29. syyskuuta 2014

Friester, Paul: Parku-Pöllö ei päästä ketään sisään

Lasten keskus 2014
Kuvittanut Philippe Goossens
Suomentanut Tanja Poskela


Humoristinen tarina alkaa, kun äitipöllö vannottaa Parku-Pöllöä avaamasta kenellekään ovea, kun hän lähtee hakemaan iltapalaa. Parku-Pöllö vakuutta tottelevansa. Ajankuluksi hän lukee satua sudesta ja seitsemästä kilistä. Satu on niin jännittävä, että se vallan pyyhkäisee mukaansa.

Kun oveen koputetaan Parku-Pöllö muistaa lupauksensa. Hän ei avaa ovea, ei vaikka koputtaja väitää olevansa Parku-Pöllön äiti. Lupaus on lupaus.

"Äiti on sanonut, ettei ketään saa päästää sisään." "Mutta minähän OLEN sinun äitisi!" ääni huusi. "Minulla on iltapala mukanani."
"Kuka tahansa voi sanoa noin", Parku-Pöllö tuhahti. "Ehkä sinä olet ilkeä menninkäinen, joka haluaa hotkaista minut makupalaksi. EI - en päästä ketään sisälle!"

Parku-Pöllö tuntee itsensä niin yksinäiseksi, että alkaa - parkua. Tilanne hälyttää paikalle muitakin metsäneläimiä. Toiset yrittävät auttaa, mutta uskooko Parku-pöllö, että oven takana on äiti.

Tarina on huvittava, mutta samalla valaisee, sitä kuinka tosissaan lapset voivat uppoutua tarinaan. Heille se saattaa olla totisinta totta. Jännittävä tarina voi luoda pelkoja oikeaan elämään. Toisaalta joskus lapset haluavat hiukan kokeilla rajojansa ottamalla asiat kirjaimellisesti. Käy tämä aikuisiltakin.

26. syyskuuta 2014

Parvela, Timo: Hyvän mielen iltasatuja

Kuvitus Virpi Penna

– KERRO satu!
WSOY 2012
– Hyvä on. Olipa kerran…
– Eikö se ole enää?
– Mikä?
– Se, joka oli kerran.
– En minä tiedä. Niin vain sanotaan aina satujen alussa. Voinko minä nyt jatkaa? Hyvä. Siis, olipa kerran kaunis prinsessa ja paha noita.
– Oliko se noita oikein paha?
– Oli. Tämä noita oli erityisen kuuluisa ilkeydestään.
– Sitten se on liian pelottava. Minä en pidä 
vaarallisesta ja karmeasta. Kerro joku muu satu.

Näin alkaa Timo Parvelan kirjoittaman ja Virpi Pennan kuvittaman satukirjan, Hyvän mielen iltasatuja, ensimmäinen satu, joka on nimeltään Kerro satu. Kirja sai meillä aikaan sen, että äitiä alkoi hymyilyttää heti lähdöstä ja kuulijakunta vaati uskollisesti joka ilta vuorossa seuraavana olevaa satua, jonka nimi oli muistettu kysyä ja painaa mieleen jo edellisenä iltana.

Kirjan sadut ovat sellaisia, kun sadut nyt yleensä ovat: välillä vähän pelottavia, kuten Kauhea susi, tai muuten ikäviä, kuten Kiusankappale. Onnellinen loppu löytyy tietysti kaikista, ja jokunen noita ja prinsessakin. Ovat nämä sadut sitten kyllä vähän erilaisiakin kuin monet muut: niin mielikuvituksellisia, ettei juonikulkuja ja tarinan lopputulosta välttämättä osannut arvata, ja niin hauskoja, että ääneen lukeminen oli välillä naurun takia vaikeaa. Parhaimmat naurut taitaa aikuiselle tulla monista lapsiperheen arkisista tilanteista, jotka naurattavat lähinnä silloin, kun tapahtuvat jollekin muulle tai kun sattumuksista on jo kulunut sopivasti aikaa…

Kenkäkaupassa Anna ei halunnut nauhakenkiä, koska niissä oli
nauhat. Tarrakenkiä hän ei huolinut, koska niissä oli tarrat. Punai-
sista kengistä hän ei pitänyt, koska ne olivat punaiset. Keltaiset
kengät hän olisi ottanut, jos ne olisivat olleet punaiset.
– Saanko minä nuo siniset? kysyi Anna.
– Et saa, vastasi äiti.
– Minä haluan, kiljui Anna.

Antti halusi rallitakin. Sellaisen missä oli numero. Tismalleen sa-
manlaisen kuin päiväkodin Eliaksella. Sellaisia takkeja oli kaupassa
vain yksi ainoa kappale. Antti halusi sen.
– Et saa, yritti isä.
– Minä haluan, nyyhkytti Antti.

Anna, äiti, Antti ja isä tapasivat jäätelöpaikan edessä. Annalla oli
jalassa siniset sandaalit. Antin uuden talvitakin hihat ulottuivat
kyynärpäihin.
– Kivat ja käytännölliset talvikengät, isä ihasteli Annan uusia 
kenkiä.
– Onpa mukavasti kasvunvaraa, äiti sanoi ilahtuneena Antin
uudesta talvitakista ja yritti venyttää sen hihoja.

Jos yhtään hymyilytti ja alkoi kiinnostaa miten ostosreissu etenee, löytyy vastaus sadusta Ei saa!. Myös kuvituksen takia kannattaa tämä kirja avata. Se on hauskaa ja osuvaa, ja sisältää paljon yksityiskohtia, joita on kiva lasten kanssa tutkiskella.

Osa tarinoista on aiemmin ilmestynyt Anna ja Antti -sarjan teoksissa.

19. syyskuuta 2014

Rouhiainen, Elina: Kesytön

Tammi 2012
Elina Rouhiaisen ihmissusisarjan ensimmäinen osa, Kesytön, osui käsiini palautuessaan asiakkaalta, ja kiinnitti huomioni välittömästi. Tumma kansi siluetteineen ja herkkine perhosineen tuntui lupaavan hyvää, ja sarjan nimi, Susiraja, laittoi myös heti mielikuvituksen laukkaamaan. On todella hauska lukea Suomeen sijoittuvaa fantasiaa, ja vielä hauskempaa tietysti silloin, kun tarina on hyvä ja vie mukanaan, ja niin tämän kanssa kyllä kävi. Nyt olen jo hetken saanut odotella, että saisin hyppysiini sarjan toisen osan, Uhanalainen (2013). Kolmas osa, Jäljitetty, ilmestynee syksyllä 2014.

Sarjan päähenkilö, Raisa Oja, on tarinan alkaessa 17-vuotias. Hän asuu Helsingissä äitinsä kanssa, ja opiskelee kuvataidelukiossa. Tulevaisuudessa odottaa elämä kuvataiteilijana. Kaikkea ei kuitenkaan pysty suunnittelemaan ja Raisan elämä järkkyy, kun äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Äiti ja tytär ovat aina eläneet kaksin, eikä Raisalla ole tietoa sukulaisista, joten on suuri yllätys, kun Kajaanin suunnalta löytyykin eno.

Epäluuloisena ja varuillaan Raisa muuttaa enonsa luokse pieneen Hukkavaaran kylään ja alkaa tutustua ihmisiin ja ympäristöön, yhtenä tavoitteenaan saada tietoa äitinsä lapsuudesta ja nuoruudesta. Alku ei ole uudessa koulussa helppo. Ilmapiiri on jotenkin outo, vihamielinenkin, mutta toisaalta Raisa tuntuu myös herättävän kiinnostusta. Syrjityn oloisen Nikon kanssa Raisa tuntee yhteenkuuluvaisuutta, ja heistä tuleekin kavereita. Toinen, joka väistämättä kiinnittää Raisan huomion on Mikael. Selvästi koulun suosituin poika, jolla on täydellinen tyttöystävä, ja johon muut oppilaat suhtautuvat kunnioituksella. Aivan kuin kukaan ei edes uskaltaisi katsoa Mikaelia silmiin. Hätkähdyttävän sinisiin silmiin, joihin Raisa taas tuntuu uppoavan tämän tästä.

Vähitellen arvoitus alkaa avautua ja Raisalle selviää Hukkavaaran salaisuus. Kylä ja sen ihmiset ovat yhtä kuin susilauma, ja laumalla on lauman säännöt ja hierarkia. Laumanjohtajan sana on laki. Tavallisiakin ihmisiä kylässä asuu, ainakin ajoittain, turismi kun vaatii kausittaiset työntekijänsä, mutta lauman salaisuuden tuntevia on vain jokunen.

Miksi Raisan äiti sitten halusi lähteä Hukkavaarasta, jättää yhteisön ja salata menneisyytensä Raisalta? Eihän äiti voinut susi olla, sillä olisihan sen nyt huomannut, kai? Raisa itse uskoo ainakin olevansa ihan tavallinen ihminen, ehkä… Ja Mikael, ihana alfauros Mikael – entä jos Raisan Mikaelia kohtaan tuntema vetovoima onkin todellista ja vielä vastavuoroista? Maailma ei Hukkavaarassa toimi ihan niin kuin muualla, ja susilauman tavat ovat omanlaisensa. Jopa laumanjäsenille saattaa paljastua yllätyksiä, ja moni kysymys on vielä vastausta vailla kirjan loppuessa. Onneksi on ne seuraavat osat...

Tammi 2013
Tammi 2014