26. lokakuuta 2012

Lehtinen, Tuija: Pesää!

Otava (2012)
175 sivua.

Vähän aikaa sitten sain sähköpostiviestin, jossa pyydettiin suosittelemaan yhdeksäsluokkalaisille sopivaa kirjaa. Toivomuksia oli kaksi: kirjan pitäisi puhutella sekä tyttöjä että poikia ja sivuja siinä saisi olla korkeintaan 200. Tässä se nyt on: Tuija Lehtisen uusi nuortenkirja Pesää! sopii annettuihin kriteereihin loistavasti. 

Takakansitekstin mukaan kirja sisältää "hulluja tilanteita, hyvää läppää, rakkautta ja pettymyksiä - 15 koukuttavaa tarinaa pikkukaupungin kuumasta kesästä". Kun teoksen nimikin on monimerkityksellinen, kirjan voisi kuvitella kelpaavan yläkoulua päättävälle nuorelle. 

Kyseessä on Tuija Lehtisen 99. kirja. Näin Tuija L. kertoo Kirsin kirjanurkkaan lähettämässään kommentissa 28.9.2012: "Sadas eli Tuhansien aamujen talo tuli viikko sitten käsiini ja numero 99 Pesää! tällä viikolla. Väärässä järjestyksessä, mutta minulle merkitsee vain se, missä järjestyksessä olen ne itse kirjoittanut."


Lehtinen kierrättää taitavasti tarinoissaan samoja aineksia, joita on käyttänyt jo aikaisemmassa tuotannossaan. Tarinoiden päähenkilöinä on sekä tyttöjä että poikia, ja samat tyypit esiintyvät useammassa tarinassa. Sattumukset ovat suhteellisen harmittomia ja teksti soljuu mukavasti. Kirjan nimen perusteella oletin, että teksti voisi olla melko roisiakin, mutta sitä se ei ollut. Toisinaan puhe on siitä, mistä puute: 
- Mä tykkään enemmän kaksijalkaisista tipuista.
- Mä en tajua, mä katsoin sitä ymmälläni. - Kaksi jalkaahan linnuilla on.
- Maan päällä kävelevistä, Renne selvensi. - Joilla on pesä jalkojen välissä eikä puussa. 
Koko ajan pysytään asioissa, jotka voisivat tapahtua nuorelle lukijalle itselleenkin tai ainakin jollekin tutulle nuorelle. Pesänjakajat-niminen tarina kertoi Jonnasta, jonka vanhemmat tekevät eroa. Aluksi äiti ja isä jakavat huoneen jeesusteipillä ja kasaavat tavarat röykkilöiksi seinustoille. Pesänvaltaajat-tarinassa puolestaan löydetään saunanpesästä kissanpentuja ja jossain tarinassa innoittajana toimii mehiläispesä.

Lehtinen on parhaimmillaan sanaleikeissä.
- Bändille pitää keksiä parempi nimi, Mötikö tokaisi. - Nörttikopla antaa meistä tunkkaisen kuvan.
- Angry Nörts? Happo ehdotti.
- Säkylä, Itkonen heitti.
- Mikä itu Säkylässä muka on? Sippe kummasteli. - Eikö se ole joku inttipaikka?
- Säkylä on älykäs, Itkonen virnisti.
- Äly... ai takaperin, Happo tajusi. - Siinä on oikeesti jotain.
- On joo, Mötkö myönsi.
- Mun mielestä sekin on vähän tunkkainen, Sippe vänkäsi.
- Eikä ole, Itkonen väitti. - Nimi paljastaa paljon kuulijalle.
- Ne mitään tuollaisia palidromeja tajua, Sippe vastusti.
- Jätkä ei edes tiedä, mkä on palidromi, Itkonen taivasteli.
- Elli kusi sukille, Happo lausui vakavana. 
- Kuka Elli? Mötkö innostui. 
Enricon Pizzeriaa pitää supisuomalainen Erkki, joka bisnestä edistääkseen pyrkii miellyttämään naisasiakkaita. Tätä tarkoitusta varten värjää tukkansa mustaksi ja sirottelee puheeseensa italiaa muistuttavia sanoja. Apunaan hänellä on Vinski, Vince, jonka tyttöystävästä tuli ex-tyttöystävä, kun tyttö iski silmänsä lupaavaan nuoreen malliin, Mikeen. Pojilla on siis kana kynimättä.
Mä ajoin hitaasti kaupungin läpi ja sain pääkadulla kannoilleni pitsamopon. Vinski seilasi takana ja irvisteli. Jätkä kaipasi kuriin panoa. Mä poikkesin reitiltä ja ajoin pitserian eteen, pysäköin ja istuin ulkona olevaan pöytään. Viski ilmaantui hetken kuluttua ja löi listan mun eteen. - Numero kuusitoista on pelkkää kasvista, sopii sun linjoille, mallipoju, Vinski suositteli. 
Mä en ollut kuulevinani, vaan tutkailin rauhassa listaa. Vinski katosi keittiöön ja olis varmaan jäänyt sinne, ellei mun vieruspöytään olisi istunut kaksi naista. Sen oli pakko tulla palvelemaan niitä, ja kun ne oli saaneet listat, mä huudahdin: - Tarjoilija!
Vinski tuli nuivana mun luokse, ja mä ilmoitin ottavani vapaavalintaisen pitsan neljällä täytteellä. Mä luettelin ne neljä, ja kun Vinski oli melkein pitserian ovella, mä huusin sen takaisin ja sanoin muuttaneeni mieleni. Se palasi ärtyneenä mun luokse, ja mä sämpläsin täytteitä, otin ja poistin, lisäsin liikaa ja tuskailin, mitä vähentäisin. Ja taas, kun se oli jo livahtamaisillaan siäsän mä kiekaisin sen takaisin.
- Päätä jo, ääliö, Vinski tiuskaisi. - Täällä on muitakin asiakkaita.
- Kultapuppeli, älä hermostu, mä lepersin sille. - Ota heidän tilaukset ensin, mä jaksan kyllä odottaa tässä ja katsella sua.
Vinski meni mustanpunaiseksi, ja sen hauikset tärisi. Se asteli kankeana naisten luokse ja pakottautui ystävälliseksi, latoi niille italiankielisiä sanoja ja tissien sijaan pani tiskille sixpäkkiään. Kun se meni viemään tilausta paistajalle, mä huikkasin sen perään: - Caro mio, lollipop!
Mä näin naisten päät lähekkäin ja arvasin, että ne mietti, oltiinko me pari. Mä aistin, että ne tunnisti mut. Toinen näpläsi kännykkää mielessään Seiskan lukijapalkkiot. MIKEN KULTAPUPPELI VINCE! Varsinainen Vince, tekoitaliaano.
- Kultsu, mä äännähdin, kun Vinski oli tuonut naisille smoothiet. - Nyt mä tiedän, mitä tahdon.
Vinski astahti uhkaavana mun eteen, ja mä panin pään kalleleen ja sormen suuhun kultaisen säännön mukaan.
- Sut, mä sanoin sokerisesti. - Vain sut.
Vinski huitaisi, ja mä väistin. Se menetti tasapainonsa, ja mä hypähdin seisaalle ja otin sitä kiinni. Siinä me sitten halailtiin, siltä se varmaan näytti ohikulkijoista, mutta Vinski kyllä yritti kiemurrella irti. Mä olin maailmalla tottunut ilmaviin poskisuukkoihin mallipiirien jätkien kanssa, mutta raja tuli nyt vastaan. Mojova pusu otsalle olisi kruunannut tilanteen, mutta mä en pystynyt siihen. En millään. 
- Vittu sun kanssa, Vinski sähisi ja tönäisi mut eroon itsestään.
Se näytti valmiilta vetämään vasemman koukun mun leukaan, mutta samassa sen oma leuka loksahti. Se huomasi tytön, joka oli seisahtanut vähän matkan päähän ja katsoi meitä silmät suurina. Tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti nopeasti toiseen suuntaan.
- Minea, hei, odota! Vinski huusi ja jolkotti sen perään. - Tämä ei ole sitä, miltä näytti. 
Jos haluat tietää, miten tässä ja niissä neljässätoista muussa tarinassa kävi, hae kirja käsiisi!





12. lokakuuta 2012

Meloy, Colin: Sysimetsä

Otava (2012)
Kuvittaja: Carson Ellis
Suomentaja: Peikko Pitkänen
Lukija: Eero Saarinen

Olen ihastunut äänikirjoihin. Tunnen käyttäväni kotitöihin kuluvan ajan hyödyllisesti, kun voin kuunnella äänikirjoja samalla kun silitän vaatteita tai pyöritän pullia. Lainaustilastojen perusteella muutkin ovat löytäneet äänikirjat, sillä niiden lainaus on noussut hurjasti viimeisen vuoden aikana. Meille on tullut hyllyyn useita kivoja äänikirjoja, niinpä Meloyn Sysimetsä joutuikin odottamaan kuunteluvuoroaan pitkään. Lopulta pääsin kuitenkin siihen käsiksi.

Lukija Eero Saarisen miellyttävä ääni teki tästä hiukan yli 13 tuntia kestäneestä fantasiaseikkailusta mukavan ajankulun. En kuvailisi teosta ikimuistoiseksi, muttei minun silti käynyt mielessäkään jättää sitä kesken. Tarina alkaa siitä, kun varisparvi sieppaa Pruen vauvaveljen ja tyttö lähtee jäljittämään pienokaista Tiettömään korpeen, Sysimetsään. Pruen mukaan änkeää koulukaveri Curtis, mutta lapset joutuvat pian eroon toisistaan. Näin tarinaan saadaan kätevästi eri näkökulmia. Matkalla lapset kohtaavat sekä lempeitä auttajia että vihamielisiä hahmoja. Metsässä tapahtuu kummallisia asioita, jotka eivät tarkemmin ajatellen olekaan niin kummallisia. Siellä taistellaan vallasta.

Muistan miettineeni tilausvaiheessa, sijoitetaanko teos lastenosastolle vai nuortenosaston fantasia-genreen. Puhuvat eläimet sijoittaisin mieluusti lastenosastolle, mutta tarinan päähenkilöiden ikä viittasi enemmän nuortenosastolle. Prue on jo täyttänyt 12 vuotta. Nyt, kun olen tutustunut tarinaan, olen varma, että teos kuuluu nuortenosastolle. Se sisältää runsaasti väkivaltaa, lähinnä tosin suurpiirteisiä taistelukuvauksia, mutta joutaa silti pois pienimpien ulottuvilta.

Mutta miksi varikset kaappavat juuri Pruen veljen? Tapahtumien syyt juontavat aikaan ennen Pruen syntymää, jolloin hänen vanhempansa vasta haaveilivat omasta lapsesta. Epäilen, että tarkkakaan lukija ei vielä tiedä kaikkia taustalla vaikuttavia seikkoja, sillä tämäkin teos aloittaa sarjan, kyse on Sysimetsän kronikoiden ensimmäisestä osasta.



5. lokakuuta 2012

FREEDMAN, CLAIRE: Kuka nyt syödään?

Teksti: Claire Freedman
Kuvitus: Nick East
Suomennos: Terhi Leskinen

Mäkelä (2012)

Kana, ankka, lammas ja härkä asuvat viihtyisällä pikku maatilalla ilman huolen häivää, kunnes eräänä päivänä tietä pitkin sattuu hiippailemaan kaupunkilaiskettu. ”Kuka tänään syödään?”, pohtii nälkäinen kettu. Joutuvatko maatilan eläimet sen suuhun? Ei, härällä on hurja ja huimapäinen suunnitelma!

Ensimmäiseksi kettu yrittää napata kanan, mutta tämä ilmoittaa olevansa hevonen – siitä todisteena kopisevat kookospähkinäkaviot, suipot korvat ja pitkä häntä. Kettujen opaskirjan mukaan ketut eivät syö hevosia, joten kana säästyy. Seuraavaksi kettu loikkaa ankan kimppuun, mutta tämä helisyttää kelloaan, heristelee sarviaan ja vaakkuu olevansa lehmä. No, ketuthan eivät syö lehmiä, vaikka olisivat pyörtymäisillään nälästä. Ankkakin selviää siis hengissä. Kun kettu lähestyy lammasta, tämä kiljahtaa olevansa aasi – eivätkä ketut syö aasejakaan. Raivoissaan kettu tempaisee kanalan oven auki – ja vastassa on valtava härkä!

Minähän olen kana!”, härkä sanoo. ”Jos ketut kerran SYÖVÄT kanoja, NIIN MITÄ SINÄ SIINÄ VIELÄ ODOTAT?”

Sydänjuuriaan myöten säikähtänyt kettu ottaa jalat alleen ja juoksee takaisin suureen kaupunkiin niin lujaa kuin ikinä jaksaa. Kana, ankka, lammas ja härkä jatkavat onnellisina huoletonta elämää maatilallaan. Yhteistyöllä ne selvisivät vaarallisesta tilanteesta.

Nick East on kuvittanut kirjan pehmeillä väreillä ja kauniilla viivalla. Yksityiskohtia ei ole liikaa, mutta tutkittavaa kyllä riittää. Tekstin koko vaihtelee tunneskaalan ja äänenvoimakkuuden mukaan.