26. elokuuta 2011

Nopola, Sinikka ja Nopola, Tiina: Risto Räppääjä saa isän

Kuvitus Aino Havukainen
ja Sami Toivonen
Uusimman Risto Räppääjä -kirjan tarina saa alkunsa Rauha-tädin synttäreiltä. Juhliin tulee tietysti vieraita, ja yksi vieraista on Elvi-täti, joka ilmaisee Rauhalle huolestumisensa Riston harrastuksista, sekä niiden puutteesta. Risto on leiponut synttäreille suklaaneliöitä ja muffinsseja sekä koristellut kakun, mikä on Elvin mielestä aivan liian tyttömäistä poikalapselle – sellaisilla harrastuksilla ei tulla pärjäämään miesten karskissa maailmassa. Risto ei myöskään harrasta edes jääkiekkoa, jalkapalloa tai yhtään mitään pojalle sopivaa, joten Elvi kehottaa Rauhaa hankkimaan Ristolle urheilullisen isähahmon opastajaksi. Ja sellaisen voisi hommata esimerkiksi lehti-ilmoituksella.

Rauhakin huolestuu Riston tulevaisuudesta ja päättää noudattaa Elvin ohjetta, vaikka Risto ei itse ole asiasta tippaakaan innostunut. Lehti-ilmoitukseen tulee useita vastauksia ja sitten isähahmoja täytyy tietenkin haastatella. Siinä vaiheessa suunnitelmasta kuulee alakerrassa asuva Lennart Lindberg, joka ihan järkyttyy. Miksei hän kelvannut isähahmoksi, vaikka hän on tuntenut Riston ja Rauhan jo vuosikausia!

Haastattelut eivät suju kovin hyvin. On ”toki toki” -mies, ”hopi hopi” -mies ja vielä ”jepskukkuukin”, mutta kukaan ei oikein lopulta sovellu tehtävään. Viimeinen haastateltava saapuu yllättäen (hän ei ole ilmoittanut tulostaan etukäteen), mutta hän näyttää tehtävään juuri sopivalta: on leveät topatut hartiat, paksut säärisuojat, päässä jääkiekkokypärä ja kasvosuoja, jonka takaa kasvonpiirteitä ei juuri erotu, ja ääni on mahtavan möreä. Rauha on ihastuksissaan ja Risto lähetetään saman tien isähahmon matkaan jääkiekkotreeneihin.

Risto on ensin todella vastahakoinen, mutta alkaakin yllättäen tykätä isähahmon kanssa viettämästään ajasta. Rauha raportoi projektin etenemisestä Elvi-tädille, joka saa myös tilaisuuden tavata isähahmon. Elvi tosin alkaa haistaa palaneen käryä ja tehdä hieman omia tutkimuksiaan. Jotakin salamyhkäistä Riston isähahmossa hänen mielestään on… Tarinasta kehkeytyy aikamoinen soppa, johon sotkeutuvat niin Lennart kuin Riston kaveri Nellikin ja tiedossa on monta kiperää mutkaa – ja tuskatilaa – ennen kuin kaikki on lopulta onnellisesti päätöksessään.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen erittäin hauska, ja hauskoja yksityiskohtia vilisevä kuvitus siivittää Sinikka ja Tiina Nopolan ihan yhtä hauskaa tekstiä. Juonen monet käänteet pitävät lukijan mielenkiinnon tiiviisti yllä ja hahmojen välinen dialogi on välillä melkoisen hilpeää.

19. elokuuta 2011

Prinz, Yvonne: Vinyyliprinsessa

Siskodisko-sarjassa on julkaistu eri kirjailijoiden (niin koti- kuin ulkomaisten) nuorille aikuisille suunnattuja romaaneja, ja Vinyyliprinsessa on yksi niistä. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Alliesta, jonka elämä pyörii musiikin ympärillä. Hänellä on erittäin laaja musiikkitietämys, hän kerää intohimoisesti vinyylilevyjä ja on töissä levydivarissa nimeltä Bob&Bob Records, joka on hänen mielestään lähes maailman paras paikka. Allie keksii itselleen salanimen Vinyyliprinsessa ja alkaa sen suojasta pitää musiikkiaiheista blogia sekä toimittaa omaa musiikkilehteä, joiden hän toivoo tuovan muitakin vinyyleistä ja musiikista innostuneita yhteen.

Allien perhe koostuu akateemisesta äidistä, joka valmistelee (aina vain) keskeneräistä väitöskirjaansa sekä muusikko-isästä, joka on jokin aika sitten muuttanut pois ja löytänyt uuden nuoren tyttöystävän, Kee Keen. Elämään kuuluvat myös erittäin aktiivista elämää viettävän äidinäidin säännölliset vierailut, sekä perheen erittäin ylemmyydentuntoinen kissa Pierre. Allien paras ystävä Kit on täysin erilainen kuin Allie. Hän on pieni ja siro, ja tykkää pukeutua nätisti ja erikoisestikin. Allie sen sijaan laittaa päälleen sen mitä sattuu ensimmäisenä käteen osumaan, eikä todellakaan omista korkokenkiä. Poikaystävärintamalla Kit on ollut Allieta onnekkaampi – jos nyt onneksi voi sanoa mitä todennäköisimmin petollista muusikkopoikaystävää – mutta eipä se Allieta suuremmin harmita. Kummankaan ei tarvitse kadehtia toista, Allie ja Kit ovat erilaisia ja siten täydentävät toisiaan. Heidän ystävyys ja avunantosopimuksensa pitää, ja toisen tukena ollaan vaikka mitä tapahtuisi.

Allien työpaikka Bob&Bob Records sijaitsee Telegraph Avenuella, jossa  aikaansa viettävää omalaatuista porukkaa kuvataan kirjassa runsaasti. Myös Bob&Bobin asiakaskunta on melko kirjavaa, mutta yksi pistää Allien silmään. Aikansa M:ksi ristimänsä miehen liikkeitä seurailtuaan (ja ruusuista tulevaisuutta hänen kanssaan kuviteltuaan) Allie ei voi uskoa onneaan, kun mies yllättäen pyytää häntä ulos. Treffit onnistuvat kivasti, mutta jossain alitajunnassa muotoutuu silti ajatus, ettei kaikki ehkä olekaan ihan niin kivaa kuin miltä näyttää. Myös toinen asiakas, Zach, vaivaa Allien mieltä, mutta lähinnä ärsyttävyydellään. Zach tuntuu kuitenkin olevan lähes Allien vertainen musiikkitietämyksessään, joten se on ainakin positiivista, sellaisia tyyppejä kun ei ole paljon.

Telegraph Avenuen alue on ollut suhteellisen rauhallista, mutta nyt alueella on alkanut tapahtua aseellisia ryöstöjä keskellä kirkasta päivää. Toistaiseksi kukaan ei ole loukkaantunut pahasti, mutta sekin voi vielä tulla eteen, jos ryöstöjä ei saada loppumaan. Liiketilojen työntekijät alkavat olla levottomia, poliisi ei saa syyllisiä kiinni, ja arvaillaan minne ryöstäjät iskevät seuraavaksi. Onko seuraava kohde Bob&Bob vai joku muu?

Kirjan kirjoittaja Yvonne Prinz on muusikon tytär, joka työskenteli 17-vuotiaana levykaupassa ja levytysstudiossa, ja pisti myöhemmin aviomiehensä kanssa pystyyn oman levykaupan, joka on sittemmin kasvanut ja levinnyt useampaankin kaupunkiin Yhdysvalloissa. Yvonne myös kerää ja rakastaa vinyylejä ja puhuu pienten levykauppojen puolesta – yhtäläisyyksiä Allien hahmoon löytyy siis melkoisesti. Levykaupan arjen sekä vinyylien ja musiikin maailmojen kuvaus kirjassa on hyvin yksityiskohtaista ja aidontuntuista, mikä ei ole ihme, kun kirjoittaja on alojen asiantuntija.

Musiikki on kirjassa todella suuressa osassa ja kirjasta saakin rautaisannoksen musiikkitietämystä ja erilaisia arvioita. Tuollainen tietomäärä voisi olla puuduttavaakin, mutta tässä tapauksessa tietoa on tarjoiltu mielenkiintoisesti kirjoitettuna ja kenties sopivan lyhyissä pätkissä, jotta kyllästymistä ei pääse tapahtumaan. Käsitellyt artistit ja heidän tuotantonsa ovat varmasti merkittäviä, mutta allekirjoittaneelle vieraampia. Suurta iloa kuitenkin aiheutti yhden omankin suosikin maininta. Vinyyliprinsessan blogi on olemassa myös oikeasti ja löytyy osoitteesta www.thevinylprincess.com.

12. elokuuta 2011

Rentta, Sharon: Simo käy koulua

Simo ja sen ystävät leikkivät ja käyvät koulua yhdessä. Simo on pieni sininen norsu ja sen ystäviin kuuluvat esimerkiksi pörröturkkinen koira nimeltä Rasmus sekä tanssiva sammakko nimeltä Nestori, mutta on sillä monta muutakin ystävää. Koulu sijaitsee niityllä ison tuuhean puun juurella ja siellä ystävyksiä opettaa Kerttu Koiranen. Kaikki osallistuvat opetukseen innokkaina.

Eräänä päivänä opettaja esittelee luokalle uuden oppilaan, Aksun. Aksu on tosi reipas ja haluaa heti tutustua kaikkiin. Opettaja pyytää kaikkia esittelemään jonkin taitonsa. Simo viittaa, mutta opettaja antaa vuoron ensin Aksulle ja Aksu osoittautuukin todella taitavaksi. Se osaa vaikka mitä, ja kaikki muut ihastelevat – paitsi Simo. Simoa harmittaa. Sen taito tuntuukin nyt ihan mitättömältä, eikä se halua enää kertoa siitä.

Kaikki rakastavat Aksua. Aksu on tosi etevä kaikessa, ja kaikkien mielestä aivan mahtava tyyppi. Simon mielestä Aksu on vähän ollakseen ja Simon harmitus kasvaa niin, että se tekee jotain tuhmaa. Sitten se tekee vielä jotain muutakin tuhmaa, ja Aksua itkettää. Opettaja pistää pelin poikki ja Simo joutuu vetäytymään omiin oloihinsa miettimään tekosiaan.

Simo istuu pitkään yksin, mutta sitten joku tulee juttelemaan sen kanssa. Sehän on Aksu! Aksu haluaa tietää miksi Simo ei pidä siitä. Simo vastaa, että koska Aksu on hyvä kaikessa, mutta Simo ei missään. Aksu vakuuttaa, että se ei pidä ollenkaan paikkaansa. Simo on hyvä ystävä. Kaikki pitävät Simosta todella paljon ja haluavat leikkiä sen kanssa. Voi juku, sanoo Simo, ja sen harmi häviää. Kun asiat on saatu puhumalla selvitettyä, voivat Aksu ja Simo aloittaa puhtaalta pöydältä ja tulla hyviksi ystäviksi.

Tarinan kuvitus on väritykseltään melko hempeä, rauhallinen ja kaunis. Silti tarinasta ei puutu vauhtiakaan. Tekstiä on sopivan vähän ja kuvat puhuvat puolestaan. Eläimet on kuvattu melko realistisen kokoisina ja näköisinä ja hahmoille on hauskasti annettu pieniä vuorosanoja myös ”varsinaisen”, suuremmalla fontilla kirjoitetun tekstin oheen. Kirja sopii hienosti esimerkiksi kaikille pienille koululaisille ja päiväkotilaisille; kaikki ovat erilaisia ja osaavat eri asioita, kiusata ei saa siitä eikä muusta syystä johtuen ja jos erimielisyyksiä ilmenee, niistä selvitään puhumalla. Ja sitten voidaan taas olla kavereita.