Tekstaus Erika Kallasmaa
Pienellä Jellonalla, Pojan rakkaalla leijonoitten kuninkaalla, on mielessä suuria asioita. Siitä tuntuu, että sen ehkä pitäisi kasvaa isoksi Pojan mukana – isoja leijonia kun kuuntelisivat kaikki. Nykyään Poika ei aina enää muista ottaa sitä leikkiin mukaan. Jos Jellona söisi paljon ja monenlaista, se venyisi, pyöristyisi ja pullistuisi ja sitten siitä tulisi Jellona Suuri! Tai ehkä se ei kasvaisikaan tarpeeksi vaan jäisi pieneksi, niin kuin esimerkiksi pikkusiskoilla on tapana. Sitten sen olisi syötävä vielä lisää, että saisi kasvatettua hurjan harjan, ja siitä tulisi oikea Savannien Suurpeto. Jellonan värikin on kyllä vähän väärä ja se syökin ihan muuta kuin suuret, oikeat leijonat.
Suuret leijonat ovat mahtavia. Niillä on superkuulo, eivätkä ne pelkää pimeää tai edes pahaa sutta. Ne taistelevat villisti kuin sarjakuvasankarit ja suuttuessaan ne riehuvat ja räyhäävät… Rakkinakki! Kuonokakki! Kääk! Pihkura Äkäpäkä! Ryökäle! Rääh! ”Apua!” – Pikku Jellonaa pelottaa ja se tahtoo syliin. Se ei todellakaan ole mikään iso ja mahtava leijona. Jellonallakin on kuitenkin supernäkö. Se huomaa jo kaukaa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Pieni Tyttö sanoo ”Katsokaa mitä löysin! Leijonan! Saanhan pitää tämän?” Ja niin Jellona saa uuden leikkikaverin.
Pienestä monesti tuntuu, että isoilla on kaikki asiat paremmin, ja miksei myös päinvastoin, mutta ehkä sittenkin olisi hyvä olla juuri sellainen kuin on. Muutos ei toisaalta välttämättä ole huono asia. Jellonallekin käy lopulta ihan hyvin, vaikka Poika ei enää olekaan sen paras kaveri.
Kangaskollaasina toteutettu pienen Jellonan tarina on omistettu kaikille rakkaille pehmoleluille. Jellona on hellyttävän suloinen hahmo suurine pohdintoineen ja kuvien toteutus on kekseliäs. Huomaa ensimmäiseltä ja viimeiseltä aukeamalta, etu- ja takakansien sisäpuolelta, löytyvät valokuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti