30. joulukuuta 2011

Tiainen, Marja-Leena: Kahden maailman tyttö

Turkista lähtöisin oleva kurdityttö, 17-vuotias Tara, on asunut perheineen jo vuosia Suomessa. Tara itse, pikkuveli Sivan, vanhemmat siskot ja äitikin jossain määrin, ovat sopeutuneet hyvin uuteen kulttuuriin ja oppineet kielen. Isällä sen sijaan on kielen kanssa vaikeuksia, sopivia töitäkään ei oikein löydy ja suomalaisten elämäntavat tuntuvat vierailta. Isoveli Alan taas nauttii täysillä länsimaisista tavoista, kun on kyse hänen elämästään, mutta suhtautuu perheen naisten oikeuksiin yhtä ahdasmielisesti ja perinteitä kunnioittavasti kuin isänsä.

Tara haluaisi elää kuin kuka tahansa suomalaistyttö. Tavata kavereita, harrastaa ja pukeutua muodikkaasti. Koulusta hän pitää, uusien asioiden oppiminen on kivaa ja opinnot kiinnostaisivat myös lukion jälkeen. Isä ja veli kuitenkin näkevät uhkia joka puolella: koko perhe ja etenkin isä tulee häväistyksi jos tytär menettää siveytensä ennen avioliittoa, joten Taraa yritetään varjella. Kodin ulkopuolella ei saa meikata, ja pukeutua täytyy peittävästi. Harrastukset ovat poissuljettuja: niissähän saattaisi tavata poikia. Viaton, samassa kahvilan pöydässä istuminen tuntemattomien poikien kanssa kulkeutuu välittömästi isän tietoon ja rangaistus on väkivaltainen. Isä ja veli vahtivat Taraa puhelimitse (ja Taran puheluita) ja kontrolloivat hänen liikkumistaan. Koulumatkat kuljetaan isän tai veljen kanssa, ja vierailut ystävien luokse ovat erittäin rajoitettuja. Suomalaiset ystävät kielletään kokonaan, kun erään tyttökaverin synttäreille sattuu tulemaan myös muutama poika. Tara osuu sattumalta valokuvaan yhden pojan kanssa, kuva päätyy nettiin, ja sieltä sen joku tuttu välittää isälle ja veljelle. Taas on tiedossa ankara rangaistus.

Lopulta tilanne päätyy pisteeseen, jossa Taran on valittava todennäköisen kuoleman ja avun hankkimisen väliltä. Tara päätyy turvakotiin, jossa aloittelee itsenäistä elämää, tosin pelon varjostamana. Kotiin on valtava ikävä, mutta sinne ei voi palata takaisin äidin, siskojen ja pikkuveljen aneluista huolimatta. Isän ja veljen lupauksiin ja lähestymiskiellon pitävyyteen ei ole luottamista, ja ainahan on muita sukulaismiehiä, jotka voisivat hoitaa likaisen työn. Tara uskaltautuu vähitellen liikkumaan kaupungilla, mutta samalla kasvaa riski, että joku tunnistaa hänet ja välittää tiedon hänen olinpaikastaan isälle tai veljelle. Sukua ja yhteisön jäseniä on kaikkialla, onko mahdollista päästä pakoon? Ja jos pääsee pakoon, voiko tiiviiseen perheyhteisöön tottunut oppia elämään yksin?

Taran tarinaa kerrotaan Taran näkökulmasta ja kirjan nykyhetki sijoittuu turvakotiin eli aikaan kotoa lähdön jälkeen. Takaumat valaisevat aiempia tapahtumia ja antavat kuvaa asioista, jotka johtavat tilanteen lopulliseen kärjistymiseen. Isän ja veljen näkökulma tuntuu täysin kohtuuttomalta, vaikka Tara itse sitä jossain määrin ymmärtää. Perinteistä ei niin vain pääse eroon, kun ne ovat syvälle iskostuneet ja yhteisön paine on kova. Mahdollinen kunnian menetys sukulaisten ja yhteisön jäsenten edessä on vahva pelote, ja istuu tiukassa miehen mielen perukoilla.

Tara on kasvatettu perinteiden mukaisesti ja ”oikea” käytös on juurtunut myös häneen syvälle. Hänelle ei (ainakaan ensi alkuun) tule mieleenkään jutella ja flirttailla poikien kanssa, saati sitten harrastaa seksiä. Alkoholiakaan hän ei osaa kaivata eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään arveluttavasti. Kapinahenki tosin vähitellen kasvaa, mitä enemmän kohtuuttomia rangaistuksia ja rajoituksia määrätään. Kaikesta tästä huolimatta isä epäilee, jopa vainoharhaisesti ja rankaisee epäilyjensä perusteella sen sijaan, että uskoisi tyttärensä vakuutteluja. Isän valvonta ja rangaistukset vain kiristyvät, kunnes tilanne menee mahdottomaksi.

Kirjan aihe on ajankohtainen ja Taran sekä muiden turvakodissa asuvien todellisuus lienee valitettavan totta monelle suomalaiselle ja Suomessa asuvalle, muusta maailmasta puhumattakaan.

23. joulukuuta 2011

Menezes, Sueli: Tino, pieni tulikärpänen

Kuvitus Giuliano Ferri
Ihanan tunnelmallisin, tummasävyisin kuvin kerrottu, aivan yhtä ihana ja lämminhenkinen tarina pienestä tomerasta tulikärpäsestä alkaa äidille esitetyllä hankalalla kysymyksellä: Tino haluaa tietää, josko tulikärpäset voisivat joskus loistaa yhtä kirkkaasti kuin kuu, jota kaikki viidakon eläimet tuntuvat ihailevan. Tulikärpäset kun itse tuntuvat Tinosta olevan niin pieni ja huomaamaton osa viidakon elämää, että niihin ei kukaan kiinnitä huomiota.

Kuu kuulee Tinon ja äidin välisen keskustelun, ja päättää tehdä asialle jotain. Niinpä se kysyy Tinolta apua pieneen levähdystaukoon. Voisikohan Tino auttaa, että kuu voisi poistua paikaltaan yhdeksi yöksi? Tino on innoissaan, mutta miten ihmeessä asiassa voitaisiin onnistua. Onneksi Tino saa ajatuksen. Se kerää kaikki tulikärpäset yhteen, selittää asiansa ja suunnitelmansa – ja yrittää vakuuttaa epäilijät. Tino on varma, että yhdessä he onnistuvat.

Seuraavana yönä on tosi kyseessä. On pimeää, kuu on mennyt lepäämään ja viidakon eläimet alkavat jo huolestua. Silloin Tino kerää kaikki tulikärpäset yhteen ja käskee niiden alkaa nousta ilmaan. Lumoavan kaunis valo täyttää taivaan, kun valtava sädehtivä pallo tulikärpäsiä nousee ylemmäs ja ylemmäs. Eläimet ovat haltioituneita ja kuu tyytyväinen sijaisiinsa. Tulikärpäset ovat onnistuneet! Unelmia kannattaa aina seurata, ja yhteisvoimin mikä tahansa on mahdollista.

Kirjan kuvitus on katsomisen arvoinen vaikka ilman tarinan lukemista. Sen syvät, tummat ja lempeät, mutta samalla vahvat värit saavat tuntemaan kuin olisi itse viidakon keskellä, lämpöisessä tropiikin yössä. Voi melkein kuulla yön äänet: pientä siritystä joka puolella, ehkä joku lintu tuolla, pieni loiskahdus lammen suunnalla toisaalla. Puiden ääriviivat hämärtyvät ja muuttuvat epäselviksi. Eläimiä saattaa erottaa kirkasta valoa vasten. Jotain jännää taitaa juuri olla tapahtumassa. Tulikärpästen valo on kirjan sivuilla saanut lisähohtoa kiiltävästä kultaisesta pinnasta.



16. joulukuuta 2011

Kyrö, Tuomas: Pukin paha päivä

Kuvitus ja kuvatekstit
Antti Kyrö
Kössilän Manua epäilyttää: joulupukki ei taidakaan olla todellinen. Ainakin on ihan turhaa lasten saada kivoja lahjoja, kun niillä ei saa itse ollenkaan leikkiä. Leikit joko kielletään vedoten ties mihin turvallisuusseikkoihin tai sitten kilpailunhaluiset isä ja setä etuilevat lelujen käytössä vanhemman oikeudella. Jos joulupukki todella on olemassa, olisi seuraavana jouluna paras vanhempienkin saada sellaista tekemistä, etteivät lasten leikit häiriintyisi.

Tottahan toki joulupukki on olemassa. Hän ei kyllä enää asu Korvatunturilla vaan jokusen luottotontun kanssa kerrostalossa Suurkaupungissa, ja Petterikin on päässyt eläkkeelle vetojuhdan toimesta. Nykyään lahjojen jako suoritetaan lentävällä pakettiautolla. Tulevaa joulua aletaan valmistella puolen vuoden ansaitun levon jälkeen elikkä puolisen vuotta ennen seuraavaa joulua. Manu Kössilän ja monen muun vastaavassa tilanteessa olevan lapsen palautteen perusteella ryhtyy pukki tonttuineen keksimään aikuisille sopivaa tekemistä lasten joulurauhan takaamiseksi.

Tontut tutkivat asiaa tarkkaan ja ankaran aivomyrskyämisen jälkeen päädytään parhaaseen ratkaisuun, joka on lehti. Tehdään jouluaiheinen sanomalehti, jonka parissa aikuisten aika vierähtää leppoisasti ja lapset saavat leikkiä rauhassa. Lehden tekoa varten tarvitaan tietysti painokone, ja kuinka ollakaan, sellainen onkin juuri myynnissä. Luonteikas painokone kyllä sattuu aiheuttamaan pukille ja tontuille häädön, mutta eipä se mitään, Pajakkalan pienestä kylästä löytyy paikka niin painokoneelle kuin muullekin porukalle. Projekti meinaa edetä oikein hyvin kunnes matkaan tulee pieni mutka elikkä aikamoisen suuri sellainen...

Kun pukin uskottavuus alkaa olla uhattuna, täytyy lopulta turvautua ainoaan henkilöön, joka joulun voi vielä pelastaa: Manun satavuotiaaseen erittäin lämpimään isoäitiin Helmi Kössilään. Ja Helmihän on heti valmis mukaan. Kun vielä saadaan pukin reilumman kokoinen maha elikkä kessi, yhteistyöhön hiukkasen turhan kapean piipun kanssa, ei ole kenelläkään muuta mahdollisuutta kuin uskoa joulupukkiin.

Tuomas Kyrön kirjoittama ja veljensä Antti Kyrön kuvittama Pukin paha päivä on monia käänteitä vilisevää kohellusta alusta loppuun. Tällä pukilla ei ehkä ihan ole homma hanskassa, vaikka onkin täydellä sydämellä työssään mukana. Tontut ja Petteri ovat veikeä kööri hekin, ja yritystä ainakin löytyy joulun onnistumiseksi. Tuomas Kyrön teksti on totutun hulvatonta ja sisältää useampia helmiä. Toisaalta jotkut hauskuudet saattavat kyllästyttää toistuessaan turhan usein. Kuvitus on täydellinen pari tekstille ja sen yksityiskohdat ja kuvatekstit kannattaa tutkia tarkkaan. Tässä on kenties mainio lahjakirja vähän vanhemmalle, itse lukevalle lapselle tai pienemmälle ääneen luettavaksi, tätä kun lukee aikuinenkin mielellään.

”Terveyttä, maailmanrauhaa, lenkkitossuja, leppoisia iltoja. Mutta eniten toivon, että lapset saavat mukavan joulun. Ei pidä olla perinteinen, voi olla vaikka outo, kunhan on mukavaa elikkä naurua. Muuten koko hommassa ei ole mitään järkeä.”

9. joulukuuta 2011

Tahvanainen, Sanna: Silva ja teeastiasto joka otti jalat alleen

Kuvat Sari Airola
Suomeksi kertonut
Jyrki Kiiskinen
Silva asuu äitinsä kanssa isossa talossa, jota ei näe tieltä. Taloa ympäröi sankka kuusiaita, jonka sisältä Silva on löytänyt piilopaikan. Siellä hän hieroo ystävyyttä harakan kanssa ja leikittelee ajatuksella, että hänellä on iso perhe, joka juuri nyt sattuu olemaan matkoilla.

Silvan äiti viihtyy omassa maailmassaan. Hän istuu kuistilla ja siemailee cappuccinoaan hauraista teekupeista. Välillä näyttää ja tuntuu ihan siltä kuin hän katoaisi kokonaan taustaan. Silloin Silvaa pelottaa. Äiti on luvannut aina jättää lapun ennen katoamistaan, mutta yleensä unohtaa. Aika usein äidillä myös on migreeni. Silloin hän makaa sen kanssa samettisohvalla, eikä häntä saa häiritä.

Äiti ihannoi Italiaa. Hän opiskelee kieltä, maistelee cannelloneja ja haluaisi varmaan asuakin Italiassa. Kirjan kuvituksessa Italia ei näy mitenkään. Se, niin kuin koko tarina, on selvästi Silvan näkökulmasta. Italian sijaan kuvituksessa on paljon vivahteita idästä: värit ja kuviot viittaavat Aasiaan. Kuvituksessa on käytetty sekä erittäin voimakkaita, hehkuvia värejä, että herkkiä mustavalkopiirroksia. Kuvat eivät välttämättä vastaa tarkalleen tekstin tapahtumia, vaan välittävät ennemminkin tekstin tunnelmia, Silvan ajatuksia ja pieniä yksityiskohtia ja vihjeitä sieltä täältä.

Silva on yksinäinen. Äiti on ehkä fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissaoleva, kenties masentunut. Sen äiti kuitenkin huomaa, että teeastiastosta on alkanut kadota osia. Mitä enemmän äiti on poissa, sitä vapaammin Silva vie astioita. Eräänä päivänä cappuccinokupillista varten ei enää löydy yhtään kuppia ja äiti löytää Silvan piilon – teeastiastoineen – kuusiaidasta. Vihdoin hän myös on sen verran läsnä, että Silva saa kerrottua pelostaan: äiti ei saisi sillä tavalla kadota. Ehkä äiti on vähitellen pääsemässä pois omasta sisäisestä maailmastaan. ”Kaikki mistä voi puhua tuntuu heti vähemmän pelottavalta.”  Puolin ja toisin.

2. joulukuuta 2011

Hämäläinen, Karo: Kirjastonhoitaja Moilanen ja karanneet tarinat

Kuvitus Pasi Pitkänen
Sisarukset Liisa ja Matti viettävät rauhallista lauantaiaamupäivää kotikaupungissaan Jylhäkoskella. Painavaa kirjakassia raahaten he tekevät matkaa Kirjakujalle, Jylhäkosken kirjastoon, jossa tietävät suuresti arvostamansa (omalaatuisen) kirjastonhoitaja Moilasen odottavan. Matkalla alkaa kuitenkin tulla vastaan mitä mielenkiintoisinta porukkaa. Tuo kaunis nuori nainen valokuvausliikkeen edessä voisi olla Prinsessa Ruusunen, jäätelökioskilla jonottava pieni poika valehtelee ja näyttää ihan siltä niin kuin pojan nenä kasvaisi… Kun vielä kulman takaa vastaan kävelee lohikäärme, jolla on vaalenneet ja haalenneet suomut alkaa homma tosissaan ihmetyttää. Harhanäkyjäkö tässä nähdään vai mitä oikein on meneillään?

Yhtäkkiä kirjallisuudesta tuttujen hahmojen vilinässä näkyy yksi tuttu henkilö: kirjastonhoitaja Moilanen! Eikä syy voi olla aivan vähäinen kirjastonhoitajan näin jouduttua usean kymmenen metrin päähän kirjastostaan. Moilasen asunto kun sijaitsee kirjastoa vastapäätä, eikä hänellä yleensä ole tapana viettää aikaa juuri muualla kuin töissä tai kotona. Kirjastonhoitaja on hädissään ja kertoo kauhistuneena aamun tapahtumista eli kuinka hän oli ihmeellisesti hyllystä tipahtaneiden kirjojen kasaa selvitellessään huomannut niiden sivujen olevan tyhjiä! Kaikki tekstit olivat kadonneet ja kirjojen hahmot karanneet seikkailemaan oikeaan elämään. Syytteet virkavelvollisuuden laiminlyönnistä ja turvallisesti kirjojen maailmassa elävien henkilöiden heitteillejätöstä julmaan ulkomaailmaan risteilevät kirjastonhoitajan puheissa. Henkilöt olisi tietysti saatava takaisin kirjojen sivuille – eihän kukaan tyhjiä kirjoja lainaa.

Onneksi apuun löytyy kenties paras mahdollinen kirjallisuuden henkilö: Sherlock Holmes. Moilanen ja lapset pyytävät mestarietsivää apuun, selittävät ongelmansa ja saavatkin todistaa kuinka tämän maailman suurimman salapoliisin aivot alkavat toimia täydellä teholla. Yksitellen kirjojen hahmoja alkaa löytyä, ja heitä saadaan houkutelluksi takaisin omien kirjojensa lehdille. Osa on helpommin löydettävissä kuin toiset ja melkomoisia seikkailuja ja ponnistuksia vaaditaan joidenkin saamiseksi turvallisesti takaisin omaan maailmaansa. Klassisen salapoliisitarinan loppuun kuuluu tietysti myös syyllisen paljastaminen, eikä sellainen jää puuttumaan tästäkään kirjasta.

Karo Hämäläisen sympaattinen kirjastonhoitaja Moilanen (kuten myös Matti ja Liisa) on aiemmin seikkaillut Kirjakuja-nimisen äidinkielen oppikirjan kolmannen ja neljännen luokan kirjoissa. Myös muista Kirjakuja-hahmoista on ilmestynyt, ja kaiketi ilmestyy jatkossakin, kirjamittaisia teoksia. Jylhäkoskelle sijoittuvia tarinoita omista hahmoistaan kirjoittavat Hämäläisen lisäksi Eppu Nuotio, Tapani Bagge ja Tomi Kontio. Kuvittajia kirjoilla on kaikkiaan kuusi ja heidän näkemyksensä tuovat oman lisänsä lukijan saamaan kuvaan Jylhäkoskesta ja sen katuja tallaavista hahmoista. Kirjat on suunnattu 9-13 -vuotiaille.

Kirjastonhoitaja Moilanen ja karanneet tarinat -kirjan saapuminen painosta aiheutti järkytyksen kirjailijalle, mutta etenkin kustantajalle. Ilmeisesti kustantamon tietokonejärjestelmästä johtuen kirjan nimeksi oli livahtanut K.H. Moilanen ja karanneet tarinat Kirjastonhoitaja Moilasen sijaan. Kansien vaihtamiseen tai muuhunkaan asian korjaamiseen ei lopulta ryhdytty, ja Hämäläisenkin harmitus muuttui huvitukseksi. Seuraavassa, jo ilmestyneessä Moilas-tarinassa (K.H. Moilanen: Seikkailuni) virhe on hyödynnetty: kirja ilmestyi salanimellä K. H. Moilanen ja kertoo kirjastonhoitajan elämän varrelle kertyneistä seikkailuista hänen itsensä ollessa kirjan minäkertojana. Kirjasta selviää myös tarina alkukirjainten takana.


25. marraskuuta 2011

Jordan, Sophie: Liekki

Lohikäärmeistä polveutuvat ihmiset, drakit, elävät omissa laumoissaan eristyksissä muusta maailmasta. Päivänvalolla on kiellettyä lentää paljastumisen pelossa ja lauman säännöt ovat muutenkin tiukkoja. Drakien suurin salaisuus on heidän kykynsä ottaa ihmishahmo, ja koko heidän olemassaolonsa voisi olla uhattuna, jos salaisuus paljastuisi.

Drakien suurimpia vihollisia ovat lohikäärmeenmetsästäjät. Ihmiset, jotka jo vuosisatojen ajan ovat metsästäneet ja tappaneet drakeja ja myyneet saaliinsa enkroille. Enkrot janoavat drakien lahjoja: kykyä löytää jalokiviä maan alta, panssarinvahvaa ihoa ja lohikäärmeenveren voimaa.

Jacinda on jo pitkään tuntenut itsensä erilaiseksi, jopa kaltaistensa eli drakien joukossa. Ja erilainen hän onkin. Jacinda on vuosisatoihin laumansa ensimmäinen tulensyöksijä, ja se on äärimmäisen voimakas ja arvokas erityistaito. Siitä hetkestä kun asia tuli lauman tietoon on Jacinda ollut niin koko lauman kuin sen tulevan hallitsijan silmäterä. Jacindaa erityisasema ei houkuta. Tuleva hallitsija Cassian voisi jopa olla ihan sopiva puoliso, jos valinnan saisi tehdä itse, mutta kun asia on ennalta määrätty, nousee Jacindan kapinahenki…

Jacindan rikottua riittävän monta sääntöä hänen äitinsä tekee päätöksen. Hän kokoaa jäljellä olevan perheensä, Jacindan ja tämän kaksoissiskon ja pakenee lauman luota kaupunkiin. Paikaksi valikoituu kuuma ja kuiva aavikko, jossa äidin mielestä Jacindan olisi helppo luopua drakipuolestaan ja antaa sen kuihtua pois. Drakin luonnollinen ympäristö kun olisi veden ja vuorien lähellä, elävän, kostean ja rikkaan maaperän äärellä. Aavikolla ja ihmisnuorten kansoittamassa koulussa Jacinda kärsii, ja sisko, Tamra, kukoistaa. Tamra ei ole koskaan kokenut muodonmuutosta drakiksi, eikä siten ole tuntenut sopivansa drakiyhteisöön. Nyt hän tuntee ensimmäistä kertaa olevansa omiensa joukossa.

Yllättäen Jacinda löytää uudesta elämästään yhden asian, johon hän tuntee suunnatonta yhteyttä, jonka lähellä hänen drakinsa virkoaa ja hän tuntee taas elävänsä. Tuo asia on ainoa, joka saa hänet jäämään kaupunkiin ja tuo asia – tai ihminen – on komea Will. Tuntuu siltä, että myös Will tuntee oudon yhteyden, joka näyttää vetävän heitä vastustamattomasti toistensa puoleen. Hankalaa on, että Jacindan draki todella herää Willin läsnäollessa ja hänellä on suunnattomia vaikeuksia saada pidettyä itsensä ihmismuodossa. Toinen hankaluus on se, että Will on lohikäärmeenmetsästäjien sukua, eikä siis todellakaan ihminen, jonka kanssa Jacindan pitäisi olla missään tekemisissä.

” Kaivattu värinä alkaa rintakehästäni, leviää sisuksiini. Ihoni herää eloon.
Pääni kääntyy, katseeni pyyhkii luokkaa,
pysähtyy sisään astuvaan Williin.
…Olen odottanut liian kauan sitä, että keuhkoissani alkaisi kiristää,
sydämeni hakkaisi ja painautuisi rintakehää vasten.

Olen odottanut liian kauan sitä, että lohikäärme sisälläni herää.”

Riskeeraako Jacinda koko lajinsa suurimman salaisuuden yhden pojan tähden? Jääkö hän äidin ja siskon kanssa aavikolle vai olisiko laumaan palaaminen vielä mahdollista? Ja mitä mieltä perheen paosta on taakse jätetty lauma? Se ei taida tyytyä silmäteränsä katoamiseen ilman toimenpiteitä. Onko äidin valitsema pakopaikka riittävän hyvä, vai onnistuuko joku, esimerkiksi Cassian, jäljittämään Jacindan?

Sophie Jordanin Liekki-trilogian ensimmäinen, samaa nimeä kantava osa tutustuttaa lukijan drakien maailmaan ja päähenkilö Jacindan elämään. Paljon peruuttamattomiakin asioita tapahtuu ja seuraavissa osissa jää nähtäväksi miten Jacindan tulevaisuus muotoutuu, mitä hän itse päättää tehdä sen muovaamiseksi ja miten käy hänen läheistensä ja drakien ylipäänsä.

Jacindan muutos ihmishahmosta drakiksi kuvataan mahtavasti. Jokaisen luun muovautuminen, kasvonpiirteiden ja ihon muutos, siipien tuleminen esiin, ja nautinto, jota hän tuntee lentäessään vapaana. Kirjailija on aiemmin kirjoittanut lukuisia historiallisia romaaneja sekä kauhuromantiikkaa. Liekki on hänen ensimmäinen nuortenromaaninsa, josta ei myöskään romantiikkaa puutu. Jacindan ja Willin kohtaamiset ovat sitä täynnä ja ne on kuvattu erittäin intensiivisinä.

Kritiikkiä saa kirjan suomen kielen viimeistely. Tekstissä on paljon häiritseviä virheitä: lauseista puuttuvia sanoja, sanojen vääriä muotoja, väärin kirjoitettuja sanoja. Tekstin ymmärrystä virheet eivät haittaa, mutta vähemmän mukavan ne tekevät lukukokemuksesta, joka tarinan puolesta on erittäin nautittava.

18. marraskuuta 2011

Shields, Gillian: Kirjasto-Kaisa

Kuvitus Francesca Chessa
Värikkäät ja voimakkaat kuvat johdattavat lukijan pienen Kaisa-tytön maailmaan. Kun Kaisa oppi lukemaan, äiti vei hänet kirjastoon, hankki kirjastokortin ja sitten se olikin menoa. Äiti on kyllä tyytyväinen, että Kaisa lukee, mutta ehkä vähän vähemmänkin voisi.

Kaisa lukee illalla peiton alla, vaikka pitäisi jo nukkua. Hän lukee aamulla hampaita harjatessaan, vaikka äidin pitäisi myös päästä vessaan. Kaisa lukee ruokapöydässä ja unohtaa syödä, eikä oikein malta kuunnella, kun äiti puhuu hänelle. Ihastuttavan kärsivälliseltä Kaisan äiti kyllä vaikuttaa, verrattuna esimerkiksi allekirjoittaneen omiin lapsuuden kokemuksiin... Ja täytyyhän sitä nyt huomauttaa, että eihän kukaan tietenkään kirjaston kirjoja lue syödessä tai hampaita harjatessa – nehän saattaisivat likaantua!

Kaisa on aina nenä kiinni kirjassa, ja saa lempinimen Kirjasto-Kaisa. Välillä äiti yrittää houkutella Kaisaa muihinkin leikkeihin. Voisi vaikka kokeilla josko leikkipuistossa kokisi seikkailuja ihan itse, sen sijaan että niistä lukee. Vastentahtoisesti Kaisa noudattaa äidin ehdotusta, mutta ei oikein keksi mitä siellä puistossa tekisi. Kunnes tapaa Maisan. Maisan, joka roikkuu ylösalaisin puusta ja sanoo vihaavansa lukemista. Voisi kuvitella, että näiden kahden ystävystyminen olisi hankalaa, mutta niinhän sitä väitetään että vastakohdat täydentävät. Ja ehkä kaksi aivan erilaista tyttöä voi myös opettaa toisilleen jotain. Kokonaisia uusia maailmoja voi löytää niin puun latvaan kiipeämällä kuin kirjan avaamalla, eikä kumpikaan tapa ole toista huonompi. Uusia maailmoja voi ihan hyvin tutkia yksin, mutta mahtavaa voi myös olla jakaa kokemuksensa toisen kanssa.

11. marraskuuta 2011

Hirvonen, Hannu: Rakastunut krokotiili

Kuvitus Pia Sakki
Pieni krokotiili Krristian on rakastunut – eikä vain rakastunut, vaan rrrrrrakastunut, ihan kuudella ärrällä. Rakkauden kohde on pieni (ihana) krokotiilineito Krrilla, joka on oopperalaulaja ja esiintyy kaukaisissa maissa. Kyseessä siis on kaukorakkaus, ja sellaisena Krristian sen toistaiseksi haluaa pitääkin. Ehkä hän jossain vaiheessa lähestyy Krrillaa paketillisella rakkausrunoja, mutta ei vielä. Paketti runojen lähetykseen vaadittaisiin siksi, että niitä on niin paljon. Tällä hetkellä kaikkiaan kuusisataa, ja koska tahansa voi syntyä seuraava.

Krristian riutuu rakkaudessaan eikä oikeastaan kykene keskittymään mihinkään muuhun. Murisevassa metsässä (jossa Krristian asuu) tapahtuu kuitenkin monenlaista, ja nyt valmistaudutaan hiirten häihin. Kaikkiaan 12 nuorta hiiripariskuntaa on menossa naimisiin ja valmistelut ovat jo pitkällä. Saukonpoikien leipomo valmistaa komean juustonmuotoisen kakun, hämähäkit ovat tehneet morsiushunnut, taivaalta saadaan jotain sinistä, kirkonkylän kirjastosta jotain lainattua ja harakka on luvannut jokaiselle morsiamelle jotain uutta. Itse kuu on lupautunut vihkimään hiirinuoret eli koko metsän väki siis osallistuu. Vieraita on tulossa läheltä ja kaukaa, ja juhlista on tulossa valtavat.

Hääjuhlien yö saapuu, kuu puhuu kauniisti ja hiiripariskunnat lupaavat tahtovansa. Sitten alkavat itse juhlat, suurimmat ja hauskimmat, jotka Murisevassa metsässä on koskaan pidetty. Sammakoiden kvartetti on palannut maailmankiertueeltaan ja esittää hääpareille häälaulunsa. Pöydät notkuvat herkkuja ja niihinkin muistetaan paneutua. Lopulta tulee kakun leikkaamisen aika ja pienen sählingin jälkeen hääparit painavat lapionsa kakkuun, jolloin kuuluu POKS! Kakun kansi lennähtää paikaltaan, kakun sisältä nousee kaunis nuori krokotiilityttö – ja Krristian pyörtyy…

Sitten vaaditaan pohdintaa ja ponnistuksia kavereilta, kuulta, pieniltä sinisiltä linnuilta ja jopa saunalta, että ensin saadaan Krristian lopettamaan pyörtyily, ja sitten ohjattua kahden pienen krokotiilin tarina oikeille raiteille. Tiedossa on onnellinen loppu ja hyvä mieli kaikenikäisille lukijoille.

Murisevan metsän moninaisista, varsin humoristisista tapahtumista kertovat myös Hannu Hirvosen kaksi aiempaa, Keltanokka -sarjassa ilmestynyttä lastenkirjaa, Tärisevä traktori ja Harvapäinen hirvi. Pia Sakki on kuvittanut kaikki kirjat, mutta tämä viimeisin on ainoa, jossa kuvat ovat saaneet suloisen pehmeät värit. Kuvista käy ilmi, että Krristian (ja Krrilla) todella ovat pieniä krokotiileja – lähellä hiirien kokoluokkaa – mikä tekee Krristianista entistäkin hellyttävämmän rakkaudentuskassaan. Kuvitus kaikenkaikkiaan tukee hienosti sympaattista tarinaa. Vinkkinä lisätietoa haluaville, että kirjan nimen perusteella netistä löytyy useampikin oikein kiva blogikirjoitus teoksesta.

Rakastunut krokotiili on vuoden 2011 Finlandia Junior -palkintoehdokkaana. Voittajan valitsee muusikko Paula Vesala ja palkinto jaetaan 23.11.2011.

4. marraskuuta 2011

Lindenbaum, Pija: Essin uni hukassa

Essi ja Serisia ovat parhaat kaverit ja Essi on saanut luvan mennä yökylään. Kaverukset ovat aivan innoissaan ja Essi toivoo, että häntä tuomaan tullut isä lähtisi nopeasti kotiin. Kun isä on mennyt, vieras talo tuntuukin äkkiä oudolta. Iso halli monine suljettuine ovineen on ehkä vähän pelottava ja talossa haisee vieraalta. Serisia esittelee paikkoja ja talosta löytyy esimerkiksi kamalan vanha mummu ja koira, jolla on tosi ällö patti päässä. Essi ei erityisemmin ihastu kumpaankaan.

Vihdoin päästään aloittamaan yökyläily kunnolla ja syödään vähän mehujäätä. Aika outoa on, että Serisia muka saa kaksi ja Essi vain yhden. Luolan rakentaminen on juuri kesken, kun tulee ruoka-aika. Kattaus on paljon hienompi kuin Essin kotona ja ruokakin erilaista. Essi kuitenkin maistaa. Serisia taas haluaisi keksejä ja löytääkin keinon niitä saadakseen, äitinsä kiellosta huolimatta.

Nukkumaanmenoaika tulee yllättävän nopeasti ja Serisia sammuttaa valon Essin toiveesta huolimatta. Essiä pelottaa, kun koira on samassa huoneessa ja hän vain odottaa aamua tuijottaen pimeyteen. Kenties Essi kuitenkin onnistuu nukahtamaan, sillä seuraavat tapahtumat vaikuttavat uneksituilta. Serisia ei yhtäkkiä olekaan enää huoneessa, joten Essi lähtee etsimään häntä ja harhailee ympäri taloa unen ja valveen rajamailla. Erään oven takaa Essi löytää Serisian vanhemmat, tosin jättikokoisina ja syömässä jättikokoista täytekakkua. Toisen oven takana makaa vanha mummu pikkiriikkisessä sängyssä ja tarvitsee Essin apua nukahtaakseen.

Muutakin vähän outoa tulee vastaan ennen Serisian löytymistä ja sitten tytöt päätyvät yhdessä uuteen nukkumapaikkaan. Essin isä ja Serisian äiti löytävät heidät aamulla ja kotimatka voi alkaa. Essin yhteenveto kiteyttää kaiken aika hyvin ”Nyt minä olen ollut yökylässä. Ei se niin kovin kivaa ollut.” Odotukset eivät ihan täyttyneet, paras kaveri ei ehkä ollutkaan ihan niin mahtava kuin kuvitteli ja vieras koti oli täynnä itselle tuntemattomia asioita. Kuvitus onnistuu hienosti kuvaamaan lapsen tunteita uudessa tilanteessa, kun kaikki on vähän outoa ja heijastuu vielä uniinkin.

28. lokakuuta 2011

Webster, Sheryl: Nipsu-hiiren kaulaliina

Kuvitus Caroline Pedler
Nipsu-hiiri on jo pitkään seurannut miten talon emäntä neuloo ja samalla kuiskailee erikoisia sanoja: ”Yksi oikein, yksi nurin, kaksi yhteen.” Nyt emäntä on heittänyt yhden vääränvärisen lankakerän pois, ja kukas muukaan sen onnistuu nappaamaan kuin Nipsu. Nipsulla on nyt ihanaa superpehmoista villalankaa ja sen ystävä, Helmi-siili, avustaa sopivien puikkojen löytymisessä. Kotiin asti Nipsu ei millään malta odottaa vaan sen täytyy jo matkalla kokeilla, ja kunhan taikasanat vielä muistaa sanoa, alkaa silmukoitakin syntyä.

Innoissaan Nipsu neuloo samalla kun kävelee kohti kotia. Neuloessa tarkkaavaisuus saattaa tietysti hieman herpaantua ja onkin hyvä, että ystäviä sattuu juuri sopiville kohdin pelastamaan pulasta. Lanka lepattaa ja liehuu ja puikot kilisevät ja kalisevat. Lopulta Nipsu saapuu kotiin. Neulominen voi olla koukuttavaa, eikä Nipsukaan malta mennä nukkumaan. Vielä vähän ja vielä vähän, ja huomaamatta neuloessa menee koko yö.

Ai niin, huivihan Nipsun neulomuksesta syntyy ja se tulee aina vain pidemmäksi – kunnes lanka viimein loppuu. Olisi mahtavaa mennä näyttämään huivia ystäville, mutta Nipsu on huomaamattaan neulonut itsensä jumiin. Onneksi nuo samaiset ystävät ovat taas paikalla sopivalla hetkellä ja ehkä yhdessä valtavan pitkälle, lämpimälle ja superpehmoiselle huiville keksitään myös käyttöä. Lumihiutaleet kun alkavat jo leijailla taivaalta ja talvi tehdä tuloaan.

Suloisten eläinhahmojen ja pehmeiden värien lisäksi kirjan kuvituksesta löytyy juju: sitä kannattaa myös koskettaa. Neule kulkee mukana joka aukeamalla ja on samettisen pehmeää. Niinhän sitä oikeitakin lankoja ja neulomuksia on ihana hypistellä, niin että miksei sitten myös tätä.

21. lokakuuta 2011

Pehkonen, Kirsi: Aloituskiekko

Hilla on pelannut koko ikänsä jääkiekkoa kotikylän jätkien kanssa. Korttelikaukalolle hän meni ensin isoveljen perässä ja nykyään mukana kulkee pikkuveli. Varusteetkin siirtyivät perintönä isoveljeltä, joten hokkarit jalassa oli luontevampaa alkaa pelaamaan kuin harjoitella esimerkiksi taitoluistelua. Kaukalossa kaikki ovat tasa-arvoisia ja pojat ovat tottuneet Hillan mukanaoloon, joten vakiokävijöistä sitä ei ihmettele kukaan. Vieraammille ihmisille harrastusta saa joskus selitellä, eikä Hilla voi käsittää mitä väliä sillä on vaikka tyttö nyt sitten sattuu pitämään jääkiekosta, ja olemaan siinä vielä hyväkin. Koulussa samalla luokalla vaikuttava kolmen tytön pissisliiga ainakin saa huutelunaiheita Hillan harrastuksesta, mutta onneksi on olemassa paras kaveri Noora. Kahdestaan kiusaajia on helpompi kestää.

Eräänä iltana kaukalolla on uutta porukkaa, isä ja kaksi poikaa, jotka pyytävät päästä peliin mukaan. Uudet pelaajat otetaan mielellään vastaan, tuttujen kuviot kun voivat olla jo liiankin tuttuja. Pelin loputtua vieras mies esittelee itsensä Hillalle. Hän on lähikaupungin liigaseuran, Kiekkosusien, juniorivastaava. Seurassa on hänen mukaansa käynnistelty tyttöjoukkueita ja Hilla sopisi D-junnuihin. Hölmistynyt Hilla saa yhteystiedot ja pyynnön soitella, mutta ei oikein tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. Kiekkosudet olisi kova juttu, mutta hän ei edes ollut tiennyt tyttöjoukkueiden olemassaolosta. Saati sitten ikinä ajatellut pelaavansa muuten kuin korttelikaukalolla, tuttujen tyyppien kanssa. Hilla päättää tutkia asiaa, kunhan onnistuu saamaan vuoron perheen nettikoneelta, ja yllätyksekseen huomaa miehen juttujen olleen tosia. Pitäisiköhän joukkueeseen oikeasti yrittää mukaan?

Noora on ehdottomasti sitä mieltä, että Hillan ainoa oikea paikka on jääkiekkojoukkueessa. Jos Hilla ei ota Kiekkosusiin yhteyttä, tekee Noora sen hänen puolestaan. Oli joukkueessa sitten tosi hyviä ja treenattuja tyttöjä, joille Hilla ei voisi pärjätä tai toinen pissisliiga, pitäisi hommaa ainakin kokeilla. Voisihan olla, että huonojen vaihtoehtojen sijaan joukkue olisikin täynnä hyviä tyyppejä. Ja Hilla tietää olevansa hyvä, ainakin korttelikaukalolla. Kun Hilla toivotetaan tervetulleeksi harjoituksiin, jää vielä yksi ongelma ratkaistavaksi, miten hän kulkee 50 kilometrin matkan kaupunkiin? Kerta vielä menee isän tai äidin kyydillä, mutta entä sitten kun harjoituksia olisi monet viikossa, ja entä kun eteen aukeaa mahdollisuus siirtyä urheiluluokalle, samaisen 50 kilometrin päähän. Äiti ainakin tulee vastustamaan ajatusta. Onneksi on Nooran kaltainen hyvä ystävä, joka ainakin yrittää päihittää kaikki esteet, vaikka yhdellä jalalla…

Aloituskiekko aloittaa 13-vuotiaista Hillasta ja Noorasta kertovan urheilullisen kirjasarjan. Kirjailija tavoittaa hyvin nuorten ajatusmaailman. Kaverien ja rakkaan harrastuksen tärkeyden, ja toisaalta luokan ikävien tyyppien inhottavuuden – ja voitonriemun kun niille saakin pistettyä kampoihin… Romantiikkaa ei juuri tästä kirjasta löydy, tai ainakaan kyläkoulun vaihtoehdot eivät juuri Hillaa ja Nooraa kiinnosta. Eri asia ovat sitten Kiekkosusien poikajunnut, jotka jo vilahtavat kirjan loppupuolella, ja saavat mitä todennäköisimmin suuremman osan seuraavissa kirjoissa.

14. lokakuuta 2011

Dyer, Sarah: Hirmun hauska päivä töissä

Pikkuinen Hirmu pääsee tänään isän kanssa töihin. Kunhan isä on lukenut aamun urheilumuutiset ja on valittu sopivat kravatit, niin päästään lähtemään. Aamuruuhkassa on hurja tungos. Monenlaiset ja monen väriset, hieman ehkä joitain tuntemiamme eläimiä muistuttavat oliot päristelevät menemään skoottereilla, potkulaidoilla ja olisikohan tuo yksi vaikka mäkiauto. Kuka tietää? Aamuisen kaupungin harmaa siluetti vain vilisee taustalla ja isää näyttää vähän hirvittävän. Hänen matkustustyyliään en kyllä suosittele kenellekään…

Työpaikalla on ensimmäisenä todella tärkeä kokous, ja pöydän ympärille näyttää kerääntyneen työmatkalta tuttua porukkaa. Tarjolla on keksiä ja kahvia ja muistiinpanojakin tehdään, sekä varmastikin hyvin tärkeitä päätöksiä. Isä viettää töissä myös paljon aikaa tietokoneella, mutta ei silti näytä pärjäävän Hirmulle pelissä.

Ruokatunnilla kaikki jonottavat tarjottimineen ruokalan linjastolla. Saakohan täällä ottaa itse vai annosteleeko ruokalan täti? Perunat näyttävät tehneen kauppansa, joku muu ei ehkä niinkään. Ruokatunnin jälkeen Hirmulla on tilaisuus ottaa nokoset, eikä isäkään kovin pirteältä näytä, mutta työt painavat päälle.

Työpäivän jälkeenkin on vielä monenlaista ohjelmaa, täytyy esimerkiksi käydä säästöpos… eikun siis pankissa, ja sitten kaikki haluavat yhtä aikaa kotiin. Taas on aikamoinen ruuhka. Hirmun mielestä päivä oli tosi kiva ja mikään ei ollut vaikeaa. Hän ei voi käsittää miksi isä aina valittaa työstään. Huomenna hän kuitenkin aikoo jäädä äidin kanssa kotiin. Ja äidillä se vasta näyttää helppoa olevankin…vai mitä luulet?

Työpäivä näyttää lapsen näkökulmasta aivan toiselta kuin aikuisen, mutta tämä kirja saattaa kuitenkin antaa jonkinlaisen käsityksen siitä mitä ne vanhemmat siellä päivät pitkät tekevät. Ainakin jos toimistotyöstä on kysymys. Kirjailija-kuvittajan omintakeinen tyyli on hauskaa katseltavaa. Hänen lempityöskentelymuodoikseen mainitaan pastelliliidut, muste, värikynät ja kollaasitekniikka ja taitaa olla niin, että niitä kaikkia on tässä kirjassa käytetty.

7. lokakuuta 2011

Isto, Sanna: Tinka ja Taika

Kuvitus Julia Vuori
Tinkan ja Taikan mummo on tulossa vierailulle. Tytöt olivat vielä niin pieniä edellisen visiitin aikaan, etteivät oikeastaan muista siitä tai mummostaan mitään. Vuosien varrella postikortteja on saapunut säännöllisesti milloin mistäkin maailman kolkasta ja viimeisimmässä mummo oli ilmoittanut päivämäärän, jolloin aikoi saapua.

Talo on puunattu putipuhtaaksi ja äidin ylpeys, puutarha, on kaunis kuin mikä. Sitten vain odotellaan, ja yhtäkkiä kadulta kuuluukin hevosten kavioiden kopsetta. Mummo ilmaantuu portista matka-arkkuineen, mutta hevosia ei enää näy missään, kun Tinka ja Taika käyvät kurkkaamassa. Matka-arkku taas on niin painava, ettei isä saa sitä hievahtamaankaan.

Mummo osoittautuu tosi mukavaksi, mutta Tinka ja Taika ovat alkaneet epäillä, ettei hän olekaan ihan tavallinen mummo… Isäkin on sitä mieltä, että anopin vierailuissa on aina ollut jotain erikoista. Tytöistä olisi mahtavaa päästä kurkistamaan mummon matka-arkun sisälle. Se varmasti ratkaisisi koko arvoituksen ja kaikki salaisuudet paljastuisivat, mutta harmi kun arkku on tiukasti lukossa. Tinka ei kuitenkaan malta olla yrittämättä, ja monenlaista taikasanaa ja loitsua kokeiltuaan hän saa lopulta arkun auki. Selvästikin kyseessä on taika-arkku, sillä sieltä löytyy aivan kokonainen oma maailmansa.

Jos mummo taika-arkkuineen siis oikeasti on noita, on äiti noidan tytär (ja itse myös noita) ja Tinka ja Taika ovat noidan tyttärentyttäriä eli myös noitia! Miksi ihmeessä äiti siis ei käytä taikavoimiaan esimerkiksi kotiaskareisiin, vaan pakottaa tytötkin siivoamaan ja tekemään kaikkea muuta tylsää. Taikomisen sijaan äiti aina kertoo tarinaa lapsuuden kaveristaan Valpurista, joka ei saanut lapsena oppia mitään, eikä osannut solmia edes kengännauhojaan, ja kärsi asiasta vielä aikuisenakin. Äidistä sellainen olisi kamalaa, kun taas tyttöjen mielestä Valpurin lapsuus oli varmasti ihana.

Talossa ja pihapiirissä alkaa tapahtua yhä oudompia asioita. Hevospehmolelu Lilli näyttää oppineen puhumaan ja tarinaan sotkeutuu vielä yksi epäilyttävä kaupustelija, joka pyrkii väkisin taloon sisälle. Tuntuu jopa siltä, että mummo taitaa tuntea tyypin entuudestaan, eikä ole mielissään tämän ilmaantumisesta. Paljastuvatko salaisuudet ja saavatko tytöt suojeltua mummon omaisuutta oudolta tunkeilijalta?

Julia Vuoren värikylläinen kuvitus vie lukijan keskelle hyväntuulista, taikuutta täynnä olevaa seikkailua. Sanna Iston esikoisteos sisältää tomerien päähenkilöiden lisäksi oivaltavaa ja huumoripitoista kieltä, jota on ilo lukea. Tätä lastenromaania suositellaan yli 6-vuotiaille.

30. syyskuuta 2011

Savolainen, Salla: Maikki ja kellarin kummitukset

Tarina alkaa jo kirjan etukannen sisäpuolelta: Maikki leikkaa tilkkuja kaikesta mitä saa käsiinsä ja hänellä onkin jo hieno kokoelma (jota voi tutkia tarkemmin takakannen sisäpuolelta). Tilkkuja on paljon ja ne pitäisi järjestää, mutta tilaa ei tunnu millään löytyvän. Maikki tuntee olevansa tiellä joka paikassa, joten hän päättää ottaa tilkkunsa ja lähteä pois.

Kerrostalon pihalla ei ole ketään. Siellä on aivan harmaata ja taitaa sataakin, mutta kellarin ovi on auki. Kellarista löytyy varastokoppi, jossa on Maikin vanha pinnasänky ja tutun tuoksuinen torkkupeitto. Pimeässä uni tulee huomaamatta. Kotona Maikkia aletaan jo kaivata, ja etsintäpartioon liittyy isosiskon lisäksi kavereita naapurista. Irma-koira on lopulta se, joka huomaa avonaisen kellarinoven.

Maikki herää etsintäpartion saapuessa, mutta häntä harmittaa edelleen, joten hän painuu tilkkulaatikkonsa kera piiloon. Sängyn alla on ahdasta, mutta sieltä löytyy myös jotain ihanaa. Uusi tilkku Maikin kokoelmaan – silkinhienoa vaaleaa kangasta, johon on ommeltu pieniä kiiltäviä helmiä. Onneksi Maikilla on sakset mukana.

Irma-koira paikantaa Maikin lopulta ja kiskoo hänet esiin. Etsintäpartio on iloinen ja Maikin suuttumus katoaa myös. Hän on keksinyt kivan leikin: pukeudutaan kummituksiksi! Tarkoitukseen löytyy vanhoja lakanoita ja käyttöön otetaan myös se puku, josta Maikki jo sai uuden yksilön tilkkukokoelmaansa. Leikki ei ehkä kuitenkaan olisi ihan niin hauska jos lapset tietäisivät, mitä viereisessä varastokopissa lymyää…

Äiti ja isä tulevat tuomaan laatikoita kellariin ja vähän yllättyvät kellarin kummituksista, eikä äiti ole kovin iloinen huomatessaan hääpukunsa kohtalon. Selvittäisiinköhän tästä kakulla? Ja ehkä kellarin asukitkin kaipaisivat kahvihetkeä…

23. syyskuuta 2011

Forde, Patricia: Siilit eivät pidä korkeista paikoista

Kuvitus Joëlle Dreidemy
Noora ja Lotta ovat äidin ja isän kanssa eväsretkellä, kun Lotta katoaa. Isosisko Noora lähtee etsimään häntä ja aikoo jo luovuttaa, kun Lotta yhtäkkiä löytyy – hän on kiivennyt puuhun, ihan liian korkeaan puuhun.

Lotta tietysti uskaltaisi tulla itse puusta alas, mutta hän ei juuri sillä hetkellä ehdi. Puussa kun ovat meneillään hammaskeiju Sini Säihkysiiven häät ja Lottakin on saanut kutsun. Noora pyytää vanhempansa hätiin ja isä saapuu paikalle tikapuiden kera. Niin siinä kuitenkin käy, että äiti niille joutuu kiipeämään… ja lopulta hätiin kutsutaan palokunta.

Sillävälin hääjuhla on saanut suivaantuneen kuokkavieraan, joka ei käyttäydy kovin nätisti, ja sen saa tuta jopa palopäällikkö. Lotta toimii selostajana puun lehvien suojassa tapahtuville käänteille ja puun alle kerääntynyt porukka alkaa kiinnostua. Hääjuhla meinaa saada hurjan lopun, kun eräs siili joutuu tahtomattaan mukaan, eivätkä siilit pidä korkeista paikoista. Onneksi morsiamen pikkuserkun pikkupikkuserkku saapuu hätiin ja pelastaa päivän.

Lopulta Noora keksii, että he kaikki voisivat kiivetä ylös häitä seuraamaan, mutta sen Lotta kieltää jyrkästi. Hän olikin ihan juuri tulossa alas. Hiljaa hivuttautumalla Lotta pääsee varovasti puusta alas ja kaikki hurraavat. Myöhemmin Noora kiipeää itse puuhun, mutta hääväkeä ei enää näy. Mahtoikohan niitä häitä edes olla ollenkaan? Erään asian Noora kuitenkin näkee, joka käy yksiin Lotan kertomuksen kanssa, ja ainakin siinä Lotta näyttää olleen oikeassa, että siilit eivät pidä korkeista paikoista.

Sininen banaani -sarjan kirjat on suunnattu juuri lukemaan oppineille. Ne sisältävät paljon kuvitusta, joitain hauskoja puhekuplia ja itse teksti on helppolukuista. Juoni etenee melko nopeasti ja sisältää vauhtia ja käänteitä, joiden mukaan lukija toivottavasti tempautuu ja haluaa lukea tarinan loppuun saakka. (Ja sitten seuraavan ja…)

19. syyskuuta 2011

Lehtinen, Tuija: Piiitkä jäähy

Piiitkä jäähy ei nimestään huolimatta liity millään tavalla jääkiekkoon – tai mitä muita niitä lajeja nyt onkaan, joissa jäähyjä käytetään. Kirjan päähenkilö on 15-vuotias Roope, joka yrittää vähintäänkin kovasti pitää yllä kovan kundin rooliaan ja välinpitämätöntä asennettaan kaikkea mahdollista kohtaan; koulua, perhettä, uusia kavereita. Kaikki paitsi karting on turhaa, ehkä lukuunottamatta muita yhtä vauhdikkaita ajanvietteitä, enemmän tai vähemmän luvallisia sellaisia. Roopen viimeisin tempaus on lopulta kuitenkin ollut liikaa, karting saa jäädä, ja vanhemmat sekä muu lähipiiri ovat päättäneet järjestää hänelle merkittävän elämänmuutoksen. Roope muuttaa isänsä uusperheen luota äidin kotiseuduille Savon perukoille, isovanhempien vanhaan omakotitaloon, ja äiti tulee mukaan. Koulumenestyksen odotetaan paranevan ysiluokan aikana ja käytöksen kohenevan, kyseessä siis erittäin piiitkä jäähy Roopelle.

Roopen ympärillä häärii valitettavan monta huolestunutta aikuista, joiden hyysäys ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. Roopen äiti, Pamsu, on (Roopen mukaan) kaikkien blondivitsien esiäiti, helposti manipuloitavissa, eikä pysty pitämään poikaansa aisoissa. Pamsu on kaikkein kiinnostunein miesystävänsä Orvon passaamisesta, silloin kun tämä sattuu olemaan paikalla, Orvo kun viettää pitkiä aikoja humppabändinsä keikkareissuilla. Roopen isä uusine perheineen valvoo tapahtumia pitkänkin matkan päästä. Isä on värvännyt kummisetä Sepon, paikallisen poliisin, pitämään jälkikasvuaan silmällä. Isovanhemmatkin pitävät kukkaronnyörinsä turhan tiukasti kiinni ja ovat ärsyttävän yhtenäisenä rintamana Roopea ojentamassa. Roope kokee rajoitukset ahdistaviksi ja itsensä kaltoinkohdelluksi, ja haluaa mahdollisimman pian mahdollisimman kauas. 15-vuotiaana olo ei taida olla helppoa juuri kenellekään, mutta joillekin se on erityisen vaikeaa ja kapina raivokasta.

Uuteen kouluun sopeutuminen ei ole helppoa, eikä varsinaisesti Roopea kiinnostakaan. Riittävän tasokkaita tyttöjä on harvassa ja loput nörttejä ja partiolaisia, joten ei hyvin mene. Vastakkainen sukupuoli kiinnostaa, ja Roope antaa ymmärtää kokemusta löytyvän runsain mitoin. Yrityksestä ei voi syyttää uudessa kotikaupungissakaan eikä itsevarmuudesta ole pulaa, mutta lähestymisyritykset eivät tunnu johtavan tavoitteeseen. Sen sijaan Roope huomaa saaneensa kaverin lähellä asuvasta Jorsesta – kunhan alun väärinkäsitys tulee korjattua – ja porukkaan tuntuvat tuppautuvan myös Siiri ja Karla; nokkela ja sanavalmis partiotyttö sekä ujo kaniharrastaja. Roope sietää heitä, mutta ehkä jossain pinnan alla alkaa vähitellen myös lämmetä. Ja täytyyhän sitä itse Roopessakin, piittaamattomassa ja vain ja ainoastaan itseään ajattelevassa tyypissä, olla pinnan alla jotain muutakin kuin mitä ulkokuori antaa ymmärtää, vai miksipä kaverit muuten sietäisivät häntä.

Roope on tuttu Tuija Lehtisen aiemmista Karting team Vintiöt -kirjoista ja Piiitkä jäähy lienee uuden kirjasarjan aloitus.

9. syyskuuta 2011

Chaud, Benjamin: Hei hei, Luppis

Kun lukee kuvakirjan alkulehdille pienellä präntätyt tekstinpätkät, saa tietää, että kirjailija rakastaa lapsuusmaisemiensa havumetsiä ja omistaa tämän kirjan kadonneille sukilleen. Tiedot antavat ehkä hieman osviittaa siitä mitä tuleman pitää, eli hauskasti ja omaperäisesti kerrottu tarina, jossa erittäin vaikuttavasti kuvattu metsä on suuressa osassa.

Kirjan keskeiset hahmot ovat luppakorvainen pehmopupu Luppis ja sen omistaja, pieni poika, joka kertoo tarinaa, mutta ei sen kuluessa tule esitelleeksi itseään. Poika on todennut Luppiksen olevan aika surkea leikkikaveri. Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se edes ymmärrä, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla. Poika on siis päättänyt hankkiutua pupusta eroon – eihän hän ole enää mikään vauva, joka pitää pupua parhaana leikkikaverinaan.

Pojan suunnitelmana on hylätä Luppis metsään, mutta ensin täytyy päästä riittävän kauas, ettei se löydä yksin kotiin. Melko raakaa. Metsä on täynnä valtavan korkeita, tummia havupuita ja komeita lehtipuita. Ruoho on vihreää, sienet hassun näköisiä ja joka puolella tosi kaunista, mutta Luppis ei pojan mielestä tajua ollenkaan miten onnekas se on, kun saa kohta elellä villikanina metsän siimeksessä. Melko totiseksi suunnitelma vetää kyllä myös pojan.

Luppiksesta on lopulta paljon vaikeampi hankkiutua eroon kun poika on ajatellut. Sinne se kuitenkin viimein jää, synkän metsän siimekseen. Ja poika juoksee minkä jaloistaan pääsee, eikä katso taakseen, eikä ajattele mitään. Eritoten Luppista, joka nyt kököttää ypöyksin metsässä. Eihän siinä sitten muuta voi, takaisin on pojan palattava – mutta Luppis onkin kadonnut! Voi Luppis mikä sinuun meni kun piti sillä lailla yksin häipyä? Poika ei kerta kaikkiaan voi uskoa, että oma pupu on jättänyt hänet niin kylmästi. Hassua, miten osat kääntyvät, eikö vaan.

Onnellinen loppu tarinassa on – tietysti – mutta aika mielenkiintoinen myös. Perusidea on vanha, mutta toteutus tuore. Tekstin ja kuvituksen tunnelma on paikoin aika jännittävä ja painostava, ainakin aikuisen mielestä. Toisaalta kirjasta löytyy runsaasti myös huumoria, tosin kuivakkaa ja vähäeleistä, ja lähinnä tekstistä. Kuvitus on hieno kautta koko kirjan: tumma metsä korkeine puineen, marjoineen, sienineen ja lintuineen; hengästyttävät kohdat, joissa poika etsii Luppista kovalla kiireellä; erikoiset kuvakulmat siellä sun täällä. Ja lopussa rauha ja ilo, kun kaikki onkin taas hyvin.

2. syyskuuta 2011

Parvela, Timo: Taro maan ytimessä

Kuvitus Jussi Kaakinen
Taro kaivaa hiekkalaatikolla kuopan, jossa on hiekkaa. Syvemmältä, ja vieläkin syvemmältä, löytyy myös hiekkaa, ja se saa Taron ihmettelemään maapallon koostumusta; ehkä se onkin pelkkä typerä hiekkapallo? Kysymys esitetään karhulle, joka istuu laatikon reunalla mököttäen. Sekin olisi halunnut kaivaa, mutta Taro ei antanut. Vielä yksi lapion kauhaisu hieman syvemmältä ja miten käykään – vastassa onkin jotain kovaa. Sitten täytyy tietysti rakentaa kone, jolla saa tehtyä reiän, josta voi kurkistaa maapallon sisälle.

Kone toimii kuin unelma. Hiekkalaatikon pohjalta lähdetään, vastaan tulee hiekkaa, savea, hiekkaa, savea ja – hiekkaa, niin, ja on siellä kalliotakin. Alas, alas, alas… ja sitten rysähtää, ja koetaan aika jännittäviä hetkiä taskulampun valossa. Taro ja karhu tutkivat löytämäänsä luolaa ja toteavat sen lopulta aika tylsäksi. Ei mitään erityisen kiinnostavaa tai jännittävää. Paitsi ehkä jos katsoo saman aukeaman kuvitusta, eikä usko Taron ja karhun juttuihin…

Karhun toppuuttelusta huolimatta Taro on innokas jatkamaan tutkimusretkeä. Hän hyppää koneeseen ja kiihdyttää matkaan. Vähän aikaa päästellään menemään, ja sitten pamahtaa taas. Löytyy maapallon keskipiste, jossa ei olekaan ainoastaan hiekkaa vaan jotain aivan muuta: jättiläishirviötoukka! Onneksi karhu saapuu pelastajana paikalle juuri ennen kuin hirviö hyökkää Taron kimppuun. Vähän hengästynyt karhu kyllä on, koska Taro unohti ottaa sen kyytiin ja se joutui juoksemaan koko matkan koneen perässä. Toukka saadaan lopulta hetkeksi lepytettyä keksillä, mutta eihän sille yksi riitä. Eikä riitä karhullekaan, joka ei epäröi hotkaistessaan loput keksit menemään toukan nenän edestä. Ja niin maailma kaipaa pelastamista.

Taro ja karhu tekevät suunnitelman maailman pelastamiseksi – ja toteuttavat sen. Monen hengästyttävän mutkan ja noin kahdenkymmenen vessan vetämisen jälkeen kaikki saadaan kuntoon juuri kun Taron vanhemmat tulevat kotiin koiraa ulkoiluttamasta. Tai ehkä kuntoon ei ole aivan oikea sana ainakaan Taron vanhempien mielestä, mutta mitä siitä, että sisällä on vähän hiekkaa tai että äidin keksit ovat kadonneet, kun kerran maapallon tulevaisuus on turvattu.

Taron ja karhun mahtavan mielikuvituksellinen seikkailu aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä niin tekstinsä kuin kuvituksensa ansiosta. Kuvituksessa näkyy sarjakuvataiteilijan kädenjälki ja sarjakuvamaisuus sopii tarinalle hyvin. Kuvia kannattaa jälleen kerran tutkia tarkkaan, koska niistä löytyy lukuisia hulvattomia yksityiskohtia. Taron (ja mielikuvitusystävä-karhun) vallattomat tempaukset vaikuttavat sellaisilta, että ne saavat kenet tahansa äidin ja isän nauramaan – kunhan oma muksu ei vahingossakaan keksi vastaavaa. Vanhemmilla on taipumusta olla välillä hieman ymmärtämättömiä ja vaikeahan sitä on lapsen käsittää, kun hän on juuri esimerkiksi selviytynyt voittajana taistelusta jättiläishirviötoukan kanssa. Taro-sarjan seuraavan eli toisen osan pitäisi ilmestyä lähiaikoina ja sen aihepiiriin viitataan tämän kirjan viimeisellä sivulla.



26. elokuuta 2011

Nopola, Sinikka ja Nopola, Tiina: Risto Räppääjä saa isän

Kuvitus Aino Havukainen
ja Sami Toivonen
Uusimman Risto Räppääjä -kirjan tarina saa alkunsa Rauha-tädin synttäreiltä. Juhliin tulee tietysti vieraita, ja yksi vieraista on Elvi-täti, joka ilmaisee Rauhalle huolestumisensa Riston harrastuksista, sekä niiden puutteesta. Risto on leiponut synttäreille suklaaneliöitä ja muffinsseja sekä koristellut kakun, mikä on Elvin mielestä aivan liian tyttömäistä poikalapselle – sellaisilla harrastuksilla ei tulla pärjäämään miesten karskissa maailmassa. Risto ei myöskään harrasta edes jääkiekkoa, jalkapalloa tai yhtään mitään pojalle sopivaa, joten Elvi kehottaa Rauhaa hankkimaan Ristolle urheilullisen isähahmon opastajaksi. Ja sellaisen voisi hommata esimerkiksi lehti-ilmoituksella.

Rauhakin huolestuu Riston tulevaisuudesta ja päättää noudattaa Elvin ohjetta, vaikka Risto ei itse ole asiasta tippaakaan innostunut. Lehti-ilmoitukseen tulee useita vastauksia ja sitten isähahmoja täytyy tietenkin haastatella. Siinä vaiheessa suunnitelmasta kuulee alakerrassa asuva Lennart Lindberg, joka ihan järkyttyy. Miksei hän kelvannut isähahmoksi, vaikka hän on tuntenut Riston ja Rauhan jo vuosikausia!

Haastattelut eivät suju kovin hyvin. On ”toki toki” -mies, ”hopi hopi” -mies ja vielä ”jepskukkuukin”, mutta kukaan ei oikein lopulta sovellu tehtävään. Viimeinen haastateltava saapuu yllättäen (hän ei ole ilmoittanut tulostaan etukäteen), mutta hän näyttää tehtävään juuri sopivalta: on leveät topatut hartiat, paksut säärisuojat, päässä jääkiekkokypärä ja kasvosuoja, jonka takaa kasvonpiirteitä ei juuri erotu, ja ääni on mahtavan möreä. Rauha on ihastuksissaan ja Risto lähetetään saman tien isähahmon matkaan jääkiekkotreeneihin.

Risto on ensin todella vastahakoinen, mutta alkaakin yllättäen tykätä isähahmon kanssa viettämästään ajasta. Rauha raportoi projektin etenemisestä Elvi-tädille, joka saa myös tilaisuuden tavata isähahmon. Elvi tosin alkaa haistaa palaneen käryä ja tehdä hieman omia tutkimuksiaan. Jotakin salamyhkäistä Riston isähahmossa hänen mielestään on… Tarinasta kehkeytyy aikamoinen soppa, johon sotkeutuvat niin Lennart kuin Riston kaveri Nellikin ja tiedossa on monta kiperää mutkaa – ja tuskatilaa – ennen kuin kaikki on lopulta onnellisesti päätöksessään.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen erittäin hauska, ja hauskoja yksityiskohtia vilisevä kuvitus siivittää Sinikka ja Tiina Nopolan ihan yhtä hauskaa tekstiä. Juonen monet käänteet pitävät lukijan mielenkiinnon tiiviisti yllä ja hahmojen välinen dialogi on välillä melkoisen hilpeää.

19. elokuuta 2011

Prinz, Yvonne: Vinyyliprinsessa

Siskodisko-sarjassa on julkaistu eri kirjailijoiden (niin koti- kuin ulkomaisten) nuorille aikuisille suunnattuja romaaneja, ja Vinyyliprinsessa on yksi niistä. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Alliesta, jonka elämä pyörii musiikin ympärillä. Hänellä on erittäin laaja musiikkitietämys, hän kerää intohimoisesti vinyylilevyjä ja on töissä levydivarissa nimeltä Bob&Bob Records, joka on hänen mielestään lähes maailman paras paikka. Allie keksii itselleen salanimen Vinyyliprinsessa ja alkaa sen suojasta pitää musiikkiaiheista blogia sekä toimittaa omaa musiikkilehteä, joiden hän toivoo tuovan muitakin vinyyleistä ja musiikista innostuneita yhteen.

Allien perhe koostuu akateemisesta äidistä, joka valmistelee (aina vain) keskeneräistä väitöskirjaansa sekä muusikko-isästä, joka on jokin aika sitten muuttanut pois ja löytänyt uuden nuoren tyttöystävän, Kee Keen. Elämään kuuluvat myös erittäin aktiivista elämää viettävän äidinäidin säännölliset vierailut, sekä perheen erittäin ylemmyydentuntoinen kissa Pierre. Allien paras ystävä Kit on täysin erilainen kuin Allie. Hän on pieni ja siro, ja tykkää pukeutua nätisti ja erikoisestikin. Allie sen sijaan laittaa päälleen sen mitä sattuu ensimmäisenä käteen osumaan, eikä todellakaan omista korkokenkiä. Poikaystävärintamalla Kit on ollut Allieta onnekkaampi – jos nyt onneksi voi sanoa mitä todennäköisimmin petollista muusikkopoikaystävää – mutta eipä se Allieta suuremmin harmita. Kummankaan ei tarvitse kadehtia toista, Allie ja Kit ovat erilaisia ja siten täydentävät toisiaan. Heidän ystävyys ja avunantosopimuksensa pitää, ja toisen tukena ollaan vaikka mitä tapahtuisi.

Allien työpaikka Bob&Bob Records sijaitsee Telegraph Avenuella, jossa  aikaansa viettävää omalaatuista porukkaa kuvataan kirjassa runsaasti. Myös Bob&Bobin asiakaskunta on melko kirjavaa, mutta yksi pistää Allien silmään. Aikansa M:ksi ristimänsä miehen liikkeitä seurailtuaan (ja ruusuista tulevaisuutta hänen kanssaan kuviteltuaan) Allie ei voi uskoa onneaan, kun mies yllättäen pyytää häntä ulos. Treffit onnistuvat kivasti, mutta jossain alitajunnassa muotoutuu silti ajatus, ettei kaikki ehkä olekaan ihan niin kivaa kuin miltä näyttää. Myös toinen asiakas, Zach, vaivaa Allien mieltä, mutta lähinnä ärsyttävyydellään. Zach tuntuu kuitenkin olevan lähes Allien vertainen musiikkitietämyksessään, joten se on ainakin positiivista, sellaisia tyyppejä kun ei ole paljon.

Telegraph Avenuen alue on ollut suhteellisen rauhallista, mutta nyt alueella on alkanut tapahtua aseellisia ryöstöjä keskellä kirkasta päivää. Toistaiseksi kukaan ei ole loukkaantunut pahasti, mutta sekin voi vielä tulla eteen, jos ryöstöjä ei saada loppumaan. Liiketilojen työntekijät alkavat olla levottomia, poliisi ei saa syyllisiä kiinni, ja arvaillaan minne ryöstäjät iskevät seuraavaksi. Onko seuraava kohde Bob&Bob vai joku muu?

Kirjan kirjoittaja Yvonne Prinz on muusikon tytär, joka työskenteli 17-vuotiaana levykaupassa ja levytysstudiossa, ja pisti myöhemmin aviomiehensä kanssa pystyyn oman levykaupan, joka on sittemmin kasvanut ja levinnyt useampaankin kaupunkiin Yhdysvalloissa. Yvonne myös kerää ja rakastaa vinyylejä ja puhuu pienten levykauppojen puolesta – yhtäläisyyksiä Allien hahmoon löytyy siis melkoisesti. Levykaupan arjen sekä vinyylien ja musiikin maailmojen kuvaus kirjassa on hyvin yksityiskohtaista ja aidontuntuista, mikä ei ole ihme, kun kirjoittaja on alojen asiantuntija.

Musiikki on kirjassa todella suuressa osassa ja kirjasta saakin rautaisannoksen musiikkitietämystä ja erilaisia arvioita. Tuollainen tietomäärä voisi olla puuduttavaakin, mutta tässä tapauksessa tietoa on tarjoiltu mielenkiintoisesti kirjoitettuna ja kenties sopivan lyhyissä pätkissä, jotta kyllästymistä ei pääse tapahtumaan. Käsitellyt artistit ja heidän tuotantonsa ovat varmasti merkittäviä, mutta allekirjoittaneelle vieraampia. Suurta iloa kuitenkin aiheutti yhden omankin suosikin maininta. Vinyyliprinsessan blogi on olemassa myös oikeasti ja löytyy osoitteesta www.thevinylprincess.com.

12. elokuuta 2011

Rentta, Sharon: Simo käy koulua

Simo ja sen ystävät leikkivät ja käyvät koulua yhdessä. Simo on pieni sininen norsu ja sen ystäviin kuuluvat esimerkiksi pörröturkkinen koira nimeltä Rasmus sekä tanssiva sammakko nimeltä Nestori, mutta on sillä monta muutakin ystävää. Koulu sijaitsee niityllä ison tuuhean puun juurella ja siellä ystävyksiä opettaa Kerttu Koiranen. Kaikki osallistuvat opetukseen innokkaina.

Eräänä päivänä opettaja esittelee luokalle uuden oppilaan, Aksun. Aksu on tosi reipas ja haluaa heti tutustua kaikkiin. Opettaja pyytää kaikkia esittelemään jonkin taitonsa. Simo viittaa, mutta opettaja antaa vuoron ensin Aksulle ja Aksu osoittautuukin todella taitavaksi. Se osaa vaikka mitä, ja kaikki muut ihastelevat – paitsi Simo. Simoa harmittaa. Sen taito tuntuukin nyt ihan mitättömältä, eikä se halua enää kertoa siitä.

Kaikki rakastavat Aksua. Aksu on tosi etevä kaikessa, ja kaikkien mielestä aivan mahtava tyyppi. Simon mielestä Aksu on vähän ollakseen ja Simon harmitus kasvaa niin, että se tekee jotain tuhmaa. Sitten se tekee vielä jotain muutakin tuhmaa, ja Aksua itkettää. Opettaja pistää pelin poikki ja Simo joutuu vetäytymään omiin oloihinsa miettimään tekosiaan.

Simo istuu pitkään yksin, mutta sitten joku tulee juttelemaan sen kanssa. Sehän on Aksu! Aksu haluaa tietää miksi Simo ei pidä siitä. Simo vastaa, että koska Aksu on hyvä kaikessa, mutta Simo ei missään. Aksu vakuuttaa, että se ei pidä ollenkaan paikkaansa. Simo on hyvä ystävä. Kaikki pitävät Simosta todella paljon ja haluavat leikkiä sen kanssa. Voi juku, sanoo Simo, ja sen harmi häviää. Kun asiat on saatu puhumalla selvitettyä, voivat Aksu ja Simo aloittaa puhtaalta pöydältä ja tulla hyviksi ystäviksi.

Tarinan kuvitus on väritykseltään melko hempeä, rauhallinen ja kaunis. Silti tarinasta ei puutu vauhtiakaan. Tekstiä on sopivan vähän ja kuvat puhuvat puolestaan. Eläimet on kuvattu melko realistisen kokoisina ja näköisinä ja hahmoille on hauskasti annettu pieniä vuorosanoja myös ”varsinaisen”, suuremmalla fontilla kirjoitetun tekstin oheen. Kirja sopii hienosti esimerkiksi kaikille pienille koululaisille ja päiväkotilaisille; kaikki ovat erilaisia ja osaavat eri asioita, kiusata ei saa siitä eikä muusta syystä johtuen ja jos erimielisyyksiä ilmenee, niistä selvitään puhumalla. Ja sitten voidaan taas olla kavereita.

15. heinäkuuta 2011

Huovi, Hannele: Huhuu – kuka siellä?

Kuvitus Kristiina Louhi

Eräänä aamuna huuhu-äiti tuntee, että nyt se saattaisi munia munan. Se istahtaa untuvapesään, jonka isä-huuhu on rakentanut ruohomättääseen Huuhumetsän Huuhuvuorelle, ja pyöräyttää munan. Munassa on pirteitä pilkkuja, se on silkosen sileä ja kerrassaan täydellinen. Äiti-huuhu alkaa laulella munalle: ”Hu-huu, kuka siellä?”, ja yhtäkkiä muna alkaa väristä ja täristä, pomppia ja pyöriä ja sitten se ponkaisee ulos pesästä ja lähtee karkuun!

Muna pomppii alas Huuhuvuorta ja isä-huuhu ja äiti-huuhu huhuilevat ja juosta junksuttavat lyhyillä jaloillaan perässä, huuhut nimittäin eivät osaa lentää. Muna tekee pitkän matkan vuorta alas metsään ja sitten plumpsahtaa puron vietäväksi. Se kohtaa matkallaan monta erilaista eläintä, jotka kaikki toteavat, että onpa siinä silkosen sileä ja kerrassaan täydellinen muna, jossa on vielä pirteitä pilkkujakin – maistuisipa se varmaan makoisalle… Muna kuitenkin karkaa kaikista nälkäisistä tassuista ja päätyy lopulta kahden pojan haaviin, ja heidän kotiinsa.

Poikien äiti innostuu tunnistaessaan munan huuhulinnun munaksi. Hän tietää, että linnut ovat harvinaisia ja niiden munat kovia karkailemaan. Äiti päättää lähteä näyttämään munaa kaupunginjohtajalle, joka on löydöstä aivan yhtä innoissaan. Silloin muna kuitenkin kuulee koko ajan sitkeästi perässään junksuttaneiden vanhempiensa huhuilun, karkaa kaupunginjohtajan käsistä ja alkaa vieriä ääntä kohti. Seuraavaksi sen reitille osuvat portaat! Muna hyppelee ja vierii portaalta portaalle ja samalla sen kuori alkaa särkyä ja siitä alkaa lähteä paloja. Kukaan ei voi enää sanoa, että se olisi silkosen sileä ja kerrassaan täydellinen. Lopulta muna vierii portaat alas asti ja tupsahtaa suoraan paikalle ehtineen äitinsä syliin. ”Hu-huu! Kuka siellä?” kysyy äiti irrottaen viimeisetkin kuoren rippeet. ”Hu-huu! Minä täällä!” sanoo huuhunpoikanen, jonka höyhenissä on pirteitä pilkkuja, nokka on silkosen sileä ja joka on kaikkien mielestä kerrassaan täydellinen. Sitten päästään lähtemään porukalla takaisin kotiin.

Tämä iloinen eläintarina kuuluu Tammenterho-sarjaan, jossa ilmestyy suomalaisten kirjailijoiden ja kuvittajien tekemiä lastenkirjoja. Kristiina Louhen kuvitus on lämminhenkinen ja leikkisä, kuten Hannele Huovin tekstikin. Voit kokeilla laskea montaako eri väriä on munan pirteissä pilkuissa. Huuhu-vanhemmat suhtautuvat ihanteellisen rauhallisesti karkailevaan jälkikasvuunsa. Kuuluu asiaan, että ensin on kiva vähän seikkailla ja nähdä maailmaa, ja sitten voi rauhoittua kotiin.