1. elokuuta 2018

McDonald, Avril: Jukka Hukka ja varjohirviö

McDonald, Avril, kirjoittaja
Minina, Tatiana, taiteilija
Pikkupeura, Arja, kääntäjä
Ahonen, Liisa, kirjoittaja
PS-kustannus 2018, 40 s.

McDonald, Avril: Jukka Hukka ja varjohirviö


Jukka Hukka ja varjohirviö : pelon ja jännityksen kesyttäminen on yksi uusista tunnetaitojen opettamiseen keskittyvistä kirjoista. En oikein tiedä, mitä olisin näistä mieltä. Täsmäkirjoja kai tarvitaan - ja ostetaan. Ennen ostopäätöstä voi teoksiin tutustua kirjastokappaleen kautta. Esimerkiksi Satakirjastoissa Jukka Hukkaa on hyvin saatavilla.

Toimittaja Ida Kannisto kirjoittaa kirjailijasta Turun Sanomissa 20.5.18 pitkänpitkän otsikon alla: "Paniikkikohtaus sysäsi kirjailijan uralle - Avril McDonaldin Jukka Hukka -kirjojen tarkoituksena on auttaa lapsia vaikeiden tunteiden käsittelemisessä".

Kanniston jutussa kuvaillaan, miten 8-vuotias Avril kuvitteli kuolevansa tai ainakin tulleensa hulluksi. Avridin äiti otti tyttären huolen tosissaan, mutta lääkärit eivät tunnistaneet paniikkihäiriötä. Ongelma alkoi ratketa vasta vuosia myöhemmin, kun Avrilin sisar törmäsi paniikkihäiriöstä tehtyihin tutkimuksiin. Avril selvittää, kuinka helpottavaa oli, kun selitys löytyi. Hän ei ollutkaan hullu! Ei, hänellä oli oireita, joille oli annettu lääketieteellinen nimitys. Kokemukset havahduttivat mielen ja kehon yhteyden tutkimiseen, ja hän alkoi miettiä, miksei oman hyvinvoinnin lisäämiseen pyrkiviä taitoja opeteta jo lapsille. Kirjailija McDonald kertoo, että hänellä on halu auttaa lapsia, jotka joutuvat kohtaamaan vaikeita tunteita. Lapset voivat samaistua kirjojen henkilöihin ja näiden kokemuksiin. Lapsi oppii nimeämään tunteensa ja myös kesyttämään niitä.

Jukka Hukka ja varjohirviö käsittelee pimeänpelkoa. Lähestymistapa on hiukan etäinen, mikä ei sinänsä ole virhe. Etäältä pelottavia asioita on tietysti helpompi tarkastella. Ilahduin ensimmäiseksi kirjan nimestä. Mitkä mahdollisuudet se avaakaan: Jukka, hukka, kukka, nukka, rukka, sukka, tukka... Kieli oli kuitenkin pettymys. Loruttelu ei lähde lentoon.

Teos on pehmeäkantinen. Se tekee kirjasta halvanoloisen, mutta toisaalta tämä kirja on ilmiselvästi tarkoitettu käyttöön, ei sisustuselementiksi. Käytön tueksi Liisa Ahonen on kirjoittanut asiantuntijaohjeita aikuisia varten. Ahosen teksti on kirjan antoisin osuus, mutta itseltäni se meinasi mennä sivu suun, koska täyteen painetut sivut työnsivät pois. En varmaan olisi koskaan lukenut niitä ilman tarkoitusta kirjoittaa teoksesta tähän blogiin. Ymmärsin, että kirja on suunnattu ensisijaisesti lapsiryhmien kanssa työskenteleville, ja loppuosa antaakin hyvää tukea kirjan käyttöön. Uskon, että Ahosen ohjeita voi soveltaa myös muihin tunteita käsitteleviin lastenkirjoihin.

Pimeänpelko-hakusanalla voi haeskella lisää kuvakirjoja. Itse olen ihastunut Anneli Kannon Villit Virtaset -sarjaan, ja suosittelen tässä kohtaa suosittelen Paavo Virtanen ja pimeys -kirjaa. Sarjan tuoreen osan Virtaset huvipuistossa vinkkasinkin viime kuussa.

Jukka Hukka -sarja sisältää sekiin useampia osia. Ja lisää on näköjään tulossa.

Lisätietoja englanniksi.  

1. heinäkuuta 2018

Kanto, Anneli: Virtaset huvipuistossa

Teksti Anneli Kanto
Kuvat ja graafinen suunnittelu Noora Katto
Karisto 2018, 30 s.




Virtasen perheen lapsille on luvattu huvipuistopäivä, JOS lapset ovat oikein kilttejä ja ahkeria sitä ennen. Ja kyllähän he ovat, kukin ikänsä ja kykyjensä rajoissa: esikoinen ulkoiluttaa koiraa ja leikkii pikkusiskon kanssa, toiseksi vanhin kitkee, keskimmäinen siivoaa kissan vessalaatikkoa ja toiseksi nuorin järjestää lelunsa.

Perheen kuopus Kastehelmi on vielä niin pieni, ettei hän oikein osaa kodin hommia, joten hänen tehtävänsä on olla kiltti. Kilttinä oleminen ei ole helppoa, mutta Kastehelmi yrittää täysillä, sillä hän todellakin haluaa kieppumaan huvipuiston jännittäviin laitteisiin.


Kuvittaja Noora Katto osaa poimia kuviinsa kaiken olennaisen.
Tunnistatko huvipuiston, jossa Virtasen perhe vierailee?

Nyt seuraa juonipaljastuksia: Lapset suoriutuvat ahkeruus- ja kiltteysviikoista. Perhe lähtee huvipuistoon. Kastehelmi, 3 vuotta, ei kuitenkaan pääse haaveilemiinsa kieputtimiin, sillä hän on vasta 101 senttiä pitkä, eli aivan liian lyhyt. Pyörimään pääsevät vain yli 120-senttiset. Selvää on, että tyttöä kiukuttaa:

Hän ei todellakaan ole ollut viikkokausia kiltti vain päästäkseen puksuttamaan ympyrää lapsellisella possujunalla. Häntä on narrattu.

Kastehelmi on niin vihainen, että karkaa omille teilleen. Miten siinä käy? Lue kirja, niin tiedät. Samalla opit, miten huvipuistossa toimitaan. Aikuiselle kirja tarjoaa tervetulleen muistutuksen siitä, miltä oikein tosi iso pettymys ja harmitus voikaan lapsesta tuntua.



Kastehelmi on 101 senttiä pitkä.
Katto on onnistunut sisällyttämään kuviin herkullisia yksityiskohtia.
Mittauspiste on osa isompaa kuvaa teoksessa Virtaset huvipuistossa.


Kuvittaja on rajannut perheen vanhemmat pois, isän karvaisia raajoja muutamassa kuvassa tosin saattaa vilahtaa. Tulkitsin, että huvipuistopäivänä kameran takana on ollut äiti, sillä häntä en onnistunut kuvista löytämään. Tekstissä sentään sivutaan vanhempia: Isä on tuonut työpaikaltaan kaikille keltaiset mainoslippikset, ja äiti on mieltynyt hurjempiin huvipuistolaitteisiin kuin isä. Tai ainakin äiti menee niihin lasten seuraksi. Sillä aikaa isä köröttelee maisemareittiä wanhoilla autoilla.

Virtaset huvipuistossa on Villit Virtaset -sarjan kymmenes osa. Kirjailija Anneli Kanto sai toukokuussa 2018 Anni Swan -mitalin. Se myönnettiin Viisi villiä Virtasta -sarjan kirjoista Virtasen lapset ja pentu (2015), Perttu Virtanen ja varkaus (2016) ja Vilma Virtanen virpomassa (2017). Lue palkintoperusteista lisää tästä.

1. kesäkuuta 2018

Crossan, Sarah: Yksi

Suomentanut Kaisa Kattelus

S&S 2018, 439 s.


Kansi: Aino Ahtiainen



Sarah Crossanin kirjoittama Yksi on säeromaani. Törmäsin mokomaan termiin viime vuoden keväällä. Luin silloin Kirsti Kurosen Pönttö-kirjan. Pönttö teki minuun niin suuren vaikutuksen, että olisin halunnut antaa sen ylioppilaslahjaksi, mutta puoliso esti, koska kirjan nimi oli se mikä oli. Ylioppilas sai kirjansa vasta juhlien jälkeen, mutta mies muisti teoksen nimen vielä tämän vuoden ylioppilaslahjoista keskusteltaessa.

Yksikin on hyvä lahjakirja, vaikka on paljon paksumpi kuin runokirjanohut Pönttö. Yli 400 sivustaan huolimatta se on huomattavan nopealukuinen. Ja sisällöltään se on tosi painava. Antaisin sen peruskoulunsa päättävälle tytölle taikka mahdollisesti jo rippilahjaksi.

Yksi kertoo kahdesta 16-vuotiaasta tytöstä, siskoksista, joilla on yhteinen alavartalo. Mutta miten siamilaisista kaksosista kertovan kirjan nimi voi olla Yksin? Luulen, että nimi liittyy kertojaan: tytöistä vain toinen, Grace, pääsee itse ääneen.

Kirjan nimi on hieno, samoin Aino Ahtiaisen käsialaa oleva kansi. Löysin kirjaston kappaleen vasta haeskelun jälkeen. Sen olisi pitänyt olla nuorten osastolla, mutta se oli päätynyt aikuisten osaston uutuushyllyyn. Hyllyttäjän virhe ei ole suurikaan ihme, sillä ulkoasunsa perusteella Yksin voisi olla aikuisille suunnattu kirja. Ja toki se sopii aikuistenkin luettavaksi, vaikka tarinan kertoja onkin nuori.

Grace on ajattelee samanlaisia ajatuksia kuin kaikki muutkin. Perheeseen kuuluu kaksoissiskon ja vanhempien lisäksi pikkusisko, jota kaksoset kutsuvat hauskalla nimellä. Myös isoäiti asuu perheessä. Erityislaadustaan johtuen Grace on joutunut kohtaamaan toisenlaisia tilanteita kuin keskiarvonuoret, mutta hänellä on siitä huolimatta nuoren ihmisen toiveet. Hän janoaa rakkautta ja vertaa itseään muihin.

Mummi on menossa treffeille miehen kanssa jonka hän
tapasi keilahallissa.
En tiennyt ettö mummi pitää keilaamisesta.
En tiennyt että keilahalleissa voi tavata
     miehiä.
Enkä voi uskoa että  ihmisellä
jonka naama on kurttuinen
kuin ylikypsä avokado
on parempi onni
rakkaudessa
kuin minulla.

Kaipaan pilkkuja, mutta ihmeen luettavaa teksti on ilman niitäkin. Suosittelen kirjaa vähän lukeville. Heikolle lukijalle paksu kirja voi olla kauhistus, mutta nyt teksti on painettu niin ilmavasti, että sivuja saa kääntää palkitsevan tiuhaan. Liehureuna ei tee tästä selkokirjaa, mutta jollain tavalla kirjailija onnistuu toteuttamaan ajatusta "vähemmän on enemmän".






Vain harva siamilaisista kaksosista selviää aikuiseksi. Huoli onkin koko ajan läsnä Gracen perheessä:

Ajan kuluessa
todennäköisyys että me
    yhtäkkiä vain
lakkaamme
olemasta
nousee
sangen korkeaksi.

Erityiset huolenaiheet eivät tietenkään poista niitä tavanomaisia. Perheen isä yrittää hoitaa itseään alkoholilla. Siitä seuraa lisää ongelmia. Perheen elättää äiti, mutta hänenkään työpaikkansa ei ole varma.

Äidin firma irtisnoi aamulla kymmenen ihmistä:
  hips-haps-hups.
Keskipäivällä äiti luuli selviytyneensä teurastuksesta
ja meni lounaalle,
   osti itselleen makkaravoileivän
   ja valtavan kaurakeksin [..].

Mutta iloitseeko äiti ennenaikaisesti? Miten perheen rahat riittävät, jos äitikin saa lopputilin? Entä miten pärjää Gracen pikkusisko?

Säeromaanin määritelmää voit etsiä Aamulehdessä julkaistussa Kurosen haastattelusta. Maailmalla lajia kutsutaan kai termillä verse novel. Suomennoksen keksi kirjailija Anneli Kanto.



1. toukokuuta 2018

Loitsujen kirja

Toimittanut Marjut Hjelt
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2018, 280 s.


Kannen kuva: Daga Ulv
Kannen suunnittelu: Eija Hukka

Heti kärkeen haluan sanoa, että tätä kirjaa kannattaa etsiskellä kirjastossa aikuisten osastolta. Asian ei kannata antaa rajoittaa teoksen käyttöä. Erityisesti toivoisin, että kaikenikäiset Harry Potter -fanit löytäisivät Loitsujen kirjan.

Suomen kansalla on rikas loitsuperinne, josta on haettu apua monenlaisissa elämäntilanteissa ja aivan arkisen aherruksen keskellä. Loitsut keskittyvät elämän perusasioihin, kuten lemmen nostattamiseen tai sen kylmettämiseen, terveyteen ja toimeentuloon. Kirjassa ei neuvota loitsuja, joilla pyritään toisen vahingoittamiseen. Pidän tästä rajauksesta.

ppärä loitsu löytyy moneen arkipäiväiseen pulmaan. Hikasta on hankkiuduttu eroon toistamalla seuraavia sanoja, kunnes hikka loppuu:
Mene hikka niinistöön,
minä niinen kiskojaksi,
mene hikka tuohistoon,
minä tuohen kiskojaksi,
mene nikka niinistöön,
minä niinen kiskojaksi....
Sopii kokeilla!

Pääsiäinen ehti olla jo, mutta seuraavia vuosia ajatellen virpoja voi etsiä kirjan käsiinsä. Voit valita useamman värssyn väliltä. Samalla saat tietoa siitä, että alun perin virpomisperinne ei suinkaan ollut osa lastenkulttuuria, ei. Virpomassa kävivät aikuiset. Mutta miksi? Sekin selviää kirjaa selailemalla.

Tiesit ehkä ennestään, että muinaisilla suomalaisilla oli tapana välttää joidenkin sanojen sanomista. On käytetty kiertoilmaisuja, jotka eivät nykyloitsijalle ehkä enää aukenekaan. Mutta tiesitkö, että ennen vanhaan ajateltiin onnen määrä rajalliseksi? Onnea oli siis tarjolla vain rajallinen määrä. Jos siitä joku sai palan, se pala oli suoraan joltain toiselta pois.

Lopuksi pyydän vierittämään tätä tekstiä sen verran, että Loitsujen kirjan kansikuva tulee näkyviin. Kirjan kansi on onnistunut erinomaisesti. Se houkuttelee tarttumaan. Eikö vain?



1. huhtikuuta 2018

Itkonen, Jukka: Aprillipäivä

Tekstit Jukka Itkonen
Kuvitus ja graafinen suunnittelu Camilla Pentti
Lasten Keskus 2017, 54 s.



Häntä koiraa heiluttelee,
paisti karkaa padasta.
Miljoona on pieni luku,
murto-osa sadasta
.

Tässä blogissa on käsitelty useampia Itkosen kirjoja. Kotimaisia metsänelukoita pyörittelevä Hirvi irvistää on suosikkini. Aprillipäivän runot ovat pitempiä, ja luulen, että ne on ajateltu Hirven irvistystä vanhemmalle lukijakunnalle. Esimerkiksi Aaveauto-runossa runon minä on jo koululainen.

Johdantoruno toimii kirjan lukuohjeena:

Maapallo, se on litteä,
litteä kuin lettu.
Nämä runot aprillit päässä
muistiin kirjoitettu.

Edellisessä tekstissäni käsittelin Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat -satukirjaa. Sen vinksinvonksin-kuva-aukeamissa on samaa henkeä. Nuorta lukijaa riemastuttaa, kun arkipäiväiset asiat poikkeavat totutusta. Itse meinannut oikein saada kokoelmasta kiinni, vaikka se oli pitkään yöpöydälläni, toisin sanoen lattialla vuoteen vieressä - tai sen alla. Nyt aprillipäivän kunniaksi Aprillipäivä.


Camilla Pentin kuvitusta Jukka Itkosen teoksessa Aprillipäivä. Okeanpuoleisella sivulla olevaa runoa Aatamista ja Eevasta aion vinkata tutuille papeille. Ties vaikka tahtoisivat virkistää sillä rippikoululaisia.


Aprillipäivän on kuvittanut Camilla Pentti. Vaihtevan laajuinen kuvitus tukee hyvin runo-osuutta, runot on aseteltu niin, että kuva-aukeamista teksteineen on tullut yhtenäisiä kokonaisuuksia. Kaikesta näkee, että ammattilaiset ovat asialla.

Teoksen on kustantanut Lasten Keskus. Epäilen, että kustantamon runokirjat ovat blogissa yliedustettuna, mutta se johtuu siitä, että Lasten Keskus on kustantanut viime vuosina paljon mukavia lastenrunokokoelmia.

Vuonna 1951 syntyneen Itkosen kirjallinen tuotanto sisältää mm. runoja, romaaneja, näytelmiä ja kuunnelmia. Aprillipäivä on tähän mennessä huomioitu Savonia-palkintoehdokkuudella. Savonia on Kuopion kaupungin myötämä palkinto merkittävälle savolaisen tai savolaislähtöisen kirjailijan teokselle.

1. maaliskuuta 2018

Mäkinen, Leena: Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat : Lapsen kerrontataitoja kehittävä satukirja

Leena Mäkinen – Anne Suvanto – Soile Ukkola
Kuvitus Ina Majaniemi
PS-kustannus 2017, 143 s. + liitteet



Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat on 'tekstitön satukirja'. Tämä formaatti mullistaa kuuntelevan lapsen ja kertovan aikuisen roolit ja nostaa lapsen kertojan paikalle. Aikuisen tehtäväksi jää lapsen kuunteleminen ja auttaminen. Lapsen osallistumista keskustelevaan kirjan lukemiseen voi aktivoida kirjassa esiteltyjen tekniikoiden, esimerkiksi vuorolukemisen, avulla.

Puheterapeuteista ja tutkijoista koostuva tekijätiimi kertoo perehtyneensä vakuuttavaan tutkimusnäyttöön siitä, miten tällainen lapsen ja vanhemman välinen keskusteleva lukeminen kehittää lapsen kerrontataitoja. Kaikkea sitä tutkitaankin. Hyvä että tutkitaan, mutta tulee mieleen, että pelkkä arkijärki voisi toisinaan riittää. Äkkiä ajatellen on hyvin selvää, että kertominen harjaantuu juuri kertomalla.

Tekijät ovat onnistuneet puristamaan teoriansa napakaksi paketiksi ja antavat konkreettisia ohjeita juuri tämän kirjan käyttöön. Tavoite on siis vahvistaa lapsen omaa kerrontaa. Teoksessa myös avataan lapsen kerrontataitojen kehitystä. Kirja sisältää kolme kuvasarjaa ja niihin liittyvät johdantotarinat Puupposen perheestä. Teoksen on kuvittanut Ina Majaniemi. Majaniemelle povaan palkittua tulevaisuutta erityisesti selkokirjojen kuvittajana. Hän todellakin onnistuu poimimaan olennaisen kuviinsa, yksityiskohtiakin on, mutta ei liikaa.

Puupposen perheeseen kuuluu äiti, isä ja kaksi lasta. Perhe asuu omakotitalossa, jonka pihalla on leikkimökki, hiekkalaatikko ja muuta sälää, joka kertoo talon asukkaista. Ensimmäisessä tarinassa Puupposen kaksoset täyttävät neljä vuotta ja saavat lahjaksi kissan, joka kuitenkin katoaa sillä aikaa kun perhe on aamupalalla. Tarina päättyy onnellisesti, kun kissa kömpii pois lastenhuoneessa lojuvasta pahvilaatikosta. Lapset kasvavat tarinasta toiseen. Viimeisessä he ovat jo eskarilaisia. Tekijät ovatkin valinneet kirjan kohderyhmäksi 4 - 6-vuotiaat lapset, joiden kerrontataitojen kehitys on aktiivisimmillaan, mutta huomauttavat, että voi sitä käyttää kouluikäistenkin parissa.

Olen itse käynyt tarinoita läpi juuri kaksi vuotta täyttäneen lapsen kanssa. Aloitteleva kielenkäyttäjä ihastui kirjaan niin, että kaikki tarinat on muutaman kuukauden sisällä kerrottu useisiin kymmeniin kertoihin. Enkä nyt liioittele yhtään. Eetu ja Iitu on kuulemma hänen lempikirjansa.

Aikuisen näkökulmasta tarinat ovat yksinkertaisia ja etenevät ennalta-arvattavasti. Vanhemman taide-elemys ei tietenkään ole tässä tavoitteenakaan. Tarjolla on mukavaa vuorovaikutusta ja mahdollisuus tukea lapsen kehitystä sekä seurata miten tämän kerrontataidot kehittyvät. Bonuksena voi siirtää teoksessa annettuja vinkkejä muidenkin kirjojen käyttötilanteisiin.

Kirjan tapahtumia voidaan yhdistää lapsen omaan elämänpiiriin esimerkiksi seuraavilla kysymyksillä:
Muistatko, mitä sait lahjaksi syntymäpäivänäsi?
Muistatko, kun  mummu ja pappa ottivat kissanpennun?
Tykkäsikö sekin pentu käpertyä pahvilaatikkoihin?

Kirjan loppupuolella on kysymyskortteja ja kuvat Puupposen perheenjäsenistä. Kortit ja paperinuket voi laminoida käyttöön.


1. helmikuuta 2018

Mander, Sanna: Avain hukassa

Kustantamo S&S 2017, 41 s.


Mander, Sanna: Avain hukassa

Kerrostalossa voi asua monenlaisia ihmisiä. Sanna Mander päästää lukijat kurkkaamaan erään talon asuntoihin. Kuhunkin asuntoon ja sen asukkaihin tutustutaan aukeaman verran. Teoksen nimi kertoo oivallisesti, mistä on kyse. Harmittavaa kyllä avaimen hukkaajaa ei näytetä kuin keltaisten kumisaappaiden verran.

Mander on tehnyt kuvituksen lisäksi myös mukavat tekstit. Eikä siinä vielä kaikki! Hän on riimitellyt tekstin. Teos on julkaistu ruotsiksi nimellä "Nyckelknipan". Ruotsinkielistä versiota ei ole käännetty, vaan Mander on itse kirjoittanut näppäräsanaiset teoksensa molemmilla kielillä. Mainiota kyllä tekijä on onnistunut pitämään tekstit lyhyinä. Mikään ei estä lukijaa keksimästä asukkaille pitkän elämäntarinan tai vaikkapa sijoittamaan tuntemiaan henkilöitä kirjan koteihin. Tunnet ehkä tyypin, jolla on "pinot aina pinossa. Mikään ei ikinä vinossa. Ajatuksetkin hänessä on aakkosjärjestyksessä". Itse huvittelin miettimällä, missä ennestään tuntemassani teoksessa voisi kunkin asunnon haltijoista lukea lisää. Esimerkiksi eläkepäiviään kirjassa viettävät Ossi ja Ray saattavat esiintyä toisaalla salanimillä Aimo ja Unto.


Kuvitusta Minna Lindebergin teoksessa Aimo ja Unto (Schildts & Söderströms 2012).


Ossin ja Rayn koti teoksessa Avain hukassa.

Talossa asuu myös Peppilotta, ihana nainen. Onkohan maailmankuulu Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär muuttanut isoksi kasvetttuaan kerrostaloon ja värjännyt hiuksensa?

Avain hukassa on saanut sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian että Rudolf Koivu -lasten- ja nuortenkirjakuvituspalkinnon. Tammikuussa 2017 suomenkielinen kirja oli päässyt jo neljänteen painokseensa. Se on hyvin se!

1. tammikuuta 2018

Lloyd-Jones, Sally: Kaikki pienet potalle!


Kirjoittanut Sally Lloyd-Jones
Kuvittanut Anita Jeram
Suomeksi riimitellyt Raija Rintamäki
Mäkelä 2016, 31 s.


Sally Lloyd-Jones: Kaikki pienet potalle


Koko kesän meillä pyöri pöydillä - ja lattioilla - yhteensä 17 erilaista kirjaa, joiden keskiössä oli potankäyttö ja vessatavat. Pottakirjajuttuni julkaistiin vuoden viimeisessä Onnimannissa.

Monissa pottakirjoissa on jokin ekstrajippo: luukkuja, tunnusteltavia elementtejä tai ääninappi. Tässä Sally Lloyd-Jonesin kirjoittamassa ja Anita Jeramin kuvittamassa kirjassa hauskuutuksena on kurkistuspeili. Minulla on ilo seurata taaperoa, joka on kova selaamaan kirjoja. Erityisesti Kaikki pienet potalle -kirja näkyy usein hänen kädessään. Peiliaukeamalle päästyään lapsi riemastuu oman kuvansa näkemisestä - yhä uudestaan ja uudestaan.


Kirjan loppupuolelta löytyy hauska yllätys: kurkistuspeili (teoksessa Sally Lloyd-Jones: Kaikki pienet potalle).


Muita ihmishahmoja ei kirjassa esiinnykään kuin peilistä näkyvä. Tässä kirjassa pieni käyttäjä voi bongata paitsi tuttuja eläimiä, kuten pupuja, hiiriä, kissoja ja koiria, myös dodo-linnun, joka on kuollut sukupuuttoon satoja vuosia sitten. Kummituksiakin sivuilla näkyy, ja tarkkasilmäisimmät varmaankin tunnistavat, minkä lajin eläimet ovat vetäneet lakanan niskaansa.



Anita Jeramin kuvitusta teoksessa Sally Lloyd-Jones: Kaikki pienet potalle.


Jotkut eläinhahmoin kuvitetuista kirjoista ovat sellaisia, joista hahmojen sukupuolen voi päätellä. Osa hahmoista esitetään ilman sukupuoleen viittaavia elementtejä. Jotkut on puettu ”tyttömäisesti” tai ”poikamaisesti”.

Teoksen on riimitellyt suomeksi Raija Rintamäki. Joskus olisi hauska vertailla käännöstä alkuperäiseen tekstiin. Lapsille kääntäessä pitää kääntäjän ottaa huomioon kohderyhmänsä rajoitteet, joista ensimmäisenä mieleen tulee käyttäjien sanavaraston suppeus. Tällaisten vaatimusten yhdistäminen toisella kielellä riimittelyyn tuottaa varmaankin ongelmia, mutta suomennoksesta sitä ei huomaa.


14. joulukuuta 2017

Nopola, Sinikka: Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

Teksti: Nopola, Sinikka ja Nopola, Tiina
Kuvitus: Savolainen, Salla
Tammi 2017, 77 s. 
 

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1989. Ensin Kattilakosken perheestä kertovia kirjoja kuvitti Markus Majaluoma. 13 kirjan ja 20 vuoden jälkeen kuvittajaksi tuli Salla Savolainen. Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö on jo Savolaisen seitsemäs Heinähattu ja Vilttitossu -kirja. Tekijäkolmikon työ on tasaista laatua, se ei yllätä mihinkään suuntaan. Lanseerasin äsken tunnisteisiin uuden termin. Tämä jos mikä on hyvän mielen kirja. Heti kansiaukeamalla on ihana kylämaisema, jossa Kattilakosken perheen naapuristo touhuaa joulunaluspuuhissaan paksujen lumikinosten keskellä.

Kirjan ensimmäisellä tekstisivulla kerrotaan, että jouluun on enää viikko. Siskokset Heinähattu ja Vilttitossu ovat rakentamassa isoa lumiukkoa, kun paikalle pysähtyy joulukeräyksen pakettiauto. Naapuritalosta kannetaan siihen saman tien tavaroita, kasseittain tavaroita: pehmonalleja, nukkeja ja ties mitä hauskaa.
- Varattomien kotien lapset saavat jouluna kauheasti paketteja! Vilttitossu älähti.
- Saathan sinäkin paketteja, Heinähattu huomautti.
- Mutta en tarpeeksi, sanoi Vilttitossu.

Vilttitossu ei olisi Vilttitossu, jollei hän heti tarttuisi toimeen. Hänen on saatava paljon lahjoja, ainakin pehmoleluja, muovailuvahaa, karkkeja ja nukenastiasto. Tyttö naamioituu ja kirjoittaa kerjäyskylttiin "KÖYHÄ LASPI. ANNA HETI LELUJA." Lopputulos ei kuitenkaan tyydytä Vilttitossua, joten hän alkaa lahjojen toivossa hyvin kiltiksi ja ahkeraksi. Mutta miten tämä hanke onnistuu? Saako Vilttitossu aattona enemmän lahjoja kuin sisko?

Tuttuun tapaan mukana menossa ovat myös poliisit Isonapa ja Rillirousku sekä Alibullenin neidit.


7. joulukuuta 2017

Leijona se venytteli : 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta

Toimittaneet Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto
Kuvittanut Maija Hurme
Lasten Keskus 2017, 111 s.


Leijona se venytteli : 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta

Runot ovat kielen ääntä olematta musiikkia. Runot ovat rytmiä, hyppäyksiä, runot perkaavat sanoja. Runot ovat alkuvoimaa, ihmisen ensimmäinen yritys saada kontakti. Runot ovat loitsuja ja manauksia miljoonien vuosien takaa,  [Kirsi] Kunnas sanoo, kääntyy sitten puoleeni ja kysyy melkein kiusoitellen:
- Mitä runot sinun mielestäsi ovat?
(Matti Kuusela: Runoista, Epuista ja vähän ratikastakin. Satakunnan Kansa 14.10.2017)
Kirjailija Kirsi Kunnas, 92 vuotta, uskoo yhä edelleen sanan taikavoimaan. Ja niin uskon minäkin. Olen kirjoitellut täällä useammasta musiikkileikkikirjasta ja musiikin hyvistä vaikutuksista. Samankaltaisia, edullisia vaikutuksia on myös runouden käytöllä. Tätäkin on tutkittu. Tuula Korolainen kirjaa aivotutkimuksen tuloksia Onnimannissa 1/2017
Musiikista on jo pitkään tiedetty, että sillä on positiivisia vaikutuksia esimerkiksi havaitsemiseen, muistamiseen, tarkkaavaisuuteen, keskittymiseen, tunnereaktioihin, mielikuvitukseen [..]. Runouden lukeminen näkyy aivoissa samoissa kohdin kuin musiikin kuuntelu, ja vaikutuksetkin ovat paljolti samoja.

On siis fakta, että runot, fiktiiviset tekstit, tekevät ihmiselle hyvää.

Kognitiivisen aivotutkimuksen perusteella tiedetään myös, että runot ja lorut edistävät merkittävästi lapsen kielen kehitystä vauvaiästä asti. Tämä johtuu siitä, että loruissa ja runoissa on paljon sekä ennakoitavia että yllättäviä elementtejä – rytmin ja riimin perusteella lapsi ennakoi tuttua sanaa, mutta saattaakin törmätä uuteen [..] ja siitä seuraa oppimiseen johtava ”aivomyrsky”.

Onnimannin päätoimittaja Tuula Korolainen on tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija, runoilija, kriitikko ja paljon muuta. Suomen satavuotispäivän kunniaksi hän kokosi yhdessä Riitta Tuluston kanssa suomalaisten runoilijoiden runoista kirjan lapsille. Antologiaan on valittu mukaan runoja yli 50 tekijältä, niitä on niin Kirsi Kunnakselta kuin Jukka Itkoselta, mutta myös vähän tunnetuilta tai kokonaan unohtuneilta runoilijoilta.

Perheitä on erilaisia.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan antologia on "valikoima usean kirjailijan tuotantoa, varsinkin runoja, runovalikoima". On hauskaa törmätä tuttuun runoon, tässä yhteydessä vielä eri kuvituksella. Ehkä lukija innostuu niin paljon, että etsii käsiinsä runoilijoiden muutakin tuotantoa. Antologian lähdeluettelo antaa siihen hyvät eväät. Leijona se venytteli -teos sisältää myös sanaston, jossa selitetään outoja sanoja. Toivottavasti lukija löytää sen oikea-aikaisesti.

Teoksen esipuheessa siteerataan kirjailija Riina Katajavuorta: "Lapsilla on automaattisesti ihailtavan mutkaton suhde runoon. Sen rytmi otetaan haltuun, kuunnellaan sisältö ja nautitaan kuin lasillinen karpalomehua. Ei jäädä säikähtyneenä kurtistelemaan otsaa." Kirjallisuuden opinnoista ja yli neljännesvuosisata sitten alkaneesta kirjastourasta (ensimmäinen kesätyöpaikkani kirjastossa oli tosiaan jo vuonna 1992) runot tuntuvat minusta vaikeasti lähestyttäviltä. Olen keräillyt lapsen kirjakaappiin loru- ja runokirjoja, mutta mieheni niitä alkoi lukea. Ilokseni olen havainnut, että lapseni suhde runoon on todellakin mutkaton.

Kuvissa esiintyy monennäköisiä ihmisiä. Kaikkien sukujuuret eivät ehkä ole supisuomalaiset.

Lapsi nauttii kielen lisäksi myös kuvituksesta, pysähtyy katsomaan aukeamaa, jota aikuinen lukee ääneen, ja kääntää jännittyneenä uuden sivun. Maija Hurme on kuvituksessaan ottanut huomioon runojen syntyajan. Jossain kuvissa pojat on puettu ajanmukaisesti polvihousuihin ja tytöt essuihin, toisissa taas asusteet ovat nykymalliin sukupuolineutraaleita.

Teoksen nimiruno löytyy sivulta 23. Sen on kirjoittanut Pia Perkiö.



23. marraskuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Otava 2017, 81 s.



Kirjastoalan opintojeni osana minulla oli ilo saada kirjavinkkausoppia Marja-Leena Mäkelältä. Tai silloin taidettiin vielä käyttää termiä 'bokprat'. Sikäli kun muistan oikein, Marja-Leena opetti, ettei vinkkarin kannata puhua niistä kirjoista, joita luetaan ilmankin. Kun valitsen kirjoja blogia varten, tulee mieleen, että tulisiko kirjoitusaikansa käyttää vähälevikkisen kirjallisuuden esittelyyn. Mauri Kunnaksen teokset löytävät kyllä lukijat ilman vinkkaustakin. Marja-Leena Mäkelä puhui mutun rinnalla mätystä (mä tykkään). Juuri mäty on johtotähteni, kun valitsen, mistä kirjoitan.

Koiramäen Suomen historia on ollut hyvin näkyvästi esillä monessa lehdessä. Tämänkaltainen näkyvyys ei ole lastenkirjallisuudelle tyypillinen juttu. Jopa Maaseudun Tulevaisuus (1.11.17) näkyi antaneen uudelle lastenkirjallisuudelle tilaa kokonaisen sivun verran. Tästä melkein puolet täytti Kunnaksen kuva Suomenlinnan rakennustöistä. Toki yksi kuva kertookin kirjasta tehokkaasti, ja yksityiskohtien runsaus olisi kärsinyt kuvan runsasta pienentämistä. Maaseutuun jutun kirjoittaneen Heli Virtasen tekstistä jäi mieleen, että Koiramäen Suomen historiaa on painettu jo yli 100 000 kappaletta. Se on paljon. Muistelen, että ilmestymisvuonnaan Suomessa eniten myytyä kuvakirjaa painettiin 130 000 kappaletta. Kirjan nimi oli Seitsemän koiraveljestä, niin ikään Kunnaksen työtä. Huomionarvoisaa luvuissa on, että molemmat satatonnarit julkaistiin vasta loppuvuodesta. Käytännössä puhutaan kai joulumyynnistä, vaikka Koiramäen Suomen historia on eniten myyty kirja Helsingin Kirjamessujen historiassa. Aamulehden mukaan teosta oli myyty neljän messupäivän aikana yli 5000 kappaletta.

100 000 kirjaa on valtava myyntiodote. Ennakkomarkkinointi ratsasti kirjailijan maineella: "Mauri Kunnaksen kirjoja on myyty kaikkiaan liki 10 miljoonaa!"

Kun näin ennakkotiedon Koiramäen Suomen historia -teoksesta, oli Suomen Kuvalehdessä 28/2017 juuri ollut Mikko Huotarin kirjoittama juttu, jossa kerrottiin, että Tammen kustantamia Harry Potter -kirjoja on myyty  1 700 000 kappaletta. Lukuun on laskettu mukaan  kaikki mahdollinen: kovakantiset kirjat, CD-äänikirjat, pokkarit ja kuvitetut laitokset. Ensimmäistä eli eniten myytyä osaa on mennyt vuosien saatossa 300 000 kappaletta. Huotarin mukaan suomalaisen kaunokirjallisuuden painetuimmaksi teokseksi arvioidaan Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Sitä on painettu noin puolitoista miljoonaa kappaletta. Luvut eivät ole keskenään vertailukelpoisia, mutta jotenkin yritin suhteuttaa.


Toimintaa täynnä olevien kuvien välissä pönöttävät hallitsijat muotokuvissaan.


Koiramäen Suomen historiasta jäi mieleeni päällimmäiseksi yksityiskohtien runsaus. Kuvien tutkimiseen voi uppoutua vaikka kuinka pitkiksi ajoiksi. Pienimpien mielenkiintoa on mahdollista ohjata Herra Hakkaraisen etsiskelyyn. Tämä kuuluisa unissakävelijä nimittäin ilmaantuu kuviin, vaikkei sillä tekstiin yhteyttä olekaan.

Teos on vaatinut valtavan taustatyön. Vaikka kirja on kuvakirjaksi paksu, on tekijä joutunut rajaamaan. Teoksen elinkaaren kannalta on ilman muuta näppärä ratkaisu olla lyömättä siihen minkäänlaista "Suomi 100 vuotta" -leimaa.

Tämäkin päivä on joskus historiaa!  

Teoksesta otetaan uusia ja uusia painoksia ties kuinka kauan. Koiramäen Suomen historia alkaa reformaatiosta. Jostain sen pitää alkaa. Tänä vuonna sattuu olemaan 500 vuotta siitä, kun Martti Luther julkaisi teesinsä anekaupan väärinkäytöksiä vastaan.

Koiramäen Suomen historia päättyy 1800-luvulle. Vänrikki Stoolin tarinoista on ilmestynyt jo ainakin ensimmäinen osa. Teoksen sukutaulusta on ajoituksessa hyötyä. Siinä keskellä ovat Kunnaksen aikaisemmasta tuotannosta tutut lapset. Heidän syntymävuosiaan ei anneta, mutta Martan, Elsan ja Killen Pransi-isä näkyy syntyneen vuonna 1810 ja äiti-Fiina pari vuotta miestään myöhemmin.


Sukutauluun on merkitty sinisellä esivanhemmista ne, jotka esiintyvät kirjan tarinassa.

Mauri Kunnas on harrastunut sukututkimuksesta. Kansiaukeaman sukutaulu auttaa hahmottamaan, kuinka kaukana historiassa tarinassa mukana olleet henkilöt oikein elivät. Teoksen viimeisellä tekstiaukeamalla kytketään teos nykyaikaan. Siinä on kuvattu Koiramäen Eemil. Kunnaksen aikaisemmasta tuotannosta tuttu Martta oli Eemilin vaarin vaarin äiti.

Teoksesta saa monenlaista tietoa.
Nimet ja muut tiedot ovat vanhoissa kirkonkirjoissa ruotsiksi sillä se oli valtakunnan virallinen kieli. Papit kirjoittivat nimiä kukin omalla tavallaan, eikä kaikkien kirjoitustaitokaan ollut vallan kehuttava. Läntisessä Suomessa ei juurikaan käytetty sukunimiä. Ihmiset olivat jonkun poikia tai tyttäriä. Taloilla oli nimet joitten mukaan asukkaitakin kutsuttiin.

Finlandia Junior -palkintoehdokkaat julkistettiin keskiviikkona 8.11.2017. Koiramäen Suomen historia on ehdokkaana. Voittajan kuuden ehdokkaan joukosta valitsee Anna Puu 29.11.2017.


Koiramäen Suomen historian synnystä on video Youtubessa

2. marraskuuta 2017

Emojit : tutustu emojien ihmeelliseen maailmaan

Tekijä: Thorne, Russ
Kuvittaja: Chau, Bernard
Suomentaja: Mäkelä, J. Pekka 
Karisto 2017, 128 s. 
 
Englanninkielinen alkuteos Emojipedia
Thorne, Russ: Emojit

Helsingin sanomat (8.7.2017) esitteli 25 kevään tuoretta kirjaa otsikolla "Parasta lomalukemista lapsille ja nuorille". Innostuin jutun perusteella Emojit-kirjasta ja päätin tuoda ajatukseni kirjasta tänne. Kirjoitin tekijätiedot yms. samalla vauhdilla muistiin, mutta jotenkin kesä kuitenkin vierähti ohi ennen kuin ehdin kirjaan tarttua.

Uskoni Hesarin Taika Dahlbomin arvioon ja Satakirjastojen aineistohausta löytyvään kirjaesittelyyn kuitenkin palkittiin. Opin kirjasta paljon. Kirjaston esittelyteksti lupaa, että " Hauska ja kattava Emojit on täydellinen lahja emojeihin hurahtaneelle alakoululaiselle!". Mutta on siitä hupia täti-ihmisellekin. Tosin olen Hesarin kirja-arvostelijan kanssa täysin samaa mieltä, että kirjan präntti on pientä, jopa niin pientä, että on siinä ja siinä, pystynkö sitä ylipäätään lukemaan. Olen päivittänyt silmälasini keväällä, mutta voi tietysti olla, että alakouluikäinen kohderyhmä on tarkkasilmäistä porukkaa.

Emoji-sana on yhdistelmä japanin sanoista e, joka tarkoittaa kuvaa, ja monzi eli kirjoitusmerkki. Ensimmäiset emojit ilmestyivät japanilaisten puhelimiin vuonna 1997 ja länsimaiseen populaarikulttuuriin ne rantautuivat vasta yli kymmen vuotta myöhemmin, Emojit-kirjan mukaan ne eivät nousseet suureen suosiooon ennen kuin Apple lisäsi emoji-näppäimistön iPhonen käyttöjärjestelmään. (Temppu tietysti auttoi myös Applea pärjäämään Japanin markkinoilla, jossa iPhone ei ollut kirjan mukaan menestynyt kovinkaan kaksisesti, koska se ei tukenut emojien käyttöä.)

Kirjasta saa paljon nippelitietoa, mutta myös hauskoja oivalluksia on tarjolla. Osaatko kääntää emojiksi sellaisten kirjojen nimet kuin Sota ja rauha tai Nälkäpeli?

Emoji-arvoituksia näkyy löytyvän myös netistä.

18. lokakuuta 2017

Lindgren, Astrid: Peppi Pitkätossu

Peppi Pitkätossu
Ruotsinkielinen alkuteos Pippi Långstrump

Tekijä: Lindgren, Astrid
Kuvittaja: Vang Nyman, Ingrid
Suomentaja: Rikman, Kristiina
WSOY 2017, 149 s.





Peppi Pitkätossu astuu laivaan
Ruotsinkielinen alkuteos Pippi Långstrump går ombord

Tekijä: Lindgren, Astrid
Kuvittaja: Vang Nyman, Ingrid
Suomentaja: Rikman, Kristiina
WSOY 2017, 147 s.




Tänään vietetään valtakunnallista satupäivää. Tänään on myös kahden sukulaislapsen syntymäpäivä. Paljon onnea tytöt! Toinen sankarittarista on saanut yhdeksi etunimekseen Peppi. Hänen ja uusien käännösten innoittamana lueskelin tarinoita maailman vahvimmasta tytöstä, lomittain neljää eri kirjaa. Tarina on entuudestaan tuttu. Omistuskirjoituksen mukaan olen saanut peppini kaksivuotiaana.

Peppi on yhdeksänvuotias, se kerrotaan heti ensimmäisen kirjan kolmannella rivillä. Kahden kirjan aikana Peppi vanhenee noin vuoden. Lukija voi olla minkä ikäinen hyvänsä, ja uskoakseni viihtyy. Sukupolvi toisensa jälkeen on viihtynyt. Pippi Långstrump ilmestyi vuonna 1945, ja Laila Järvisen Peppi Pitkätossu -suomennos tuli markkinoille jo seuraavana vuonna.

Uuden suomennoksen ensimmänen laitos ilmestyi vuonna 2007. Suoritin samaisena vuonna yhden, ja koko opiskelu-urani ainoan, käännöstieteen kurssin. Muistan vertailleeni Peppi Pitkätossun alkuperäistä suomennosta ja tuoretta käännöstä. Valitettavasti en tähän hätään löytänyt tiedostoa, jossa olin näitä kirjoja käsitellyt. Vuonna 2007 julkaistun laitoksen merkittävin ero sekä edeltäjiinsä että tämänvuotiseen seuraajaansa  nähden on ulkoasussa. Kuvituksen teki kuvituksen englantilainen taiteilija Lauren Child (synt. 1965), joka tunnetaan Samu ja Salla -sarjan luojana. Peppien alkuperäiskuvittaja oli Ingrid Vang Nyman. 

Tuoreissa teoksissa on siis taas käytetty alkuperäiskuvitusta. En osaa sanoa, mistä tämä kertoo, mutta huomionarvoisa seikka epäilemättä on. Itse odotin näihin päiviin asti seuraavaa Childin kuvittamaa Peppi-kirjaa, sillä tulkitsin kurssilla ruotimani teoksen takakansitekstin "teos on Astrid Lindgrenin kolmiosaisen Peppi-sarjan ensimmänen kirja" lupaukseksi tulevasta. Pidän Childin tyylistä ja myönnän, että petyin, kun uusiin kirjoihin olikin valittu alkuperäiskuvitus. Voin silti helposti kuvitella, että osa Peppi-kirjan ostajista tahtoo teoksen nimenomaan tutuilla kuvilla varustettuna. Lapsihan ei kirjoja osta, vaan portinvartijana toimii aikuinen.

Uuden suomennoksen tarpeesta voidaan olla monta mieltä. Käännösten sanotaan vanhenevan, mutta tiedän perheitä, joissa jouluevankeliumi luetaan vuodesta toiseen nimenomaan vanhana käännöksenä. Se sopii, totta kai. Ja jos Laila Järvisen Peppi-käännös tuntuu ainoalta oikealta, sopii kaikin mokomin käyttää sitä. Mutta myös uutta uskaltaa suositella.
Kieltä on lähinnä viilattu luettavampaan suuntaan ja ajanmukaistettu. Joidenkin muutosten merkitys tuntuu olemattomalta, mutta ei niistä sellaista oloa tule, että kieltä olisi muutettu pelkästään muuttamisen ilosta. Toisen kirjan nimen uutta käännöstä ihmettelen. Peppi Pitkätossu astuu laivaan -teos julkaistiin alun perin suomeksi nimellä Peppi Pitkätossu aikoo merille. Kaksi nimeä samalle tarinalle saattaa jopa hiukan haitata kirjaston käyttäjää. Suuri osa muutoksista on helposti perusteltavissa. Kun Järvisen käännöksessä leikitään Jussia, on Rikman vaihtanut leikin nimeksi "kapteeni käskee". En usko, että tähän nousee kansanliikettä vaatimaan alkuperäistä muotoa.

Kristiina Rikman on siis suomentanut ensimmäisen Peppi-kirjan kahdesti. Hän on tehnyt joitain sanavalintoja uudelleen suomennoksensa jälkimmäiseen laitokseen. Laila Järvisen suomennoksessa Peppi on neekerikuninkaan tytär. Kristiina Rikman on muuttanut isän vuoden 2007 laitoksessa hottentottien kuninkaaksi ja nyt käsittelemässäni Peppi Pitkätossu -teoksessa isä on Etelämeren kuningas alkuasukkaita vilisevällä saarella. Tai niin Peppi ainakin uskoo:

Isä oli nimittäin joutunut myrskyssä mereen ja kadonnut, kun he olivat olleet Pepin kanssa purjehtimassa, ja koska Pepin isä oli aika paksukainen, Peppi ei millään suostunut uskomaan että hän oli hukkunut. Oli aivan yhtä uskottavaa, että hän oli kellunut jonkin saaren rantaan ja ruvennut Etelämeren kuninkaaksi. (Peppi Pitkätossu astuu laivaan, s. 8).
Satakirjastojen kokoelmahaun kautta löydettävissä olevan esittelytekstin mukaan Astrid Lindgren (1907 - 2002) on maailman luetuimpia lastenkirjailijoita. Peppi Pitkätossusta kertovat Lindgrenin romaanit Peppi Pitkätossu, Peppi Pitkätossu astuu laivaan ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä. Koko sarjan kuvitus on tanskalaisen Ingrid Vang Nymanin (1916 - 1959) käsialaa.

Ja se kolmas kirja on siis ilmestymässä ensi vuonna!


5. lokakuuta 2017

Parvela, Timo: Maukan ja Väykän hyvä päivä

Teksti Timo Parvela
Kuvittanut Virpi Talvitie
Tammi 2017, 71 s.

 
Parvela, Timo: Maukan ja Väykän hyvä päivä

Maukan ja Väykän elämästä kertovia kirjoja on jo vaikka kuinka monta, mutta kirjailija Timo Parvela onnistuu ilahduttamaan lukijansa kerta toisensa jälkeen. Maukan ja Väykän hyvä päivä on todellinen hyvänmielenkirja. Kirjan nimi kuvaa teoksen sisältöä erinomaisesti.

Kuvittaja Virpi Talvitien työnjälki on hurmaavaa. Tässä kirjassa kirjailijan ja kuvittajan yhteistyö on sellaisella tasolla, jota sopii muidenkin tavoitella. Kun kirjailija on jakanut tekstinsä lukuihin kellotaulun mukaan, on kuvittaja iskenyt samaan rakoon alkuvinjetin, jossa numero toistuu. Kirja kannattaa hommata käsiinsä jo pelkän kuvituksenkin takia.


Virpi Talvitien kuvitusta teoksessa Maukan ja Väykän hyvä päivä










Pidän Maukka ja Väykkä -kirjojen huumorista. Rakastan niiden kieltä. Aloitteleva lukija ei pääse helpolla, mutta ääneenlukeva aikuinen nauttii yksityiskohdista. Ja on kirjailija selvästi ajatellut kokemattomia lukijoitaan, sillä virkkeet ovat niin lyhyitä, kuin voivat olla ilman, että ilmeikkyys kärsisi.

Onneksi yläkerran ikkuna oli auki. Väykkä lähti hakemaan tikkaita, jotka olivat maassa pitkällään vajan takana. Niiden päällä oli kymmenen multasäkkiä ja seitsemän pussia lannoitetta. Väykkä puuskutti säkit syrjään. Sitten se raahasi tikkaat ikkunan alle ja nosti ne seinää vasten. Kun se oli kiivennyt puoliväliin, se muisti polttopuut, joita oli alun perin lähtenyt hakemaan [..].

Olen kommentoinut Maukan ja Väykän aiempia seikkailuita kahdesti, vuonna 2012 ja 2013.



21. syyskuuta 2017

Slegers, Liesbet: Jännät hännät

Hollanninkielinen alkuteos Gekke staarten
Teksti ja kuvat: Liesbet Slegers
Kääntäjä: Maisa Tonteri

Lasten Keskus 2017, 16 s.
 


Slegers, Liesbet: Jännät hännät


Jokaisella eläinlajilla on oma erityislaatuinen olemuksensa. Toisella siihen kuuluu pörröhäntä, toisella suloinen saparo ja kolmannella komea pyrstö. Jännät hännät -kirjassa voi kokeilla, miltä tuttu eläin näyttää vieraalla hännällä. 


IHAA,
hirnuu hevonen
heilahtelee harja sen:
laitumella tuuli kuiskii
hieno häntäni kun huiskii!
Piiloon voit sen panna,
uusi häntä anna!


Jännät hännät -teoksen idea on hauska. Tukeva pahvikirja on leikattu keskeltä halki, samalla sivuilla kuvatut eläimet ovat kahdessa osassa. Selaaja voi halunsa mukaan yhdistellä eri eläinten pää- ja häntäpuolia keskenään.



Slegers, Liesbet: Jännät hännät


Kaikki eläimet ovat helposti tunnistettavia. Eläinkuviin liittyy myös pieni runo, jossa kuvataan eläimen ulkonäköä, käyttäytymistä ja äänetelyä. Tekstit loppuvat kaikki samalla tavalla aktivoiden kääntämään sivua.

Tämänkin kirjan saat käsiisi kirjaston kautta. Kannattaa hakea! Lukemisilla on paljon hyviä vaikutuksia. Liian aikaisin lukemista tuskin voi aloittaa.

Lukutaitopäivän yhteydessä 8.9.2017 Turun Sanomissa julkaistiin pitkä artikkeli, jonka otsikko oli Lukematon lapsi jää paljoa vaille. Juttu perustuu lastenkirjallisuuden tutkija Päivi Heikkilä-Halttusen kirjaan Lue lapselle! Opas lapsen kirjallisuuskasvatukseen. Atena 2015.



7. syyskuuta 2017

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Otava 2017, 79 s.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Minä Minttu -kirjan tarinat on julkaistu alun perin kolmena erillisenä teoksena: Minttu auttaa (1990), Minttu yksin kotona (1989) ja Minttu ei tahdo (1988). Tarinat on järjestetty tähän teokseen päinvastaiseen järjestykseen, missä ne ilmestyivät. Minä Minttu -teoksen ensimmäisessä tarinassa perheessä ei näytä olevan Mintun lisäksi muita lapsia, (oikein tarkkasilmäinen voi kuitenkin bongata tuttipullon ja muuta vauvakamaa kuvista), seuraavissa mukana on pikkuveli Santtu, joten järjestys vaikuttaa harkitulta.
 
En ole tarkastanut tätä, nykyisin en oikein paljon tarkastele, mutta luulen, että ensikohtaamiseni Mintun kanssa tapahtui äidin tilaaman Kotilieden kautta. Muistini mukaan lehden viimeisellä aukeamalla oli yhden sivun verran mustavalkoista minttua. Ajoittaisin tämän ensikohtaamisemme 1970-luvun lopulle. Ensimmäiset Minttu-kirjat joka tapauksessa julkaistiin vuonna 1978. Tämän vuosiluvun tarkastin.

Yhtään Minttu-kirjaa meillä ei kotona ollut, mutta hiukan nuoremmilla serkuilla taisi niitä olla, sillä muistan lukeneeni minttuja ääneen. Lukutaidon opettelu sujui minulta huomattavan tahmeasti, ja epäilen, että kirja ei suinkaan osunut sattumalta käteeni, vaan ovelilla aikuisilla oli sormensa pelissä. Minttu-kirjoissa tekstin määrä on kohtuullinen. Ja präntti on ilahduttavan kookasta. Heikkokin lukija pääsee kääntämään sivua usein.
 
Iän myötä olen alkanut ilahtua lastenkirjojen uusintapainoksista aina vain enemmän ja enemmän. On hauska lukea lapsille ääneen samoja kirjoja, joita itsellekin on luettu. Testasin kirjaa pian kaksi täyttävän tytön kanssa, ja hän istui tanakasti sylissäni, kun luin kirjan yhteen menoon kannesta kanteen. Kustantajan antama ikäsuositus on 3+.

Minttu on kestänyt aikaa hyvin. Tapahtumat liittyvät lapsen arkeen. Voisin kuvitella, että lapsi pystyy samaistumaan Minttuun helposti. Hahmon kotikin tuntuu ihan nykyaikaiselta. Minulla ei ollut käytettävissä alun perin ilmestyneitä kolmea nidettä, mutta tässä kädessäni olleessa kirjassa ei esiintynyt lankapuhelinta, kasettisoitinta tai muuta sellaista, jonka olemassaoloa nykylapsi ihmettelisi. Perheen vanhempien työnjako on perinteinen, isä käy töissä ja äiti hoitaa lapset. Kokoelman aloittavaa tarinaa suosittelen erityisesti niille aikuisille, jotka kantavat päävastuun kodista toisen vanhemman käydessä palkkatyössä.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Areenassa on kuultavissa Maikki Harjanteen haastattelu. Harjanne kertoo mm. siitä, miksi Mintun isän rooli jää tarinoissa melko vähäiseksi.
 

24. elokuuta 2017

Iloinen koulutie : Suomen lasten koulurunot

Toimittanut Ismo Loivamaa
Kuvat Rudolf Koivu
Minerva 2017, 55 s.





Koulut ovat taas alkaneet. Toivon, että kaikkien koulutaival olisi iloinen, kuten seuraavassa Immi Hellénin runossa, josta myös teoksen nimi on poimittu.

On joutuneet päivät jo syksyiset.
Käy metsäpolkua pienoiset [..]

Puut metsän lapsille nyökkivät
kuin ainakin armaat ystävät.

Syystuuli luo ruusuja poskillen.
He kulkevat riemuiten, laulellen.

Vaikka joskus se käy kautta notkojen
ja kautta jylhien rotkojen,

tää nuorten iloinen koulutie
maan kaikista teistä parhain lie.


Immi Hellénin lisäksi koulurunoja ovat kirjoittaneet monet nimitutut: Sakari Topelius, Marjatta Kurenniemi, Kaarina Helakisa, Tittamari Marttinen, Jukka Itkonen, Pia Perkiö, Kaija Pakkanen ja Elina Karjalainen. Rakastin aikoinaan Uppo-Nallea yli kaiken, ja ilahduin vielä nytkin, kun nyt törmäsin tuttuun nalletekstiin: "Koulutietä kulkiessas, nalle aina muista, ettei kadun jäätiköllä takatassut luista, ettei kynä putoa ja ettei kirja puutu [..].

Immi Hellén oli syntynyt vuonna 1861- Valikoiman runoilijoista nuorin, Tittamari Marttinen, syntyi reilut sata vuotta Immin syntymän jälkeen. Tästä lähtökohdasta on helppo arvata, että myös runot ovat hengeltään erilaisia. Vaihtelua tuo myös runojen pituus, mukana on sekä pitkiä että pätkiä. Olisin kaivannut runojen yhteyteen jonkinlaista ajoitusta, vaikkapa runoilijan syntymävuotta. Vanhin tekijän nimen yhteydessä esitetty runo lienee Topeliuksen (synt. 1818) käsialaa, lisäksi teokseen on valittu kaksi kansanrunoa.

Runojen nimistä osa on huisin houkuttelevia. Vai mitäs pidät näistä:
Pelastusliiveillä pulpettiin
Sanakin voi riittää
Toivoisin, että asuisin Kuussa
Koulutaksi Myssylään?

Kirjan kuvituksena on käytetty Rudolf Koivun piirroksia, joista ei valitettavasti kerrota mitään, ei edes sitä, onko sivulle painettu koko työ vai jokin yksityiskohta laajemmasta kuvasta. Tekijän nmikirjaimet näin vain kolmessa kuvassa. Neljännessä niistä oli näkyvissä yläreuna.

Ismo Loivamaan Lastenruno-sarjassa on aiemmin ilmestynyt : Kas kuusen latvassa : Suomen lasten runolipas, Jos sul lysti on : Suomen lasten leikkirunot, Unen sinistä maata päin : Suomen lasten tuutulaulut ja iltarunot, Soita, soita sinikello : Suomen lasten kesärunot, Sitten leikitellään kuusen alla : Suomen lasten joulurunot sekä Maan korvessa kulkevi lapsosen tie: Suomen lasten enkelirunot.


3. elokuuta 2017

Sananlaskut

Aineiston valinneet: Kari Laukkanen ja Pekka Hakamies
Johdannon kirjoittanut: Matti Kuusi 
Piirroksin varustanut: Pekka Vuori
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia
15904 sananlaskua Kansanrunousarkistosta
SKS 2017, 4. p., 598 s.



Niin kauan kuin jaksan muistaa on kirjan elinkaaren lyhykäisyydestä kannettu huolta. Eikä aivan suotta. Muutama vuosi takaperin julkaistuja kirjoja ei saa ostettua omaksi mistään, ellei käytettyä kappaletta satu tulemaan myyntiin. Nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teki hyvän työn ja julkaisi pitkään loppuunmyytynä olleen Sananlaskut-teoksen uudelleen. Neljänteen painokseen ehtinyt teos ilmestyi ensi kerran melkein neljäkymmentä vuotta sitten, vuonna 1978.

Ei oo hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi. Lappeenranta
Hoppu ei oo hyväksi muualla ko kirpun tapossa. Himanka
Hoti koira suunsa polttaa. Kankaanpää. hoti = hotkiva

Sananlaskut-teos on ulkonäöltään niin tuhti, että sen poimimista mukaan kirjastosta miettii kahteenkin kertaan. Kirjan kanniskelu käy tietysti hyötyliikunnasta. Ja kyllä, toki muistan, että kirjoitan blogia lasten ja nuorten kirjallisuudesta. Lukijan mielessä saattaa herätä kysymys, onko ollenkaan realistista ajatella, että kasvava nuoriso tarttuisi tämänkaltaiseen teokseen, ainakaan vapaaehtoisesti. Lähtökohtaisesti jokaiselle kirjalle on kyllä lukijansa. Kirjastojen tehtävä on keksiä keinoja tarjota kirjoja asiakkaille. (Ranganathanin 3. laki).

Minulle on luettu paljon, ja voin helposti kuvitella, että tätäkin kirjaa olisi luettu, jos se olisi omasta hyllystä löytynyt. Onhan kieli paikoin vanhahtavaa eivätkä toisen alueen murresanat välttämättä avaudu varsinkaan nuorelle lukijalle. Ääneen lukeva aikuinen tarjoaa tietysti sellaisen edun, että häneltä voi kysyä vieraista ilmaisuista ja sananlaskujen merkityksestä on mahdollista keskustella. Voi olla, että siinä samalla lukijakin löytää uusia näkökulmia tuttuihin sanontoihin. Sitä paitsi on niitä vieraita sanoja paikoin selitettykin.

Pekka Vuori on kuvittanut kirjan, mutta kuvia on harmittavan harvassa. Erityisesti lapsilukijoita ajatellen kuvitusta olisi voinut olla enemmän.

"Siint on hyvä miel, ko ei oo paha miel."

Sananlaskut etenevät aiheen mukaan aakkosjärjestyksessä, mutta mikään onnitteluvärssypankki teos ei varsinaisesti ole. Yritin tuloksettomasti löytää ripillepääsyonnitteluun sopivaa sananlaskua. Samoin katsoin, löytyisikö siitä tuoreelle ylioppilaalle jotain ajatuksen juurta, mutta luovuin tästäkin hankkeesta.

En ole kuitenkaan menettänyt toivoani kirjan käyttökelpoisuuden suhteen. Kirjasta löytyy nimittäin myös paikkakuntahakemisto. Luulen, että voin ripotella synnyinpaikkakuntaani liittyviä sananlaskuja erääseen elämäkerralliseen tekstiin. Ehkä niistä on jopa apua tuon tekstin jäsentelyssä. Ja onhan noita kiva lukea ihan muuten vaan.


6. heinäkuuta 2017

Potalla, osa yksi

Leslie Patricelli: Potalla
Suomentanut Rauna Sirola
Lasten Keskus 2013, 2. p., 26 s.



Tämän blogin nimi oli alun perin Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille. Kirjoja ilmestyy sitä vauhtia, että olen käyttänyt kirjoitusaikani pääsääntöisesti uusien kirjojen esittelemiseen. Hyllyjen uumenista niitä ei tule nostettua, vaan itsekin tartun juuri niihin, jotka ovat joka tapauksessa esillä.

Parasta aikaa kirjoitan pottakirjoista pientä artikkelia. Sitä varten olen hankkinut käsiini tällä vuosikymmenellä tähän hetkeen mennessä julkaistut 17 potankäyttöä ja siisteyskasvatusta käsittelevää kuvakirjaa. Melkein kaikki löytyvät Satakirjastojen kokoelmista.

Osa näistä on paksulehtisiä katselukirjoja, joissa on vain vähän tekstiä, mutta mahdollisesti luukkuja, ääninappeja tai tunnusteltavia yksityiskohtia. Pääosa kirjoista on alunperin ilmestynyt jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Kotimaista alkuperää olevia on vain kaksi. Nämä ovat Katri Kirkkopellon ja Mervi Wareen Oona ja Eetu: Ei hätää! sekä Annastiina Syväjärven ja Johanna Venhon Kissanpissa. Näistä vain ensin mainittua on saatavilla kirjakaupan kautta, Kissanpissa on loppuunmyyty.

Leslie Patricellin teos Potalla ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 2012. Käsissäni oleva teos on toista painosta, joka on otettu heti ensipainosta seuraavana vuonna. Ilokseni teos on edelleen myynnissä kirjakaupoissa, ja olen ajatellut antaa sen lahjaksi kohta yksivuotispäiväänsä juhlivalle lapselle.

Potalla-teos edustaa genrensä huippua. Se on paksulehtinen ja kestävä. Kuvat ovat ilmeikkäitä, mutta yksityiskohtia ei ole liikaa. Kirkkaanväriset taustat tekevät kirjasta värikyläisen. Erityisen ihastunut olen kirjan päähenkilöön, pelkkään vaippaan pukeutuneeseen taaperoon.


Taaperon sukupuoli ei selviä (yksityiskohta teoksesta Leslie Patricelli: Potalla). 

Tekstiä on vain hippusen verran, niin vähän, että sitä ei riitä edes joka sivulle, joten suomentaja Rauna Sirola näyttää päässeen helpolla. Mutta mistäs sitäkään tietää, onko asia todellisuudessa näin. Ammattilaisuuden kai tunnistaa juuri siitä, että valmis suoritus näyttää helposti tulleelta. Niin tai näin, teoksen kohderyhmä ei vielä pitkiä tarinoita kuuntele. Kuva puhukoon puolestan. Tässä kirjassa se totisesti puhuu.


Potalla istuminen voi tuntua vallan ikävystyttävältä (Leslie Patricelli: Potalla).


Hyvä lukijani, toivon kommentteja aiheesta. Mikä on sinun lempparisi pottakirjoista?

22. kesäkuuta 2017

Lasten oma lauluvuosi ja Lasten oma vuosikirja


Lasten oma lauluvuosi
Toimittanut: Soljander-Halme, Hannele
Kuvitus ja graafinen suunnittelu: Hurme, Maija
Kirjan rakenne ja juhlapäivätiedot: Tuula Korolainen
Lasten Keskus, 2016, 120 s. + cd-levy 

Lasten oma vuosikirja
Tekstit: Korolainen, Tuula ja Tulusto, Riitta
Kuvitus, typografia ja taitto: Hurme, Maija
Lasten Keskus, 3. p. 2017, 191 s.


Joskus käy niin, että yksi kirja johtaa toisen ja kolmannen luo. Ensin löysin Laula lelut laatikkoon, sitten Hei, me laulupiirretään. Näistä innostuneena hain lisää sellaisia lastenlaulukirjoja, joihin liittyisi äänite. Sain Lasten oman lauluvuoden. Rupesin kirjoittamaan siitä ja kiinnostuin aikaisemmin ilmestyneestä Lasten omasta vuosikirjasta. Itse asiassa heti lauluvuosikirjan esipuheessa viitattiin Lasten omaan vuosikirjaan oikein kuvan kera. Uskoakseni näitä kirjoja kannattaakin käyttää parina. Yksinään laulukirja jää tyngäksi, monista ansioistaan huolimatta.

Lasten oma vuosikirja esittelee kalenterivuoden juhla-, liputus- ja merkkipäivät taustoineen ja tapoineen. Lisäksi se tarjoaa juhlapäiviin liittyviä reseptejä ja askarteluideoita. Satuja, runoja ja loruja on mahtunut mukaan ilahduttava määrä. Kuvitus on osin Maija Hurmeen käsialaa, osin samoista teoksista, joista on poimittu tekstikappaleitakin. Esimerkiksi Juhannusyön huolista ja vaaroista Muumilaaksossa kertovassa tekstikatkelmassa on tietysti Tove Janssonin kuvitus. Joistain suurmiehistämme sekä Minna Canthista on valokuva.




Ylimmäisessä kuvassa aukeama teoksesta Lasten oma vuosikirja ja alimmaisessa Lasten oma laulukirja. Molemmissa aiheena Puolustusvoimain lippujuhlan päivä ja Maailman ympäristöpäivä.






Lasten oman lauluvuoden kuvitus on kierrätetty Lasten omasta vuosikirjasta, mutta kierrätys on tehty kekseliäästi. Laulukirjassa kuva saattaa esiintyä esimerkiksi alkuperäisen peilikuvana tai kuvitukseen on poimittu pelkkä yksityiskohta suuremmasta kuvasta. Toisinaan aukeamalle on voitu myös lisätä kuvituselementtejä, joiden ensiesiintyminen tapahtui toiseen juhlaan liittyen.
 
Keväällä on paljon liputuspäiviä. Lasten omassa vuosikirjassa viralliset liputuspäivät on merkitty leivokseen pystytetyllä pienellä lipulla.

Molemmat kirjat etenevät tammikuusta joulukuuhun. Sisällys on jaettu vuodenaikojen mukaan neljään ryhmään. Syksyn alle on sivuja tullut eniten, vaikka koulunalkamispäivä ja venetsialaiset onkin jätetty kesään. Lasten omassa laulukirjassa juhla- ja merkkipäivät on käsitelty lyhyesti kahden aukeaman laajuisessa tietopaketissa. Vakiintuneet liputuspäivät on merkitty myös laulukirjaan. Samoin Saamelaisten kansallispäivä ja marianpäivä, joka on saamelaisten vriallinen liputuspäivä. Ahvenanmaan kolmesta virallisesta liputuspäivästä mukana ovat Ahvenanmaan lipun päivä ja Ahvenanmaan itsehallintopäivä.

Juhlapäiviin liittyvien laulujen lisäksi mukaan on otettu vuodenaikoihin liittyviä lauluja: "Rati riti ralla", "Tuuli hiljaa henkäilee", "Peipon pesä" ja "Syksy". Vanhemmille tuttujen kappaleiden lisäksi mukana on vähemmistöjemme juhliin liittyviä lauluja. Vieraskieliset laulut on translitteroitu ääntämisen mukaan. Osa lauluista on käännetty tai tehty varta vasten tätä teosta varten. Ilahduin Kaisa Nuoliojan säveltämästä ja sanoittamasta laulusta "Äitini on yrittäjä", jossa laulun minä pohtii "Kuinka oikein yritetään, mitä sekä miksi?":

Voisikohan yrittäjä minustakin tulla?
Leipuri jos olisin, ei koskaan loppuis pulla.
Pullaa täynnä pöydät, tuolit, sohvat sekä peti.
Talon täyteen leipoisin, söisin kaiken heti.

Huvipuistoyrittäjä ehkä olla voisin.
Yrittäisin kovasti ja töitä kotiin toisin [..]

Laulukirjassa esitellään 94 laulua, joista 44 esitetään kirjan mukana tulevalla cd-levyllä. Kappaleista kerrotaan vain säveltäjä ja sanoittaja tai minkämaalainen kansanlaulu on kyseessä. Olisin kaivannut lauluista lisätietoa. Suvivirren kohdalla sitä innostuin hakemaankin. Laulukirja kertoo, että kyseessä on ruotsalainen kansanlaulu. Virsikirjasta antaa taustainformaatiota miltei yhtä niukalti, vain merkinnän "Ruotsissa 1697" ja tiedon siitä, että virsi on suomennettu vuonna 1700 ja otettu sitä seuraavana vuonna virsikirjaan. Wikipediasta löytyy runsassanainen artikkeli.