Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Tammi (2012)

Timo Parvelan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Maukka,Väykkä ja Karhu Murhinen jatkaa Maukan ja Väykän seikkailuista kertovaa kirjasarjaa. Maukka on kissa ja Väykkä on koira. Karhu Murhinen puolestaan on päästäinen, jolle äiti on antanut pelottavan nimen, jotta poika saisi olla pedoilta rauhassa.  Nimihuijaus on kuitenkin paljastunut kaikille jo aikaisemmin, eikä kukaan enää pelkää Karhu Murhista. Toisaalta Karhu Murhinen on saanut Maukasta ja Väykästä ystävät, jotka suojelevat sitä paremmin kuin pelottavinkaan nimi. Maukka ja Väykkä asuvat taivaansinisessä talossa, ja talon pihassa päästäisellä on oma linnunpönttö.

Kirja rakentuu muutaman aukeaman pituisista tarinoista tämän kolmikon elämästä.  Kissan, koiran ja päästäisen yhteiselo on epätodennäköistä, ja päästäinen onkin onnellinen isoista  ystävistään. Murhinen ei anna pienen kokonsa häiritä. Sen mielestä on mukava pelata palloa kissan kanssa, vaikka se häviää aina. Se uskoo, että vielä jonain päivänä voittaa kissan, vaikka yleensä pelit päättyvät suunnilleen 50-0. Myös kissa on aina valmis uusintaotteluun päästäisen kanssa. Joskus se lupaa antaa jopa tasoitusta:

- Sinä saat vähän tasoitusta. Sovitaan, että sinulla on jo valmiiksi yksi maali. Tai ehkä sittenkin vain puolikas, ettei mene ihan epäreiluksi.

- Puolikas maali? Väykkä rypisti kulmiaan.

- Niin. Toinen puoli siitä kuuluu minulle, koska minä tavallaan teen sen, kun lahjoitan sen Murhiselle. Peli on siis puoli-puoli.

Maukka oli päättänyt, ettei koskaan kasva aikuiseksi. Väykän mielestä Maukka on onnistunut tavoitteessaan erinomaisesti. Toisinaan jämpti Väykkä tuskastuu itsekeskeiseen kissaan. Murhinen sen sijaan katsoo tärkeäksi alkaa käyttäytyä kuin aikuinen, kun on viettänyt ensimmäisen syntymäpäivänsä:

- Minä en enää voi juoksennella päättömästi sinne ja tänne. Minun tekemisilläni täytyy olla tietty tarkoitus. Minun täytyy itse tehdä omat voileipäni. Minä en voi röyhtäistä ruokapöydässä. Minä en saa sanoa kaikkeen "enkä" tai "jippijaiei". Minun täytyy mennä töihin. Minun täytyy mennä naimisiin. Ehkä.

Murhinen alkaa etsiskellä työpaikkaa ja huomaa, että kylässä tarvitaan poliisi. Se keksii ryhtyä kyläpoliisiksi. Uransa aikana se selvittää kadonneiden hevosenkenkien arvoituksen, huolehtii, että kanan hoitolapset pääsevät turvallisesti tarhaan, ja käy härän pellolla tarkastamassa, etteivät linnut noki jyviä. Vuodenvaihteessa Murhinen pettyy rakkaudessaan. Sitten sen viikset alkavat harmaantua. Kesän kynnyksellä nyt jo puolitoistavuotias Murhinen päättää jäädä eläkkeelle ja selvittää elämän tarkoituksen. Elämän tarkoituksen löytäminen ei ole helppo tehtävä. Väykän mielestä elämän tarkoitus on tehdä työtä ja ahkeroida kovasti. Sen sijaan kissa ilmoittaa maukkamaiseen tapaansa, että elämässä on tarkoitus riemuita ja remuta.

Kirjassa kuvataan kauniisti vanhenemista ja elinpäivien vähenemistä. Murhinen tietää, että harva päästäinen elää yli kaksivuotiaaksi. Se ei kuitenkaan sure asiaa. Vanhuus tuntuu Murhisesta omituiselta. Sen mielestä kaikkein kummallisinta vanhaksi tulemisessa on, että vanhat asiat nousevat mieleen. Murhinen muistaa, miltä kesä tuoksui, kun se oli lapsi, ja kuinka sen isä vei sen ensikertaa uimaan. Seitikki-siskon kanssa selvittämättä jäänyt asia kalvaa Murhista jatkuvasti, mutta se ei voi tehdä asialle enää mitään, koska arvelee isonsiskon jo kuolleen. Sitten Murhinen päättää, että sen on nähtävä lapsuudenkotinsa vielä kerran, ja koska se on hyvin päättäväinen pieni päästäinen, ystävykset lähtevät matkaan.

Kotiinpaluun jälkeen Murhinen keskittyy kirjoittamaan muistelmiaan. Murhinen myös ratkaisee elämän tarkoituksen. Voit lukea sen aivan kirjan lopusta.



Jüngling, Christine: Vähän aikaa vielä!

Mäkelä (2012)

Kuvitus Manfred Tophoven

Iinan ja Peetun äiti ja isä ovat lähdössä kaupunkiin asioille, ja lasten on tarkoitus mennä kavereidensa luokse. Lähteminen ei kuitenkaan näytä millään onnistuvan: Peetu istuu kuin hypnotisoituna tietokoneen ääressä, ja Iina television. Lopulta lapset saadaan siirtymään auton takapenkille – pelikonsoleidensa kera.

Kavereiden luona Iinalla ja Peetulla on kova kiire jatkamaan pelaamista, mutta suureksi ihmetykseksi Essi ja Juuso ilmoittavatkin, että tälle päivälle on muuta ohjelmaa. Tänään on puuhapäivä, suuntana on seikkailupuisto, ja matkalla selvitetään puuhapäivän merkitys. Essin ja Juuson perheellä on televisio- ja tietokonesäännöt, joita täytyy noudattaa. Jos se onnistuu kaksi viikkoa, saavat lapset vuorollaan päättää mitä puuhapäivänä tehdään. Eikä päivään kuulu tv:tä tai tietokoneita, vaan kaikkea paljon kivempaa: eläintarhaa, aarteenetsintäretkeä tai vaikka intiaanipäivää, ja vanhemmat osallistuvat päivän ohjelmaan lasten kanssa.

Seikkailupuisto on mahtava: valtavan iso alue täynnä vaikka mitä tekemistä. Välillä syödään eväitä ja sitten jatketaan taas leikkimistä. Päivä kuluu vauhdilla kun on hauskaa, ja kotimatkalla ei voi kuin todeta että olipa hienoa. Kotiin palatessaan Iina ja Peetu löytävät isän television äärestä ja äidin tietokoneelta. Närkästyneinä lapset komentavat vanhempansa pois töllöttimien edestä kuuntelemaan mitä asiaa heillä on. Sisarukset kertovat innoissaan päivästään, ja ehdottavat että hekin alkaisivat noudattaa vastaavia sääntöjä ja viettää puuhapäiviä. Idea todetaan hyväksi, säännöt neuvotellaan yhdessä ja ne otetaan käyttöön heti seuraavana päivänä.

Yhdessä sovittuja sääntöjä on mukava noudattaa. Kaikki saavat katsoa telkkarista jotain haluamaansa, mutta sitten töllö laitetaan kiinni. Iltapalalla televisiota ei avata, kuten ei aamupalallakaan, ja niiden aikana tuleekin sen sijaan juteltua koko perheen kesken. Kohta onkin sitten jo ensimmäinen puuhapäivä, ja tiedossa retki kylpylään. Se on Iinan toive. Peetukin tietää jo mitä hän haluaa tehdä sitten, kun on hänen vuoronsa valita puuhapäivän ohjelma, ja isälle ja äidillekin taitaa tarjoutua tilaisuus toiveisiin. Tietysti kyllä vain siinä tapauksessa, että sääntöjä on noudatettu.

Tuntuuko tutulta? Telkkari pauhaa koko illan ja tietokone houkuttelee. Minä ihan vähän vaan pelaan tai surffaan… Aika monelle tekisi varmaan hyvää hieman rajoittaa niin television kuin tietokoneen tuijotusta, ja mikäpä parempi tapa käyttää jäljelle jäänyt aika, kuin viettää se perheen tai ystävien kanssa. Tehden jotain muuta kuin katsoen telkkaria.

Menna, Jon: Vintti pimeänä – Komisario Mäkelän tutkimuksia 1

WSOY (2012)

Kuvitus Tuomas Gustafsson

Jon Menna on kirjoittanut hilpeän tarinan komisario Mäkelän ja ylikonstaapeli Laineen tutkimuksista. Nämä poliisimiehet ovat vähäpätöisten tapausten yksikön henkilökunta, ja kyseisen työpäivän teemana tuntuvat olevan pimeät vintit, monin eri tavoin ymmärrettynä.

Vähäpätöisten tapausten yksikkö sijaitsee poliisilaitoksen ylimmässä kerroksessa, tai siis oikeastaan vielä sitäkin ylempänä, vintillä. Sinne on saatu järjestettyä varsin rauhaisa ja mukava tila, jossa on leppoisa juoda kahvia ja lueskella lehtiä. Ja välillä tietysti tehdä töitäkin, totta kai. Komisario Mäkelän työpäivä alkaa tänään poikkeuksellisesti: puhelin soi juuri kun hän pääsee osastolleen. Vanha nainen soittaa kertoakseen, että hänellä on ongelma, jossa vähäpätöisten tapausten yksikkö voisi olla avuksi. Ennen puhelun lopettamista hän vielä kertoo osoitteensa, ja jättää sitten Mäkelän kuuntelemaan luurin tuuttausta.

Komisario suhtautuu työtehtävään rauhallisesti, kuten ylikonstaapeli Lainekin töihin saapuessaan. Eipä muuta kuin poliisin autovarikolle kulkupeliä noutamaan ja sitten haastattelemaan ilmoituksen tehnyttä rouvaa. Helvi Hammasperäksi esittäytyvän rouvan ongelma on pulmallinen. Hänen miesvainajansa on alkanut kaatuilla! Nuoruuden kukoistuksessaan ja aivan ehjissä kehyksissä hän sen kun kaatuilee lipaston päällä. Mikä kumma sellaisen voi aiheuttaa?

Ylikonstaapeli Laine omistaa erityisen terävät hoksottimet, ja niitä tässä jutussa tarvitaan. Rouva Hammasperän lounastarjoilun aikana saavat poliisit itse havaita kehyksen kaatumisen, ja tutkimukset vievät vähitellen ulos talosta. Jonkinlainen tuskin havaittavissa oleva tärähdys tuntuu aiheuttavan kaatumisen, mutta mistä sellainen voisi olla lähtöisin? Komisario Mäkelän pettymykseksi tässä jutussa taitaa olla kysymys jostain hämärästä. Sellaiset jutut olisivat kovin paljon mukavampia, joissa ei olekaan kyse juuri mistään, kaikki onkin vain sattumaa tai väärinkäsitystä ja arki palaa kivasti takaisin uomiinsa. Nyt sen sijaan niin ei näytä käyvän, ja lounaspöydästäkin piti poistua juuri ennen jälkiruokaa.

Ylikonstaapeli Laineen hoksottimet johtavat heidät metsään, josta löytyy pieni luola, ja luolasta jotain räjähtelevää. Täältä siis tärähdykset ovat lähtöisin. Räjähtelyn takana näyttää olevan mies, jolla on poikkeuksellisen kiiluvat silmät, päässään kypärä, johon on kiinnitettynä sarvet ja kädessään ase. ”Myhahaa!” nauraa mies melkoisen omituisesti, ja ilmoittaa aikovansa valloittaa maailman. ”Sillä lailla”, huokaa komisario ja sitten onkin Mäkelällä ja Laineella edessään vaiherikkaat hetket ennen kuin tilanne saadaan rauhoittumaan. Ja päästään takaisin rouva Hammasperän lounaspöytään.

Tuomas Gustafssonin mustavalkoinen kuvitus istuu hauskasti tämän helppolukuisen tarinan vaiheisiin. Hersyviä ja vauhdikkaita yksityiskohtia riittää niin tekstissä kuin kuvissa ja tarina etenee jouhevasti hihityksestä toiseen. Samainen kirjailija-kuvittaja parivaljakko on tehnyt myös helppolukuisessa Werneri-sarjassa ilmestyneitä Agentti Kee Nan seikkailuja.

Fuge, Charles: Pikku dinojen lentomatka

Mäkelä (2012)

Kuusi ja puolivuotias Oliver Fuge on päässyt osallistumaan kirjan tekoon, ja on selvästi kuvittaja-ainesta: esilehtien dinosauruskuvat ovat hänen kynästään. Itse tarinassa on vuoro sitten isällä ja mainio kuvittaja on hänkin. Etenkin värit ovat todella kauniita ja silmää miellyttäviä, iloisia, pirteitä ja puoleensavetäviä. Myös päähenkilöt eli kolme kaverusta Rapsu, Nuusku ja Hujoppi ovat värityksensä lisäksi myös muuten todella sympaattisen näköisiä pikkudinoja.

Kaverukset viettävät kaiket päivät yhdessä leikkien ja puuhaillen, ja mieluiten leikitään lentämistä. Hujoppi saa tietää äidiltään, mitä lentoon pääseminen vaatii – ainakin eräältä äidin ystävältä – ja he päättävät kokeilla. Ei muuta kuin kiivetään mahdollisimman korkealle, ja sitten vain räpytellään.

Vähän huonostihan siinä kuitenkin käy: ilmalennon sijaan pyöritään porukalla alas mäkeä, ja Nuuskukin jo niiskahtaa, etteivät dinot kyllä osaa lentää… Kolmikon ulkopuolelta tulee kuitenkin eriävä mielipide. Kyllä ainakin jotkut osaavat lentää, mutta siivethän siihen vaadittaisiin, ja aika isot vielä. Sellaisethan tällä tyypillä on, jopa niin isot, että ne kantavat kolme kaverustakin. Niin sitä mennään, kaikkein mahtavin kyyti kotiin. Ja vaikka lentäminen ei oikein itseltä onnistunutkaan, voi siitä silti unelmoida, ja unissaan vaikka oikeasti lentääkin.

Oram, Hiawyn: Kolme karmeaa kaverusta

Mäkelä (2012)

Kuvitus David Melling

Kolme karmeaa kaverusta tutustuttaa lukijansa lohikäärmeeseen, noitaan ja jättiläiseen, jotka ovat kaikki hirmuisen pelottavia. Ainakin he itse aina kauhistuvat kovasti, kun tulevat katsoneeksi peiliin. Kyllähän sitä tietysti myös naapurit ja muutkin lähelle uskaltautuvat saattavat pelästyä, jos toinen aina kovasti huutaa, että ”Täältä tullaan, älkää katsoko jos ette halua säikähtää!”

Lohikäärme päättää ensimmäisenä vaihtaa paikkakuntaa, ettei naapureiden tarvitsisi niin kovasti pelätä. Lohikäärmeen lemmikkikoira Pepi saattaa olla touhusta hieman eri mieltä, mutta lähtee kuitenkin mukaan. Matkan varrella vastaan tulevat niin noita kuin jättiläinenkin. Kun aina lopulta päästään selvyyteen siitä, että lohikäärme ei pelota noitaa, eikä noita jättiläistä, eikä oikeastaan kukaan heistä toisiaan, voidaan matkaa jatkaa porukalla. Varsin kirjava ja hauskannäköinen sakki tästä syntyykin tykötarpeineen ja lemmikkeineen, ja kukaan ei kyllä oikeastaan näytä kovin pelottavalta. Lohikäärmeen rohkea väritys miellyttää silmää ja olemus on oikeastaan aika lempeä. Jättiläisen ja noidan ulkoasut ovat myös varsin onnistuneet, mutta ilkeän näköisiä he eivät ole. Taustan monet yksityiskohdat ovat hauskoja ja tarkastelemisen arvoisia.

Matkalla on pysähdyttävä evästauolle, ja sen yhteydessä tuttavuutta tekee Piiperö, pieni suloinen tytöntyllerö. Lapset ovat aina lapsia, joten jättiläinen päättää olla pahastumatta, kun häneltä pyydetään kyytiä olkapäillä. Samaten noita suostuu lennättämään Piiperöä luudalla, ja lopuksi vielä lohikäärme avustaa päiväunille menemisessä. Kuka tahansa muu jos olisi pyytänyt, niin olisi kokenut surkean lopun, kenties. Tai ehkä joku muukin olisi saanut houkuteltua kaverusten oikean luonnon esiin, mutta Piiperö nyt sattui sopivasti paikalle.

Entäs nyt sitten? Pelottelu on elämäntehtävänä vähän huono juttu, jos kerran edes Piiperöä ei pelota. Pelkääköhän heitä lopulta yhtään kukaan? Ehkä parempi olisikin ryhtyä ihan johonkin muuhun puuhaan, joka olisi itsellekin nautittavampaa. Ainahan sitä voi tarpeen vaatiessa itseään sitten pelotella, jos ei kerran muita.

Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti

WSOY (2011)

ARVION KIRJOITTI KIRJASTOPALVELUIDEN JOHTAJA KARRI HARA

Raumalaissyntyinen kirjailija Jukka-Pekka Palviainen on kirjoittanut 3 lastenkirjaa ja 5 aikuisten romaania. Joku vieraileva tähti on hänen ensimmäinen yrityksensä nuortenkirjaksi. Yritys onkin onnistunut, sillä Palviainen kuittasi teoksesta Topelius-palkinnon alkutalvesta 2012.

Joku vieraileva tähti kertoo peruskoulun viimeistä luokkaa käyvästä 16-vuotiaasta Atesta, joka harrastaa näyttelemistä. Hän ja sekalainen joukko muita nuoria valmistautuvat tunnetun nuortenromaanin, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen teatteriversion esittämiseen. Puoli vuotta kestävät harjoitukset ja niihin liittyvä Härkösen kirjan dialogi ovat tarinassa tärkeässä osassa.

Atte on aika reippaantuntuinen poika, ei mikään varsinainen luuseri, vaikka teatteriharrastuksensa vuoksi onkin ehkä hieman outo lintu. Hänen aisaparinaan näytelmän pääosassa on kaunis, mutta epävarma Jenni, jonka ihailu ei kuitenkaan tee syvempää vaikutusta Atteen. Atte asuu äitinsä ja tämän uuden miesystävän kanssa, mutta tuntee enemmän yhteyttä taidevalokuvausta harrastavaan isäänsä. Aten maailma on periaatteessa mallillaan, mutta jonkinlaisen ulkopuolisuuden tunteen hänestä aistii. Ja se tärkein, eli tyttöystävä puuttuu. Enemmän tosin puute taitaa johtua siitä, ettei Atte kelpuuta ketä tahansa, kuin siitä, ettei ottajia olisi. Tyttöjä enemmän Atte keskittyy teatteriin.

Annin tilanne on toinen ja paljon synkempi. Hän on mustiin pukeutuva luoksepääsemätön tarkkiksen tyttö, jonka elämä on raskasta ja yksinäistä. Hänkin on avioeroperheen lapsi, ja hoitaa kotonaan pikkuveljeään ja mielenterveysongelmista ja masennuksesta kärsivää äitiään. Huolehtimisen raskas taakka saa hänetkin oirehtimaan, eikä hänellä käytännössä ole lainkaan kavereita. Hän tuntee itsensä friikiksi. Isän uusi naisystävä tarjoaa ainoan aikuisen ystävyyssuhteen. Isäänsä Anni ei voi sietää, eikä äidistäkään juuri sairautensa keskellä iloa ole.

Onneksi käy, kuten nuortenkirjoissa usein käy: tämä hiukan epätavallinen pari kohtaa ja ystävystyy. Anni on hyvä ompelemaan vaatteita, ja hän saa tehtäväkseen auttaa teatterin puvustuksessa. Näyttelemään hän on liian epävarma, mutta ihastuu sanavalmiiseen ja fiksuun Atteen. Lopulta Attekin huomaa Annin, ja kirjan lopussa ystävyys syventyy nopeasti yhdessäoloksi. Ja näytelmäkin saa ensi-iltansa, totta kai.

Palviainen kuljettaa tarinaa vaihdellen Annin ja Aten näkökulmasta. Tyyli toimii, sillä suuren osan kirjasta Anni ja Atte elävät elämäänsä toisistaan tietämättä. Palviaisen lauseet ovat lyhyitä ja teksti helppolukuista. Tapahtumapaikkana on Rauma, ja paikallisia kadun- ja paikannimiä vilahtelee tuon tuosta, puhuupa Aten isä oikein Rauman kieltäkin. Romaani on lyhyehkö, 167-sivuinen, eikä siinä periaatteessa tapahdu kovinkaan paljon. Siksi se on myös hyvin realistinen. Palviainen kuvaa nuorten arkielämää hyvin eläytyen ja liioittelematta, näyttäen epävarmuuden ja surun, mutta piehtaroimatta niissä. Annin elämä on melko ankeaa, ja sellaisena se esitetäänkin, mutta ajoittainen huumori keventää, ja loppu on kuitenkin onnellinen ja positiivisesti eteenpäin katsova, vaikka ei sokerinen.

Joku vieraileva tähti on melko ”aikuismainen” romaani, eikä sen lukeminen tökkinyt kohta 40-vuotiasta miestäkään. Tyylilajillisesti se kiinnostanee enemmän tyttöjä kuin poikia, koska ihmissuhteiden ja arkielämän kuvaus on asetettu nopeiden tapahtumien ja käänteiden edelle. Palviainen kuvaa ulkopuoliseksi itsensä tuntevien nuorten kamppailua oman arvonsa tuntemiseen ja vaikeuksista selviämiseen ja realismillaan antaa varmasti monelle mahdollisuuden samastua päähenkilöihin. Monivivahteisin lienee Anni, Aten jäädessä hieman piirteettömämmäksi. Muut henkilöt ovat sivuosissa; eniten ehkä keskitytään poikakaverinsa kaltoin kohtelemaan Jenniin, joka myös (ehkä) lopulta ymmärtää oman arvonsa, ja mikä elämässä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista.

Kirja oli mielestäni positiivinen elämys ja henkilöt oli kuvattu kypsästi ja realistisesti. Juoni on simppeli, mutta sellaista elämä on. Tapahtumia maltettiin kehitellä: ainoastaan Aten ja Annin nopea ystävystyminen ja Aten motiivit ihastua juuri Anniin sivuutettiin ehkä hieman liian kiireellä. Loppu jätti alleviivaamatta tulevaisuutta; maltettiin pysyä siinä mitä oli, esittämättä mitään ”ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka” –lopetusta. Kyllä Palviainen on Topeliuksensa ansainnut.



Veittikoski, Niina: Hertta leipoo pullaa

Tammi (2010)

Sarja-asun suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Niina Veittikosken luoman Hertan maailma -kirjasarjan päähenkilö on toimelias naisenalku, joka on tullut tutuksi Pikku kakkosen esittämästä animaatiosarjasta. Hertta leipoo pullaa -kuvakirja ei rasita lukijaansa monilla hahmoilla. Hertan lisäksi kuvissa esiintyvät peikot Aivo ja Tollo. Vain yhdessä kuvassa näkyy muita lapsia. Aikuinen esiintyy niin ikään vain yhdessä kuvassa, ja siinä kuumaa uunipeltiä pitelevältä aikuiselta on rajattu pää pois.

Kirjan nimi kertoo tyhjentävästi teoksen sisällön. Kirjassa on vain vähän tekstiä, mutta pullanteossa tarvittava tietämys välittyy silti. Seuraava katkelma kattaa kolmen aukeaman verran:

Essun ylleni valjastan

ja mummoni ohjeen paljastan.

Kuules tätä!

Maito kädenlämpöinen – älä siis keitä.

Sekaan hiiva heitä.

Pari munaa, sokeria, suolaa,

kardemummaa.

Lisää jauhoja vähän

voi homma tyriä tähän.

Vähän ei riitä

ja liika on liikaa.

Joka aukeamalla on tieto- tai tehtävälaatikko, jossa pyydetään esimerkiksi nimeämään erilaisia päähineitä ja miettimään, mikä niistä sopii leipomistilanteeseen. Kuvituksesta saa lisätietoa, joka auttaa myös tietolaatikoiden kysymysten ratkomisessa.

Ja eikun leipomaan.

Lamb, Albert: Pikkukarhun puuhakas päivä

Mäkelä (2012)

Kuvitus David McPhail

Suloisen lempeä kuvitus johdattelee pienen Tommi-karhun nukkumaanmenoaikaan. Hän muistaa kivan leikin edelliseltä kesältä, ja se sopii myös peittelemään tulleelle äitikarhulle. Tommi saa aloittaa, ja hän kertoo kuinka ennen nukkumaanmenoa harjattiin hampaat joen rannalla.

Tarina jatkuu jutusteluna äitikarhun kanssa, kun he käyvät läpi illan ja päivän tapahtumia – takaperin. Ihailtiin auringonlaskua ja sitä ennen oli iltapalan vuoro. Aurinkokin oli päivällä lämmittänyt mukavasti – sen jälkeen kun äitikarhulle oli aiheutettu hirvitystä hyppäämällä veteen. Sitä ennen taas löytyi laho kanto mehiläispesineen, ja olisi heti kannattanut pyytää äiti paikalle.

Lopulta päästään aamupalaan ja auringonnousuun asti, mutta kertomus ei lopukaan vielä siihen. Ennen aamua on nukuttu. Ja nukuttu ja nukuttu. Koko pitkän talven on pieni Tommi saanut nukkua yhdessä isän ja äidin kanssa. Seuraavat unet ovatkin sitten vähän lyhyemmät, vain seuraavaan aamuun asti, mutta ainakin päivän touhujen jälkeen tulee nopeasti uni.

Nuotio, Eppu: Kuusivuosi: sarjakuvarunoja

Tammi (2011)

Kuvitus Jusa Hämäläinen

Eppu Nuotion kouluvuodenkiertoa myötäilevät runot alkavat elokuiselta koulun pihalta ja kuvaavat tapahtumia ja sattumuksia jokaiselta kuukaudelta heinäkuulle asti. Toistuvasti runoissa esiintyy kuusi, joka seisoo niin koulun pihalla kuin muuallakin, ja jonka ajatuksia maailman menosta pohdiskellaan. Myös kissaporukka, Tahvo and The Boys, saa huomiota niin runoissa kuin kuvituksessa.

Kuusi katsoo kaveriaan, kohottaa havukulmiaan.

Tuuli kääntää päätä, kun kuusi ratkoo pulmiaan:

”Puiston tammi, paleletko koskaan

räntäsateessa, kun helmasi kastuvat loskaan?

Vai onko se niin, että kun pakkanen kiristyy,

niin puistossa seisova tammi aina vain piristyy?”

Runojen parina ovat Jusa Hämäläisen humoristiset sarjakuvat. Runoja ei kuitenkaan ole suoraan kuvitettu, vaan sarjakuvissa on runsaasti myös omaa tarinaa. Runot ja sarjakuvat sopivat hyvin samaan kirjaan ja toisiinsa, mutta ainakin kuvat toimisivat hyvin myös yksinään.

Olen pihkassa! Ihan pihkassa!

Olin kuusen alla piilossa

ja nyt olen ihan tahmea!

Olen pihkassa! Ihan pihkassa!

Senkin kuusi, sormenliimaaja!

Revis, Beth: Across the Universe – Matka alkaa

Otava (2012)

Amy on aivan tavallinen nuori tyttö: hän käy koulua, hänellä on poikaystävä, hänellä on tulevaisuus edessään. Hänen vanhempansa sen sijaan eivät ole ihan niin tavallisia, vaan molemmat korkeasti koulutettuja omien alojensa osaajia. Vanhemmille tarjoutuu mahdollisuus uskomattomaan matkaan, mahtavaan tilaisuuteen käyttää asiantuntemustaan mahdollisesti koko ihmiskunnan hyväksi, ja he päättävät käyttää tilaisuutensa. Kun avaruusalus Varjelus lähtee pitkälle matkalleen kohti kaukaista planeettaa, ovat Amy ja hänen vanhempansa mukana: muiden tiedemiesten ja asiantuntijoiden tavoin syväjäädytettyinä seuraaviksi 350 vuodeksi, jotka matkan on tarkoitus kestää.

17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä, kuten jo monet sukupolvet häntä ennen. Varjelus matkaa kohti Kentauri-Maata ja taakse jäänyt Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Aluksella asuu tuhansia ihmisiä, jotka pitävät yllä sen toimintoja, valvovat matkantekoa ja kehittävät uusia teknisiä sovelluksia matkan kestäessä. Seuraaja on kuitenkin erilainen kuin muut: hän on seuraava Vanhin, aluksen tuleva johtaja tämänhetkisen Vanhimman jälkeen. Vuosisatojen kuluessa aluksen käytännöt ja säännöt ovat muuttuneet radikaalisti lähtötilanteesta, mutta tälle sukupolvelle nykyisyys on normaalia – eiväthän he muusta tiedä. Aluksen johtohahmoilla, Vanhimmalla ja Lääkärillä on myös keinoja pitää ihmiset tottelevaisina ja asioita salassa. Seuraaja on ollut koulutettavana tulevaan tehtäväänsä nyt jo vuosia, mutta tuntee yhä tietävänsä aivan liian vähän, ja hänen luottamuksensa Vanhinta kohtaan murenee. Tuntuu olevan ainoa keino etsiä tietoa itse.

Oma-aloitteisuutensa myötä Seuraaja törmää salaisuuteen: alus kantaa mukanaan satoja syväjäädytettyjä ihmisiä, ja heistä yksi on kaunis, kalpeaihoinen, punatukkainen tyttö – Amy. Kun joku sulattaa Amyn tarkoituksenaan tappaa, on Seuraaja yksi ensimmäisistä paikalla. Amy saadaan pelastettua, mutta kohta ymmärretään, että murhaaja ei aio lopettaa yhteen yritykseen. Kuka murhaaja voi olla, kun kyse on suljetusta ja tarkoin vartioidusta aluksesta? Mahdollisia ehdokkaita – toinen toistaan vaarallisempia – onkin kenties useita…

Amy on sulatettu, joten hänen on sopeuduttava Varjelukselle. Itse hän olisi saattanut valita vaikka kuoleman sen sijaan, että löytää itsensä avaruusaluksesta outojen ihmisten keskeltä ilman vanhempiaan, ja ylipäätään mitään tuttua, mukanaan vain muistot Maasta ja kaikista rakkaista ihmisistä. 50 vuotta liian aikaisin heränneenä on epävarmaa ehtiikö Amy nähdä vanhempiaan enää ikinä tai tuleeko hän näkemään planeettaa, jonne on matkalla. Koko elämä olisi elettävä metalliseinäisessä aluksessa, kierrätettyä ilmaa hengittäen, ilman oikeaa sadetta tai auringon kirkkautta ja lämpöä.

Seuraajasta Amy löytää kuitenkin ihmisen, joka suhtautuu häneen avoimesti ja ystävällisesti, ja johon kenties voi luottaa. Lähes kaikille muille hän onkin sitten friikki: erilainen ja erinäköinen. Satoja vuosia matkalla olleella aluksella ihmisten piirteet ovat geneettisesti yhdenmukaistuneet, ja Amyn erilaisuus on pelottavaa. Hän saattaa olla jopa fyysisessä vaarassa, mutta ei silti pelkää ihmetellä ääneen monia aluksella normaaleina pidettyjä asioita. Puudutetun oloiset, kaiken sokeasti uskovat ihmiset ovat ”normaaleja” ja asioita kyseenalaistavat ja omilla aivoillaan ajattelevat ”hulluja”. Kohta on myös edessä parikymppisten ihmisten Kausi, lisääntymisen eli seuraavan sukupolven tuottamisen aika, joka tapahtuu vain kerran elämässä. Eiväthän ihmiset ennen ole näin käyttäytyneet! Mikä tällä aluksella on vikana!?

Matka alkaa on trilogian ensimmäinen osa, ja koukuttaa saman tien mukaan mielikuvitukselliseen tarinaan, joka sisältää kokonaan uudenlaisen futuristisen maailman, uutta teknologiaa, jännitystä ja rakkauttakin. Kirjan pohjalta on mielenkiintoista pohtia olisiko tuollainen satojen vuosien matka suljetussa tilassa oikeasti mahdollinen? Miten yhteisö muokkautuisi ja pystyisivätkö ihmiset elämään sovussa? Väistämättä jotkut myös kyseenalaistaisivat elämänsä aluksella: joku aiemman sukupolven edustaja on päättänyt lähteä mukaan, eikä seuraavilla ole vaihtoehtoja. Jos tietää, että ei tule itse koskaan pääsemään uudelle planeetalle, eikä ehkä vielä oma lapsikaan, mikä voisi motivoida ihmisiä työhön? Sääntöjä tietysti tarvitaan, mutta olisiko yhteisöä pakko kontrolloida jotenkin muutenkin, vai voisiko ihmisten antaa elää vapaasti omine mielipiteineen?

Trilogian seuraava osa A Million Suns ilmestyy suomeksi alkuvuodesta 2013.

Moore, Inga: Talo metsässä

Mäkelä (2012)

Kirjan väritys ja yleisilme eivät oikeastaan ensin innosta tarkempaan tutkimiseen, mutta näemmä sellaisiinkin teoksiin kannattaa välillä tutustua. Talo metsässä sisältää mainion tarinan, ja kuvituksestakin löytyy lukuisia hauskoja yksityiskohtia, jotka nopealla selaamisella jäävät huomaamatta.

Hyvin paljon ulkomuodoltaan aitoja eläimiä muistuttavat kaksi porsasta, karhu sekä hirvi löytävät itsensä tilanteesta, jossa heillä kellään ei ole kotia tai muutakaan majapaikkaa. Sitten hirvi saa mainion idean: rakennetaan yhdessä niin iso talo, että kaikki mahtuvat sinne asumaan! Yksin he eivät kuitenkaan niin suureen projektiin pysty, joten ammattilaiset täytyy saada mukaan, ja niinpä hirvi soittaa majaville.

Ihan tavallinen metsä tässä ei siis ole kyseessä. Eläimet näyttävät muuten varsin aidoilta, mutta jossain vaiheessa sitä huomaa, että nehän seisovat kahdella jalalla. Possulla harvemmin myöskään on metsässä pesää tai sen vieressä postilaatikkoa. Ja metsän siimeksestä ei varmaankaan kovin usein löydy katulyhdyn alta penkkiä tai puun runkoon kiinnitettyä puhelinta. Yksityiskohtia siis riittää: tarkkana!

Rakentajamajavat saapuvat, sopimus syntyy ja päästään töihin. Kaikki osallistuvat, ja valmista tulee melko nopeaan tahtiin. Ruokatauoistakin huolehditaan esimerkillisesti, ja kenties se edistää myös itse rakennustyötä. Lopulta ollaan jo siinä vaiheessa, että on aika lähteä hankkimaan huonekaluja, verhoja ja muita sisustustarvikkeita. Onneksi majavilla on lava-autoja, joiden kyytiin koko lasti mahtuu.

Töitä on tehty kovasti, ja kiirekin meinaa väkisin tulla, mutta majavien palkanmaksusta huolehditaan vielä kunnolla. Sitten onkin aika ihastella uutta kotitaloa, valmistaa siellä ensimmäinen yhteinen ateria ja nauttia hetki takkatulen lämmöstä ennen yöpuulle vetäytymistä. Kauniita unia kaikille!

Hytönen, Ville: Taatelikujan salaperäinen Pisteli

Tammi (2012)

Kuvitus Krista Partti

Pieni Venla kuulee olohuoneesta äidin huudon ja säikähtää! ”Pisteli, pisteli” äiti huutaa ja Venlan mielikuvitus alkaa lentää. Mikä ihme se sellainen Pisteli oikein on, ja onkohan äiti pahassakin pulassa?

Miltäköhän Pisteli mahtaa näyttää? Onko se kuin rotta: pelottava ja karvainen, vai ehkä enemmänkin kuin possu? Vai kenties ihan jonkin erilaisen näköinen, sellainen mitä ei koskaan ennen ole nähtykään? Tykkääköhän se leikkiä lumessa vai mieluummin auringossa? Muistuttaako se enemmän leppäkerttua vai jääkarhua? Ehkä sillä on niin suuret korvat, että se kuulee kaiken – Venlan huoneeseen saakka…

Kysymyksiä tulee mieleen tulvimalla, ja nyt pelottaa jo niin, että on parempi piiloutua laatikkoon. Laatikostapa löytyykin seuraa: pikkusisko Essi, joka on kyllä vielä niin pieni, ettei tunnu ymmärtävän vaaraa. Hän se vaan heiluttelee muovivasaraa ja huutaa ”Tätätätä!”, vaikka Venla yrittää kertoa Pistelistä. No, ei se mitään, Venla kyllä pitää huolta Essistä.

Venla päättää uskaltaa kurkata oven raosta. Ei näy Pisteliä. Mutta kylpyhuoneen kaapista kuuluu rapinaa! Onkohan Pisteli siellä? Varovasti Venla raottaa kaapin ovea, mutta huh! Ei se ollutkaan Pisteli. Missäköhän se Pisteli nyt oikein sitten on? Ei riisipurkissa. Ei roskapussissa. Eikä edes kenkäkaapissa. Mutta missä?

Jännittävä tarina päättyy lopulta yllättävään ratkaisuun, joka ei enää olekaan yhtään jännittävä – riemukas kyllä. Kuvitus elää hienosti mukana Venlan pohdinnoissa ja auttaa lukijaa hahmottamaan niitä monenlaisia mielikuvia, joita lapsi mielikuvituksessaan saattaa keksiä. Ja jos on tarkkana niin jo heti ensimmäiseltä sivulta huomaa, ettei sillä äidillä mikään hätä taida ollakaan…

Carter, Ally: Suloinen huijari

Bazar (2012)

Tässä tarina, josta ei puutu vauhtia, ja siitä on suurimmaksi osaksi vastuussa 15-vuotias Katarina Bishop. Kat on opiskellut Yhdysvaltojen parhaassa sisäoppilaitoksessa pari kuukautta varsin tyytyväisenä, ja sisäänpääsy oppilaitokseen on ollut merkittävä saavutus. Harmi vain, että juuri nyt hän on syytettynä rehtorin Porsche Speedsterin (vm. 1958) päätymisestä pihan suihkulähteeseen. Halutessaan hän olisi itse hoitanut homman helposti jäämättä siitä kiinni, joten lavastuksen takana on selvästikin joku, joka haluaa hänet pihalle koulusta.

Katin isä on tahollaan myös melkoisessa liemessä. Menetettyään tyttärensä, ja samalla parhaan avustajansa opiskelulle, on hän (kuten koko perheyhteisö ja lähipiiri) kärsinyt joitain takaiskuja. Isän valtaisa kokemus alallaan – varkaana ja huijarina – ovat tehneet hänestä epäillyn erääseen äärimmäisen vaativaan varkauteen, jota hän ei kuitenkaan ole tehnyt. Varkauden kohteeksi joutuneet taideteokset ovat herran nimeltä Taccone, joka sattuu olemaan paha mies, jopa mestarivarkaan näkökulmasta. Ja hän haluaa omaisuutensa takaisin. Herra Taccone ei tietenkään usko Katin isän syyttömyyteen ja kahden viikon määräajan päästä voi olla tiedossa isän päivien pää, jos taideteoksia ei siihen mennessä löydy.

Katille ei tunnu jäävän vaihtoehtoja: taideteokset on löydettävä ja palautettava. Isä ei näytä ymmärtävän vaaran vakavuutta, eikä toisaalta pysty itse tekemään asialle mitään Interpolin ollessa tiiviisti kannoilla. Tietyistä asianhaaroista johtuen lähipiiristäkään ei löydy apua, ainakaan perheen kokeneemmalta kaartilta. Katin on siis otettava haaste itse vastaan, värvättävä apujoukot sieltä mistä saa, ja suunniteltava kaikkien aikojen keikka. Onhan hän kyllä taitava, mutta onko riittävän? Isän antama koulutus alkoi kolmevuotiaana ja on tuottanut tulosta, mutta tämä varkaus ei taitaisi onnistua kokeneeltakaan porukalta.

Suunnittelu kuitenkin alkaa: serkut, kaverit ja muut eri alojen taitajat mukaan, tiedustelu ja taustatyö käyntiin. Mitä hyväksi havaittuja keinoja tässä tapauksessa voitaisiin käyttää, vai pitääkö keksiä kokonaan uudet? Aikataulu on tiukka, mutta olisiko lopulta mitään mahdollisuuksia onnistua vaikka aikaa olisi enemmänkin? Ja mitä sitten kun savu hälvenee, palaako Kat kouluun, vai jatkaako aiempien sukupolvien viitoittamalla tiellä, jolle hänellä selvästi on lahjoja?

Jonkin verran ajatuksiin tuntuu vaikuttavan myös salaperäinen W. W. Hale viides. Tyyppi, joka onnistui hankkimaan Katille potkut koulusta. Ärsyttävää, vaikka perusteet sille olivatkin hyvät. Ärsyttävää myös, ettei Kat millään onnistu arvaamaan kirjaimien taustalla olevia etunimiä, vaikka on yrittänyt jo vuosia. Ja ärsyttävää, että he jälleen kerran toimivat niin hyvin yhteen keikan aikana, ja muutenkin, kuin lukisivat toistensa ajatuksia…

Suloinen huijari nappaa lukijan otteeseensa, eikä päästä irti ennen viimeistä sivua. Kerronta on sujuvaa, ja vauhtia, hauskoja tilanteita ja yksityiskohtia riittää niin aiempia keikkoja muistellessa kuin tulevaa suunnitellessa. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, eikä vähiten Kat itse: suloinen teinityttö kaikkien aikojen keikan aivoina. Pieni romantiikan pilkahduskaan ei jää puuttumaan, ja saanee suuremman roolin sarjan seuraavissa kirjoissa. Kirjassa esiintyvät taideteokset ovat kuvitteellisia, mutta myös todellista historiaa sivutaan niiden kohtaloita selvitettäessä.

Vestergaard, Hope: Vessavintiöt – Muistele tätä kun sinulla on hätä!

Tammi (2012)

Suomennos Tuula Korolainen

Kuvitus Valeria Petrone

Useimmat muksut (ja mikseivät aikuisetkin) ovat kivoja ja siistejä, mutta joukkoon taitaa aina mahtua jokunen sottapytty… Tämä kirja on tarkoitettu opiksi heille, mutta muistutukseksi muillekin siitä, mitä kuuluu hyviin käytöstapoihin vessan puolella.

Tammelan päiväkodissa viettää päiviään monta pientä kaveria. Pienellä Simpalla on esimerkiksi mitä puhtaimmat kädet – ainakin omasta mielestään – niiden pesemiseen saavat häntä toistuvasti houkutella niin vanhemmat kuin kaveritkin. Ja kyllähän Simppa lopulta pesee, ihan saippualla.

Jullea taas vähän jännittää. Mitä jos pöntössä kohiseva vesi imaiseekin hänet mukaansa! Eihän sitä sellaisen pelossa uskalla huuhtoa ollenkaan, se vähän niin kuin unohtuu, ja joku muu toivottavasti saa sotkusta moitteet.

Entäs sitten Hissu:

On Hissulla ilmavaivoja,

paine masussa melkoisen raju.

Kun paukku pääsee (ja pääseehän se),

menee hajusta melkein taju.

Ei paukkua pysty estämään,

pakko ilman on ulos päästä.

Silloin lapset Hissulle huutavat,

eikä yksikään ääntään säästä:

Hissu, pyydä anteeksi!

Monenlaista harmia voi olla tiedossa jos unohtaa käytöstavat vessassa. Harmi voi koitua niin seuraavalle käyttäjälle kuin itsellekin, joten mukavampaa lienee, kun opettelee toimimaan niin, ettei kenenkään tarvitse harmitella. Kirjan hauskannäköiset eläinlapset näyttävät esimerkkiä siitä, miten ei kuulu tehdä, ja joka aukeamalla on myös muistutus siitä oikeasta tavasta. Hauskasti riimitellyt tekstit on varsin ansiokkaasti suomeksi muotoillut Tuula Korolainen. Jos jatkossa ei tiedä mitä tehdä, tai jokin on päässyt unohtumaan, voi turvautua vaikka seuraavaan kertaukseen:

Mene aina vessaan ajoissa,

käy ennen matkaa ja unia.

Älä etuile, häiritse muita.

Pyydä anteeksi paukutteluita.

Muista koputtaa. Sulje ovi.

Älä lorvi, viivy vain tovi.

Älä unohda nostaa istuinta.

Muista pyyhkiä ja huuhdella.

Pese kädet, valot sammuta.

Vielä vetoketju tarkista.

Delikouras, Aleksi: Nörtti – New game

Otava (2012)

Nimimerkin DragonSlayer666 elämä pyörii tietokoneen ja pelaamisen ympärillä. Yläaste on välttämätön pakko täynnä pissiksiä ja ulkonäkökeskeisiä poikia, eikä tietokonenörtti varsinaisesti sovi joukkoon. Älyä Dragolta ei puutu, hän vain haluaa valita itse mihin aikansa käyttää ja mistä asioista kiinnostuu, ja sitä eivät sanele opettajat tai rehtori. He tuntuvat muutenkin lähinnä keskittyvän Dragon syyttelyyn, milloin mihinkin selkkaukseen liittyen. Jostain kumman syystä äitikään ei osaa keskittyä olennaiseen vaan raivoaa (vuodesta toiseen) niin siivoamisesta, liiasta pelaamisesta kuin koulunkäynnistä. Ja jos tässä ei olisi riittävästi, niin äidillä on myös kreikkalainen miesystävä, Jorgos, jonka tapoja Dragon on välillä aika vaikea ymmärtää, mutta joka sentään antaa tämän yleensä olla rauhassa.

Drago pelaa netissä esimerkiksi Runescapea ja Battlefieldia. DragonSlayer666 on Dragon Rune-hahmon nimi, jota hän haluaa käytettävän myös itsestään, ja jopa opettajat ovat joutuneet taipumaan. Yksi Dragon pahimpia vihollisia niin virtuaali- kuin todellisessakin maailmassa on Hege91. Satunnainen (tietysti voitettu) puukkomatsi tai muu virtuaalimaailman peli häntä vastaan on mitä parhaiten käytettyä aikaa. Ja sanoo mitä sanoo, niin maailman paras pelaaja tulee Dragosta, ei todellakaan Hegestä. Kunhan vain mutsi antaisi harjoitella… Yllättäen Dragon elämässä alkaa kuitenkin tapahtua virtuaalimaailman ulkopuolellakin vaikka mitä, ja – olisiko se mahdollista? – jotkut asiat saattavat jopa mennä pelaamisen edelle.

Brassmo on Dragon äidin tutun poika, tuleva elokuvaohjaaja, joka on keksinyt Dragosta mitä mainioimman kuvauksen kohteen. Tuloksena on YouTubessa suurta huomiota herättäneitä Nörtti-dokumentteja: Brassmon koulutyönä tekemää tutkielmaa tietokoneriippuvaisista nuorista. Kyseenalaista julkisuutta Drago saa myös IRC-Galleriassa, jonne on joutunut liittymään hävityn vedonlyönnin seurauksena. Tai siis ensin hän ei harmikseen saa siellä minkäänlaista huomiota, ja sitten hieman liikaakin… Ainoa, kenen huomion Drago varsinaisesti haluaisi, on nimimerkki Fetasalaatti. Punatukkainen tyttö samasta koulusta, ja kenties ainoa täyspäinen kaikkien koulun pissisten keskellä. Jotenkin Drago päätyykin tekemisiin Fetasalaatin kanssa – ihan oikeassa elämässä – mutta syntyykö tutustumisesta muuta kuin kaveruutta?

Aleksi Delikouras on parikymppinen elokuva- ja tv-alan opiskelija, joka tunnetaan YouTube-lyhytelokuvistaan sekä FatalNinja-trilogiasta. Nörtti-videot ovat siis oikeastikin YouTubessa ja DragonSlayer666 löytyy myös Facebookista. New Game on Dragon päiväkirja, joka kertoo hänen elämästään, hänen näkökulmastaan – ja hänen kielellään. Kieli onkin aidon tuntuista nuorten puhekieltä, mitään pois jättämättä. Pelimaailman käsitteet eivät ehkä aukea lukijalle (ainakaan tälle lukijalle) ilman omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta se ei haittaa kirjan lukemista. Drago on yksinkertaisesti hauska ja virkistävän suorasanainen, eikä vaivaudu piilottamaan omia mielipiteitään, pidettiin niistä tai ei. Kohdatut vastoinkäymiset saavat myös sympatiat heräämään. Dragon juttuja voisi lukea lisääkin.

Jeffers, Oliver: Lentävä pingviini

Karisto (2011)

Pelkistetyin, mutta paljon puhuvin kuvin Oliver Jeffers kertoo tarinan lentävästä pingviinistä. Tai siis pingviinistä, joka kovasti haluaisi osata lentää. Pingviinin paras kaveri on poika, ja he tekevät kaiken yhdessä. Lentäminen on kuitenkin se yksi haave, jonka pingviini toivoisi toteuttavansa ihan itse. Poika auttaa kyllä parhaansa mukaan harjoittelussa, ja monenmoista keinoa kokeillaan lentoon pääsemiseksi. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, että hommasta tulee melko kinkkinen.

Poika ja pingviini lähtevät etsimään tietoa joltakulta viisaammalta. Sillä reissulla pingviini yhtäkkiä huomaa tilaisuutensa tulleen, tarttuu siihen, ja innostuu niin, että hukkaa kokonaan pojan. Poika etsii pingviiniä kaikkialta ja lopulta pingviinikin huomaa olevansa ihan yksin. Yöllä poika ei saa unta, eikä pingviini löydä yksin kotiin. Ikävä on kova puolin ja toisin, ja seuraavana päivänä poika jatkaa etsimistä. Pingviinin suuri tilaisuus koittaa, mutta yhtäkkiä lentäminen ei tunnukaan niin houkuttelevalta, kun poika ei ole mukana.  Nyt sitä on kuitenkin myöhäistä murehtia, ja onneksi poikakin löytää paikalle juuri ajoissa!

Lopulta on pakko myöntää, että pingviinin siivet eivät tosiaan ole kummoiset. Ja pingviinit eivät lennä. Mutta parhaan kaverin kanssa voi kyllä pelata vaikka molempien suosikkipeliä.

Vähäeleisesti kerrottu mainio tarina näyttää miten mahtavaa on, kun ystävä antaa tilaa toisen haaveille, ja on paikalla myös silloin, kun jokin meneekin mönkään. Kuvituksesta huomaa, miten hauskaa ja monipuolista voi olla myös pelkistetty kerronta. Iloiset värit ja yksinkertainen piirrosjälki (ja maalausjälki?) eivät välttämättä tarvitse kaverikseen edes tekstiä viedäkseen tarinaa eteenpäin.

Salminen, Hellevi: Samuel ja Kekkosen puku

Otava (2011)

Kuvat Hannamari Ruohonen

Samuel on ekaluokkalainen, joka odottaa kovasti kesälomaa. Kesällä ei tarvitsisi mennä kouluun, jonka ajattelukin saa ahdistavan tunteen ilmaantumaan, ja muuttumaan sitten mahakivuksi. Samuelilla ei koulussa juuri ole kavereita, ja siellä on Viljami, joka etenkään ei huoli Samuelia porukoihin, ja muistaa myös joka välissä asiasta mainita.

Yksi hyvä kaveri Samuelilla on, Josefiina, ja se on tietysti Viljamille ja muille kiusaajille mahtavaa materiaalia. Ei kai sitä nyt poika voi tytön kanssa olla kaveri! Vähintäänkin siinä on jostain nolostuttavasta tykkäämisestä silloin kysymys. Samuel ei muutenkaan sovi siihen tietynlaiseen pojan muottiin, johon kaiketi Viljamin mielestä tulisi sopia. Samuelia ei kiinnosta jääkiekko, vaan hän pitää näyttelemisestä. Hän ihailee isän parvekkeelle istuttamia kukkia, ja hänen suurin salaisuutensa on kampauspää, jolle hän mielellään tekee meikkejä ja kampauksia. Mummun ja Anne-tädin kanssa tehty Pariisin matka ei sekään mene Viljamin mielestä putkeen: onhan se ihme juttu jos Disneylandin sijaan käydään vain museoissa ja kahviloissa.

Kiusaaminen surettaa ja ahdistaa Samuelia. Yleensä hän yrittää olla kuin ei huomaisikaan koko asiaa, mutta se ei saa sitä loppumaan. Usein mahakipu yltyy niin kovaksi, että kouluun ei voi mennä, ja silloin saa olla kotona isän tai mummun kanssa. Kenellekään aikuiselle hän ei ole kiusaamisesta puhunut, mutta mummu saa lopulta asian houkuteltua esiin ja vanhemmatkin saavat sitten tietää. Isällä onkin kertoa tarina, johon liittyy Kekkosen puku: yllättäen isääkin on aikoinaan kiusattu, ja mummua myös, syyt vain ovat olleet kaikilla erilaiset. Samuelia tieto vähän helpottaa. Muitakin on kiusattu ja he ovat selvinneet siitä. Silti asiaa on vaikea ymmärtää: kiusaamisen syy voi olla mikä tahansa, ja kaikkia ei koskaan kiusata, joten miksi sitten joitakin?

Lopulta kauan odotettu kesä saapuu, mutta sitä ennen tapahtuu jotain merkittävää. Anne-tädin harrikasta on apua, mutta myös Samuelin aloitteellisuus auttaa asiaa. Viljamin käytös alkaakin muuttua, ja Samuelin ahdistava olo haihtua. Kesäloman alussa luokkakavereita on melkein jo ikävä.

Samuel ja Kekkosen puku kertoo vakavasta aiheesta, joka yhä vaan on valitettavan ajankohtainen. Samuelilla on elämässään paljon mukavia asioita: perhe ja muut läheiset, harrastuksia ja kavereitakin. Ja silti tilanne koulussa on lähes yhden ihmisen ansiosta todella raskas, mahakivun aiheuttaja. Kiusaamisen syitä ja kiusaajan motiiveja voi miettiä (kateutta, mustasukkaisuutta?), mutta lopulta syyt ovat yhdentekeviä, koska sellaisia voi halutessaan keksiä mistä tahansa. Kirjassa tilanne laukeaa suhteellisen helpon oloisesti, mikä on tietysti hyvä asia, ja kenties rohkaisee tai auttaa jotakuta pientä lukijaa. Todellisuus on monille kuitenkin erilainen, eikä kenenkään pitäisi joutua kärsimään edes "pienestä" kiusaamisesta. Miten tämän asian saisi muuttumaan?

Gustavsson, Per: Kuinka prinsessat lomailevat

Saarni-kirjat (2011)

Kuinka prinsessat lomailevat kertoo kaikille kiinnostuneille juuri sen, mitä nimi antaa ymmärtää. Saattaa tosin olla, että lukijan mielikuva aiheesta on hieman erilainen ennen kirjan lukemista, kuin sen jälkeen. Mutta siis, asiaan. Lomalla prinsessat heräävät aikaisin pakkaamaan. Ei tarvitse huolehtia mistään tavallisesta, kuten lohikäärmeiden jahtaamisesta, vaan voi lähteä tapaamaan muita prinsessoita ja pitämään hauskaa.

Yhteiselle retkelle on tulossa prinsessoita läheltä ja kaukaa ja porukkaa varten tarvitaan bussi. Automatka sujuu rattoisasti, kunnes bensan loputtua saavutaan perille, ja huomataan, että teltta ja ruuat ovat jääneet pakkaamatta mukaan… Kaikki kuitenkin selviää prinsessamaisella otteella: erään prinsessan suurista leningeistä saadaan telttoja ja terävällä miekalla on helppo veistää sytykkeitä nuotiota varten. Prinsessakakkukin on löytynyt jostain, joten syötävääkin riittää.

Kuurupiiloa leikkiessä on oltava tarkkana: kaikki piiloutujat täytyy löytää, ettei vaan kukaan unohdu metsään. Sade latistaa hieman tunnelmaa, mutta ei kai nyt mikään muu enää mene pieleen. No, seuraavana vuorossa on hyökkäävä hyeenalauma. Onneksi myös prinsessat osaavat yhdistää voimansa, ja käyvät vastahyökkäykseen miekat ojossa! Hyeenat juoksevat karkuun minkä ehtivät.

Taistelun jäljiltä löytyy yksi surkea loukkaantunut hyeena, jonka haavan prinsessat ansiokkaasti sitovat. Kiitollinen hyeena kutsuu kaverinsa takaisin paikalle ja ne tarjoavat apuaan. Hyeenoista tuleekin oiva vetovaljakko bensattoman bussin eteen, ja niin kotimatka voi alkaa. Loman jälkeen on mukava päästä omaan sänkyyn, ja laukut ehtii purkaa myöhemminkin.

Vaaleanpunaisiin pukeutunut pieni kultakutrinen prinsessa kruunu päässään – ja miekka kädessään. Miten mainio ajatus. Pienten tyttöjen ei ole mikään pakko pitää prinsessoista ja vaaleanpunaisesta, mutta jos pitää, niin sitten pitää. Toisaalta mikä pakko pienten prinsessojen olisi olla yksinomaan herkkiä ja kilttejä ja vaaleanpunaisia. Ihan yhtä hyvin voi myös käydä taistoon lohikäärmeitä vastaan tai käydä vaikka kalassa. Antaa prinsessojen itse päättää.

Mannström, Annika: Antto urheilee

Schildts (2011)

Anton suku on kaikin puolin urheiluhullua. Jokaiselta löytyy jokin harrastus aina palloilulajeista taitoluistelun ja pöytätenniksen kautta koskenlaskuun. Antolle itselleen ei juuri muu ole vielä varmaa, kuin että palkintopallipaikka jossain lajissa kyllä houkuttaisi. Mutta ”Menestys vai floppi, kömmähdys vai koppi?...Mihin riittää tehoni, mihin kelpaa kehoni?”, pohtii Antto. Siispä: ”Enot, kälyt, siskot, serkut urheilua rakastaa. Jokaisella oma laji, Anttoa saa opastaa.”

Vauhdikkaan kuvakirjan sivuilla Antto tutustuu urheilulajiin jos toiseenkin. Lukija saa eri lajien lisäksi perehtyä niihin liittyvään termistöön, varsin humoristiselta kannalta. Vai mitenköhän vakavasti tulisi ottaa purjehduskilpailujen tuoksinassa pulaan joutunut maakrapu, hiihtoladulla havaittu perässähiihtäjä tai uima-altaan hyppytornissa ilmaantunut korkeanpaikankammo.

Aiemmat sukupolvet ovat pärjänneet vaikka missä ja Antollakin on kenties mahdollisuuksia samaan, jos vain löytyy se oma laji, mutta mikäpä kiire tuolla… ”Paras, mestari, mitalisti… Moni kaikkensa likoon pisti. Kultaa ja kunniaa, liikunnan iloja, välttyi saamasta liikaa kiloja. Antto silti päätöstään lykkää, puissa kiipeilystä kun tykkää!”

Winters, Pierre: Minä päästä varpaisiin

Lasten Keskus (2011)

Kuvat Eline van Lindenhuizen

Minä päästä varpaisiin on osa Tahtoo tietää -sarjaa, jossa ilmestyy kuvitettuja tietokirjoja yli 3-vuotiaille. Kirjat kertovat asioista, joista lapset mielellään tahtovat tietää.

Tämän kirjan aiheena on lapsi itse. Kirjassa käydään läpi kaikki kehon osat ja niiden käyttötarkoitukset, ja kurkistetaanpa hieman ihon allekin. Tekstiä ei ole kovin paljon, eli varmaankin juuri sopivasti antamaan hieman tietoa kuitenkaan menettämättä lapsen kiinnostusta. Havainnolliset ja hauskat kuvat antavat osaltaan lisätietoa, esimerkiksi siitä, millaisia tunteita kasvoilla näkyy.

Kirjassa kannustetaan lasta miettimään asioita myös itse. Jotkut asiat tuoksuvat hyvälle tai pahalle, ja lapsi voi pohtia miltä kuvissa näkyvät asiat haisevat tai tuoksuvat. Korvien yhteydessä taas mietitään, että jotkut äänet ovat miellyttävämpiä kuin toiset, ja lapsi voi kertoa mistä äänistä itse pitää sekä ajatella miltä kuvissa olevat asiat kuulostavat. Pienet Tiesitkö? -kuplat sisältävät lisätietoa kustakin aiheesta. Tiesitkö esimerkiksi, että nenässäsi on paljon pieniä karvoja, jotka pysäyttävät ilmassa leijuvia hiukkasia, ja siksi sinua aivastuttaa joskus.

Lopuksi kirjassa muistutetaan myös, että kehosta täytyy pitää hyvää huolta. Juoda ja syödä tarpeeksi ja nukkua riittävästi. Vaatetta voi lisätä kylmällä ja vähentää jos on kuuma, ja pesullakin täytyy välillä käydä. Joskus voi kuitenkin käydä myös niin, että sairastuu tai satuttaa itsensä. Silloin tarvitaan hyvää hoitoa ja joskus jopa reissua lääkäriin.

Westerlund, Kate: Suuri luistelukisa

Lasten Keskus (2011)

Kuvitus Eve Tharlet

Riemastuttavan hauska ja toisaalta herkkä kuvitus kertoo tekstin kera tarinan eläinten jokavuotisesta luistelukisasta. Ystävykset Pyry, Aatos ja Helmi päättävät kaikki osallistua, vaikka voittaminen ei heille – ainakaan jokaiselle – olekaan se tärkein asia.

Pyry on kani, ja kanit ovat luonnollisesti nopeita. Pyry on myös huippuluistelija ja haluaa osallistua kisaan ihan tosissaan, voitto mielessään. Aatos taas on erittäin älykäs orava ja paras aika monessa asiassa. Luistelukisaan hän on valmistautunut hiomalla teorioitaan ja uutta tekniikkaansa ja hienosäätämällä luistimiaan. Helmi taas on kilpikonna, eivätkä ainakaan ystävät kovin vahvasti luota tämän voittomahdollisuuksiin. Eivät he Helmille sitä kerro, koska eivät halua pahoittaa tämän mieltä, mutta eipä Helmi itsekään voitosta niin välitä: kisan tunnelman kokeminen on ihan riittävää.

Kisapäivänä koko metsänväki kerääntyy nauttimaan talvisesta tunnelmasta ja jännittävästä kilpailusta. Kilpailijat ovat valmiina, lähtölaukaus kajahtaa ja Pyry säntää joukon kärkeen. Kisassa on mukana paljon erilaisia eläimiä – myös sellaisia joita ei uskoisi talvisessa metsässä kohtaavansa – ja toisilta luistelu näyttää sujuvan hieman paremmin kuin toisilta. Kisaan osallistuminenhan se tärkeintä onkin, ja vaikka Helmi tuntuu jäävän joukosta, hän yrittää silti parhaansa ja nauttii luistelusta ja tunnelmasta. Innolla mukana on myös Aatos, joka luistelee muun joukon mukana. Muut seuraavat keskittyneinä kaartuvaa rataa, mutta Aatoksella on kuono muistikirjassaan, eikä hän huomaa mutkaa! Täysin muistiinpanoihinsa syventyneenä Aatos vain jatkaa matkaa, kunnes kuuluu risahdus ja jää antaa periksi…

Helmi näkee onnettomuuden ja yrittää luistella nopeasti hyisessä vedessä räpiköivän Aatoksen avuksi. Vauhti ei kuitenkaan sovi Helmille ja hän liukastuu ja kellahtaa selälleen. Samaan aikaan Pyry viilettää edelleen joukon kärjessä ja maaliviiva näkyy jo. Silloin Pyry vilkaisee taakseen ja näkee Helmin keikkuvan selällään, jalat huitoen ilmaa. Hetkeäkään epäröimättä Pyry tekee sen, mikä on hänelle tärkeintä. Mutta mitähän se lienee? Onko voittaja aina se, joka tulee ensimmäiseksi?

Stein, David Ezra: Kukonpojan iltasatu

Pieni Karhu (2011)

Pienen punahelttaisen kukonpojan olisi aika käydä nukkumaan, joten isä auttaa sille yöpuvun päälle ja sitten suunnataan sänkyyn. Nukkumaan ei kyllä ihan heti ruveta, vaan ensin on ohjelmassa iltasatu. Sama asia on taidettu käydä läpi jo monta kertaa, sillä ensimmäiseksi isä vannottaa poikaansa olemaan tällä kertaa keskeyttämättä. Ja poikahan lupaa olla ihan kiltisti, totta kai.

Isä alkaa kertoa satua Hannusta ja Kertusta: Lapset olivat kovasti nälissään, löysivät syvältä metsästä karkista tehdyn mökin ja alkoivat nakertaa. Talossa asuva vanha nainen tuli ulos, ja pyysi lapsia astumaan sisälle. Hannu ja Kerttu aikoivat juuri seurata, kun – ”esiin sukelsi pieni punahelttainen kukonpoika, joka sanoi: ”Älkää menkö sisään! Se on NOITA!” Niinpä Hannu ja Kerttu eivät menneet sisään. Sen pituinen se.”

Isä katsoo ihmeissään poikaansa, joka taas kerran sukelsi innostuksissaan satukirjan lehdille. Mutta kun se nainen oli ihan oikeasti noita… Mitäpä siinä kukonpoika muutakaan voi, kun astua kehiin. Nyt pitäisi kuitenkin malttaa, rentoutua ja saada unen päästä kiinni. Ehkä jokin toinen satu tepsisi.

Paria tarinaa – ja keskeytystä – myöhemmin isän täytyy keksiä jokin muu konsti. Kukonpoika haluaa kokonaisen iltasadun nukahtaakseen, joten ehkä tämä voisi itse kertoa sellaisen. Isä käy haukotellen sänkyyn pitkäkseen ja iltasatu alkaa. Yhtäkkiä sen keskeyttää kova ääni! Hetken kukonpoika ihmettelee, kunnes tekee oman ratkaisunsa, ja lopulta nukahtaa. Sen pituinen se.

Kukonpojan iltasatu on paitsi hauska tarina, myös aika hauskannäköinen tarina. Väriliiduilla voimakkain värein tehdyt kuvat ovat eläviä ja lämpöisiä. Satukirjoista luetut pätkät taas erottuvat erilaisella tyylillään muusta kuvituksesta. Kukonpoika on mainion topakka hahmo: valmiina puuttumaan peliin, kun kerran tietää tilanteen muuten kääntyvän ikäväksi, ja pienet pyöreät silmät jälkikäteen niin suunnattoman viattomina ja tosissaan: vielä yksi, eikös juu, ”Olen ihan kiltisti.”

Hammond, Richard: Richard Hammondin huimat kokeet

Sanoma Magazines Finland Oy (2011)

Richard Hammond on monille tuttu TV:stä, niin autoihin kuin muuhun tekniikkaan ja tieteeseen liittyvistä ohjelmista. Asenne tutkittavia asioita kohtaan ei hänellä koskaan ole kovin vakava tai ryppyotsainen, eikä se ole sitä tässä kirjassakaan. Kirjan ohjeilla voi tehdä monenmoisia tieteellisiä kokeita, joiden tarvikkeet löytyvät suurelta osin kenen tahansa kotoa. Kokeiden teon ohella tulee kuin vahingossa imeneeksi itseensä monenlaista mielenkiintoista tietoa ja tutustuttua erilaisiin luonnontieteiden ilmiöihin.

Aihealueita kirjassa on monia. On erilaisiin ilmalentoihin tähtääviä projekteja: raketteja, liidokkeja ja kuplia. Löytyy myös kokeita joihin liittyy vettä, erilaisia mönjiä (eli fluideja) ja esimerkiksi saippuaa – eikä todellakaan puhdistustarkoituksessa. Useampikin kirjassa esitelty kemiallinen reaktio olisi hyvä testata ulkona, tai muussa helposti puhdistettavassa paikassa. Ja kenties sen todennäköisimmän sotkun siivoajan lupa olisi jälkiseuraamuksia ajatellen hyvä pyytää…

Kirjasta löytyy sotkuisempien hommien lisäksi myös paljon muuta. Tutustutaan äänen ominaisuuksiin, ja ohjeita löytyy esimerkiksi monenlaisten soittimien rakentamiseen. Myös ihan syötävää tavaraa syntyy jäätelön ja mehujään ominaisuuksia tutkittaessa sekä ylipäänsä maku- ja hajuaistin toimintaa tarkasteltaessa. Makuaistia näyttää myös olevan melko helppo huijata. Haluaisitko tietää miten?

Tiainen, Marja-Leena: Kahden maailman tyttö

Turkista lähtöisin oleva kurdityttö, 17-vuotias Tara, on asunut perheineen jo vuosia Suomessa. Tara itse, pikkuveli Sivan, vanhemmat siskot ja äitikin jossain määrin, ovat sopeutuneet hyvin uuteen kulttuuriin ja oppineet kielen. Isällä sen sijaan on kielen kanssa vaikeuksia, sopivia töitäkään ei oikein löydy ja suomalaisten elämäntavat tuntuvat vierailta. Isoveli Alan taas nauttii täysillä länsimaisista tavoista, kun on kyse hänen elämästään, mutta suhtautuu perheen naisten oikeuksiin yhtä ahdasmielisesti ja perinteitä kunnioittavasti kuin isänsä.

Tara haluaisi elää kuin kuka tahansa suomalaistyttö. Tavata kavereita, harrastaa ja pukeutua muodikkaasti. Koulusta hän pitää, uusien asioiden oppiminen on kivaa ja opinnot kiinnostaisivat myös lukion jälkeen. Isä ja veli kuitenkin näkevät uhkia joka puolella: koko perhe ja etenkin isä tulee häväistyksi jos tytär menettää siveytensä ennen avioliittoa, joten Taraa yritetään varjella. Kodin ulkopuolella ei saa meikata, ja pukeutua täytyy peittävästi. Harrastukset ovat poissuljettuja: niissähän saattaisi tavata poikia. Viaton, samassa kahvilan pöydässä istuminen tuntemattomien poikien kanssa kulkeutuu välittömästi isän tietoon ja rangaistus on väkivaltainen. Isä ja veli vahtivat Taraa puhelimitse (ja Taran puheluita) ja kontrolloivat hänen liikkumistaan. Koulumatkat kuljetaan isän tai veljen kanssa, ja vierailut ystävien luokse ovat erittäin rajoitettuja. Suomalaiset ystävät kielletään kokonaan, kun erään tyttökaverin synttäreille sattuu tulemaan myös muutama poika. Tara osuu sattumalta valokuvaan yhden pojan kanssa, kuva päätyy nettiin, ja sieltä sen joku tuttu välittää isälle ja veljelle. Taas on tiedossa ankara rangaistus.

Lopulta tilanne päätyy pisteeseen, jossa Taran on valittava todennäköisen kuoleman ja avun hankkimisen väliltä. Tara päätyy turvakotiin, jossa aloittelee itsenäistä elämää, tosin pelon varjostamana. Kotiin on valtava ikävä, mutta sinne ei voi palata takaisin äidin, siskojen ja pikkuveljen aneluista huolimatta. Isän ja veljen lupauksiin ja lähestymiskiellon pitävyyteen ei ole luottamista, ja ainahan on muita sukulaismiehiä, jotka voisivat hoitaa likaisen työn. Tara uskaltautuu vähitellen liikkumaan kaupungilla, mutta samalla kasvaa riski, että joku tunnistaa hänet ja välittää tiedon hänen olinpaikastaan isälle tai veljelle. Sukua ja yhteisön jäseniä on kaikkialla, onko mahdollista päästä pakoon? Ja jos pääsee pakoon, voiko tiiviiseen perheyhteisöön tottunut oppia elämään yksin?

Taran tarinaa kerrotaan Taran näkökulmasta ja kirjan nykyhetki sijoittuu turvakotiin eli aikaan kotoa lähdön jälkeen. Takaumat valaisevat aiempia tapahtumia ja antavat kuvaa asioista, jotka johtavat tilanteen lopulliseen kärjistymiseen. Isän ja veljen näkökulma tuntuu täysin kohtuuttomalta, vaikka Tara itse sitä jossain määrin ymmärtää. Perinteistä ei niin vain pääse eroon, kun ne ovat syvälle iskostuneet ja yhteisön paine on kova. Mahdollinen kunnian menetys sukulaisten ja yhteisön jäsenten edessä on vahva pelote, ja istuu tiukassa miehen mielen perukoilla.

Tara on kasvatettu perinteiden mukaisesti ja ”oikea” käytös on juurtunut myös häneen syvälle. Hänelle ei (ainakaan ensi alkuun) tule mieleenkään jutella ja flirttailla poikien kanssa, saati sitten harrastaa seksiä. Alkoholiakaan hän ei osaa kaivata eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään arveluttavasti. Kapinahenki tosin vähitellen kasvaa, mitä enemmän kohtuuttomia rangaistuksia ja rajoituksia määrätään. Kaikesta tästä huolimatta isä epäilee, jopa vainoharhaisesti ja rankaisee epäilyjensä perusteella sen sijaan, että uskoisi tyttärensä vakuutteluja. Isän valvonta ja rangaistukset vain kiristyvät, kunnes tilanne menee mahdottomaksi.

Kirjan aihe on ajankohtainen ja Taran sekä muiden turvakodissa asuvien todellisuus lienee valitettavan totta monelle suomalaiselle ja Suomessa asuvalle, muusta maailmasta puhumattakaan.