Teksti Juho GröndahlSintti Silmusuu on pieni karhu, joka asuu Isoveljensä kanssa metsän keskellä. Isoveljen lisäksi Sintillä on hyvä ystävä, keiju nimeltä Eleonoora. Eräänä päivänä Sintti näkee Eleonooran raapustavan sulalla pieneen kirjaan, ja se vaikuttaa Sintistä todella mielenkiintoiselta. Käy ilmi, että Eleonoora kirjoittaa. Hän lahjoittaa innostuneelle Sintille muistikirjan, sulkakynän ja mustepullon, mutta ei pyynnöstä huolimatta ehdi jäädä opettamaan sitä.
Sintti yrittää kirjoittamista ensin itse. Se muistelee Eleonooran kirjassa näkemiään merkkejä ja yrittää tehdä samanlaisia, mutta saa aikaiseksi vain sotkua ja sekalaisia viivoja, kunnes nukahtaa uupuneena. Seuraavana aamuna Sintti aiheuttaa hämmennystä metsänväen keskuudessa etsimällä kiihkeästi itselleen opettajaa. Kukaan ei kuitenkaan osaa kirjoittaa, ei edes Isoveli. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan kaupunkiin lähteminen, sieltä ehkä löytyisi opettaja. Isoveli ei pidä ajatuksesta, mutta lupautuu saattamaan Sintin metsän reunaan asti ja jää itse sinne odottamaan.
Sintti astuu sisään kaupungin porteista sydän pamppaillen ja huomaa olevansa keskellä suunnatonta hyörinää, meteliä ja erilaisia ennennäkemättömiä otuksia. Opettajaa ei silti meinaa löytyä. Hämärä laskeutuu, kadut tyhjenevät, valot syttyvät ja jostain alkaa kuulua musiikkia. Talojen seinät ovat yhtäkkiä täynnä erivärisiä valokirjaimia ja Sintti alkaa huolellisesti jäljentää niitä. Äkkiä Sintti havahtuu ja huomaa yön tulleen. Se lähtee hieman vastahakoisesti lampsimaan takaisin metsän reunaan, missä Isoveli sitä odottaa. Kävellessään Sintti tutkii tarkkaan muistikirjaansa piirtyneitä kirjaimia. Yhtäkkiä se seisahtuu hämmästyneenä ja pinkaisee sitten juoksuun. Se haluaa mahdollisimman nopeasti Isoveljen luo kertomaan, että se on kuin onkin oppinut lukemaan!
Sintti Silmusuusta kertova tarina on kuvitettu ihanan värikylläisesti. Piirrosjälki on hieman kulmikasta eikä niin pyöreän söpöä kuin kuvakirjoissa monesti. Kuitenkin Sintistä on saatu oikein herttainen pieni karhu, jonka tarinaan on mukava samaistua. Ero metsän ja kaupungin tunnelmien välillä on suuri. Metsän voi aistia olevan raikas ja väljä, siellä on hyvä hengittää. Kaupunki taas on ahdas ja kiireinen. Ihmiset ja monet muut mielikuvitukselliset hahmot kulkevat kovalla kiireellä kohti päämääräänsä eikä törmäyksiltäkään vältytä. Kun ilta laskeutuu, katujen vilinä hiljenee ja pääosan saavat kaupungin valot. Niitä ei näe metsässä, mutta ne ovat omalla tavallaan kauniita. Kirjastokin kaupungista näyttää löytyvän. Pieni kritiikki nousee väkisinkin; ei liene kovin todennäköistä, että lukemaan oppiminen tapahtuu yhdessä illassa kirjaimia katsellen ja jäljentäen – vaikka ainahan voi yrittää – ja kuka tietää, ehkä se onnistuu pieniltä karhuilta…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti