Siri Kolu: Lue minut

Kuvat: Sanna Pelliccioni
Otava 2019, 32 s.

Lukeminen on supervoima.
Kaikki tieto, kaikki seikkailut,
kaikki kirjojen sivuilla odottavat ystävät ovat sinun.
Et ole koskaan yksin.

Siri Kolun viisaat sanat ja sanataidetehtävät sekä Sanna Pelliccionin sykähdyttävä kuvitus muodostavat sopusuhtaisen kokonaisuuden, taideteoksen. Teoksen sivut ovat ilmavia, eikä niitä ole kovin paksusti, mutta kirja tarjoaa isosti ajateltavaa. Varhaisnuorelle ja aikuiselle on merkitty omat harjoitukset, mutta kukapa estää kirjoittamasta siitä mikä kulloinkin itseä innostaa.

Jos saisit lukea vain kymmentä kirjaa koko loppuelämän ajan, mitkä ne olisivat?

Kirjoittaminen on hieno harrastus. Testaa itse. Kirjastosta löytyy erilaisia kirjoittamisoppaita lisää, mutta tästä on hyvä aloittaa.

Pidä sananvaihtopäivät. Kirjoita sanalistoja. Kymmenen surullista sanaa. [..] Vaihda sanoista neljä toisten listojen sanoihin. Kirjoita kymmenellä sanallasi jokin teksti.

Kirjalla on avainlippu. Se on tehty Suomessa. Kirjaan on painettu myös ympäristömerkki. En ehtinyt selvittää, mitä se tarkalleen merkitsee, mutta kirjoittamista pidän ympäristöystävällisenä harrasteena.

Lue minut -näyttely aukeaa Tampereella lokakuun puolivälin paikkeilla ja jatkaa keväällä kierrostaan.

Kallioniemi, Tuula: Karoliina ja oikukas uni

Otava 2014

Tuula Kallioniemen uusin kirja Karoliinasta kertoo unesta - tai oikeastaan sen puutteesta. Ekaluokkalainen Karoliina ei nimittäin millään saa enää iltaisin unta. Karoliina yrittää ystäviensä kanssa selvittää, miksi hän ei saa unta ja mikä siihen auttaisi. Ehdotuksia satelee aina kuuhulluudesta lampaiden laskemiseen ja homeopatiaan, ja unenpäätäkin Karoliina yrittää etsiä - mikään keino ei vain tunnu auttavan. Lopulta Karoliina päättää ottaa kaikki mahdolliset neuvot käyttöön yhtä aikaa.

Kello lähestyy yhdeksää. Karoliina Paju on valmistautunut perin pohjin. Hän on kuin onkin lainannut äidin piikkimaton, jolla äiti kuulemma rentoutuu raskaan työpäivän jälkeen. Hän on valmistanut rypsiöljystä ja ap-pel-sii-nin-kuo-ris-ta huonetuoksun, johon on lorauttanut varmuuden vuoksi isän hyväntuoksuista partavettä. Hän on juonut kolme isoa mukillista kaakaota ja syönyt neljä korvapuustia. Sänkynsä Karoliina on siirtänyt keskelle huoneensa lattiaa. Karoliina toivottaa vanhemmilleen hyvää yötä ja heittäytyy vuoteelleen. Jadekiven hän on asettanut huolellisesti tyynynsä alle.

Mutta mikä konsti saa Karoliinan lopulta nukahtamaan? 

Helppolukuinen Karoliina-sarja kertoo Karoliinasta ja hänen ystävistään. Karoliina on neuvokas tyttö, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Karoliina-kirjoissa on ilahduttavasti aina erilaisia, ajankohtaisia aiheita ja kirjat ovat myös vaivihkaisella tavalla opettavia ja kasvattavia. Kirjassa on myös vaikeimmat sanat tavutettu ja Marika Maijalan laatimat kuvituskuvat ovat mielenkiintoisia ja tuovat kirjan henkilöitä lähemmäksi lukijaa.

Erityisen ilahduttavaa kirjastonhoitajalle Karoliina ja oikukas uni-kirjassa on kohtaus, jossa Karoliinan ystävä Paskeri ehdottaa Karoliinalle, että hänen pitäisi lukea jokin kirja että saisi unen päästä kiinni - Paskerin mielestä kaikki kirjat ovat niin tylsiä, että niitä lukiessa nukahtaa niin päivällä kuin yölläkin. Ystävykset hakevatkin kirjastosta Paskerin mielestä tylsän kirjan (onhan siinä tyttö kannessa) ja Karoliina alkaa lukea Paskerille. Jutussa käy kuitenkin niin, että kirja on Paskerin mielestä niin mielenkiintoinen, että hän joutuu lainaamaan sen Karoliinalta itselleen lukeakseen sen!

Docherty, Helen: Pikkuinen kirjavoro





Mäkelä

Kuvittanut Thomas Docherty

 

Suomentanut Terhi Leskinen

Kun työkaverini näytti tätä kirjaa, oli pakko hakea se luettavaksi. Kirjan nimi jo itsessään herättää kirjastoihmisen mielenkiinnon. Tarina on hyvin vetoava ja suloinen kuvitus lisää lukunautintoa. Kirja alkaa siitä, kun kaikki  metsän eläimet kömpivät omiin sänkyihinsä lukemaan satuja.

Kun illan varjot tihenee,

niin metsän väki hiljenee.

On mieli kevyt,

huoleton.

Nyt iltasadun hetki on.

Eläinlasten lempisatukirjat kuitenkin katoavat salaperäisesti. Vain verhon heilahdus ja kirja on poissa. Elisa-pupu päättää virittää vorolle ansan. Kiinni jäädessään voro surullisena:

 Tiedän, on väärin varastaa,

 mutta muuten en kirjoja mistään saa!

 Kukaan ei minulle ikinä lue,

 yöpaitaa ei päälleni koskaan pue.

Asiaan onneksi löytyy ratkaisu. Viihdyttävän tarinan ohella kirja samalla valaisee lukijaa ymmärtämään satujen tärkeyden lapsille. On mukavaa, kun saa hetkeksi heittäytyä satujen maailmaan, jossa kaikki on mahdollista.

Shields, Gillian: Kirjasto-Kaisa

Kuvitus Francesca Chessa

Värikkäät ja voimakkaat kuvat johdattavat lukijan pienen Kaisa-tytön maailmaan. Kun Kaisa oppi lukemaan, äiti vei hänet kirjastoon, hankki kirjastokortin ja sitten se olikin menoa. Äiti on kyllä tyytyväinen, että Kaisa lukee, mutta ehkä vähän vähemmänkin voisi.

Kaisa lukee illalla peiton alla, vaikka pitäisi jo nukkua. Hän lukee aamulla hampaita harjatessaan, vaikka äidin pitäisi myös päästä vessaan. Kaisa lukee ruokapöydässä ja unohtaa syödä, eikä oikein malta kuunnella, kun äiti puhuu hänelle. Ihastuttavan kärsivälliseltä Kaisan äiti kyllä vaikuttaa, verrattuna esimerkiksi allekirjoittaneen omiin lapsuuden kokemuksiin... Ja täytyyhän sitä nyt huomauttaa, että eihän kukaan tietenkään kirjaston kirjoja lue syödessä tai hampaita harjatessa – nehän saattaisivat likaantua!

Kaisa on aina nenä kiinni kirjassa, ja saa lempinimen Kirjasto-Kaisa. Välillä äiti yrittää houkutella Kaisaa muihinkin leikkeihin. Voisi vaikka kokeilla josko leikkipuistossa kokisi seikkailuja ihan itse, sen sijaan että niistä lukee. Vastentahtoisesti Kaisa noudattaa äidin ehdotusta, mutta ei oikein keksi mitä siellä puistossa tekisi. Kunnes tapaa Maisan. Maisan, joka roikkuu ylösalaisin puusta ja sanoo vihaavansa lukemista. Voisi kuvitella, että näiden kahden ystävystyminen olisi hankalaa, mutta niinhän sitä väitetään että vastakohdat täydentävät. Ja ehkä kaksi aivan erilaista tyttöä voi myös opettaa toisilleen jotain. Kokonaisia uusia maailmoja voi löytää niin puun latvaan kiipeämällä kuin kirjan avaamalla, eikä kumpikaan tapa ole toista huonompi. Uusia maailmoja voi ihan hyvin tutkia yksin, mutta mahtavaa voi myös olla jakaa kokemuksensa toisen kanssa.

Karsikas, Ilja: Sintti Silmusuu tahtoo oppia lukemaan

Teksti Juho Gröndahl

Sintti Silmusuu on pieni karhu, joka asuu Isoveljensä kanssa metsän keskellä. Isoveljen lisäksi Sintillä on hyvä ystävä, keiju nimeltä Eleonoora. Eräänä päivänä Sintti näkee Eleonooran raapustavan sulalla pieneen kirjaan, ja se vaikuttaa Sintistä todella mielenkiintoiselta. Käy ilmi, että Eleonoora kirjoittaa. Hän lahjoittaa innostuneelle Sintille muistikirjan, sulkakynän ja mustepullon, mutta ei pyynnöstä huolimatta ehdi jäädä opettamaan sitä.

Sintti yrittää kirjoittamista ensin itse. Se muistelee Eleonooran kirjassa näkemiään merkkejä ja yrittää tehdä samanlaisia, mutta saa aikaiseksi vain sotkua ja sekalaisia viivoja, kunnes nukahtaa uupuneena. Seuraavana aamuna Sintti aiheuttaa hämmennystä metsänväen keskuudessa etsimällä kiihkeästi itselleen opettajaa. Kukaan ei kuitenkaan osaa kirjoittaa, ei edes Isoveli. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan kaupunkiin lähteminen, sieltä ehkä löytyisi opettaja. Isoveli ei pidä ajatuksesta, mutta lupautuu saattamaan Sintin metsän reunaan asti ja jää itse sinne odottamaan.

Sintti astuu sisään kaupungin porteista sydän pamppaillen ja huomaa olevansa keskellä suunnatonta hyörinää, meteliä ja erilaisia ennennäkemättömiä otuksia. Opettajaa ei silti meinaa löytyä. Hämärä laskeutuu, kadut tyhjenevät, valot syttyvät ja jostain alkaa kuulua musiikkia. Talojen seinät ovat yhtäkkiä täynnä erivärisiä valokirjaimia ja Sintti alkaa huolellisesti jäljentää niitä. Äkkiä Sintti havahtuu ja huomaa yön tulleen. Se lähtee hieman vastahakoisesti lampsimaan takaisin metsän reunaan, missä Isoveli sitä odottaa. Kävellessään Sintti tutkii tarkkaan muistikirjaansa piirtyneitä kirjaimia. Yhtäkkiä se seisahtuu hämmästyneenä ja pinkaisee sitten juoksuun. Se haluaa mahdollisimman nopeasti Isoveljen luo kertomaan, että se on kuin onkin oppinut lukemaan!

Sintti Silmusuusta kertova tarina on kuvitettu ihanan värikylläisesti. Piirrosjälki on hieman kulmikasta eikä niin pyöreän söpöä kuin kuvakirjoissa monesti. Kuitenkin Sintistä on saatu oikein herttainen pieni karhu, jonka tarinaan on mukava samaistua. Ero metsän ja kaupungin tunnelmien välillä on suuri. Metsän voi aistia olevan raikas ja väljä, siellä on hyvä hengittää. Kaupunki taas on ahdas ja kiireinen. Ihmiset ja monet muut mielikuvitukselliset hahmot kulkevat kovalla kiireellä kohti päämääräänsä eikä törmäyksiltäkään vältytä. Kun ilta laskeutuu, katujen vilinä hiljenee ja pääosan saavat kaupungin valot. Niitä ei näe metsässä, mutta ne ovat omalla tavallaan kauniita. Kirjastokin kaupungista näyttää löytyvän. Pieni kritiikki nousee väkisinkin; ei liene kovin todennäköistä, että lukemaan oppiminen tapahtuu yhdessä illassa kirjaimia katsellen ja jäljentäen – vaikka ainahan voi yrittää – ja kuka tietää, ehkä se onnistuu pieniltä karhuilta…

Laulajainen, Leena: Kumma kirje



Kuvitus Katri Kirkkopelto

Nalle saa kirjeen – elämänsä ensimmäisen. Se tuntee kirjaimet ja numerot, mutta osaa lukea kirjeestä vain oman nimensä ja erään pahaenteisen numeron. Kirjeessä on myös outo palaneen haju.  Nalle alkaa selvittää kirjeen sisältöä ja pyytää apua ystäviltään, jotka osaavat lukea sen verran, että hoksaavat myös omat nimensä kirjeessä. He ovat varmoja, että kirjeen kirjaimiin kätkeytyy jotakin kauheaa, joka koskee heitä kaikkia.

Onneksi lopulta löytyy sellainenkin ystävä, joka hallitsee kirjainten ja sanojen kiemurat ja pystyy johdattamaan myös muun joukon lukutaidon äärelle. Kirjeenkin sisältö osoittautuu aika kivaksi, ja ystävykset (kuten toivottavasti myös lukijat) oppivat, että vain lukutaidon myötä avautuu portti lukemattomien tarinoiden ihmeelliseen maailmaan.

Nalle ja sen ystävät heräävät henkiin Katri Kirkkopellon kuvituksessa. Eläinhahmot on kuvattu oikean kokoisina ja näköisinä – ehkä ilmeitä lukuun ottamatta. Kuvituksessa on keskitytty nimenomaan eläinhahmoihin, eikä niinkään taustoihin. Hauskana yksityiskohtana ovat pienet punanokkaiset linnut, jotka seuraavat mukana tarinan edistyessä, vaikka niille ei olekaan annettu vuorosanoja. Värikäs, mutta pehmeän oloinen kuvitus on mieluista katseltavaa niin lapselle kuin aikuiselle.