Tarina alkaa jo kirjan etukannen sisäpuolelta: Maikki leikkaa tilkkuja kaikesta mitä saa käsiinsä ja hänellä onkin jo hieno kokoelma (jota voi tutkia tarkemmin takakannen sisäpuolelta). Tilkkuja on paljon ja ne pitäisi järjestää, mutta tilaa ei tunnu millään löytyvän. Maikki tuntee olevansa tiellä joka paikassa, joten hän päättää ottaa tilkkunsa ja lähteä pois.
Kerrostalon pihalla ei ole ketään. Siellä on aivan harmaata ja taitaa sataakin, mutta kellarin ovi on auki. Kellarista löytyy varastokoppi, jossa on Maikin vanha pinnasänky ja tutun tuoksuinen torkkupeitto. Pimeässä uni tulee huomaamatta. Kotona Maikkia aletaan jo kaivata, ja etsintäpartioon liittyy isosiskon lisäksi kavereita naapurista. Irma-koira on lopulta se, joka huomaa avonaisen kellarinoven.
Maikki herää etsintäpartion saapuessa, mutta häntä harmittaa edelleen, joten hän painuu tilkkulaatikkonsa kera piiloon. Sängyn alla on ahdasta, mutta sieltä löytyy myös jotain ihanaa. Uusi tilkku Maikin kokoelmaan – silkinhienoa vaaleaa kangasta, johon on ommeltu pieniä kiiltäviä helmiä. Onneksi Maikilla on sakset mukana.
Irma-koira paikantaa Maikin lopulta ja kiskoo hänet esiin. Etsintäpartio on iloinen ja Maikin suuttumus katoaa myös. Hän on keksinyt kivan leikin: pukeudutaan kummituksiksi! Tarkoitukseen löytyy vanhoja lakanoita ja käyttöön otetaan myös se puku, josta Maikki jo sai uuden yksilön tilkkukokoelmaansa. Leikki ei ehkä kuitenkaan olisi ihan niin hauska jos lapset tietäisivät, mitä viereisessä varastokopissa lymyää…
Äiti ja isä tulevat tuomaan laatikoita kellariin ja vähän yllättyvät kellarin kummituksista, eikä äiti ole kovin iloinen huomatessaan hääpukunsa kohtalon. Selvittäisiinköhän tästä kakulla? Ja ehkä kellarin asukitkin kaipaisivat kahvihetkeä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti