28. marraskuuta 2014

Veirto, Kalle: Säbätalvi

 
Karisto 2014
19-vuotias Einari "Jäämies" Tallimäki on kuin kuka tahansa lukiolainen. Koulu menee ihan hyvin, ja lukionjälkeiset opiskelusuunnitelmat ovat suurin piirtein selvillä. On tyttöystävä, salibandy ja kaverit. Sitten tulee munattua, ja kaikki muuttuu yhdessä illassa. Skootterin ajamista humalassa seuraa oma ja tyttöystävän loukkaantuminen. Salibandyseura antaa potkut, tyttöystävä ei ole enää tyttöystävä, kaverit välttelevät ja jossain vaiheessa tuleva tuomio saattaa sisältää kymppitonnien korvaukset. Kaupunki ympärillä on jo tuomionsa antanut ja koko tulevaisuus on muutenkin ehkä mennyttä. Virhe kaduttaa toki, isosti, mutta seuraukset Einari on päättänyt kantaa, ja toivoakin on: yksi tietty silminnäkijä voisi todistaa Einarin syyttömyyden itse onnettomuuteen  jos hänet vain löydettäisiin.
 
Kirjan alkaessa onnettomuudesta on kulunut puoli vuotta. Einarin elämä seisoo paikallaan, mutta lukija pääsee tutustumaan itseään ja elämäänsä kuivakan toteavasti ja kutkuttavan humoristisesti kuvailevaan tyyppiin. Yllättäen Einaria lähestyy Heinolalainen kakkosdivaria pelaava salibandyporukka, joka tarjoaa ammattilaissopimusta. Palkka ei ole huikea, mutta siihen kuuluu asunto ja yksi lämmin ruoka päivässä. Äiti kyseenalaistaa kannattaako ”tässä tilanteessa” nyt lähteä yksin vieraalle paikkakunnalle. Einarista taas tuntuu, että jos joskus, niin nimenomaan ”tässä tilanteessa” voisi olla hyvä tutkailla asioita hieman eri kulmasta ja pidemmän matkan päästä. Jos voi elämä muuttua hetkessä huonompaan, voi se muuttua parempaankin.
 
Heinola osoittautuu ihan ok paikaksi (kirjastonkin kirjastonhoitajaisän poika löytää), ja "Jäämies" tuntuu sopeutuvan joukkueeseen varsin nopeasti ja todistavan taitonsa. Salibandya tuntematonkin lukija saa jännittää pelien etenemistä, ja myöhemmin koko joukkueen kohtaloa. Einarin asunto on saunamökki omakotitalon pihalla, ja taloa asuttaa vuokrantantajan suunnilleen Einarin ikäinen tytär, Mini, jonka kanssa hän ystävystyy, ja enemmänkin. Kavereita löytyy myös joukkueesta, ja vähitellen heihin tutustutaan hieman enemmän sillä seurauksella, että ensivaikutelmat karisevat.

Kasvua ja kehitystä tapahtuu, moni asia muuttuu talven aikana, ja sen verran homma ehkä jää keskenkin, että saisimmekohan toisen osan? Ainakin minä haluaisin tavata Einarin uudelleen. Säbätalvi oli mukava lukukokemus ja tykkäsin kirjan kielestä, huumorista ja hahmoista. Puhekieltä olisin vielä kaivannut nuorten hahmojen suuhun.
 
Kalle Veirto, s. 1961, on lahtelainen toimittaja, joka on kirjoittanut paljon urheiluaiheisia nuortenkirjoja, kuten myös Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjaa. Aikuisten romaanejakin häneltä on ilmestynyt jokunen. 

21. marraskuuta 2014

Stark, Ulf & Eriksson, Eva: Suuren metsän joulu

 
WSOY 2014
Ulf Starkin kirjoittamassa ja Eva Erikssonin kuvittamassa joulutarinassa äksy vanha tonttuherra yrittää vakuuttaa itsensä ja muut siitä kuinka hyvä onkaan elellä yksinäisyydessä. Toisaalla tarinassa kurkataan kaniiniperheen kotikolon vilskeeseen ja mietitään yhdessä, että mikäs ihme se joulu on, ja milloin se tulee? Tarinassa on 25 mukavan mittaista lukua, jotka sopivat luettavaksi vaikkapa iltasaduiksi joulun alla. Kuvitus on kaunis, herkkä ja hauska, kuten koko tarina.
 
Pieni, vanha kotitonttu, Kire, elelee omassa rauhassaan kauan sitten asumattomaksi jääneessä pihapiirissä. Päivittäin hän tekee kierroksen rakennuksissa ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa: koemakaa sängyt ja koeratsastaa keinuhevosen. Kire on hieman kireä ja äreä koska tonttujen kuuluu olla sellaisia mutta yksin ollessa saa onneksi tehdä asiat kuten tahtoo. On se vaan hyvä, etteivät kanat ja muut eläimet enää asustele samassa pihassa kiusaa tekemässä. Tontun muistiin palaa kuinka possuakin piti koko ajan olla rapsuttamassa niskasta.
 
Joulukuun ensimmäinen päivä sujuu alkuun aivan kuten sen kuuluukin, mutta sitten Kire kohtaa kierroksellaan kiipeliin jääneen kimalaisen, ja joutuu pelastuspuuhiin. Toki tonttu siitä harmistuu, ja pääsee nurisemaan myöhästymistään seuraavista askareista, mutta kimalainen suhtautuu marinaan tyynesti. Näyttää kovasti siltä, että Kire saa tahtomattaan seuraa talveksi, ja yksinäisyyden tarjoama rauha ja hiljaisuus on menetetty.
 
Hän pysähtyy kimalaisen sängyksi illalla petaamansa rasian luo. Patjaksi hän on pannut karhunsammalta ja peitoksi lehden. Hän vetää lehden syrjään ja tökkäisee kimalaista sormellaan. Kire tökkii niin kauan, että kimalainen herää.
Minähän sanoin, että sinun pitää nukkua! hän ärähtää. No, nyt minun on kai otettava sinut mukaani ulos.
 
Pienen matkan päässä, suuren metsän tammen alla, on kaniinien kotikolo. Siellä käy aikamoinen hyörinä, kun pikkuiset riehuvat ja aikuiset puuhaavat kuka mitäkin. Talvi on tulossa, ja tuuli tuo mukanaan muutakin ihmeellistä: kyltin, jossa lukee TARJOA! HIENO TONT. Mikä ihme se on, ja kuka osaisi lukea siinä olevat kirjaimet?

Me ihmettelemme vain, mikä tämä mahtaa olla. Ja lukeeko siinä jotakin, jonka voi lukea. Jos siis osaa lukea, vaari sanoo.
He ovat laskeneet kyltin maahan koukeropuoli ylöspäin. Pöllö lehahtaa oksalle ja tuijottaa kylttiä kauan.

No, pöllö ei tässä tarinassa ehkä ole aivan se viisas lukutoukka, jona sitä monesti pidetään, mutta tulee kyltti lopulta luetuksi. Ja luonteva päätelmä on, että tonttu on tulossa, ja vieläpä hieno sellainen! Jouluvalmistelut pyöräytetään käyntiin ja aletaan malttamattomina tontun odotteluun. Kaniinien kolossa odotetaan, ja odotetaan, mutta tonttua ei kuulu eikä näy. Lopulta pikkuinen Iina päättää, että jos tonttu ei muuten tule, on lähdettävä hakemaan. Jännittävä seikkailukin saadaan tarinaan vielä ennen kuin koko porukka pääsee yhteiseen lämpöiseen joulujuhlaan.

Ja hyvä, lämmin, hellä! kyyhkynen kujertaa.
Helläkö? isä kysyy.
Sellaista minä olen kuullut puhuttavan, sanoo kyyhkynen, joka aina silloin tällöin käy kaupungissa kääntymässä. Hyvä, lämmin, hellä sellainen pitää kai olla jouluna.

14. marraskuuta 2014

Turtschaninoff, Maria: Maresi : Punaisen luostarin kronikoita

Tammi 2014
Alkuteos: Maresi. Krönikor från Röda klostret
Käsikirjoituksesta suomentanut: Marja Kyrö
Kansi ja ulkoasu: Laura Lyytinen

13-vuotias Maresi Enrentytär on Punaisen luostarin noviisina kolmannenkymmenennentoisen Äidin yhdeksäntenätoista virkavuonna, kun isäänsä pakeneva Jai saapuu syrjäiselle luostarisaarelle. Maresi on läsnä tapahtumissa, jotka seuraavat Jain saapumista, ja vaikka onkin vasta noviisi, hän saa olla se, joka merkitsee kaiken muistiin talletettavaksi luostarin kirjastoon. Kirjan tarina on siis Maresin kertoma ja muistiin merkitsemä.

Punainen luostari sijaitsee Menoksen saarella, jonne on pääsy vain naisilla. Kalastajien kanssa tehdään kyllä kauppaa, mutta laituria pidemmälle miehet eivät tule saaren mystisten voimien pelossa. Eräänä päivänä saarta lähestyy kuitenkin vieras purjelaiva, joka ei ole kalastajien. Onko Jain isä tulossa kostamaan karanneelle tyttärelleen, ja miten käy saaren naisille, jos miehet päättävät rantautua? Suojeleeko Alkuäiti, jumalatar, omiaan?
 
Luostarin sisaret palvovat kolmikasvoista Alkuäitiä: Neitoa, Äitiä ja Akkaa. On riittejä ja tapoja, joita noudatetaan, ja luostarin elämä on täynnä mystiikkaa. Alkuäiti on lempeä ja oikeudenmukainen, samoin kuin luostarin sisaret. Saarella vallitsee ilo ja rauha, vaikka Alkuäidistä löytyy se Akkakin, kuolema.  
 
Sisaret kasvattavat eläimiä, heillä on oliivilehto, viinitarha ja vihannesviljelmät sekä verisimpukoita, joista saa hyvin arvokasta punaista väriä. Verisimpukoilla värjätyillä langoilla ja kankailla käydään kauppaa ulkomaailman kanssa. Yhteys Alkuäitiin on säilynyt saarella vahvana, kaikkeen hänestä lähtöisin olevaan suhtaudutaan kunnioittavasti ja arvostavasti, ja esimerkiksi verisimpukoista pidetään hyvää huolta, jotta ne tuottavat väriä jatkossakin.
 
Luostari on turvapaikka, jonne matkaa hädänalaisia tyttöjä ja naisia pitkienkin matkojen takaa. Jotkut ovat lähteneet kodeistaan nälänhädän ajamina, toiset taas tulevat maista, joissa naiset eivät saa kuulua, näkyä tai oppia mitään, ja se on ollut heille kestämätöntä. Luostari ottaa kaikki vastaan ja tarjoaa turvaa, elannon ja oppia. Jokaisella noviisilla on mahdollisuus valita itselleen sopivin ja kiinnostavin elämänalue, vaikka lääketiede tai maanviljelys, ja siirtyä tämän alan sisaren oppiin. Osa sisarista jää luostariin loppuelämäkseen, mutta heitä kannustetaan myös lähtemään ulos maailmaan. Koulutetut luostarisisaret voivat olla suureksi avuksi alkeellisissa oloissa eläville ihmisille niin maatalouden saralla kuin vaikka sairauksien hoidossa.
 
Jain tarinaa seuratessaan ja kertoessaan Maresi joutuu kamppailemaan myös oman kasvamisensa kanssa. Tieto ja kirjat ovat olleet aina hänelle tärkeitä, mutta riittääkö pelkkä oppiminen sittenkään, vai pitäisikö tietoa hyödyntää jotenkin? Ja miten käy Jain? Hän oli saarelle tullessaan arka ja pelokas, mutta saattaa kyetä ylläviin ratkaisuihin pakon edessä. Koko kirja, mutta etenkin loppu, piti vahvasti otteeessaan, ja sai toivomaan jatkoa. Ei kai luostarin kronikoita voi olla vaan yhtä, eihän?

Kirjan kansi on upea! Laura Lyytinen on selvästi tutustunut kirjaan enemmän kuin pintapuolisesti, ja tavoittanut sen hengen myös ulkoasussa. Maresin luettuaan kannattaa palata vielä tutkimaan kantta, ja kaikkia siinä näkyviä viittauksia kirjan tarinaan. Myös Marja Kyrön suomennos on erinomainen.

Maria Turtschaninoff (Helsinki, 1977) on suomenruotsalainen fantasiakirjailija ja freelance-toimittaja. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri, pääaineenaan ympäristöekologia. Turtschaninoffin kaksi aiempaa kirjaa Arra ja Anaché sijoittuvat samaan fantasiamaailmaan kuin Maresi.

Maresi : Punaisen luostarin kronikoita on ehdolla vuoden 2014 Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan 20.11.2014.

Ja päivityksenä 20.11.2014, että Maresi on vuoden 2014 Finlandia Junior -voittaja!


Tammi 2010
Tammi 2013



7. marraskuuta 2014

Corderoy, Tracey: Juuri sopiva kahdelle

Mäkelä 2014
Kuvittaja Rosalind Beardshaw
Suomentaja Raija Rintamäki

Juuri sopiva kahdelle on suloinen kuvakirja ystävyydestä, ja siitä mitä voi saada, kun uskaltaa vähän heittäytyä ja päästää jonkun lähelleen. Vaikkei edes tietäisi tarvitsevansa ystävää, voi se sittenkin olla juuri sitä mitä eniten kaipaa.

 
 
 
 
Koira säilyttää matkalaukussaan tärkeimpiä aarteitaan ja kantaa laukkua aina mukanaan. Se jopa nukkuu sen päällä, ja huomaa eräänä aamuna yllätyksekseen saaneensa seuraa Hiirestä. Koira kuvittelee, että sillä on laukussaan kaikki mitä se tarvitsee, eikä sen mielestä ainakaan laukun päälle mahdu muita. Onneksi Hiiri saa puhuttua koiran esittelemään aarteitaan ja jakamaan osan päivästäänkin kanssaan. Yllättäen, Hiiren lähdettyä jatkamaan matkaansa, Koirasta tuntuukin siltä kuin jotain puuttuisi.
 
 
 
 
Tartuin tähän kirjaan kuvituksen houkuttelemana. Se on aika rauhallinen ja yksinkertainen, mutta sisältää kuitenkin kivoja yksityiskohtia. Koira ja Hiiri ovat pehmeän, lämpöisen ja sympaattisen näköisiä tapauksia. Koiran ison sinisen matkalaukun tarrat ovat hauskoja ja puiden lehdet hurmaavia. Toki myös itse tarina on suloinen ja lämpöinen, ja jätti hyvälle mielelle.