Katajavuori, Riina: Mennään jo naapuriin

Teksti Riina Katajavuori
Kuvitus Salla Savolainen
Graafinen suunnittelu Laura Lyytinen
Tammi 2017, 44 s.

Katajavuoren ja Savolaisen kuvakirja Mennään jo naapuriin (Tammi 2017).

Ajoittain minulta kysytään ideoita lahjaksi vauvalle. Sanomatta on selvää, että kyse on kirjalahjasta. Tai niin olen ainakin kysymyksen tulkinnut. Uusin ehdotukseni on Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo naapuriin -kirja. Teos on passeli eteenkin, jos pienokaisella on sisaruksia. Tällä teoksella on pitkä käyttöikä. En usko, että sitä edes pystyy lukemaan kertarykäisyllä. Kirja tarjoaa eri-ikäisille lukijoille eri asioita, ja tuntuu kestävän monta lukukertaa. Aika pienikin voi etsiskellä kuvista siiliä, joka lymyilee jokaisella aukeamalla. Kuvista voi bongailla myös joulukoristeita, vaikka ei tämä mikään joulukirja ole.

Asumme lähellä vastaanottokeskusta. Täällä on totuttu elämään muualta tulleiden ihmisten kanssa rinnakkain. Häpeäkseni tunnustan, että en ole koskaan vieraillut muissa kuin kantasuomalaisissa kodeissa. Kuvittaja Salla Savolainen ja kirjailija Riina Katajavuori ovat vierailleet. Vierailujen pohjalta työpari on tuottanut kirjan, joka avaa pääkaupunkiseudulle asettuneiden maahanmuuttajien koteja. Kirjassa on mukana maailmankartta, johon on merkitty ne kaikki maat, joista kuvatuissa kodeissa on siteitä. On myös lippunauha näiden kaikkien maiden lipuista.

Kirja on tietokirja, joka on onnistuneesti naamioitu kuvakirjaksi. Se kertoo 8-vuotiaasta Vellamosta, joka vierailee 18 eri kodissa. Tai lähinnä se kertoo juuri näistä kodeista ja niissä asuvista monikulttuuristalapsiperheistä. Millaista on afrikkalaisen heimokuninkaan kotona? Entä perheessä, jossa kaikki puhuvat samaa kieltä vain koiralle?

Minkä Vellamo on napannut hameeksi? Yksityiskohta kirjasta Mennään jo naapuriin.

Ja koko aukeama samasta kirjasta.

Kuvittaja Salla Savolainen vaikuttaa dokumentaristilta, joka onnistuu jalostamaan lapsiperheiden epämääräiset roinakasat tunnistettaviksi esineiksi. Toivon näille kotikuville Carl Larsson -luokan näkyvyyttä.

Kirjailija Riina Katajavuori kirjoittaa hyvää suomea. Hän on valinnut kertojiksi Vellamon ja kuvatuissa kodeissa asuvat lapset, joista nuorin on vain muutaman kuukauden ikäinen. Lukija toki ymmärtää, ettei pieni lapsi vielä oikeasti pysty tällaiseen kuvailuun, mutta idea on mukava.

Mennään jo naapuriin on itsenäinen jatko-osa Katajavuoren ja Savolaisen kuvakirjalle Mennään jo kotiin (Tammi 2007), jossa kurkistetaan perisuomalaisiin koteihin. Mennään jo naapuriin palkittiin keväällä Punni-palkinnolla. Se on myös Kirjojen Suomen vuoden 2017 kirja.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Otava 2017, 79 s.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Minä Minttu -kirjan tarinat on julkaistu alun perin kolmena erillisenä teoksena: Minttu auttaa (1990), Minttu yksin kotona (1989) ja Minttu ei tahdo (1988). Tarinat on järjestetty tähän teokseen päinvastaiseen järjestykseen, missä ne ilmestyivät. Minä Minttu -teoksen ensimmäisessä tarinassa perheessä ei näytä olevan Mintun lisäksi muita lapsia, (oikein tarkkasilmäinen voi kuitenkin bongata tuttipullon ja muuta vauvakamaa kuvista), seuraavissa mukana on pikkuveli Santtu, joten järjestys vaikuttaa harkitulta.
 
En ole tarkastanut tätä, nykyisin en oikein paljon tarkastele, mutta luulen, että ensikohtaamiseni Mintun kanssa tapahtui äidin tilaaman Kotilieden kautta. Muistini mukaan lehden viimeisellä aukeamalla oli yhden sivun verran mustavalkoista minttua. Ajoittaisin tämän ensikohtaamisemme 1970-luvun lopulle. Ensimmäiset Minttu-kirjat joka tapauksessa julkaistiin vuonna 1978. Tämän vuosiluvun tarkastin.

Yhtään Minttu-kirjaa meillä ei kotona ollut, mutta hiukan nuoremmilla serkuilla taisi niitä olla, sillä muistan lukeneeni minttuja ääneen. Lukutaidon opettelu sujui minulta huomattavan tahmeasti, ja epäilen, että kirja ei suinkaan osunut sattumalta käteeni, vaan ovelilla aikuisilla oli sormensa pelissä. Minttu-kirjoissa tekstin määrä on kohtuullinen. Ja präntti on ilahduttavan kookasta. Heikkokin lukija pääsee kääntämään sivua usein.

 
Iän myötä olen alkanut ilahtua lastenkirjojen uusintapainoksista aina vain enemmän ja enemmän. On hauska lukea lapsille ääneen samoja kirjoja, joita itsellekin on luettu. Testasin kirjaa pian kaksi täyttävän tytön kanssa, ja hän istui tanakasti sylissäni, kun luin kirjan yhteen menoon kannesta kanteen. Kustantajan antama ikäsuositus on 3+.

Minttu on kestänyt aikaa hyvin. Tapahtumat liittyvät lapsen arkeen. Voisin kuvitella, että lapsi pystyy samaistumaan Minttuun helposti. Hahmon kotikin tuntuu ihan nykyaikaiselta. Minulla ei ollut käytettävissä alun perin ilmestyneitä kolmea nidettä, mutta tässä kädessäni olleessa kirjassa ei esiintynyt lankapuhelinta, kasettisoitinta tai muuta sellaista, jonka olemassaoloa nykylapsi ihmettelisi. Perheen vanhempien työnjako on perinteinen, isä käy töissä ja äiti hoitaa lapset. Kokoelman aloittavaa tarinaa suosittelen erityisesti niille aikuisille, jotka kantavat päävastuun kodista toisen vanhemman käydessä palkkatyössä.

Harjanne, Maikki: Minä Minttu

Areenassa on kuultavissa Maikki Harjanteen haastattelu. Harjanne kertoo mm. siitä, miksi Mintun isän rooli jää tarinoissa melko vähäiseksi.

 

Corderoy, Tracey: Miksi?

Kirjoittanut: Tracey Corderoy
Kuvittanut: Tim Warnes
Suomentanut: Raija Rintamäki

Kustannus-Mäkelä Oy, 2014

Pieneen Aaro-sarvikuonoon on tehty tuttavuutta jo aikaisemmin kirjassa Ei!
Nyt Aaro taitaa olla kyselyiässä:

Isi, miksi murot ovat lötköjä?Miksi multa on niin sottaista?Miksi hämähäkillä on näin monta jalkaa?

Jatkuvaan kyselytulvaan väsähtäneet vanhemmat päättävät viedä tiedonhaluisen poikansa museoon. Aarolla on siellä huippuhauskaa ja hän sinkoilee museota ristiin rastiin kunnes hän yhtäkkiä lakkaa kyselemästä ja nukahtaa! Päästyään kotiin ja sammuttaessaan valoja Aaron huoneesta vanhemmat miettivät, onkohan Aaron kyselykausi vihdoinkin ohi. Mutta ehei, väärä luulo! Aaro vain lataa akkujaan ja aikaisin aamulla Duracell-pupu on taas oma virkeä itsensä!

Tim Warnesin söpöt ja humoristiset kuvat yhdessä hauskan tekstin kanssa tekevät kirjasta kerrassaan valloittavan. Se viihdyttää pikkulasten lisäksi myös aikuisia. Kukapa vanhempi ei olisi ollut joskus nolona, kun jälkikasvu kyselee viattomasti suureen ääneen julkisella paikalla:

Isi, miksi tuolla sedällä on noin suuret korvat?
Miksi tädillä on noin iso nenä?
Äiti! Isi! Miksi kaikki katsovat meitä?

Tekstin kirjoitti kirjastoalan opiskelija Jaana.

Jüngling, Christine: Vähän aikaa vielä!

Mäkelä (2012)

Kuvitus Manfred Tophoven

Iinan ja Peetun äiti ja isä ovat lähdössä kaupunkiin asioille, ja lasten on tarkoitus mennä kavereidensa luokse. Lähteminen ei kuitenkaan näytä millään onnistuvan: Peetu istuu kuin hypnotisoituna tietokoneen ääressä, ja Iina television. Lopulta lapset saadaan siirtymään auton takapenkille – pelikonsoleidensa kera.

Kavereiden luona Iinalla ja Peetulla on kova kiire jatkamaan pelaamista, mutta suureksi ihmetykseksi Essi ja Juuso ilmoittavatkin, että tälle päivälle on muuta ohjelmaa. Tänään on puuhapäivä, suuntana on seikkailupuisto, ja matkalla selvitetään puuhapäivän merkitys. Essin ja Juuson perheellä on televisio- ja tietokonesäännöt, joita täytyy noudattaa. Jos se onnistuu kaksi viikkoa, saavat lapset vuorollaan päättää mitä puuhapäivänä tehdään. Eikä päivään kuulu tv:tä tai tietokoneita, vaan kaikkea paljon kivempaa: eläintarhaa, aarteenetsintäretkeä tai vaikka intiaanipäivää, ja vanhemmat osallistuvat päivän ohjelmaan lasten kanssa.

Seikkailupuisto on mahtava: valtavan iso alue täynnä vaikka mitä tekemistä. Välillä syödään eväitä ja sitten jatketaan taas leikkimistä. Päivä kuluu vauhdilla kun on hauskaa, ja kotimatkalla ei voi kuin todeta että olipa hienoa. Kotiin palatessaan Iina ja Peetu löytävät isän television äärestä ja äidin tietokoneelta. Närkästyneinä lapset komentavat vanhempansa pois töllöttimien edestä kuuntelemaan mitä asiaa heillä on. Sisarukset kertovat innoissaan päivästään, ja ehdottavat että hekin alkaisivat noudattaa vastaavia sääntöjä ja viettää puuhapäiviä. Idea todetaan hyväksi, säännöt neuvotellaan yhdessä ja ne otetaan käyttöön heti seuraavana päivänä.

Yhdessä sovittuja sääntöjä on mukava noudattaa. Kaikki saavat katsoa telkkarista jotain haluamaansa, mutta sitten töllö laitetaan kiinni. Iltapalalla televisiota ei avata, kuten ei aamupalallakaan, ja niiden aikana tuleekin sen sijaan juteltua koko perheen kesken. Kohta onkin sitten jo ensimmäinen puuhapäivä, ja tiedossa retki kylpylään. Se on Iinan toive. Peetukin tietää jo mitä hän haluaa tehdä sitten, kun on hänen vuoronsa valita puuhapäivän ohjelma, ja isälle ja äidillekin taitaa tarjoutua tilaisuus toiveisiin. Tietysti kyllä vain siinä tapauksessa, että sääntöjä on noudatettu.

Tuntuuko tutulta? Telkkari pauhaa koko illan ja tietokone houkuttelee. Minä ihan vähän vaan pelaan tai surffaan… Aika monelle tekisi varmaan hyvää hieman rajoittaa niin television kuin tietokoneen tuijotusta, ja mikäpä parempi tapa käyttää jäljelle jäänyt aika, kuin viettää se perheen tai ystävien kanssa. Tehden jotain muuta kuin katsoen telkkaria.