23. huhtikuuta 2015

Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz

Art House, 2011

Kirjoittanut: L. Frank Baum
Kuvittanut: W. W. Denslow
Suomentanut: Tuomas Nevanlinna
















Tämän kertaista esittelykirjaa, Ihmemaa Ozia, ei voi oikein sanoa uutuudeksi, mutta kiistämätön amerikkalainen klassikko se on. Lyman Frank Baum kirjoitti sen yli sata vuotta sitten, vuonna 1900. L. Frank Baum (1856-1919) oli amerikkalainen kirjailija, jonka kuuluisin teos Ihmemaa Oz on. Kaiken kaikkiaan hän kirjoitti 15 Ozin maailmaan sijoittuvaa lastenkirjaa. Kirjan pohjalta tehtiin samanniminen musikaalielokuva v. 1939 ja uusimpana tulokkaana on v. 2013 ensi-iltansa saanut Sam Raimin ohjaama fantasiaelokuva Mahtava Oz, joka on sovitus sekä kirjasta että vanhasta musikaalista. Kirjan tarinaa on esitetty paljon teatterilavoillakin, myös Suomessa.  

Pieni Dorothy-tyttö asuu Kansasin paahtuneella preerialla Henry-setänsä ja Em-tätinsä luona. Nämä ovat raskaan työn uuvuttamia maanviljelijöitä. Onneksi tytöllä on seuranaan pieni, leikkisä Toto-koira. Eräänä päivänä pyörremyrsky tempaa Dorothyn ja Toton mukaansa ja he heräävät aivan uusissa maisemissa Munskottien maassa. Dorothy ikävöi kotiinsa ja kuulee, että Oz, suuri velho, voisi auttaa häntä palaamaan kotiin. Niinpä Dorothy ja Toto lähtevät keltatiilistä tietä pitkin kohti maagista Smaragdikaupunkia ja matkalla he saavat seurakseen Peltimetsurin, pelkurimaisen Leijonan ja Variksenpelättimen.

Variksenpelätin haluaa pyytää Ozilta itselleen aivot, Peltimetsuri sydämen ja Leijona rohkeutta.
Dorothy oli matkan edetessä vaipunut siinä määrin ajatuksiinsa, ettei huomannut, että Pelätin oli taas kompastunut koloon ja kierinyt tienposkeen. Sen oli jopa huudettava Dorothya tulemaan apuun.
"Mikset vain kiertänyt koloa?" Peltimetsuri kysyi.
"En tiedä tarpeeksi", vastasi Pelätin iloisesti. "Pääni on katsos täynnä olkia ja siinä onkin syy siihen, miksi olen menossa Ozin luo pyytämään aivoja."
"Aa, nyt ymmärrän", sanoi Peltimetsuri. "Mutta loppujen lopuksi aivot eivät ole maailman tärkein asia."
"Onko sinulla aivoja?" Pelätin uteli.
"Ei, pääni on typötyhjä", vastasi Peltimetsuri, "mutta aikoinaan minulla oli aivot ja sydän myös. Kokeiltuani molempia haluaisin paljon mieluummin sydämen."

Jännittävällä matkallaan seurue tapaa monenlaisia otuksia ja olentoja, mm. noitia, siipisimpansseja, vinkkelöitä, kalidaheja, kvanttuleita, lekapäitä ja posliinisen kaupungin asukkaita.  

Suuri velho osoittautuu lopulta vähän erilaiseksi kuin aluksi luultiin, mutta kaikesta huolimatta asiat järjestyvät ja Pelätin, Peltimetsuri ja Leijona saavat velholta sen, mitä luulevat itseltään puuttuvan. Oikeasti matka on antanut pelokkaalle Leijonalle itseluottamusta. Kirja korostaa yhteistyötä ja esim. Leijonan kohdalla opetuksena voisi olla, että todellinen rohkeus on sitä, että uskaltaa kohdata vaaran vaikka pelottaisi. Leijona päätyykin villieläinten kuninkaaksi, Pelätin Smaragdikaupungin hallitsijaksi ja Peltimetsuri vinkkelöiden valtiaaksi. Lopulta ystävykset heittävät toisilleen haikeat jäähyväiset ja Dorothykin koirineen pääsee kotiin Kansasiin.  

Päädyin esittelemään Ihmemaa Ozia, koska siitä ilmestyi neljä vuotta sitten uusi suomenkielinen käännös. Ensimmäistä kertaa suomenkielisessä laitoksessa on käytetty alkuperäisiä William Wallace Denslow'n kuvia. Kirjassa on seurattu muutenkin alkuperäisteoksen asettelua. Siinä on mukana kokosivun kuvia, joihin suomalaisessa laitoksessa on lisätty vielä kuvateksti kääntöpuolelle. Nämä tekstit saattavat aluksi tehdä lukukokemuksesta vähän sekavan ennen kuin tajuaa, että taustan tekstit kannattaa hypätä yli, koska ne löytyvät myös varsinaisesta kertomuksesta.
L. Frank Baum luonnehti itse tarinaansa seuraavasti:
"Ihmemaa Oz pyrkii olemaan uudenaikainen satu, jossa on säilytetty hämmästys ja ilo ja josta sydänsurut ja painajaiset on poistettu".
Kirja tarjoaa kuitenkin jännitystä ja viihdykettä niin lapsille kuin aikuisillekin. Tuomas Nevanlinnan taitava suomennos soljuu sujuvasti. Kaiken kaikkiaan Ihmemaa Oz tuntuu kestäneen aikaa paremmin kuin monet muut vanhat lastenkirjat.





22. huhtikuuta 2015

Lukuviikko: Lastenkirjallisuutta lukemassa




Lukukeskuksen lukuviikko-kampanja on meneillään kuluvalla viikolla eli 20-26.4.2015. Kampanjan tarkoituksena on innostaa lapsia ja nuoria lukemisen pariin, ja kampanjan teemana on tänä vuonna "Minä lukijana."

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu haastoi bloggareita mukaan kirjoittamaan esimerkiksi itsestään lastenkirjallisuuden lukijana tai lapsesta lukijana, joko lapsen itsensä kirjoittamana tai aikuisen ylöskirjaamana. Innostuin ja jututin kotona 5-vuotiastani, ja mietin vähän omaakin lukijuuttani. Kiitos haasteesta!
 
5-vuotiaani mielestä tarinat ovat kivoja, kun "kuulee mielikuvitusta", mikä onkin mielestäni aika hyvin sanottu. Olemme pikkuhiljaa siirtyneet kuvakirjoista myös sellaisiin satukirjoihin, joissa ei niinkään ole kuvitusta ja tarinat pitää/saa nähdä (tai kuulla) mielikuvituksessaan. Päiväkodissa luetaan myös paljon, ja lapset sekä haluavat, että heille luetaan että osaavat myös vaatia ja muistuttaa siitä.
 
Itsekin olen aina nauttinut mielikuvitukseni tuottamasta kuvituksesta luettuihin tarinoihin. Vieläkin muistan miltä näytti Polvan Tiina-kirjojen mummolan pihapiiri tai Jouko Sorvan Salaperäisen harmaahaivenen tapahtumapaikat. Toki esimerkiksi Sorvan kirja muistuu mieleen myös siksi, että palaan siihen ja moniin muihin lapsuuden kirjoihin edelleen aika ajoin... Ei ole mitään syytä miksei aikuinen voisi nauttia lasten- tai nuortenkirjoista, ja minulla ne ovat luettujen enemmistössä uutuuksienkin osalta.
 
Lapseni  tykkää omien sanojensa mukaan lukea itsekseen eli katsella "valtavien ja isojen" kirjojen tekstejä (ja kuvia varmastikin). Kenties hän tarkoittaa erästä paksua prinsessatarinakokoelmaa tai isokokoisia iltasatukirjojamme. Kirjaimet ovat hänestä todella kiinnostavia ja niitä hän tykkää opetella, mutta lukeminen ei vielä onnistu. Toisaalta tutut tarinat hän osaa hyvin ulkomuistista tai tarinoita voi itse kehitellä kirjojen kuvien pohjalta ja sitten vaikka "lukea" ääneen pikkusiskolle. 
 
Minä opin lukemaan ekaluokalla ja kokonaisen kirjan lukeminen tuntui ensin hankalalta ja pitkäkestoiselta projektilta. Sitten kun homma lähti sujumaan luinkin kaiken mahdollisen. Ensin oman kodin kirjahyllyt läpi ja aika pian kirjaston, ja sillä tiellä olen. Kirjaston suurkuluttaja edelleen, ja nyt jopa töissä sellaisessa, ja kirjastosta lainaan lähes kaiken mitä meillä kotona luetaan. Voi kuinka toivoisinkaan, että kaikki lapset pääsisivät yli siitä alun hankaluudesta ja löytäisivät tarinoiden ihmeellisen maailman!
 
Parhaissa kirjoissa on "onnellinen loppu ja hurja alku", sanoi tyttäreni. Allekirjoitan tämän ihan täysin. On ihanaa kun kirja tavalla tai toisella imaisee mukaansa heti alusta, kuljettaa mukanaan tarinan käänteissä irti päästämättä, ja päätyy onnelliseen loppuun. Tai sopivaan. Mutta yleensä onnelliseen. Ja sitten voi taas tarttua seuraavaan kirjaan.
 

17. huhtikuuta 2015

Kuronen, Kirsti: Paha puuska

Karisto 2015












Kirsti Kurosen Paha puuska on lyhyt (75 s.) runomainen kertomus hyvin vaikuttavalla sisällöllä. Tarina on todentuntuinen ja uskottava kuvaus läheisen menettämisen kokemuksesta, ja siitä epätoivosta, kun jälkeen jääneisiin kysymyksiin ei löydy vastauksia, mutta myös surusta selviämisestä ja elämän jatkumisesta. Koskettavasti Kuronen tuo esiin myös nuoren elämän kipukohtia. Niitä asioita, jotka saattavat myllertää mielessä aiheuttaen suurtakin ahdistusta, pahoja puuskia.


               pahasta puuskasta ei koskaan tiedä
               aina se yllättää:
               tulee sunnuntaiaamuna sänkyyn
               tai Pessin kanssa lenkillä
               kesken Kaupungin valojen
               uimahallissa
               Pohjantähden alla
               koulun ruokalassa
               jyrkänteellä
               juhannuksena
               voitetun matsin jälkeen
               kun makaan nurmikolla ja tarkkailen siilejä

               siinä minä pelkään elämää

               säikyn tulevaa
                             jos ei ketään koskaan
                             jos väärät lauseet
                             jos astun ohi
                             jos en tyydy

                             jos kummajainen

               arvotonta
                             ulkopuolista
                                           nollafiilis

               paha puuska
               aina onnistumista väkevämpi
               aina pikimusta, iloton


Hillan veli, Lauri, menee junan alle koulun jälkeen, seiskaluokan ekana päivänä. Vuotta vanhempi Hilla on aina pitänyt pikkuveljeä vähän ärsyttävänä, tyyppinä jolla on oudot kiinnostuksen kohteet ja jonka toivoisi mieluummin pysyvän poissa tieltä, mutta ei sen nyt kuolla olisi kuulunut! Ja olihan se tärkeä, ei vain tullut sille sitä sanotuksi. Ensimmäisenä Hillan pään täyttävät kysymykset: mitä ihmettä tapahtui, mitä se oikein ajatteli, miksi?


               syksy talvi kevät
               hälläväliä kaikki
               paitsi Laurin pään ymmärtäminen:
               pakko selvittää, kysellä, tietää
               miksi helvetissä, miksimiksimiksi?
               ei yhtäkään järkevää vastausta,
               pelkkä ruma ja pusertava turhuus

               miettikää, turhuus!


Varmaa tietoa Laurin aivoituksista ei ole kellään. Kukaan ei ole huomannut mitään etukäteen, mutta kaikki miettivät ja kyselevät samoja asioita. Oliko se tahallista, oliko se vahinko ja voiko asiasta syyttää jotakuta? Olisiko pitänyt huomata jotain, tehdä jotakin toisin, pystyä estämään? Oliko kyseessä pitkään hautunut päätös vai hetken mielijohde paha puuska? Perhe, ystävät ja sukulaiset yrittävät ymmärtää ja selviytyä jokainen tavallaan.

Hilla on ottanut tavakseen istua metsässä Laurin näyttämällä kivellä vain kuulostelemassa metsää. Hassu harrastus, eikä hän ikinä Laurille myöntänyt, että veljen idea olikin hyvä, mutta nyt se tarjoaa sekä hyvän paikan purkaa rauhassa ajatuksiaan että saada yhteys veljeen. Kivellä Hilla ensimmäisen kerran "kuulee" Laurin äänen, ja siitä eteenpäin Lauri kulkeekin Hillan mukana elämän isoissa ja pienissä tapahtumissa.


               hengittelen hetken ja toisen
               ja kuulen sen
               ne odottaa sua koulussa
               kannattais mennä
               turpa kiinni, sä olet kuollut!

               vedän jalat kippuraan
               painan posken polveen
               ja alan nyppiä sammalta

               sori, en mä ollut tarkoituksella tyly, sano jotain
               ei sammalta saa nyhtää, se on ikiaikaista
               olisikin


Hillan ja vanhempien ensimmäinen vuosi menee sumussa, mutta sitten alkaa helpottaa. Tavalla tai toisella kaikki jatkavat elämäänsä ja Lauria muistellaan lämmöllä vuosienkin päästä. Hän ei koskaan unohdu, vaikka suru ja ikävä vähitellen helpottavatkin.
 

9. huhtikuuta 2015

Walliams, David: Herra Lemu

Tammi 2014
Herra Lemusta kertova kirja julkaistiin jo viime vuonna, mutta jostain syystä tartuin itse siihen vasta nyt. Ja kirja pääsi kyllä suoraan omaan vinkkauskoriini! Vinkkasin viime viikolla Roald Dahlin kirjoja yhdelle luokalle (ja taisin innostua niistäkin aika toden teolla), ja kun Walliamsia mainostetaan "uutena Roald Dahlina", niin pakkohan kirjaan oli tarttua. Täytyy myös mainita, että kirjan on suomentanut mm. Harry Pottereiden suomentajana tunnetuksi tullut Jaana Kapari-Jatta, joka on taas kerran tehnyt hyvää työtä. Kirjat on kuvittanut Quentin Blake, jonka tyyli sopii hyvin yhteen Walliamsin kanssa.

Herra Lemu lemusi. Ja löyhkäsi. Ja jos voi sanoa, että löyhkälemusi, niin sitä myös. Hän oli maailman lemuavista lemuavin lemuaja. 
Lemu on pahimman lajista hajua. Lemu on pahempaa kuin löyhkä. Ja löyhkä on pahempaa kuin haisu. Ja haisu on pahempaa kuin katku. Ja katkukin helposti nyrpistää nenän. 
Ei ollut herra Lemun vika, että hän lemusi. Hänhän oli kuitenkin kulkuri.

Herra Lemu on siis kulkuri, joka majailee puistonpenkillä pienen koiransa Herttuattaren kanssa. Kukaan ei tiennyt, mistä he oikein olivat ilmestynyt siihen, mutta kaikki olivat herra Lemulle enimmäkseen kilttejä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan pysähtynyt juttelemaan hänen kanssaan, koska "mikään tässä maailmassa ei itse asiassa haissut yhtä pahalta kuin herra Lemu.". 

Kunnes yhtenä päivänä pieni Chloe-tyttö keräsi rohkeutensa ja meni juttelemaan kulkurille. Chloe ajeli vanhempiensa autossa joka päivä herra Lemun ohi (hän kävi koulua yksityisessä hienostokoulussa), ja aina Chloe ihmetteli, mistä mies oli puistonpenkille tullut ja ennen kaikkea miksi. Chloella ei ollut paljon ystäviä, sillä häntä kiusattiin koulussa, eikä kotonakaan sujunut paljon paremmin. Hänen äitinsä keskittyi pelkästään parlamenttiehdokkuuteensa ja Chloen siskoon Annabelleen, eikä Chloen taitoja tarinoiden kirjoittajana pidetty kovinkaan kummoisina.

Ja niin herra Lemu ja Chloe vähitellen ystävystyivät, vaikka Chloe ei asiasta voinut kenellekään kertoa. Eihän hänen perheensä olisi hyväksynyt kulkuria sopivaksi ystäväksi! Mutta kun Chloen äidin poliittisessa ohjelmassa halutaan mm. kieltää kaikki kodittomat eli "rähjä-roopet", täytyy Chloen tarttua toimeen: herra Lemu nimittäin muuttaa Chloen perheen puutarhavajaan. Asiahan ei kovin kauaa salassa pysy, ja herra Lemu onnistuu aiheuttamaan hämmennystä paitsi Chloen perheessä, myös ihan kansakunnan ylimmällä tasolla.

Walliamsin lastenkirjoissa on mukana yhteiskunnallista kannanottoa ja eriarvoisuutta mutta myös rutkasti huumoria. Tyyliltään se kieltämättä muistuttaa Roald Dahlin suorasukaista kerrontaa. Asioita ei hyssytellä, mutta loppujen lopuksi kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin.

2. huhtikuuta 2015

Veirto, Kalle: Sählymestarit: Jyrsijöiden haaste


Karisto 2015
Olen kaipaillut alakoululaisille sopivia urheilukirjoja, ja kuin tilauksesta Kalle Veirto julkaisi ensimmäisen osan Sählymestarit - nuortenkirjasarjaan. Veirto on muutenkin hyvin tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut mm. Henkka & Kivimutka - sarjaa. Salibandyyn liittyvä nuortenkirja Säbätalvi ilmestyi viime vuonna, ja myös Sählymestarit jatkaa salibandy-linjalla - tällä kertaa kohderyhmänä on kuitenkin vähän nuoremmat lukijat. Kirja jatkaa taattua Veirtomaista tyyliä, jossa suoraa puhetta, huumoria ja tapahtumia on yhdistetty sopivasti keskenään.

Jyrsijöiden haaste on sarjan avausosa, joka jääkin sen verran kesken, että heti perään voisikin lukea jo seuraavan osan. Vilppu, Leksa ja Tapio päättävät nöyryyttävään murskatappioon päättyneen tossufutis-ottelun jälkeen, että he keskittyvät tietokonepeleihin ja jättävät oikean urheilun muille.

Sitten tulee kuitenkin synkkä ja myrskyinen yö, jonka jälkeen tapahtumat alkavatkin vyöryä vauhdilla eteenpäin. Löytyvät sählymailat, sopiva turnaus ja ihan oikea valmentajakin sekä pari hyvää vahvistusta, jotka nekin tosin ovat 10-vuotias pikkupoika ja ruotsalainen tyttö. Mutta miten umpisurkeista sähläreistä valmennetaan varteenotettavia mestariehdokkaita?

Tiesin joukkueestamme yhden luonnollisen parin: Anette ja Elvis. Se homma toimi tack så mycket, oikein kauniisti. Minä, Leksa ja Tappi olimme toista maata. Me muodostimme epäsäännöllisen kolmion, jonka sivuina olivat iso apulantapussi, heinäseiväs ja pieni apulantapussi.
Vaikka olin viikon aikana oppinut yhtä sun toista sählystä, en uskonut voivani auttaa muita kaukalossa, en edes tehdä vastustajan oloa vaikeaksi. En ollut kehittynyt Jyrsijöiden veroiseksi. En myöskään Juhani "Tami" Oksasen ja Paulus "Pellu" Multasaaren, en lähellekään.
Millainen pelaaja saatoin parhaana päivänä olla? Kun asiaa oli jyystetty satoja kertoja, olin oppinut ampumaan suoraan syötöstä ja maalia kohden.
Olin siis mahdollinen maalintekijä.
Siitä oli pitkä matka siihen, että todella tekisin maalin.