Turtschaninoff, Maria: Maresi : Punaisen luostarin kronikoita

Tammi 2014

Alkuteos: Maresi. Krönikor från Röda klostret

Käsikirjoituksesta suomentanut: Marja Kyrö

Kansi ja ulkoasu: Laura Lyytinen

13-vuotias Maresi Enrentytär on Punaisen luostarin noviisina kolmannenkymmenennentoisen Äidin yhdeksäntenätoista virkavuonna, kun isäänsä pakeneva Jai saapuu syrjäiselle luostarisaarelle. Maresi on läsnä tapahtumissa, jotka seuraavat Jain saapumista, ja vaikka onkin vasta noviisi, hän saa olla se, joka merkitsee kaiken muistiin talletettavaksi luostarin kirjastoon. Kirjan tarina on siis Maresin kertoma ja muistiin merkitsemä.

Punainen luostari sijaitsee Menoksen saarella, jonne on pääsy vain naisilla. Kalastajien kanssa tehdään kyllä kauppaa, mutta laituria pidemmälle miehet eivät tule saaren mystisten voimien pelossa. Eräänä päivänä saarta lähestyy kuitenkin vieras purjelaiva, joka ei ole kalastajien. Onko Jain isä tulossa kostamaan karanneelle tyttärelleen, ja miten käy saaren naisille, jos miehet päättävät rantautua? Suojeleeko Alkuäiti, jumalatar, omiaan?

 

Luostarin sisaret palvovat kolmikasvoista Alkuäitiä: Neitoa, Äitiä ja Akkaa. On riittejä ja tapoja, joita noudatetaan, ja luostarin elämä on täynnä mystiikkaa. Alkuäiti on lempeä ja oikeudenmukainen, samoin kuin luostarin sisaret. Saarella vallitsee ilo ja rauha, vaikka Alkuäidistä löytyy se Akkakin, kuolema.  

 

Sisaret kasvattavat eläimiä, heillä on oliivilehto, viinitarha ja vihannesviljelmät sekä verisimpukoita, joista saa hyvin arvokasta punaista väriä. Verisimpukoilla värjätyillä langoilla ja kankailla käydään kauppaa ulkomaailman kanssa. Yhteys Alkuäitiin on säilynyt saarella vahvana, kaikkeen hänestä lähtöisin olevaan suhtaudutaan kunnioittavasti ja arvostavasti, ja esimerkiksi verisimpukoista pidetään hyvää huolta, jotta ne tuottavat väriä jatkossakin.

 

Luostari on turvapaikka, jonne matkaa hädänalaisia tyttöjä ja naisia pitkienkin matkojen takaa. Jotkut ovat lähteneet kodeistaan nälänhädän ajamina, toiset taas tulevat maista, joissa naiset eivät saa kuulua, näkyä tai oppia mitään, ja se on ollut heille kestämätöntä. Luostari ottaa kaikki vastaan ja tarjoaa turvaa, elannon ja oppia. Jokaisella noviisilla on mahdollisuus valita itselleen sopivin ja kiinnostavin elämänalue, vaikka lääketiede tai maanviljelys, ja siirtyä tämän alan sisaren oppiin. Osa sisarista jää luostariin loppuelämäkseen, mutta heitä kannustetaan myös lähtemään ulos maailmaan. Koulutetut luostarisisaret voivat olla suureksi avuksi alkeellisissa oloissa eläville ihmisille niin maatalouden saralla kuin vaikka sairauksien hoidossa.

 

Jain tarinaa seuratessaan ja kertoessaan Maresi joutuu kamppailemaan myös oman kasvamisensa kanssa. Tieto ja kirjat ovat olleet aina hänelle tärkeitä, mutta riittääkö pelkkä oppiminen sittenkään, vai pitäisikö tietoa hyödyntää jotenkin? Ja miten käy Jain? Hän oli saarelle tullessaan arka ja pelokas, mutta saattaa kyetä ylläviin ratkaisuihin pakon edessä. Koko kirja, mutta etenkin loppu, piti vahvasti otteeessaan, ja sai toivomaan jatkoa. Ei kai luostarin kronikoita voi olla vaan yhtä, eihän?

Kirjan kansi on upea! Laura Lyytinen on selvästi tutustunut kirjaan enemmän kuin pintapuolisesti, ja tavoittanut sen hengen myös ulkoasussa. Maresin luettuaan kannattaa palata vielä tutkimaan kantta, ja kaikkia siinä näkyviä viittauksia kirjan tarinaan. Myös Marja Kyrön suomennos on erinomainen.

Maria Turtschaninoff (Helsinki, 1977) on suomenruotsalainen fantasiakirjailija ja freelance-toimittaja. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri, pääaineenaan ympäristöekologia. Turtschaninoffin kaksi aiempaa kirjaa Arra ja Anaché sijoittuvat samaan fantasiamaailmaan kuin Maresi.

Maresi : Punaisen luostarin kronikoita on ehdolla vuoden 2014 Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan 20.11.2014.

Ja päivityksenä 20.11.2014, että Maresi on vuoden 2014 Finlandia Junior -voittaja!



Tammi 2010

Tammi 2013

Tiainen, Marja-Leena: Kahden maailman tyttö

Turkista lähtöisin oleva kurdityttö, 17-vuotias Tara, on asunut perheineen jo vuosia Suomessa. Tara itse, pikkuveli Sivan, vanhemmat siskot ja äitikin jossain määrin, ovat sopeutuneet hyvin uuteen kulttuuriin ja oppineet kielen. Isällä sen sijaan on kielen kanssa vaikeuksia, sopivia töitäkään ei oikein löydy ja suomalaisten elämäntavat tuntuvat vierailta. Isoveli Alan taas nauttii täysillä länsimaisista tavoista, kun on kyse hänen elämästään, mutta suhtautuu perheen naisten oikeuksiin yhtä ahdasmielisesti ja perinteitä kunnioittavasti kuin isänsä.

Tara haluaisi elää kuin kuka tahansa suomalaistyttö. Tavata kavereita, harrastaa ja pukeutua muodikkaasti. Koulusta hän pitää, uusien asioiden oppiminen on kivaa ja opinnot kiinnostaisivat myös lukion jälkeen. Isä ja veli kuitenkin näkevät uhkia joka puolella: koko perhe ja etenkin isä tulee häväistyksi jos tytär menettää siveytensä ennen avioliittoa, joten Taraa yritetään varjella. Kodin ulkopuolella ei saa meikata, ja pukeutua täytyy peittävästi. Harrastukset ovat poissuljettuja: niissähän saattaisi tavata poikia. Viaton, samassa kahvilan pöydässä istuminen tuntemattomien poikien kanssa kulkeutuu välittömästi isän tietoon ja rangaistus on väkivaltainen. Isä ja veli vahtivat Taraa puhelimitse (ja Taran puheluita) ja kontrolloivat hänen liikkumistaan. Koulumatkat kuljetaan isän tai veljen kanssa, ja vierailut ystävien luokse ovat erittäin rajoitettuja. Suomalaiset ystävät kielletään kokonaan, kun erään tyttökaverin synttäreille sattuu tulemaan myös muutama poika. Tara osuu sattumalta valokuvaan yhden pojan kanssa, kuva päätyy nettiin, ja sieltä sen joku tuttu välittää isälle ja veljelle. Taas on tiedossa ankara rangaistus.

Lopulta tilanne päätyy pisteeseen, jossa Taran on valittava todennäköisen kuoleman ja avun hankkimisen väliltä. Tara päätyy turvakotiin, jossa aloittelee itsenäistä elämää, tosin pelon varjostamana. Kotiin on valtava ikävä, mutta sinne ei voi palata takaisin äidin, siskojen ja pikkuveljen aneluista huolimatta. Isän ja veljen lupauksiin ja lähestymiskiellon pitävyyteen ei ole luottamista, ja ainahan on muita sukulaismiehiä, jotka voisivat hoitaa likaisen työn. Tara uskaltautuu vähitellen liikkumaan kaupungilla, mutta samalla kasvaa riski, että joku tunnistaa hänet ja välittää tiedon hänen olinpaikastaan isälle tai veljelle. Sukua ja yhteisön jäseniä on kaikkialla, onko mahdollista päästä pakoon? Ja jos pääsee pakoon, voiko tiiviiseen perheyhteisöön tottunut oppia elämään yksin?

Taran tarinaa kerrotaan Taran näkökulmasta ja kirjan nykyhetki sijoittuu turvakotiin eli aikaan kotoa lähdön jälkeen. Takaumat valaisevat aiempia tapahtumia ja antavat kuvaa asioista, jotka johtavat tilanteen lopulliseen kärjistymiseen. Isän ja veljen näkökulma tuntuu täysin kohtuuttomalta, vaikka Tara itse sitä jossain määrin ymmärtää. Perinteistä ei niin vain pääse eroon, kun ne ovat syvälle iskostuneet ja yhteisön paine on kova. Mahdollinen kunnian menetys sukulaisten ja yhteisön jäsenten edessä on vahva pelote, ja istuu tiukassa miehen mielen perukoilla.

Tara on kasvatettu perinteiden mukaisesti ja ”oikea” käytös on juurtunut myös häneen syvälle. Hänelle ei (ainakaan ensi alkuun) tule mieleenkään jutella ja flirttailla poikien kanssa, saati sitten harrastaa seksiä. Alkoholiakaan hän ei osaa kaivata eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään arveluttavasti. Kapinahenki tosin vähitellen kasvaa, mitä enemmän kohtuuttomia rangaistuksia ja rajoituksia määrätään. Kaikesta tästä huolimatta isä epäilee, jopa vainoharhaisesti ja rankaisee epäilyjensä perusteella sen sijaan, että uskoisi tyttärensä vakuutteluja. Isän valvonta ja rangaistukset vain kiristyvät, kunnes tilanne menee mahdottomaksi.

Kirjan aihe on ajankohtainen ja Taran sekä muiden turvakodissa asuvien todellisuus lienee valitettavan totta monelle suomalaiselle ja Suomessa asuvalle, muusta maailmasta puhumattakaan.