintansa hykerryttävät. Esinäytöksessä Morriganin isä Kansleri Corvus Korppi julistaa Talvimeren tasavallan yhdeksännen ajan alkaneeksi ja lupaa: "Sakaalifaksin kaupunki - itse asiassa koko Suuri Susi-eekkeri - on taas turvassa."

Suomentajan lisäksi teoksella on muitakin yhtäläisyyksiä Harry Pottereiden kanssa. Löydätköhän ne kaikki? Tämä kirja sopii erinomaisesti myös aikuiselle. Olettaisin, että teoksen saa kirjastosta pian myös äänikirjana, mutta haluan vielä erikseen kehua kirjan ulkoasua. Valittu kirjasin(koko) suorastaan hiveli ikänäöstä kärsiviä silmäparkojani.

Kustantaja kertoo sivuillaan, että Morriganin koetukset on Jessica Towsendin esikoisromaani ja aloittaa sarjan. Kirjan elokuvaoikeudet on jo myyty.

McDonald, Avril: Jukka Hukka ja varjohirviö

McDonald, Avril, kirjoittaja

Minina, Tatiana, taiteilija

Pikkupeura, Arja, kääntäjä

Ahonen, Liisa, kirjoittaja

PS-kustannus 2018, 40 s.

McDonald, Avril: Jukka Hukka ja varjohirviö

Jukka Hukka ja varjohirviö : pelon ja jännityksen kesyttäminen on yksi uusista tunnetaitojen opettamiseen keskittyvistä kirjoista. En oikein tiedä, mitä olisin näistä mieltä. Täsmäkirjoja kai tarvitaan - ja ostetaan. Ennen ostopäätöstä voi teoksiin tutustua kirjastokappaleen kautta. Esimerkiksi Satakirjastoissa Jukka Hukkaa on hyvin saatavilla.

Toimittaja Ida Kannisto kirjoittaa kirjailijasta Turun Sanomissa 20.5.18 pitkänpitkän otsikon alla: "Paniikkikohtaus sysäsi kirjailijan uralle - Avril McDonaldin Jukka Hukka -kirjojen tarkoituksena on auttaa lapsia vaikeiden tunteiden käsittelemisessä".

Kanniston jutussa kuvaillaan, miten 8-vuotias Avril kuvitteli kuolevansa tai ainakin tulleensa hulluksi. Avridin äiti otti tyttären huolen tosissaan, mutta lääkärit eivät tunnistaneet paniikkihäiriötä. Ongelma alkoi ratketa vasta vuosia myöhemmin, kun Avrilin sisar törmäsi paniikkihäiriöstä tehtyihin tutkimuksiin. Avril selvittää, kuinka helpottavaa oli, kun selitys löytyi. Hän ei ollutkaan hullu! Ei, hänellä oli oireita, joille oli annettu lääketieteellinen nimitys. Kokemukset havahduttivat mielen ja kehon yhteyden tutkimiseen, ja hän alkoi miettiä, miksei oman hyvinvoinnin lisäämiseen pyrkiviä taitoja opeteta jo lapsille. Kirjailija McDonald kertoo, että hänellä on halu auttaa lapsia, jotka joutuvat kohtaamaan vaikeita tunteita. Lapset voivat samaistua kirjojen henkilöihin ja näiden kokemuksiin. Lapsi oppii nimeämään tunteensa ja myös kesyttämään niitä.

Jukka Hukka ja varjohirviö käsittelee pimeänpelkoa. Lähestymistapa on hiukan etäinen, mikä ei sinänsä ole virhe. Etäältä pelottavia asioita on tietysti helpompi tarkastella. Ilahduin ensimmäiseksi kirjan nimestä. Mitkä mahdollisuudet se avaakaan: Jukka, hukka, kukka, nukka, rukka, sukka, tukka... Kieli oli kuitenkin pettymys. Loruttelu ei lähde lentoon.

Teos on pehmeäkantinen. Se tekee kirjasta halvanoloisen, mutta toisaalta tämä kirja on ilmiselvästi tarkoitettu käyttöön, ei sisustuselementiksi. Käytön tueksi Liisa Ahonen on kirjoittanut asiantuntijaohjeita aikuisia varten. Ahosen teksti on kirjan antoisin osuus, mutta itseltäni se meinasi mennä sivu suun, koska täyteen painetut sivut työnsivät pois. En varmaan olisi koskaan lukenut niitä ilman tarkoitusta kirjoittaa teoksesta tähän blogiin. Ymmärsin, että kirja on suunnattu ensisijaisesti lapsiryhmien kanssa työskenteleville, ja loppuosa antaakin hyvää tukea kirjan käyttöön. Uskon, että Ahosen ohjeita voi soveltaa myös muihin tunteita käsitteleviin lastenkirjoihin.

Pimeänpelko-hakusanalla voi haeskella lisää kuvakirjoja. Itse olen ihastunut Anneli Kannon Villit Virtaset -sarjaan, ja suosittelen tässä kohtaa suosittelen Paavo Virtanen ja pimeys -kirjaa. Sarjan tuoreen osan Virtaset huvipuistossa vinkkasinkin viime kuussa.

Jukka Hukka -sarja sisältää sekiin useampia osia. Ja lisää on näköjään tulossa.

Lisätietoja englanniksi.  

Kanto, Anneli: Virtaset huvipuistossa

Teksti Anneli Kanto
Kuvat ja graafinen suunnittelu Noora Katto
Karisto 2018, 30 s.

Virtasen perheen lapsille on luvattu huvipuistopäivä, JOS lapset ovat oikein kilttejä ja ahkeria sitä ennen. Ja kyllähän he ovat, kukin ikänsä ja kykyjensä rajoissa: esikoinen ulkoiluttaa koiraa ja leikkii pikkusiskon kanssa, toiseksi vanhin kitkee, keskimmäinen siivoaa kissan vessalaatikkoa ja toiseksi nuorin järjestää lelunsa.

Perheen kuopus Kastehelmi on vielä niin pieni, ettei hän oikein osaa kodin hommia, joten hänen tehtävänsä on olla kiltti. Kilttinä oleminen ei ole helppoa, mutta Kastehelmi yrittää täysillä, sillä hän todellakin haluaa kieppumaan huvipuiston jännittäviin laitteisiin.

Kuvittaja Noora Katto osaa poimia kuviinsa kaiken olennaisen.
Tunnistatko huvipuiston, jossa Virtasen perhe vierailee?

Nyt seuraa juonipaljastuksia: Lapset suoriutuvat ahkeruus- ja kiltteysviikoista. Perhe lähtee huvipuistoon. Kastehelmi, 3 vuotta, ei kuitenkaan pääse haaveilemiinsa kieputtimiin, sillä hän on vasta 101 senttiä pitkä, eli aivan liian lyhyt. Pyörimään pääsevät vain yli 120-senttiset. Selvää on, että tyttöä kiukuttaa:

Hän ei todellakaan ole ollut viikkokausia kiltti vain päästäkseen puksuttamaan ympyrää lapsellisella possujunalla. Häntä on narrattu.

Kastehelmi on niin vihainen, että karkaa omille teilleen. Miten siinä käy? Lue kirja, niin tiedät. Samalla opit, miten huvipuistossa toimitaan. Aikuiselle kirja tarjoaa tervetulleen muistutuksen siitä, miltä oikein tosi iso pettymys ja harmitus voikaan lapsesta tuntua.

Kastehelmi on 101 senttiä pitkä.
Katto on onnistunut sisällyttämään kuviin herkullisia yksityiskohtia.
Mittauspiste on osa isompaa kuvaa teoksessa Virtaset huvipuistossa.

Kuvittaja on rajannut perheen vanhemmat pois, isän karvaisia raajoja muutamassa kuvassa tosin saattaa vilahtaa. Tulkitsin, että huvipuistopäivänä kameran takana on ollut äiti, sillä häntä en onnistunut kuvista löytämään. Tekstissä sentään sivutaan vanhempia: Isä on tuonut työpaikaltaan kaikille keltaiset mainoslippikset, ja äiti on mieltynyt hurjempiin huvipuistolaitteisiin kuin isä. Tai ainakin äiti menee niihin lasten seuraksi. Sillä aikaa isä köröttelee maisemareittiä wanhoilla autoilla.

Virtaset huvipuistossa on Villit Virtaset -sarjan kymmenes osa. Kirjailija Anneli Kanto sai toukokuussa 2018 Anni Swan -mitalin. Se myönnettiin Viisi villiä Virtasta -sarjan kirjoista Virtasen lapset ja pentu (2015), Perttu Virtanen ja varkaus (2016) ja Vilma Virtanen virpomassa (2017). Lue palkintoperusteista lisää tästä.

Crossan, Sarah: Yksi

Suomentanut Kaisa Kattelus

S&S 2018, 439 s.

Kansi: Aino Ahtiainen

Sarah Crossanin kirjoittama Yksi on säeromaani. Törmäsin mokomaan termiin viime vuoden keväällä. Luin silloin Kirsti Kurosen Pönttö-kirjan. Pönttö teki minuun niin suuren vaikutuksen, että olisin halunnut antaa sen ylioppilaslahjaksi, mutta puoliso esti, koska kirjan nimi oli se mikä oli. Ylioppilas sai kirjansa vasta juhlien jälkeen, mutta mies muisti teoksen nimen vielä tämän vuoden ylioppilaslahjoista keskusteltaessa.

Yksikin on hyvä lahjakirja, vaikka on paljon paksumpi kuin runokirjanohut Pönttö. Yli 400 sivustaan huolimatta se on huomattavan nopealukuinen. Ja sisällöltään se on tosi painava. Antaisin sen peruskoulunsa päättävälle tytölle taikka mahdollisesti jo rippilahjaksi.

Yksi kertoo kahdesta 16-vuotiaasta tytöstä, siskoksista, joilla on yhteinen alavartalo. Mutta miten siamilaisista kaksosista kertovan kirjan nimi voi olla Yksin? Luulen, että nimi liittyy kertojaan: tytöistä vain toinen, Grace, pääsee itse ääneen.

Kirjan nimi on hieno, samoin Aino Ahtiaisen käsialaa oleva kansi. Löysin kirjaston kappaleen vasta haeskelun jälkeen. Sen olisi pitänyt olla nuorten osastolla, mutta se oli päätynyt aikuisten osaston uutuushyllyyn. Hyllyttäjän virhe ei ole suurikaan ihme, sillä ulkoasunsa perusteella Yksin voisi olla aikuisille suunnattu kirja. Ja toki se sopii aikuistenkin luettavaksi, vaikka tarinan kertoja onkin nuori.

Grace on ajattelee samanlaisia ajatuksia kuin kaikki muutkin. Perheeseen kuuluu kaksoissiskon ja vanhempien lisäksi pikkusisko, jota kaksoset kutsuvat hauskalla nimellä. Myös isoäiti asuu perheessä. Erityislaadustaan johtuen Grace on joutunut kohtaamaan toisenlaisia tilanteita kuin keskiarvonuoret, mutta hänellä on siitä huolimatta nuoren ihmisen toiveet. Hän janoaa rakkautta ja vertaa itseään muihin.

Mummi on menossa treffeille miehen kanssa jonka hän
tapasi keilahallissa.
En tiennyt ettö mummi pitää keilaamisesta.
En tiennyt että keilahalleissa voi tavata
     miehiä.
Enkä voi uskoa että  ihmisellä
jonka naama on kurttuinen
kuin ylikypsä avokado
on parempi onni
rakkaudessa
kuin minulla.

Kaipaan pilkkuja, mutta ihmeen luettavaa teksti on ilman niitäkin. Suosittelen kirjaa vähän lukeville. Heikolle lukijalle paksu kirja voi olla kauhistus, mutta nyt teksti on painettu niin ilmavasti, että sivuja saa kääntää palkitsevan tiuhaan. Liehureuna ei tee tästä selkokirjaa, mutta jollain tavalla kirjailija onnistuu toteuttamaan ajatusta "vähemmän on enemmän".

Vain harva siamilaisista kaksosista selviää aikuiseksi. Huoli onkin koko ajan läsnä Gracen perheessä:

Ajan kuluessa
todennäköisyys että me
    yhtäkkiä vain
lakkaamme
olemasta
nousee
sangen korkeaksi.

Erityiset huolenaiheet eivät tietenkään poista niitä tavanomaisia. Perheen isä yrittää hoitaa itseään alkoholilla. Siitä seuraa lisää ongelmia. Perheen elättää äiti, mutta hänenkään työpaikkansa ei ole varma.

Äidin firma irtisnoi aamulla kymmenen ihmistä:
  hips-haps-hups.

Keskipäivällä äiti luuli selviytyneensä teurastuksesta
ja meni lounaalle,
   osti itselleen makkaravoileivän
   ja valtavan kaurakeksin [..].

Mutta iloitseeko äiti ennenaikaisesti? Miten perheen rahat riittävät, jos äitikin saa lopputilin? Entä miten pärjää Gracen pikkusisko?

Säeromaanin määritelmää voit etsiä Aamulehdessä julkaistussa Kurosen haastattelusta. Maailmalla lajia kutsutaan kai termillä verse novel. Suomennoksen keksi kirjailija Anneli Kanto.

Loitsujen kirja

Toimittanut Marjut Hjelt
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2018, 280 s.

Kannen kuva: Daga Ulv
Kannen suunnittelu: Eija Hukka

Heti kärkeen haluan sanoa, että tätä kirjaa kannattaa etsiskellä kirjastossa aikuisten osastolta. Asian ei kannata antaa rajoittaa teoksen käyttöä. Erityisesti toivoisin, että kaikenikäiset Harry Potter -fanit löytäisivät Loitsujen kirjan.

Suomen kansalla on rikas loitsuperinne, josta on haettu apua monenlaisissa elämäntilanteissa ja aivan arkisen aherruksen keskellä. Loitsut keskittyvät elämän perusasioihin, kuten lemmen nostattamiseen tai sen kylmettämiseen, terveyteen ja toimeentuloon. Kirjassa ei neuvota loitsuja, joilla pyritään toisen vahingoittamiseen. Pidän tästä rajauksesta.

Näppärä loitsu löytyy moneen arkipäiväiseen pulmaan. Hikasta on hankkiuduttu eroon toistamalla seuraavia sanoja, kunnes hikka loppuu:

Mene hikka niinistöön,
minä niinen kiskojaksi,
mene hikka tuohistoon,
minä tuohen kiskojaksi,
mene nikka niinistöön,
minä niinen kiskojaksi....

Sopii kokeilla!

Pääsiäinen ehti olla jo, mutta seuraavia vuosia ajatellen virpoja voi etsiä kirjan käsiinsä. Voit valita useamman värssyn väliltä. Samalla saat tietoa siitä, että alun perin virpomisperinne ei suinkaan ollut osa lastenkulttuuria, ei. Virpomassa kävivät aikuiset. Mutta miksi? Sekin selviää kirjaa selailemalla.

Tiesit ehkä ennestään, että muinaisilla suomalaisilla oli tapana välttää joidenkin sanojen sanomista. On käytetty kiertoilmaisuja, jotka eivät nykyloitsijalle ehkä enää aukenekaan. Mutta tiesitkö, että ennen vanhaan ajateltiin onnen määrä rajalliseksi? Onnea oli siis tarjolla vain rajallinen määrä. Jos siitä joku sai palan, se pala oli suoraan joltain toiselta pois.

Lopuksi pyydän vierittämään tätä tekstiä sen verran, että Loitsujen kirjan kansikuva tulee näkyviin. Kirjan kansi on onnistunut erinomaisesti. Se houkuttelee tarttumaan. Eikö vain?

Itkonen, Jukka: Aprillipäivä

Tekstit Jukka Itkonen
Kuvitus ja graafinen suunnittelu Camilla Pentti
Lasten Keskus 2017, 54 s.

Häntä koiraa heiluttelee,
paisti karkaa padasta.
Miljoona on pieni luku,
murto-osa sadasta.

Tässä blogissa on käsitelty useampia Itkosen kirjoja. Kotimaisia metsänelukoita pyörittelevä Hirvi irvistää on suosikkini. Aprillipäivän runot ovat pitempiä, ja luulen, että ne on ajateltu Hirven irvistystä vanhemmalle lukijakunnalle. Esimerkiksi Aaveauto-runossa runon minä on jo koululainen.

Johdantoruno toimii kirjan lukuohjeena:

Maapallo, se on litteä,
litteä kuin lettu.
Nämä runot aprillit päässä
muistiin kirjoitettu.

Edellisessä tekstissäni käsittelin Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat -satukirjaa. Sen vinksinvonksin-kuva-aukeamissa on samaa henkeä. Nuorta lukijaa riemastuttaa, kun arkipäiväiset asiat poikkeavat totutusta. Itse meinannut oikein saada kokoelmasta kiinni, vaikka se oli pitkään yöpöydälläni, toisin sanoen lattialla vuoteen vieressä - tai sen alla. Nyt aprillipäivän kunniaksi Aprillipäivä.

Camilla Pentin kuvitusta Jukka Itkosen teoksessa Aprillipäivä. Okeanpuoleisella sivulla olevaa runoa Aatamista ja Eevasta aion vinkata tutuille papeille. Ties vaikka tahtoisivat virkistää sillä rippikoululaisia.

Aprillipäivän on kuvittanut Camilla Pentti. Vaihtevan laajuinen kuvitus tukee hyvin runo-osuutta, runot on aseteltu niin, että kuva-aukeamista teksteineen on tullut yhtenäisiä kokonaisuuksia. Kaikesta näkee, että ammattilaiset ovat asialla.

Teoksen on kustantanut Lasten Keskus. Epäilen, että kustantamon runokirjat ovat blogissa yliedustettuna, mutta se johtuu siitä, että Lasten Keskus on kustantanut viime vuosina paljon mukavia lastenrunokokoelmia.

Vuonna 1951 syntyneen Itkosen kirjallinen tuotanto sisältää mm. runoja, romaaneja, näytelmiä ja kuunnelmia. Aprillipäivä on tähän mennessä huomioitu Savonia-palkintoehdokkuudella. Savonia on Kuopion kaupungin myötämä palkinto merkittävälle savolaisen tai savolaislähtöisen kirjailijan teokselle.

Mäkinen, Leena: Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat : Lapsen kerrontataitoja kehittävä satukirja

Leena Mäkinen – Anne Suvanto – Soile Ukkola
Kuvitus Ina Majaniemi
PS-kustannus 2017, 143 s. + liitteet

Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat on 'tekstitön satukirja'. Tämä formaatti mullistaa kuuntelevan lapsen ja kertovan aikuisen roolit ja nostaa lapsen kertojan paikalle. Aikuisen tehtäväksi jää lapsen kuunteleminen ja auttaminen. Lapsen osallistumista keskustelevaan kirjan lukemiseen voi aktivoida kirjassa esiteltyjen tekniikoiden, esimerkiksi vuorolukemisen, avulla.

Puheterapeuteista ja tutkijoista koostuva tekijätiimi kertoo perehtyneensä vakuuttavaan tutkimusnäyttöön siitä, miten tällainen lapsen ja vanhemman välinen keskusteleva lukeminen kehittää lapsen kerrontataitoja. Kaikkea sitä tutkitaankin. Hyvä että tutkitaan, mutta tulee mieleen, että pelkkä arkijärki voisi toisinaan riittää. Äkkiä ajatellen on hyvin selvää, että kertominen harjaantuu juuri kertomalla.

Tekijät ovat onnistuneet puristamaan teoriansa napakaksi paketiksi ja antavat konkreettisia ohjeita juuri tämän kirjan käyttöön. Tavoite on siis vahvistaa lapsen omaa kerrontaa. Teoksessa myös avataan lapsen kerrontataitojen kehitystä. Kirja sisältää kolme kuvasarjaa ja niihin liittyvät johdantotarinat Puupposen perheestä. Teoksen on kuvittanut Ina Majaniemi. Majaniemelle povaan palkittua tulevaisuutta erityisesti selkokirjojen kuvittajana. Hän todellakin onnistuu poimimaan olennaisen kuviinsa, yksityiskohtiakin on, mutta ei liikaa.

Puupposen perheeseen kuuluu äiti, isä ja kaksi lasta. Perhe asuu omakotitalossa, jonka pihalla on leikkimökki, hiekkalaatikko ja muuta sälää, joka kertoo talon asukkaista. Ensimmäisessä tarinassa Puupposen kaksoset täyttävät neljä vuotta ja saavat lahjaksi kissan, joka kuitenkin katoaa sillä aikaa kun perhe on aamupalalla. Tarina päättyy onnellisesti, kun kissa kömpii pois lastenhuoneessa lojuvasta pahvilaatikosta. Lapset kasvavat tarinasta toiseen. Viimeisessä he ovat jo eskarilaisia. Tekijät ovatkin valinneet kirjan kohderyhmäksi 4 - 6-vuotiaat lapset, joiden kerrontataitojen kehitys on aktiivisimmillaan, mutta huomauttavat, että voi sitä käyttää kouluikäistenkin parissa.

Olen itse käynyt tarinoita läpi juuri kaksi vuotta täyttäneen lapsen kanssa. Aloitteleva kielenkäyttäjä ihastui kirjaan niin, että kaikki tarinat on muutaman kuukauden sisällä kerrottu useisiin kymmeniin kertoihin. Enkä nyt liioittele yhtään. Eetu ja Iitu on kuulemma hänen lempikirjansa.

Aikuisen näkökulmasta tarinat ovat yksinkertaisia ja etenevät ennalta-arvattavasti. Vanhemman taide-elemys ei tietenkään ole tässä tavoitteenakaan. Tarjolla on mukavaa vuorovaikutusta ja mahdollisuus tukea lapsen kehitystä sekä seurata miten tämän kerrontataidot kehittyvät. Bonuksena voi siirtää teoksessa annettuja vinkkejä muidenkin kirjojen käyttötilanteisiin.

Kirjan tapahtumia voidaan yhdistää lapsen omaan elämänpiiriin esimerkiksi seuraavilla kysymyksillä:
Muistatko, mitä sait lahjaksi syntymäpäivänäsi?
Muistatko, kun  mummu ja pappa ottivat kissanpennun?
Tykkäsikö sekin pentu käpertyä pahvilaatikkoihin?

Kirjan loppupuolella on kysymyskortteja ja kuvat Puupposen perheenjäsenistä. Kortit ja paperinuket voi laminoida käyttöön.

Mander, Sanna: Avain hukassa

Kustantamo S&S 2017, 41 s.

Mander, Sanna: Avain hukassa

Kerrostalossa voi asua monenlaisia ihmisiä. Sanna Mander päästää lukijat kurkkaamaan erään talon asuntoihin. Kuhunkin asuntoon ja sen asukkaihin tutustutaan aukeaman verran. Teoksen nimi kertoo oivallisesti, mistä on kyse. Harmittavaa kyllä avaimen hukkaajaa ei näytetä kuin keltaisten kumisaappaiden verran.

Mander on tehnyt kuvituksen lisäksi myös mukavat tekstit. Eikä siinä vielä kaikki! Hän on riimitellyt tekstin. Teos on julkaistu ruotsiksi nimellä "Nyckelknipan". Ruotsinkielistä versiota ei ole käännetty, vaan Mander on itse kirjoittanut näppäräsanaiset teoksensa molemmilla kielillä. Mainiota kyllä tekijä on onnistunut pitämään tekstit lyhyinä. Mikään ei estä lukijaa keksimästä asukkaille pitkän elämäntarinan tai vaikkapa sijoittamaan tuntemiaan henkilöitä kirjan koteihin. Tunnet ehkä tyypin, jolla on "pinot aina pinossa. Mikään ei ikinä vinossa. Ajatuksetkin hänessä on aakkosjärjestyksessä". Itse huvittelin miettimällä, missä ennestään tuntemassani teoksessa voisi kunkin asunnon haltijoista lukea lisää. Esimerkiksi eläkepäiviään kirjassa viettävät Ossi ja Ray saattavat esiintyä toisaalla salanimillä Aimo ja Unto.

Kuvitusta Minna Lindebergin teoksessa Aimo ja Unto (Schildts & Söderströms 2012).

Ossin ja Rayn koti teoksessa Avain hukassa.

Talossa asuu myös Peppilotta, ihana nainen. Onkohan maailmankuulu Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär muuttanut isoksi kasvetttuaan kerrostaloon ja värjännyt hiuksensa?

Avain hukassa on saanut sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian että Rudolf Koivu -lasten- ja nuortenkirjakuvituspalkinnon. Tammikuussa 2017 suomenkielinen kirja oli päässyt jo neljänteen painokseensa. Se on hyvin se!

Lloyd-Jones, Sally: Kaikki pienet potalle!

Kirjoittanut Sally Lloyd-Jones
Kuvittanut Anita Jeram
Suomeksi riimitellyt Raija Rintamäki
Mäkelä 2016, 31 s.

Sally Lloyd-Jones: Kaikki pienet potalle

Koko kesän meillä pyöri pöydillä - ja lattioilla - yhteensä 17 erilaista kirjaa, joiden keskiössä oli potankäyttö ja vessatavat. Pottakirjajuttuni julkaistiin vuoden viimeisessä Onnimannissa.

Monissa pottakirjoissa on jokin ekstrajippo: luukkuja, tunnusteltavia elementtejä tai ääninappi. Tässä Sally Lloyd-Jonesin kirjoittamassa ja Anita Jeramin kuvittamassa kirjassa hauskuutuksena on kurkistuspeili. Minulla on ilo seurata taaperoa, joka on kova selaamaan kirjoja. Erityisesti Kaikki pienet potalle -kirja näkyy usein hänen kädessään. Peiliaukeamalle päästyään lapsi riemastuu oman kuvansa näkemisestä - yhä uudestaan ja uudestaan.

Kirjan loppupuolelta löytyy hauska yllätys: kurkistuspeili (teoksessa Sally Lloyd-Jones: Kaikki pienet potalle).

Muita ihmishahmoja ei kirjassa esiinnykään kuin peilistä näkyvä. Tässä kirjassa pieni käyttäjä voi bongata paitsi tuttuja eläimiä, kuten pupuja, hiiriä, kissoja ja koiria, myös dodo-linnun, joka on kuollut sukupuuttoon satoja vuosia sitten. Kummituksiakin sivuilla näkyy, ja tarkkasilmäisimmät varmaankin tunnistavat, minkä lajin eläimet ovat vetäneet lakanan niskaansa.

Anita Jeramin kuvitusta teoksessa Sally Lloyd-Jones: Kaikki pienet potalle.

Jotkut eläinhahmoin kuvitetuista kirjoista ovat sellaisia, joista hahmojen sukupuolen voi päätellä. Osa hahmoista esitetään ilman sukupuoleen viittaavia elementtejä. Jotkut on puettu ”tyttömäisesti” tai ”poikamaisesti”.

Teoksen on riimitellyt suomeksi Raija Rintamäki. Joskus olisi hauska vertailla käännöstä alkuperäiseen tekstiin. Lapsille kääntäessä pitää kääntäjän ottaa huomioon kohderyhmänsä rajoitteet, joista ensimmäisenä mieleen tulee käyttäjien sanavaraston suppeus. Tällaisten vaatimusten yhdistäminen toisella kielellä riimittelyyn tuottaa varmaankin ongelmia, mutta suomennoksesta sitä ei huomaa.