Gliori, Debi: Lohikäärme ja pingviini

Mäkelä 2015
Teksti ja kuvitus Debi Gliori
Suomennos Terhi Leskinen
Alkuteos Dragon Loves Penguin

Debi Gliori on onnistunut (taas) tekemään kuvakirjan, joka sulattaa (ainakin tämän kirjastotädin) sydämen. Lempeä kuvitus, hyvä tarina, suloinen karvapallero pääosassa ja se sanoma: rakkaus riittää.

Pieni pingviini Pyry on käymässä nukkumaan, mutta ennen unia se haluaisi vielä kuulla iltasadun. Toiveena sillä on eräs tietty iltasatu, joka kertoo lohikäärmeistä ja pingviineistä, ja jota on sen perheessä kerrottu varmasti jo monenmonta kertaa.

Kauan sitten oli kauas pohjoiseen pigviinien maille tullut asumaan lohikäärmeitä. Oli talviaika ja ne asettuivat tulivuoren lämpöön odottelemaan kevättä. Kun aurinko taas alkoi paistaa ja lämmittää, alkoi lohikäärmeille syntyä munia, kaikille paitsi yhdelle. Mutta kuinka sattuikaan: yksinäinen lohikäärme löysi yksinäisen munan, josta kuoriutui pikku Pirpana. Muiden lohikäärmeiden poikaset oppivat kaikenlaista ja kasvoivat nopeasti isoiksi, mutta pikku Pirpana oli erilainen ja oppi itselleen tärkeitä asioita. Lohikäärmeäiti antoi sille parasta mitä tiesi: aikaa ja rakkautta.

Aikaa kului ja kaikenlaista tapahtui, mutta ikävilläkin asioilla voi olla tarkoituksensa. Yksinäinen ja hyljeksitty Pirpana löysi hyvin pienen munan. Pirpanan äiti oli opettanut sille miten tullaan toimeen, joten nyt se saattoi huolehtia myös munasta. Ja munasta kuoriutui pikkupingviini, jolle Pirpana antoi samoja asioita, joita oli itse saanut lohikäärmeäidiltään: aikaa ja rakkautta.

Minä olin se muna ja sinä olit pikku Pirpana! Pyry sanoi. Juuri niin, äiti sanoi.

 

Sitten on vihdoin aika sanoa Pyrylle hyvää yötä. Vai suostuukohan mummi kertomaan tarinan vielä kertaalleen...

Walliams, David: Herra Lemu

Tammi 2014

Herra Lemusta kertova kirja julkaistiin jo viime vuonna, mutta jostain syystä tartuin itse siihen vasta nyt. Ja kirja pääsi kyllä suoraan omaan vinkkauskoriini! Vinkkasin viime viikolla Roald Dahlin kirjoja yhdelle luokalle (ja taisin innostua niistäkin aika toden teolla), ja kun Walliamsia mainostetaan "uutena Roald Dahlina", niin pakkohan kirjaan oli tarttua. Täytyy myös mainita, että kirjan on suomentanut mm. Harry Pottereiden suomentajana tunnetuksi tullut Jaana Kapari-Jatta, joka on taas kerran tehnyt hyvää työtä. Kirjat on kuvittanut Quentin Blake, jonka tyyli sopii hyvin yhteen Walliamsin kanssa.

Herra Lemu lemusi. Ja löyhkäsi. Ja jos voi sanoa, että löyhkälemusi, niin sitä myös. Hän oli maailman lemuavista lemuavin lemuaja. 

Lemu on pahimman lajista hajua. Lemu on pahempaa kuin löyhkä. Ja löyhkä on pahempaa kuin haisu. Ja haisu on pahempaa kuin katku. Ja katkukin helposti nyrpistää nenän. 

Ei ollut herra Lemun vika, että hän lemusi. Hänhän oli kuitenkin kulkuri.

Herra Lemu on siis kulkuri, joka majailee puistonpenkillä pienen koiransa Herttuattaren kanssa. Kukaan ei tiennyt, mistä he oikein olivat ilmestynyt siihen, mutta kaikki olivat herra Lemulle enimmäkseen kilttejä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan pysähtynyt juttelemaan hänen kanssaan, koska "mikään tässä maailmassa ei itse asiassa haissut yhtä pahalta kuin herra Lemu.". 

Kunnes yhtenä päivänä pieni Chloe-tyttö keräsi rohkeutensa ja meni juttelemaan kulkurille. Chloe ajeli vanhempiensa autossa joka päivä herra Lemun ohi (hän kävi koulua yksityisessä hienostokoulussa), ja aina Chloe ihmetteli, mistä mies oli puistonpenkille tullut ja ennen kaikkea miksi. Chloella ei ollut paljon ystäviä, sillä häntä kiusattiin koulussa, eikä kotonakaan sujunut paljon paremmin. Hänen äitinsä keskittyi pelkästään parlamenttiehdokkuuteensa ja Chloen siskoon Annabelleen, eikä Chloen taitoja tarinoiden kirjoittajana pidetty kovinkaan kummoisina.

Ja niin herra Lemu ja Chloe vähitellen ystävystyivät, vaikka Chloe ei asiasta voinut kenellekään kertoa. Eihän hänen perheensä olisi hyväksynyt kulkuria sopivaksi ystäväksi! Mutta kun Chloen äidin poliittisessa ohjelmassa halutaan mm. kieltää kaikki kodittomat eli "rähjä-roopet", täytyy Chloen tarttua toimeen: herra Lemu nimittäin muuttaa Chloen perheen puutarhavajaan. Asiahan ei kovin kauaa salassa pysy, ja herra Lemu onnistuu aiheuttamaan hämmennystä paitsi Chloen perheessä, myös ihan kansakunnan ylimmällä tasolla.

Walliamsin lastenkirjoissa on mukana yhteiskunnallista kannanottoa ja eriarvoisuutta mutta myös rutkasti huumoria. Tyyliltään se kieltämättä muistuttaa Roald Dahlin suorasukaista kerrontaa. Asioita ei hyssytellä, mutta loppujen lopuksi kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin.

Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli - Ellilä, Kirsti: Majavakevät

Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli ja Kirsti Ellilän Majavakevät sattuivat luettavakseni samoihin aikoihin, ja niistä löytyi niin paljon yhteneviä piirteitä, että pääsevät nyt samaan postaukseen. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on adoptoitu, ja erilaisuus on aiheuttanut kiusaamista. Yksinäisyyttä käsitellään myös, ja hyvin mielenkiintoisia maagisen realismin ja fantasian piirteitä löytyy molemmista. Zaida ja lumienkeli herätti kiinnostukseni Finlandia Junior -ehdokkuuden myötä ja Majavakevättä suositteli kaveri.

 

Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli

Teksti, kuvitus ja fontti: Saku Heinänen
Tammi 2014

Zaida on 11-vuotias, pienenä Suomeen adoptoitu tyttö, ja jo vähän iäkkäämpien vanhempiensa ainoa lapsi. Perhe ja suku ovat pieniä, mutta välit läheisiin lämpimät, vaikka isän veli Aimo välillä aiheuttaakin käytöksellään harmia. Zaida on vähän yksinäinen, vaikka hänellä koulussa tyttökavereita onkin, ja toivoo, että hänellä olisi sisaruksia. Eräänä päivänä Zaida näkee liikennevaloissa tytön, joka on ihan kuin hän itse, mutta vaalea, ja sitten tyttö aivan kuin häviää, mutta jää Zaidan ajatuksiin.

Zaidan adoptiomaata ei kirjassa mainita, mutta hänen ulkonäkönsä ei ole kovin suomalainen, ja sen ovat kiusaajat huomanneet. Zaida on myös luonteeltaan sellainen, että hänet huomataan, ja se kenties aiheuttaa kateutta. Hän on reipas (mitä sanaa hän kyllä inhoaa) ja ulospäinsuuntautunut, ja koulun näytelmäkerhon esityksessäkin pääosassa.

 

Zaidan on huomannut myös rinnakkaisluokan Otto, joka yllättäen moikkaa ja juttelee ihan normaalisti, eikä näytä pelkäävän kavereidensa reaktiota tytön kanssa kaveeraamiseen. Otto on Zaidan mielestä ihan mukava, vaikka poika onkin, mutta kyllä se häntä vähän pohdituttaa miten asiaan tulisi suhtautua.

Zaidan perheellä on koira, Ludwig, jota Zaida ulkoiluttaa. Kodin lähellä on aidattu koirapuisto, jonne he välillä menevät, ja Ludwig löytää sinne reitin myös illalla porttien ollessa lukittuna. Autio puisto on vähän jännittävä hämärässä patsaineen ja lumisade tekee paikasta myös aika mystisen ja aavemaisen. Yllättäen Zaida tapaa puistossa toisen tytön, Ainun, joka vaikuttaa tuntevan puiston paremmin kuin Zaida. Yhdessä he tutkivat aluetta useampana iltana ja löytävät esimerkiksi lammen ja kukkulan, joita Zaida ei koskaan ennen ole siellä nähnyt. Miten sellaisia voi olla pienessä puistossa keskellä kaupunkia? Ja kuka on salaperäinen Ainu, jota Zaida tapaa vain koirapuistossa, eikä koskaan muualla.

Saku Heinänen on graafisen suunnittelun professori Aalto-yliopistossa, ja hänen käsialaansa ovat tekstin lisäksi myös kirjan kuvitus ja jopa fontti.

Ellilä, Kirsti: Majavakevät

Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Karisto 2012

12-vuotias Hilla on adoptoitu Suomeen Kolumbiasta, ja hänen perheeseensä kuuluu vanhempien lisäksi sisko. Hilla kokee olevansa muukalainen paitsi koulussa, niin jossain määrin myös omassa perheessään. Hän on erilainen ulkonäöltään, mutta myös luonteeltaan, ja hän kokee vahvaa vetoa kodin ympärillä olevaa luontoa kohtaan. Ihmiset tai kaverien saaminen eivät juuri häntä kiinnosta, ehkä pakostakin, ja mieluummin hän olisi ihan vain yksin ja rauhassa kuin epämiellyttävän huomion kohteena.

Ympärillä olevien ihmisten käytös ei ole helpottanut erilaisuuden tunnetta. Hilla on muuttanut Suomeen jo ihan pienenä, joten ei hän kolumbialaiseksi itseään tunne vaan suomalaiseksi, mutta aikuisetkaan eivät välillä tunnu tätä ymmärtävän. Hyvää tarkoittavat tarhantädit ja opettajat ovat aivan tarpeettomasti korostaneet hänen erilaisuuttaan, ja jos aikuiset eivät osaa suhtautua häneen luontevasti yhtenä muista, niin miten sitten lapset?

Hillan kodin lähellä on lampi, jolla asuu majavapariskunta. Hilla on antanut niille nimet Hopeaturkki ja Mustatassu, jotka kuvaavat niiden ulkoista olemusta. Muut eivät oikein ymmärrä tytön viehtymystä majaviin, ja halua istua lammen rannalla niitä tarkkailemassa tunti toisensa perään. Kylmyys ja märkyyskään eivät haittaa, eikä Hilla oikeastaan enää edes huomaa sellaisia asioita. Ihan kuin varpaiden väleissä olisi räpylät, jotka vaativat päästä veteen, ja mitenpä muuten sitä kaikkein lähimmäs majavia pääsisikään, kuin liittymällä niiden seuraan niiden elementissä...

Majavat rakentavat patoja, ja Hilla ihastelee Hopeaturkin ja Mustatassun upeaa rakennelmaa. Naapurin Korpelainen taas ei ihastele, vaan suorastaan vihaa. Pato ei tee hyvää ympärillä olevalle metsälle – ainakaan jos metsästä haluaisi hyötyä ja vaikka myydä sitä. Ja kanadanmajavathan eivät edes kuulu Suomen luontoon, joten pitäisihän ne olla lupa hävittää, perustelee Korpelainen naapureille. Entäs muualta tänne tuotu lapsi, kysyy Hilla, eikö sekään kuulu Suomen luontoon? Onko hänellä oikeus olla täällä vai ei, ja sellaisena kuin on?

 

Hopeaturkki, Mustatassu ja näiden tuore poikue tarvitsevat Hillan apua. Sattumalta ja vähän väkisin hommaan joutuu mukaan Ilpo, joka muistaa Hillan lapsuuden leikeistä lammella, ja joka nyt on taas alkanut käydä siellä perittyään isotätinsä talon ja tontin lähistöltä. Ilpo ei ensialkuun juuri välitä majavista, ja joutuu miettimään asioiden arvoa: perittyä metsää myymällä saisi ehkä tietokoneen, mutta onko se tärkeämpää kuin luonnon ja majavien säilyttäminen? Salaperäisen ja arvoituksellisen Hillan, jonka Ilpo on joskus näkevinään majavien kanssa uimassa, mielipide on ainakin ihan selvä.

 

Hillan hiljaiset hetket lammella ja kohtaamiset majavien kanssa on kirjoitettu niin, että lukijakin tuntee varpaissaan pehmeän sammalen tai veden kylmyyden ja pystyy haistamaan lammen ja metsän tuoksun (tai ehkä hajun). Hillan kokemassa yhteydessä majaviin on lumoavia fantasiaelementtejä, jotka saavat osaltaan tarinan palaamaan mieleen aina uudelleen. Mikä siinä nyt taas olikaan totta, tai mitä haluaisin uskoa todeksi. No ihan mitä vaan, kun se on näin kuvattu.

Berry, Julie: Kunnes kerron totuuden

Suomentanut Kaisa Katteus

Tammi 2014

"Muista, että olen säästänyt sinut kahdesti."

Tarina on julma, mutta samalla myös kaunis rakkauskertomus. Teksti on kirjoitettu Judithin, kirjan päähenkilön, ajatuksin. Aluksi se saattaa tuntua hankalalta, mutta lopulta siihen tottuu. Kuitenkin kirja pitää sisällän varsin erikoisen rakkaustarinan.


Roswellin kylää ravisuttaa kahden nuoren tytön Judithin ja Lottien katoaminen. Kaksi vuotta myöhemmin Judith palaa kotiin, mutta yksin. Ainoastaan Judith tietää mitä tapahtui, mutta hän ei pysty puhumaan kieli leikattuna. Äiti kieltää Judithia edes yrittämästä puhua.

"Olet palannut runneltuna. Jumala näkee, miksi sinun päällesi on langennut tällainen rangaistus. Mutta kyläläiset varmasti pelkäävät sinua. Sanovat vielä, että olet kirottu. -- Jos häpäiset meidät päästämällä pihauksenkin, saat nukkua täällä haravoiden ja lapioiden keskellä."

Rakkaus lapsuudenystävään Lucasiin sai Judithin taistelemaan hengestään. Judith tosin on epävarma saako vastakaikua.

Yllätit minut sanoillasi. "Tiesin että tulisit takaisin."
Tiesitkö?
Siinä tapauksessa tiesit enemmän kuin minä.
"Kaikki sanoivat, että olit kuollut, mutta minä..."
Nostin katseeni. Me katsoimme toisiamme silmiin.
Mitäs sinä Lucas sanoit, kun muut sanoivat, että olin kuollut? Mitä sinä toivoit?

Judith murtuu, kun kuulee, että Lucas on menossa naimisiin kylän kaunottaren, Marian, kanssa. Ironista kyllä, Mariasta tulee Judithin ainoa ystävä, joka jopa kannustaa ja opettaa Judithia puhumaan. Tietysti salassa.

Samoin kun Judithin rakkaus on vaarassa, myös Roswellia uhkaa väistämätön vaara - sota, jonka voittaminen ilman aseita näyttää mahdottomalta. Silti jokainen mies, myös Lucas, aikovat puolustaa kotiaan. Epätoivoinen Judith haluaa pelastaa rakastettunsa ja palaa painajaisiinsa.

Veren maku, kivun huuto, viimeiset selvät sanat jotka pääsivät huuliltani, hänen juomisesta keltaiset silmänsä, hänen tukahduttava kokonsa, painonsa, hajunsa, kädet jotkaa tarrasivat suuhuni ja leikkasivat pois ääneni.
Voin yhä kääntyä takaisin, mutta nyt minua odottaisi vain tuho.
Tämä ei ole rohkeutta. Tämä on vain sellaisen kuoleman valitsemista, josta voi olla apua sinulle.
Sinä kuolet, ja sitten minä kuolen. Se on yhdenlainen loppu kärsimykselle. Jos taas jäät eloon, menet naimisiin Marian kanssa,ja kuinka voin kulkea talosi ohi joka päivä ja nähdä siellä vaimosi? Varjostaisinko uutta elämääsi läsnäolollani, joka ei ole edes tervetullut? Sinun täytyy elää, vaikka avioliittosi merkitsisi sydämeni kuolemaa.
Mutta jos joku voisi pelastaa sinut - ja koko kaupungin- minä tiedän, kuka se joku on ja missä hän on. Ja minulla saattaa olla jotain, mitä hän haluaa.

Vähitellen kylää sitovat dramaattiset valheet aukenevat ja Judithin kohtalo ratkeaa.

Rouhiainen, Elina: Kesytön

Tammi 2012

Elina Rouhiaisen ihmissusisarjan ensimmäinen osa, Kesytön, osui käsiini palautuessaan asiakkaalta, ja kiinnitti huomioni välittömästi. Tumma kansi siluetteineen ja herkkine perhosineen tuntui lupaavan hyvää, ja sarjan nimi, Susiraja, laittoi myös heti mielikuvituksen laukkaamaan. On todella hauska lukea Suomeen sijoittuvaa fantasiaa, ja vielä hauskempaa tietysti silloin, kun tarina on hyvä ja vie mukanaan, ja niin tämän kanssa kyllä kävi. Nyt olen jo hetken saanut odotella, että saisin hyppysiini sarjan toisen osan, Uhanalainen (2013). Kolmas osa, Jäljitetty, ilmestynee syksyllä 2014.

Sarjan päähenkilö, Raisa Oja, on tarinan alkaessa 17-vuotias. Hän asuu Helsingissä äitinsä kanssa, ja opiskelee kuvataidelukiossa. Tulevaisuudessa odottaa elämä kuvataiteilijana. Kaikkea ei kuitenkaan pysty suunnittelemaan ja Raisan elämä järkkyy, kun äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Äiti ja tytär ovat aina eläneet kaksin, eikä Raisalla ole tietoa sukulaisista, joten on suuri yllätys, kun Kajaanin suunnalta löytyykin eno.

Epäluuloisena ja varuillaan Raisa muuttaa enonsa luokse pieneen Hukkavaaran kylään ja alkaa tutustua ihmisiin ja ympäristöön, yhtenä tavoitteenaan saada tietoa äitinsä lapsuudesta ja nuoruudesta. Alku ei ole uudessa koulussa helppo. Ilmapiiri on jotenkin outo, vihamielinenkin, mutta toisaalta Raisa tuntuu myös herättävän kiinnostusta. Syrjityn oloisen Nikon kanssa Raisa tuntee yhteenkuuluvaisuutta, ja heistä tuleekin kavereita. Toinen, joka väistämättä kiinnittää Raisan huomion on Mikael. Selvästi koulun suosituin poika, jolla on täydellinen tyttöystävä, ja johon muut oppilaat suhtautuvat kunnioituksella. Aivan kuin kukaan ei edes uskaltaisi katsoa Mikaelia silmiin. Hätkähdyttävän sinisiin silmiin, joihin Raisa taas tuntuu uppoavan tämän tästä.

Vähitellen arvoitus alkaa avautua ja Raisalle selviää Hukkavaaran salaisuus. Kylä ja sen ihmiset ovat yhtä kuin susilauma, ja laumalla on lauman säännöt ja hierarkia. Laumanjohtajan sana on laki. Tavallisiakin ihmisiä kylässä asuu, ainakin ajoittain, turismi kun vaatii kausittaiset työntekijänsä, mutta lauman salaisuuden tuntevia on vain jokunen.

Miksi Raisan äiti sitten halusi lähteä Hukkavaarasta, jättää yhteisön ja salata menneisyytensä Raisalta? Eihän äiti voinut susi olla, sillä olisihan sen nyt huomannut, kai? Raisa itse uskoo ainakin olevansa ihan tavallinen ihminen, ehkä… Ja Mikael, ihana alfauros Mikael – entä jos Raisan Mikaelia kohtaan tuntema vetovoima onkin todellista ja vielä vastavuoroista? Maailma ei Hukkavaarassa toimi ihan niin kuin muualla, ja susilauman tavat ovat omanlaisensa. Jopa laumanjäsenille saattaa paljastua yllätyksiä, ja moni kysymys on vielä vastausta vailla kirjan loppuessa. Onneksi on ne seuraavat osat...

Tammi 2013

Tammi 2014

Kökkö, Hanna: Kätkö

Mäkelä 2013

Geokätköily on tullut vauhdilla aiheeksi myös nuortenkirjoihin. Hanna Kökön kirjoittama nuortenkirjasarja vie geokätköilyn maailmaan, mutta käsittelee taitavasti myös muita nuorten elämään liittyviä asioita. Kätkö on sarjan avausosa.

Manulla on juuri loppumassa kuudes luokka. Kesälomaa hän odottaa malttamattomana - hän pääsisi eroon epäreiluista opettajista ja ärsyttävistä luokkakavereista. Manu asuu kahdestaan äitinsä kanssa, sillä Manun isä on vankilassa. Siitä Manu ei mielellään puhu, mutta totta kai Manun vihamies Topi saa asian selville - ja sen jälkeen siitä tietää koko koulu. Senkin takia Manu on helpottunut alkavasta kesälomasta - lisäksi hänellä on aikaa paneutua geokätköilyyn kunnolla!

Manun serkku Joonas on viime kesänä koukuttanut Manun geokätköilyyn. Se on Manun rakkain harrastus valokuvaamisen ohella. Manulla ei ole paljon ystäviä, mutta tilanne muuttuu, kun hän törmää myös geokätköilyä harrastavaan Helmiin. Helmi on mutkaton ja reilu tyttö, ja Manusta ja Helmistä tulee heti ystäviä. Manun elämään tulee toinenkin muutos, kun hänen äitinsä ilmoittaa löytäneensä uuden miehen: Maken, joka on ammatiltaan poliisi. Aluksi Manu on varautunut, mutta huomaa pian Maken ja hänen poliisikoiransa Vatasen olevan hyviä tyyppejä.

Geokätköilyn ohessa Manu näkee vahingossa, kun hänen luokkakaverinsa myy salaa tupakkaa ja nuuskaa. Pian Manu ja Helmi huomaavatkin joutuneensa keskelle salamyyntivyyhteä, jota he alkavat kuumeisesti selvittää. Salamyyntiin on kuitenkin sekaantunut myös kovemman luokan rikollisia, eikä juttu enää olekaan kokonaan Helmin ja Manun hallinnassa.

Hanna Kökön nuortenkirjasarja yhdistelee vauhdikkaasti geokätköilyä ja jännitystä. Kirjoissa on kuitenkin paljon muutakin, sillä Kökkö kirjoittaa taitavasti nuorten tunteista ja erilaisista elämäntilanteista. Hän tarttuu hyvin ja rohkeasti ajankohtaisiin aiheisiin, vaikka ne olisivatkin vähän vaikeampia. Tämä onkin ehkä kirjojen hienoin asia: vaikeistankin asioista kirjoitetaan ja puhutaan rehellisesti ja avoimesti, ja lukija saa samalla seurata myös henkilöhahmojen kasvamista. Kirjat ovat mukaansatempaavia ja sujuvasti kirjoitettuja. Sarjaan on ilmestyneet myös kirjat Vaara (2013) ja Varjon jäljillä (2014).

Mäkelä 2013

Mäkelä 2014

Lehtinen, Tuija: Tyttö elää kesäänsä & sara@crazymail.com

Otava 2014

Kesälukemisena olen itse huomannut suosivani usein nuoruuteni suosikkikirjoja - toki uutuuksiakin on mukava ottaa lukulistalle. Monena kesänä olen kuitenkin lukenut uudestaan nuoruuteni suosikkisarjoja, jotka kestävän useammankin lukukerran.  Kun tartuin uuteen Tuija Lehtisen nuortenkirjaan, oli pakko lukea myös yksi omista suosikkisarjoistani hänen vanhemmasta tuotannostaan.

Tuija Lehtisen uusin nuortenromaani Tyttö elää kesäänsä kertoo Juliasta, joka  on karannut nuorisokodista ja aikoo viettää kesän vapaana kaikesta. Julia vaihtaa roolia aina tilanteen mukaan ja hänet tunnetaankin kirjassa sekä Kerttuna, Laikana, Mailana, Annina että Lisana. Kesäinen liftaritarina vie tytön mitä omalaatuisimpien ihmisten ja paikkojen luo, pakoon sietämättömiä sukulaisia ja tylsää elämää. Samalla kun kirja kertoo Julian kesästä, paljastuu lukijalle myös paloja hänen menneisyydestään: vaikea äiti ja hemmotellut sisarukset, ainainen väheksyntä ja halveksunta sekä kasvaminen ilman välittävää perhettä. Ja jossain välissä seikkaillessaan eri roolien välillä, hän oppii myös jotain omasta itsestäänkin.

Tässä mä nyt sitten nökötin, keskellä ei mitään bussia odottelemassa. Mistä se kaveri edes tiesi, että tästä ajaisi ohi jokin kulkupeli? Hiiretkö sille oli kuiskineet? Mä en ollut nähnyt enkä kuullut sen näppäilevän kännykkää, joten mun nukkuessako se muka oli googlannut aikatauluja? Vai oliko se puhunut puuta heinää pokkana? Se piru nauroi makeasti partaansa, kun oli päässyt musta eroon näin kevyesti. Mun tuurilla menolippu minne tahansa maksaisi maltaita. Mulla ei ollut varaa sellaiseen! Niinpä mä suljin silmät, pyörähdin muutaman kerran ympäri ja lähdin kävelemään siihen suuntaan, mihin nenä näytti.

Otava 2006 (3.p.)

Kirja tuo mieleen yhden Tuija Lehtisen kirjoittamista nuortenkirjasarjoista, punkkarityttö Sarasta kertovat sara@crazymail.com, Nottingham kesällä kello kuusi ja Sara ja levottomat jalat, sekä myöhemmin kirjoitettu Missä olet, Sara? Ensimmäinen Sarasta kertova kirja julkaistiin jo vuonna 1998. Saran ja Julian tarinoissa on jonkin verran samoja piirteitä - molemmilla on vaikeat perhesuhteet ja samanlaista kapinallisuutta ja vapaudenkaipuuta. Toki eroavaisuuksiakin löytyy, mutta Julian tarinan luettuani oli pakko tarttua uudestaan myös Sarasta kertoviin kirjoihin.

Sara@crazymail.com aloittaa Sarasta kertovan kirjasarjan. Punkkarityttö Sara lähetetään enon luokse maaseudulle rauhoittumaan, pois pääkaupungin sykkeestä. Saran elämä on mennyt sekoiluksi, eikä hän voi enää liikkua rauhassa Helsingissä. Sara käy kymppiluokkaa ja yrittää kerätä rahaa kasaan että voisi häipyä jonnekin. Saran elämää värittävät niin omalaatuiset sukulaiset kuin koulukaveritkin sekä sähköpostiviestitteyly netistä löytyneen punkkari-Markin kanssa. Vaikka maa välillä poltteleekin jalkojen alla, saa Sarakin huomata, että välillä on ihan mukava jäädä vain paikoilleen.

Yksi Tuija Lehtisen nuortenkirjojen piirteistä on huumorin käyttö. Vaikka kirjoissa välillä käsitellään rankkojakin aiheita, on niissä aina mukana huumoria. Tämän vuoksi kirjat eivät ole liian synkkiä, vaikka aiheet välillä olisivatkin raskaita. Tuija Lehtinen osaa kirjoittaa vetävästi ja omalla tyylillään, ja hän saa henkilöhahmot jäämään lukijan mieleen. Tämänkin takia Lehtisen kirjat kestävät useampia lukukertoja, joten omiin suosikkeihin voi tarttua aina uudestaan.

Smallman, Steve: Mörkki

"Harmittaako? Ottaako päähän? Oletko huonolla tuulella?"

Mäkelä 2014

Mörkki on pöllö, joka on aina huonolla tuulella. Mörkki mököttää säällä kuin säällä, jopa unissaan: hän istuu yksin omalla möksötysoksallaan ja mököttää. 

Muut metsän eläimet saavat hyvän idean: he päättävät piristää Mörkkiä. Pikkulintu lainaa Mörkille hupihattuaan, pikkupupu laulaa ilolauluaan ja karhu yrittää halata Mörkkiä. Mutta Mörkki ei piittaa muista, vaan haluaa olla rauhassa ja mököttää. "Hu-huu! Painukaa ku-kuu-seen!" Mutta kun Mörkki yrittää lentää möksötysoksalleen, hän huomaa, että siellä onkin jo joku muu! Ja Mörkki saa huomata, millaista on, kun ystävä mököttää.

Mörkki on hauska tarina muuttuvista mielialoista ja erilaisista persoonista. Jokaisella meistä on joskus huono päivä, mutta miltä ystävistä tuntuu, kun joku mököttää koko ajan? Entä miten suhtautua ystäviin jotka ovat joskus niin kovin erilaisa?

Smale, Holly: Geek girl: Matalalentoa mallitaivaalla

Miten ihmeessä 15-vuotiaasta Harrietista tulee maailmankuulun muotisuunnittelijan uusi tähtimalli?

Tammi 2013

Olen Harriet Manners: huippuoppilas, puolijalokivien keräilijä, virheettömässä mittakaavassa toteutettujen pienoisjunaratojen rakentaja, listojen kirjoittaja, kirjojen aakkostaja ja genrettäjä, keksittyjen sanojen käyttäjä, puutarhan perällä kahdenkymmenenkolmen kiven alla asuvan siiran suojelija. 

Olen Harriet Manners:

NÖRTTI. 

Harriet Manners on ihan tavallinen 15-vuotias koulutyttö - paitsi että hän on nörtti. Ongelmia Harrietilla riittää: hänen nörtti-ihailijansa Toby ja vihamiehensä Alexa - koulun suosituin tyttö - eivät jätä häntä rauhaan. Onneksi Harrietilla on maailman paras ystävä Nat ja ihan mukavat vanhemmat, isä ja äitipuoli Annabel. Harriet saa kuitenkin uusia päänvaivoja, kun hän menee muotimessuille ystävänsä Natin kanssa. Käykin nimittäin niin, että koko ikänsä mallin urasta haaveilleen Natin sijaan mallitoimisto nappaakin Harrietin listoilleen. Harrietin, jota muoti ei voisi vähempää kiinnostaa, ja joka pukeutuu pääasiassa Nalle Puh-puseroihin.

Harrietin elämä kääntyy hetkessä päälaelleen ja hänellä on vihdoin mahdollisuus muuttua ankanpoikasesta joutseneksi ja olla joku muu kuin nörtti. Vaikka mallintyö ei olekaan niin yksinkertaista, löytää Harriet itsestään uusia puolia. Lisäksi Harrietin kanssa kuvauksia tekevä Nick aiheuttaa sydämentykytyksiä kerran jos toisenkin.. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä Harrietin vihaajien lista tuntuu vain pitenevän, ja omien ihmissuhdekiemuroidensa lisäksi Harriet joutuu selvittelemään myös isänsä ja äitipuolensa aviokriisiä.  Loppujen lopuksi Harrietin täytyy selvittää, kuka hän oikeastaan on, ja miten paljon uhrauksia hän on valmis tekemään ollakseen malli.

Geek girl: matalalentoa mallitaivaalla on Holly Smalen kolmiosaisen sarjan avaus. Kirja sisältää myös omaelämäkerrallisia aineksia, sillä Smale pestattiin 15-vuotiaana lontoolaisen mallitoimiston listoille. Geek girl on kepeä, romanttinen ja hauska, mutta siitä löytyy myös syvempi puoli. Harriet kamppailee samojen ongelmien kanssa kuin monet muutkin teini-ikäiset: miten sopia joukkoon, miten olla oma itsensä ja miten olla rehellinen. Kirjan hahmot ovat välillä jopa hullunkurisia ja vähän liioiteltujakin, mutta samalla se tuo kirjalle omanlaisensa sävyn ja tunnelman. Kirja käsittelee erilaisia ihmissuhteita, ja vaikka välillä tilanne vaikuttaa toivottomalta, kääntyy kaikki kuitenkin parhain päin. 

Kirkkopelto, Katri: Molli

Lasten keskus (2013)

Molli on pieni olento, joka asuu yksin suuressa talossa ympärillään villiintynyt puutarha. Mollin piha on täynnä kylttejä pitämässä uteliaat olennot poissa: "Yksityisalue", "Älä tule", "Hus", "Pääsy kielletty". Eräänä päivänä pikku Sisu eksyy Mollin talon luo ja uteliaana olentona koputtaa Mollin oveen. Molli hämmästyy valtavasti, sillä kukaan ei ole koskaan ollut hänen oven takanaan! Valitettavasti Molli on tottunut olemaan epäystävällinen, yrmeä ja vakava - niin kuin kaikki muutkin hänen sukulaisensa. 

- Hei, asutko sinä täällä, en kai häiritse, mutta ajattelin.. Pikku Sisu höpötti hieman hengästyneenä. 

Se ei ehtinyt sanoa enempää, kun Molli kivahti kiukkuisesti:

- Ai häiritse? Kyllä häiritset! Keskeytit tärkeän jonninjoutavan tekemisen. Ja etkö osaa lukea? Kyltissä sanotaan Yksityisalue. Ja minä olen se Yksityis! 

Mollia alkaa kuitenkin kaduttaa, että hän passitti pikku Sisun tiehensä. Mollilla ei nimittäin ole koskaan ollut ystävää ja hän on kovin yksinäinen. Molli lukee kirjoista, että ystävä on joku erityinen, jolle voi supattaa salaisuuksia ja jonka kanssa voi kokea seikkailuja. Ystävä saa hyvälle tuulelle ja ystävän kanssa voi jopa kinata ja kiukutella! Molli lukee myös, että "paras lahja, jonka voi ystävälle antaa, on hymy ja iloinen nauru." Hän hämmästyy valtavasti! Mikä ihmeen hymy? Mikä ihmeen nauru? Mollin suku on aina ollut täynnä hapannaamoja - kukaan ei ole ikinä opettanut Mollia tekemään mitään muuta kuin murjottamaan. Ja Mollille murjottaminen riittää! 

Molli alkaa töihin: hän maalaa kaikkiin sukulaistensa kuviin iloiset hymynaamat, korjaa talon pihalla olevia kylttejä ja lopuksi kiinnittää portille lujasti kyltin "Ystävää kaivataan", ja alkaa odottamaan ystävää. Ja eräänä päivänä, kun Molli on jo melkein menettänyt toivonsa, kuuluu ovelta pienen pieni koputus..

Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Molli on tarina ystävyydestä ja yksinäisyydestä. Suloinen ja hauska kuvitus täydentää kirjan tarinaa hienosti. Kirja sopii ääneen luettavaksi pienemmille tai itse tutkittavaksi vähän suuremmillekin lapsille.

Lasten keskus (2013)

Kirjassa käsitellään paljon erilaisia tunteita, ja Katri Kirkkopelto ja Tiina Haapsalo ovatkin tehneet kuvakirjaan perustuvan kirjasen Molli: hyvällä mielellä vai pahalla päällä: tunteet taidoiksi. Kirja sisältää materiaalia erilaisten tunnetaitojen harjoittelemiseen ja omien tunteiden tunnistamiseen joko yksin tai ryhmässä.

Salminen, Hellevi: Samuel ja Kekkosen puku

Otava (2011)

Kuvat Hannamari Ruohonen

Samuel on ekaluokkalainen, joka odottaa kovasti kesälomaa. Kesällä ei tarvitsisi mennä kouluun, jonka ajattelukin saa ahdistavan tunteen ilmaantumaan, ja muuttumaan sitten mahakivuksi. Samuelilla ei koulussa juuri ole kavereita, ja siellä on Viljami, joka etenkään ei huoli Samuelia porukoihin, ja muistaa myös joka välissä asiasta mainita.

Yksi hyvä kaveri Samuelilla on, Josefiina, ja se on tietysti Viljamille ja muille kiusaajille mahtavaa materiaalia. Ei kai sitä nyt poika voi tytön kanssa olla kaveri! Vähintäänkin siinä on jostain nolostuttavasta tykkäämisestä silloin kysymys. Samuel ei muutenkaan sovi siihen tietynlaiseen pojan muottiin, johon kaiketi Viljamin mielestä tulisi sopia. Samuelia ei kiinnosta jääkiekko, vaan hän pitää näyttelemisestä. Hän ihailee isän parvekkeelle istuttamia kukkia, ja hänen suurin salaisuutensa on kampauspää, jolle hän mielellään tekee meikkejä ja kampauksia. Mummun ja Anne-tädin kanssa tehty Pariisin matka ei sekään mene Viljamin mielestä putkeen: onhan se ihme juttu jos Disneylandin sijaan käydään vain museoissa ja kahviloissa.

Kiusaaminen surettaa ja ahdistaa Samuelia. Yleensä hän yrittää olla kuin ei huomaisikaan koko asiaa, mutta se ei saa sitä loppumaan. Usein mahakipu yltyy niin kovaksi, että kouluun ei voi mennä, ja silloin saa olla kotona isän tai mummun kanssa. Kenellekään aikuiselle hän ei ole kiusaamisesta puhunut, mutta mummu saa lopulta asian houkuteltua esiin ja vanhemmatkin saavat sitten tietää. Isällä onkin kertoa tarina, johon liittyy Kekkosen puku: yllättäen isääkin on aikoinaan kiusattu, ja mummua myös, syyt vain ovat olleet kaikilla erilaiset. Samuelia tieto vähän helpottaa. Muitakin on kiusattu ja he ovat selvinneet siitä. Silti asiaa on vaikea ymmärtää: kiusaamisen syy voi olla mikä tahansa, ja kaikkia ei koskaan kiusata, joten miksi sitten joitakin?

Lopulta kauan odotettu kesä saapuu, mutta sitä ennen tapahtuu jotain merkittävää. Anne-tädin harrikasta on apua, mutta myös Samuelin aloitteellisuus auttaa asiaa. Viljamin käytös alkaakin muuttua, ja Samuelin ahdistava olo haihtua. Kesäloman alussa luokkakavereita on melkein jo ikävä.

Samuel ja Kekkosen puku kertoo vakavasta aiheesta, joka yhä vaan on valitettavan ajankohtainen. Samuelilla on elämässään paljon mukavia asioita: perhe ja muut läheiset, harrastuksia ja kavereitakin. Ja silti tilanne koulussa on lähes yhden ihmisen ansiosta todella raskas, mahakivun aiheuttaja. Kiusaamisen syitä ja kiusaajan motiiveja voi miettiä (kateutta, mustasukkaisuutta?), mutta lopulta syyt ovat yhdentekeviä, koska sellaisia voi halutessaan keksiä mistä tahansa. Kirjassa tilanne laukeaa suhteellisen helpon oloisesti, mikä on tietysti hyvä asia, ja kenties rohkaisee tai auttaa jotakuta pientä lukijaa. Todellisuus on monille kuitenkin erilainen, eikä kenenkään pitäisi joutua kärsimään edes "pienestä" kiusaamisesta. Miten tämän asian saisi muuttumaan?

Tahvanainen, Sanna: Silva ja teeastiasto joka otti jalat alleen

Kuvat Sari Airola
Suomeksi kertonut
Jyrki Kiiskinen

Silva asuu äitinsä kanssa isossa talossa, jota ei näe tieltä. Taloa ympäröi sankka kuusiaita, jonka sisältä Silva on löytänyt piilopaikan. Siellä hän hieroo ystävyyttä harakan kanssa ja leikittelee ajatuksella, että hänellä on iso perhe, joka juuri nyt sattuu olemaan matkoilla.

Silvan äiti viihtyy omassa maailmassaan. Hän istuu kuistilla ja siemailee cappuccinoaan hauraista teekupeista. Välillä näyttää ja tuntuu ihan siltä kuin hän katoaisi kokonaan taustaan. Silloin Silvaa pelottaa. Äiti on luvannut aina jättää lapun ennen katoamistaan, mutta yleensä unohtaa. Aika usein äidillä myös on migreeni. Silloin hän makaa sen kanssa samettisohvalla, eikä häntä saa häiritä.

Äiti ihannoi Italiaa. Hän opiskelee kieltä, maistelee cannelloneja ja haluaisi varmaan asuakin Italiassa. Kirjan kuvituksessa Italia ei näy mitenkään. Se, niin kuin koko tarina, on selvästi Silvan näkökulmasta. Italian sijaan kuvituksessa on paljon vivahteita idästä: värit ja kuviot viittaavat Aasiaan. Kuvituksessa on käytetty sekä erittäin voimakkaita, hehkuvia värejä, että herkkiä mustavalkopiirroksia. Kuvat eivät välttämättä vastaa tarkalleen tekstin tapahtumia, vaan välittävät ennemminkin tekstin tunnelmia, Silvan ajatuksia ja pieniä yksityiskohtia ja vihjeitä sieltä täältä.

Silva on yksinäinen. Äiti on ehkä fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissaoleva, kenties masentunut. Sen äiti kuitenkin huomaa, että teeastiastosta on alkanut kadota osia. Mitä enemmän äiti on poissa, sitä vapaammin Silva vie astioita. Eräänä päivänä cappuccinokupillista varten ei enää löydy yhtään kuppia ja äiti löytää Silvan piilon – teeastiastoineen – kuusiaidasta. Vihdoin hän myös on sen verran läsnä, että Silva saa kerrottua pelostaan: äiti ei saisi sillä tavalla kadota. Ehkä äiti on vähitellen pääsemässä pois omasta sisäisestä maailmastaan. ”Kaikki mistä voi puhua tuntuu heti vähemmän pelottavalta.”  Puolin ja toisin.

Jordan, Sophie: Liekki

Lohikäärmeistä polveutuvat ihmiset, drakit, elävät omissa laumoissaan eristyksissä muusta maailmasta. Päivänvalolla on kiellettyä lentää paljastumisen pelossa ja lauman säännöt ovat muutenkin tiukkoja. Drakien suurin salaisuus on heidän kykynsä ottaa ihmishahmo, ja koko heidän olemassaolonsa voisi olla uhattuna, jos salaisuus paljastuisi.

Drakien suurimpia vihollisia ovat lohikäärmeenmetsästäjät. Ihmiset, jotka jo vuosisatojen ajan ovat metsästäneet ja tappaneet drakeja ja myyneet saaliinsa enkroille. Enkrot janoavat drakien lahjoja: kykyä löytää jalokiviä maan alta, panssarinvahvaa ihoa ja lohikäärmeenveren voimaa.

Jacinda on jo pitkään tuntenut itsensä erilaiseksi, jopa kaltaistensa eli drakien joukossa. Ja erilainen hän onkin. Jacinda on vuosisatoihin laumansa ensimmäinen tulensyöksijä, ja se on äärimmäisen voimakas ja arvokas erityistaito. Siitä hetkestä kun asia tuli lauman tietoon on Jacinda ollut niin koko lauman kuin sen tulevan hallitsijan silmäterä. Jacindaa erityisasema ei houkuta. Tuleva hallitsija Cassian voisi jopa olla ihan sopiva puoliso, jos valinnan saisi tehdä itse, mutta kun asia on ennalta määrätty, nousee Jacindan kapinahenki…

Jacindan rikottua riittävän monta sääntöä hänen äitinsä tekee päätöksen. Hän kokoaa jäljellä olevan perheensä, Jacindan ja tämän kaksoissiskon ja pakenee lauman luota kaupunkiin. Paikaksi valikoituu kuuma ja kuiva aavikko, jossa äidin mielestä Jacindan olisi helppo luopua drakipuolestaan ja antaa sen kuihtua pois. Drakin luonnollinen ympäristö kun olisi veden ja vuorien lähellä, elävän, kostean ja rikkaan maaperän äärellä. Aavikolla ja ihmisnuorten kansoittamassa koulussa Jacinda kärsii, ja sisko, Tamra, kukoistaa. Tamra ei ole koskaan kokenut muodonmuutosta drakiksi, eikä siten ole tuntenut sopivansa drakiyhteisöön. Nyt hän tuntee ensimmäistä kertaa olevansa omiensa joukossa.

Yllättäen Jacinda löytää uudesta elämästään yhden asian, johon hän tuntee suunnatonta yhteyttä, jonka lähellä hänen drakinsa virkoaa ja hän tuntee taas elävänsä. Tuo asia on ainoa, joka saa hänet jäämään kaupunkiin ja tuo asia – tai ihminen – on komea Will. Tuntuu siltä, että myös Will tuntee oudon yhteyden, joka näyttää vetävän heitä vastustamattomasti toistensa puoleen. Hankalaa on, että Jacindan draki todella herää Willin läsnäollessa ja hänellä on suunnattomia vaikeuksia saada pidettyä itsensä ihmismuodossa. Toinen hankaluus on se, että Will on lohikäärmeenmetsästäjien sukua, eikä siis todellakaan ihminen, jonka kanssa Jacindan pitäisi olla missään tekemisissä.

” Kaivattu värinä alkaa rintakehästäni, leviää sisuksiini. Ihoni herää eloon.

Pääni kääntyy, katseeni pyyhkii luokkaa,

pysähtyy sisään astuvaan Williin.

…Olen odottanut liian kauan sitä, että keuhkoissani alkaisi kiristää,

sydämeni hakkaisi ja painautuisi rintakehää vasten.

Olen odottanut liian kauan sitä, että lohikäärme sisälläni herää.”

Riskeeraako Jacinda koko lajinsa suurimman salaisuuden yhden pojan tähden? Jääkö hän äidin ja siskon kanssa aavikolle vai olisiko laumaan palaaminen vielä mahdollista? Ja mitä mieltä perheen paosta on taakse jätetty lauma? Se ei taida tyytyä silmäteränsä katoamiseen ilman toimenpiteitä. Onko äidin valitsema pakopaikka riittävän hyvä, vai onnistuuko joku, esimerkiksi Cassian, jäljittämään Jacindan?

Sophie Jordanin Liekki-trilogian ensimmäinen, samaa nimeä kantava osa tutustuttaa lukijan drakien maailmaan ja päähenkilö Jacindan elämään. Paljon peruuttamattomiakin asioita tapahtuu ja seuraavissa osissa jää nähtäväksi miten Jacindan tulevaisuus muotoutuu, mitä hän itse päättää tehdä sen muovaamiseksi ja miten käy hänen läheistensä ja drakien ylipäänsä.

Jacindan muutos ihmishahmosta drakiksi kuvataan mahtavasti. Jokaisen luun muovautuminen, kasvonpiirteiden ja ihon muutos, siipien tuleminen esiin, ja nautinto, jota hän tuntee lentäessään vapaana. Kirjailija on aiemmin kirjoittanut lukuisia historiallisia romaaneja sekä kauhuromantiikkaa. Liekki on hänen ensimmäinen nuortenromaaninsa, josta ei myöskään romantiikkaa puutu. Jacindan ja Willin kohtaamiset ovat sitä täynnä ja ne on kuvattu erittäin intensiivisinä.

Kritiikkiä saa kirjan suomen kielen viimeistely. Tekstissä on paljon häiritseviä virheitä: lauseista puuttuvia sanoja, sanojen vääriä muotoja, väärin kirjoitettuja sanoja. Tekstin ymmärrystä virheet eivät haittaa, mutta vähemmän mukavan ne tekevät lukukokemuksesta, joka tarinan puolesta on erittäin nautittava.

Shields, Gillian: Kirjasto-Kaisa

Kuvitus Francesca Chessa

Värikkäät ja voimakkaat kuvat johdattavat lukijan pienen Kaisa-tytön maailmaan. Kun Kaisa oppi lukemaan, äiti vei hänet kirjastoon, hankki kirjastokortin ja sitten se olikin menoa. Äiti on kyllä tyytyväinen, että Kaisa lukee, mutta ehkä vähän vähemmänkin voisi.

Kaisa lukee illalla peiton alla, vaikka pitäisi jo nukkua. Hän lukee aamulla hampaita harjatessaan, vaikka äidin pitäisi myös päästä vessaan. Kaisa lukee ruokapöydässä ja unohtaa syödä, eikä oikein malta kuunnella, kun äiti puhuu hänelle. Ihastuttavan kärsivälliseltä Kaisan äiti kyllä vaikuttaa, verrattuna esimerkiksi allekirjoittaneen omiin lapsuuden kokemuksiin... Ja täytyyhän sitä nyt huomauttaa, että eihän kukaan tietenkään kirjaston kirjoja lue syödessä tai hampaita harjatessa – nehän saattaisivat likaantua!

Kaisa on aina nenä kiinni kirjassa, ja saa lempinimen Kirjasto-Kaisa. Välillä äiti yrittää houkutella Kaisaa muihinkin leikkeihin. Voisi vaikka kokeilla josko leikkipuistossa kokisi seikkailuja ihan itse, sen sijaan että niistä lukee. Vastentahtoisesti Kaisa noudattaa äidin ehdotusta, mutta ei oikein keksi mitä siellä puistossa tekisi. Kunnes tapaa Maisan. Maisan, joka roikkuu ylösalaisin puusta ja sanoo vihaavansa lukemista. Voisi kuvitella, että näiden kahden ystävystyminen olisi hankalaa, mutta niinhän sitä väitetään että vastakohdat täydentävät. Ja ehkä kaksi aivan erilaista tyttöä voi myös opettaa toisilleen jotain. Kokonaisia uusia maailmoja voi löytää niin puun latvaan kiipeämällä kuin kirjan avaamalla, eikä kumpikaan tapa ole toista huonompi. Uusia maailmoja voi ihan hyvin tutkia yksin, mutta mahtavaa voi myös olla jakaa kokemuksensa toisen kanssa.