Anne Vasko: Mur ja tähti

Teksti: Kaisa Happonen
Kuvitus: Anne Vasko
Graafinen suunnittelu: Laura Lyytinen
Teoskokonaisuus: Tekijät ja Tammi, 2019

Kaisa Happosen kirjoittama ja Anne Vaskon kuvittama Mur ja tähti jatkaa tarinaa pienestä karhusta. Kirja käsittelelee elämän kiertokulkua, mutta onnistuu tekemään sen hyvin lempeästi, etäännyttäen. Suuren vanhan puun kaatuminen tai kaukaisen tähden sammuminen on helppo hyväksyä.

Anne Vasko on suosikkikuvittajiani. Katselin loppukesällä viimevuotista Mur ja mustikka -kirjaa bloggaamistarkoituksissa. Sitten mustikka-aika livahti ohi, ja homma jäi. Marraskuussa pääsin Lastenkirjainstituutin järjestämälle kritiikkikurssille, ja yllätys: kurssin järjestäjät olivat valinneet uuden Mur-kirjan harjoituskritiikin kohteeksi. Vähänkö nasta valinta! Ennakkotehtävän ohjeista jäi mieleen, että harjoituskritiikkiin saa käyttää merkkimäärän, jota voi kuvailla adjektiivilla säälittävä. Onneksi voin lätistä tässä blogissa ihan sellaisessa mittakaavassa kuin kulloinkin huvittaa.

Mutta takaisin Mur-karhuun. Mur ja tähti on kansikuvasta alkaen tuttua Mur-sarjaa. Itse asiassa luulen, että saman metsän väkeä esiintyi jo muutaman vuoden takaisessa pahvikirjaparissa.

Pieni ja suuri lukija pystyvät samaistumaan Murin ja sen emon vuorovaikutukseen. Emokarhu näyttäytyy ymmärtäväisenä ja muutkin metsäneläimet ovat sympaattisia, vaikka suhtautuvat Murin kysymyksiin aikuismaisen kärsimättömästi:

Mur tähysti taivasta sitkeästi
silmiään siristäen.
”Mitä näkyy?” kuiskasi Mur.

”SHH!” komensi pöllö.
”SHH!” kivahti kettu.
”SHH!” suhisi tuuli yli kukkulan
ja kahisutti kuusen oksia mennessään.

Kuvakirjassa on vain vähän tekstiä. Pidän sitä osoituksena kirjoittajan suuresta ammattitaidosta. Kriitikkokurssilla kuvittaja Sari Airola vertasi kuvakirjaa ja polkupyöräilyä. Kuvittajan mukaan kuvakirja etenee parhaimmillaan kuin polkupyörä, kuvittajan ja kirjailijan vuoropolkaisuin. Tässä teoksessa kirjailijan ja kuvittajan tiimi on onnistunut.

Teos on Tammen kustantama. Painopaikasta kerrotaan vain, että se on EU:ssa. Tämä on harmi. Kaipaan avainlippumerkkiä.

Kaksi kuvakirjaa: Kurittomat karhut ja rohkeat jänöt

McGee, Marni: Karhu ei saa unta

Kirjoittanut Marni McGee
Kuvittanut Sean Julian
Suomentanut Raija Rintamäki
Mäkelä 2015







Syksy saapuu ja karhuherran olisi aika käydä talvilevolle. Metsän muut eläimet valmistelevat talven ruokavarastojaan, kunnes alkavat ihmetellä karhun pesäluolalta kuuluvaa ärinää. Onkohan karhu vaarallinen? Karhu mörisee ja ulisee, kääntyilee ja kieriskelee, mutta ei saa millään unta. Ihmekös jos se on pahantuulinen!

Orava keksii, että karhulla on varmaankin nälkä. Reipas ja rohkea Laikku-jänis päättää hoitaa asian kuntoon, ja lähtee viemään sille valtavaa pinoa mustikka- ja sipulipikkelssileipiä. Ihan suunnitelmien mukaan tuo reissu ei mene, mutta lopulta Laikulle selviää karhun unettomuuden oikea syy, ja sille saadaan sopivaa apua. Ystävät auttavat aina.

Bates, Ivan: Karhu ja rohkea jänis

Kirjoittanut ja kuvittanut Ivan Bates
Suomeksi riimitellyt Raija Rintamäki
Mäkelä 2015

 

 

Oli kerran

karhu vähän

pahankurinen –

tavattoman

huonot oli

käytöstavat sen.

 

Nenäänsä se kaiveli

ja ruuan ahmi rumasti.

 

Ei koskaan

mistään kiittänyt,

ei pyytänyt se anteeksi.

 

Kaiken kukkuraksi

karhun mielihuvia

oli väijyä

ja säikytellä toisia...

 

 

Muut metsän eläimet alkavat saada tarpeekseen kurittomasta säikyttelevästä karhusta. Niiden mielestä leikki ei ole lainkaan hauska, ja karhu pitäisi saada jotenkin aisoihin. Kaikki ovat tästä yhtä mieltä, mutta kukaan ei halua vapaaehtoiseksi karhun taltutukseen – paitsi eräs pieni jänis. Jänis on vakuuttunut, että karhu ei ole tarkoituksella tuhma, vaan sille ei ole kukaan koskaan opettanut miten leikitään nätisti. Muita eläimiä epäilyttää ja naurattaa, olisiko noin? Jänis kuitenkin käy toimeen ystävällisyydellä, lempeydellä ja kärsivällisyydellä, ja arvatkaapa toimiiko se?

 

 

 



Parvela, Timo: Taro maan ytimessä

Kuvitus Jussi Kaakinen

Taro kaivaa hiekkalaatikolla kuopan, jossa on hiekkaa. Syvemmältä, ja vieläkin syvemmältä, löytyy myös hiekkaa, ja se saa Taron ihmettelemään maapallon koostumusta; ehkä se onkin pelkkä typerä hiekkapallo? Kysymys esitetään karhulle, joka istuu laatikon reunalla mököttäen. Sekin olisi halunnut kaivaa, mutta Taro ei antanut. Vielä yksi lapion kauhaisu hieman syvemmältä ja miten käykään – vastassa onkin jotain kovaa. Sitten täytyy tietysti rakentaa kone, jolla saa tehtyä reiän, josta voi kurkistaa maapallon sisälle.

Kone toimii kuin unelma. Hiekkalaatikon pohjalta lähdetään, vastaan tulee hiekkaa, savea, hiekkaa, savea ja – hiekkaa, niin, ja on siellä kalliotakin. Alas, alas, alas… ja sitten rysähtää, ja koetaan aika jännittäviä hetkiä taskulampun valossa. Taro ja karhu tutkivat löytämäänsä luolaa ja toteavat sen lopulta aika tylsäksi. Ei mitään erityisen kiinnostavaa tai jännittävää. Paitsi ehkä jos katsoo saman aukeaman kuvitusta, eikä usko Taron ja karhun juttuihin…

Karhun toppuuttelusta huolimatta Taro on innokas jatkamaan tutkimusretkeä. Hän hyppää koneeseen ja kiihdyttää matkaan. Vähän aikaa päästellään menemään, ja sitten pamahtaa taas. Löytyy maapallon keskipiste, jossa ei olekaan ainoastaan hiekkaa vaan jotain aivan muuta: jättiläishirviötoukka! Onneksi karhu saapuu pelastajana paikalle juuri ennen kuin hirviö hyökkää Taron kimppuun. Vähän hengästynyt karhu kyllä on, koska Taro unohti ottaa sen kyytiin ja se joutui juoksemaan koko matkan koneen perässä. Toukka saadaan lopulta hetkeksi lepytettyä keksillä, mutta eihän sille yksi riitä. Eikä riitä karhullekaan, joka ei epäröi hotkaistessaan loput keksit menemään toukan nenän edestä. Ja niin maailma kaipaa pelastamista.

Taro ja karhu tekevät suunnitelman maailman pelastamiseksi – ja toteuttavat sen. Monen hengästyttävän mutkan ja noin kahdenkymmenen vessan vetämisen jälkeen kaikki saadaan kuntoon juuri kun Taron vanhemmat tulevat kotiin koiraa ulkoiluttamasta. Tai ehkä kuntoon ei ole aivan oikea sana ainakaan Taron vanhempien mielestä, mutta mitä siitä, että sisällä on vähän hiekkaa tai että äidin keksit ovat kadonneet, kun kerran maapallon tulevaisuus on turvattu.

Taron ja karhun mahtavan mielikuvituksellinen seikkailu aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä niin tekstinsä kuin kuvituksensa ansiosta. Kuvituksessa näkyy sarjakuvataiteilijan kädenjälki ja sarjakuvamaisuus sopii tarinalle hyvin. Kuvia kannattaa jälleen kerran tutkia tarkkaan, koska niistä löytyy lukuisia hulvattomia yksityiskohtia. Taron (ja mielikuvitusystävä-karhun) vallattomat tempaukset vaikuttavat sellaisilta, että ne saavat kenet tahansa äidin ja isän nauramaan – kunhan oma muksu ei vahingossakaan keksi vastaavaa. Vanhemmilla on taipumusta olla välillä hieman ymmärtämättömiä ja vaikeahan sitä on lapsen käsittää, kun hän on juuri esimerkiksi selviytynyt voittajana taistelusta jättiläishirviötoukan kanssa. Taro-sarjan seuraavan eli toisen osan pitäisi ilmestyä lähiaikoina ja sen aihepiiriin viitataan tämän kirjan viimeisellä sivulla.