Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansanperinne. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansanperinne. Näytä kaikki tekstit

1. marraskuuta 2019

Tonttu : tarua ja totta

Tekijä: Heikki Saure
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
Sisuksen piirrokset: Antti Kosonen
Taitto: Samppa Ranta
Suomalaisen kirjallisuuden seura 2019, 315 s.




Joulutontut ovat tähän aikaan vuodesta kovassa nosteessa, mutta on hyvä muistaa, että joulupukin apuna hääräävät tontut ovat tonttuperinteen nuorimpia tulokkaita.

Heikki Saure kirjoittaa, että kansanperinteen tutkijat halusivat osoittaa suomalaisten kuuluvan suurten sivistyskansojen joukkoon ja etsivät omasta perinteestämme sellaisia hahmoja, joita esiintyi antiikin eepoksissa. Esiin nostettiin mahtipontisen Ukko Ylijumala ja kalevalalaiset sankarit. Itse Saure pitää mahdollisena, että "tontut ja haltijat ovat olleet muinaisille suomalaisille suuria jumalia ja sankareita tärkeämpiä hahmoja".

Entisaikaan tonttuja oli tapana muistaa ruokalahjoilla, ja niitä varottiin visusti suututtamasta. Tonttu auttoi ihmistä, mutta ei ollut kenenkään vallan alainen. Ihminen oppi vastavuoroisuuden periaatteen. Tontut ja haltijat huolehtivat kaikesta, mutta edellyttivät, että niitä itseään kuunneltiin ja kohdeltiin asiallisesti. Hyvä kiersi: "Kun kaikkialla oli tonttuja, haltijoita ja muuta väkeä, ihmiset oppivat ymmärtämään, että kaikesta täytyy pitää hyvää huolta: luonnosta, eläimistä, rakennuksista ja ihmisistä [..] Nykyään saattaa tuntua hölmöltä, että tonttuihin ja haltijoihin on joskus uskottu. Mutta tontuton ihminen se vasta hölmö onkin! Kaikesta piittaamaton nykyihminen on sotkenut veden, liannut ilman ja turmellut maan sillä seurauksella että koko maapallon hyvinvointi on uhattuna."

Heikki Saure kertoo, että tonttuja alkoi ilmestyä satuihin 1800-luvulla. Yksi varhaisimmista tonttusaduista on Topeliuksen Turun-linnan tonttu-ukko. Korvatunturista puolestaan kertoili ensi kertaa Markus-setä. Tämä tapahtui Yleisradion lastenohjelmassa vuonna 1927.

Teoksessa on muutaman sivun laajuinen osuus värikuvia, mm. lehtien ja kirjojen kansikuvia, joissa on kuvattuna tonttuja. Kuvien tiedoilla voi halutessaan löytää lisää tonttutietoa - tai muistutella sitä mieleen. Ilahduin tunnistaessani Suuren tonttukirjan kuvitusta. Lähteitä ja taustamateriaalia on listattu myös kirjan loppuun.


"Suomalaiset tutustuivat Rien Poortvlietin tonttuihin, kun Suuri tonttukirja ilmestyi vuonna 1978." (Kuvateksti Sauren kirjassa).


Heikki Saure käy aihepiiriä läpi varsin mukavasti. Hänellä on lukuisia hyviä oivalluksia, kuten lähiverkosta nykykodin haltijana: "Wi-Fiä on vaikea havaita, vaikka se vaikuttaa kodissa moneen asiaan. Yleensä se on täysin näkymätön, mutta huolehtii silti kodin hyvinvoinnista ja tavaroista. Se valvoo ja huolehtii kodista silloinkin, kun ihmiset nukkuvat."

Yli 300-sivuisessa teoksessa laajennetaan tonttujen ohi, muihin lähiotuksiin. Tiedätkö mikä on para? Minä en tiennyt. En vaikka sen käytöstä on langetettu jopa kuolemantuomioita.

Teoksen ulkoasu on asiallinen. Siinä on hyvä rakenne ja selkeä sisällysluettelo, jonka avulla kirjaa voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Sivut ovat ilmavia ja fontti on riittävän iso. Antti Kososen piirroksia olisi saanut olla enemmänkin.

Tämä kirja on painettu Suomessa. Varmistin asian erikseen.

Asuukohan oven takana tonttu? Kuva Vauranojan kylän Vauranojalta.


PS Sauren mukaan para oli vaurauden lisäämiseen keskittynyt olento. Para kantoi omistajalleen muiden omaisuutta. Se oli hyvin kekseliäs ja muuntautumiskykyinen olento, joka pääsi sisälle rakennuksiin pienenpienestä raosta, jopa avaimenreiästä. Varhaisin tunnettu para imi maitoa muiden omistajien lehmistä. Tehokkaimmillaan se kykeni kirnuamaan maidon vatsassaan ja tuomaan omistajilleen voita. Tällainen maito- tai voipara saattoi liikkua karjasuojissa esimerkiksi kissan hahmossa.




1. toukokuuta 2018

Loitsujen kirja

Toimittanut Marjut Hjelt
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2018, 280 s.


Kannen kuva: Daga Ulv
Kannen suunnittelu: Eija Hukka

Heti kärkeen haluan sanoa, että tätä kirjaa kannattaa etsiskellä kirjastossa aikuisten osastolta. Asian ei kannata antaa rajoittaa teoksen käyttöä. Erityisesti toivoisin, että kaikenikäiset Harry Potter -fanit löytäisivät Loitsujen kirjan.

Suomen kansalla on rikas loitsuperinne, josta on haettu apua monenlaisissa elämäntilanteissa ja aivan arkisen aherruksen keskellä. Loitsut keskittyvät elämän perusasioihin, kuten lemmen nostattamiseen tai sen kylmettämiseen, terveyteen ja toimeentuloon. Kirjassa ei neuvota loitsuja, joilla pyritään toisen vahingoittamiseen. Pidän tästä rajauksesta.

ppärä loitsu löytyy moneen arkipäiväiseen pulmaan. Hikasta on hankkiuduttu eroon toistamalla seuraavia sanoja, kunnes hikka loppuu:
Mene hikka niinistöön,
minä niinen kiskojaksi,
mene hikka tuohistoon,
minä tuohen kiskojaksi,
mene nikka niinistöön,
minä niinen kiskojaksi....
Sopii kokeilla!

Pääsiäinen ehti olla jo, mutta seuraavia vuosia ajatellen virpoja voi etsiä kirjan käsiinsä. Voit valita useamman värssyn väliltä. Samalla saat tietoa siitä, että alun perin virpomisperinne ei suinkaan ollut osa lastenkulttuuria, ei. Virpomassa kävivät aikuiset. Mutta miksi? Sekin selviää kirjaa selailemalla.

Tiesit ehkä ennestään, että muinaisilla suomalaisilla oli tapana välttää joidenkin sanojen sanomista. On käytetty kiertoilmaisuja, jotka eivät nykyloitsijalle ehkä enää aukenekaan. Mutta tiesitkö, että ennen vanhaan ajateltiin onnen määrä rajalliseksi? Onnea oli siis tarjolla vain rajallinen määrä. Jos siitä joku sai palan, se pala oli suoraan joltain toiselta pois.

Lopuksi pyydän vierittämään tätä tekstiä sen verran, että Loitsujen kirjan kansikuva tulee näkyviin. Kirjan kansi on onnistunut erinomaisesti. Se houkuttelee tarttumaan. Eikö vain?



9. maaliskuuta 2017

Levanto, Marjatta & Vuori, Julia: Metsän pieni kansa : puunhaltijoiden opintoretki

Teksti Marjatta Levanto
Kuvitus Julia Vuori
Ulkoasu Tiina Ripatti
Kuvankäsittely Petri Kuokka / Aarnipaja

Maahenki 2016

Metsän pieni kansa : puunhaltijoiden opintoretki -selkoversio
Yleensä yhdessä selkokirjassa ei esiinny kovin monta toimijaa. Tässä niitä on aika liuta. Heti kirjan alussa luetellaan, ketä opintoretkellä on mukana. Se tietysti helpottaa lukijaa, joka palata listaan kesken luku-urakkansa. Pajunhaltija, Pihlajanhaltija, Vaivaiskoivunhaltija ja Väinämöinen esitellään oikein kuvan kanssa. Lisäksi luetellaan:
Ilmatar
Noidat
Vedenhaltijat / näkki
Hattarat, kapeet, rahkot
Metsänhaltijat / Tapio ja Mielikki, maahiset, suohaltijat
Sammakot
Karhut
Kratit
Menninkäiset
Vainajat, haamut, kummitukset
Kotitontut ja metsätontut
Jättiläiset
Tuliketut, lepänhaltijat
Vuorenpeikot / hiidet, staalot
Lintukotolaiset

Kirjan viimeisillä sivuilla kerrotaan kuvituksena käytettyjen taideteosten tiedot ja yleensä myös se, kuka on ottanut teoksesta tässä kirjassa julkaistun kuvan. Mukana on tuttuja kuvataiteilijoita, esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg ja Magnus von Wright, mutta myös tuoreita suurelle yleisölle tuntemattomampia valokuvaajia. Siellä täällä vilahtelee Julia Vuoren hahmoja.

Kannen kuva on Torsten Wasastjernan Sadun prinsessa vuodelta 1898. Sama hurmaava kuva toistuu ehjänä kirjan sisällä. Siihen on liitetty myös valokuva sadun prinsessan mallista, pienestä tyttölapsesta. Kannessa olevan kolon merkitystä en oikein ymmärtänyt. Oikein pienikätinen tietysti voi työntää siitä kätensä.

Lukemani kirja oli kirjoitettu selkokielellä, mutta teosta on saatavissa myös yleiskielisenä.

Kirja on painettu Porvoossa, siitäkin täydet pisteet.

16. helmikuuta 2017

Manninen, Kirsti & Cruz, Carlos da: Suomen lasten Suomi

Teksti Kirsti Manninen
Kuvitus Carlos da Cruz
Otava 2016



Olen miettinyt, mikä saa ihmisen käyttämään aikaansa blogin kirjoittamiseen. Voisihan saman ajan käyttää vaikkapa ulkoiluun. Itse pidän kirjoittamisesta ja kirjoista, kirjablogin avulla toteutan jonkinlaista kansankynttilän kutsumusta. Haluan levittää ilosanomaa kirjasta, hyvästä kirjasta.

Suomen lasten Suomi on hyvä kirja. Tuhti suorastaan. Painaakin yli kilon. Sisällöltään se pursuaa joka suuntaan. En silti peräänkuuluta karsimista ja tekstimassan supistamista, lukija etsiköön otsikkojen perusteella itseään kiinnostavat aukeamat. Aiheissa riittää valinnanvaraa Itämeren suojelusta jussipaidan tarinaan. Tiedonsirpaleet sidotaan paikkaan kehystarinalla: John ja Jenny ovat lähdössä Suomeen tapaamaan ystäviään, joita onkin aika liuta.

Heti teoksen aluksi esitellään kokonainen aukeamallinen suomalaisia lapsia, kuten Pate Ratina ja Anni Lalli. Pate on kitaristi Tampereelta ja Anni voimistelijatyttö Raumalta. Porukassa on mukana myös Dung Nguyen, nörttipoika Espoosta, ja Atik Samaletdin, joka on jalkapalloilija Järvenpäästä.

Suomen lasten Suomi on värikylläinen teos.



Tämänlaatuisten kirjojen ongelma on eittämättä, että osa tiedoista vanhenee nopeasti. Innostuin selvittämään, mikä kirjastojen ja kirjastoautojen lukumäärä on, sillä kirjastoinfon luvut vaikuttivat äkkisiltään suurilta. Kirjastotilastoista selviää, että vuonna 2015 Suomessa oli 288 pääkirjastoa ja 450 sivukirjastoa. Laitoskirjastoja oli 27. Kirjastoautoja oli käytössä 140 kappaletta.

Autojen lukumäärä näyttää hupenevan aika vauhtia. Vielä vuosituhannen taitteessa kirjastoautoja oli ajossa 201. Pää- ja sivukirjastoja oli yhteensä 835 ja laitoskirjastoja 99 kappaletta. Tieteellisten kirjastojen tilasto alkaa vuodesta 2002. Tällöin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kirjastojen toimipisteitä oli toiminnassa yhteensä 438, vuonna 2015 toimipisteitä oli enää 180 kappaletta.

Toki kirjan ilmaisu "yli 1000 kirjastoa ja melkein 200 kirjastoautoa" on riittävää tarkkuustasoa tässä yhteydessä.

Suomen lasten Suomi ei siis suinkaan ole pelkkää maantietoa, vaikka teoksen rakenne pitkälle maakuntien mukaan muodostuukin. Erityisesti ilahduin monista viittauksista kirjoihin ja kirjailijoihin.

Mutta mitä kirjan tekijät ovat ottaneet mukaan Satakunnasta? Hommaa kirja käsiisi, niin näet.