Anniina Mikama: ”Taikuri ja taskuvaras” ja ”Huijarin oppipoika”

Viime vuonna ilmestyi Taikuri ja taskuvaras, jossa kadulla elävä Mina varasteli nälkäänsä kunnes hän sattui varastamaan erään taikurin talosta. Sattumusten kautta hän ei joudu kiipeliin varastelustaan vaan saakin töitä taikuri Tomin kodista. Ensin Mina saa töitä pyörätuolilla liikkuvan Wiktor-vanhuksen avustajana. Mina kuitenkin kiinnostuu taikuudesta ja pääsee lopulta myös avustajaksi esityksiin. Myös salaperäisen taikurin tausta alkaa avautua tarinan edetessä. Mutta mikä ajoi Wiktorin pyörätuoliin? Mina saa kuulla monenlaisia selityksiä jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1890 Helsinkiin ja montaa tavallisena pitämäämme asiaa vasta kokeillaan, Tom ja Mina esimerkiksi järjestävät huikean taikaesityksen Helsingin ensimmäisen tavaratalon avajaisiin.

Taikuri ja taskuvaras on trilogian ensimmäinen osa ja se jatkuu tänä vuonna kirjalla ”Huijarin oppipoika”. Seuraavaksi tulee keskeinen juonipaljastus ensimmäisestä kirjasta, joten jos haluat lukea Taikurin ja taskuvarkaan ilman isoja paljastuksia palaa tähän arvosteluun vasta kirjan lukemisen jälkeen.

Tom ei ole ollenkaan tavallinen ihminen, vaan hän on muun muassa aikamatkustaja. Tom saapuu Krakovan kaupunkivaltioon Wiktorin ollessa 15 - vuotias , vuoteen 1829. Wiktor etsii vielä paikkaansa maailmassa eikä sopivaa ammattia ole löytynyt kuuluisan sotilassuvun nuorelle pojalle. Hänen pikkuveljensä Tomek on sairas ja isoveli Cezary maailmalla, isätönkin hän on. Tomin saavuttua eräänä yönä telekopterillaan Wiktor vammautuu, eikä Tomkaan ole parhaassa kunnossa saapuessaan. Molempien pelastukseksi koituu maankiertäjä Seweryn Król joka paljastuu käteväksi käsistään. Sewerynistä on kellosepäksi, mutta hän on elättänyt itseään myös kiertävänä taikurina ja kun Wiktor pääsee oppipojaksi uuteen kellosepän pajaan, hän alkaa haaveilla taikurin urasta.

Anniina Mikaman trilogia päättyy ensi vuonna kirjaan Tinasotamiehet. Molemmissa julkaistuissa osissa on ollut mielenkiintoinen historiallinen tapahtumaympäristö ja tarina edetessään saa enemmän piirteitä tieteiskirjallisuudesta. Kirjat sisältävät runsaasti yllättäviä käänteitä ja nuoret päähenkilöt etsivät siinä sivussa paikkaansa niin työn kuin romantiikankin maailmassa.

Suosittelen kirjoja lukemaan tottuneille nuorille, jotka etsivät tavanomaisesta poikkeavaa historiallista tai tieteiskirjallisuutta. Seikkailutarinaa kaipaavan aikuisen kannattaa myös tutustua sarjaan.

Townsend, Jessica: Morriganin koetukset

Teksti: Townsend, Jessica

Suomentaja: Kapari-Jatta, Jaana

Otava 2018, 368 s.

Kansi: Sami Saramäki

[..] keittäjä otti liidun käteensä ja kirjoitti KEITIÖKISSA - KUOLLU liitutaululle jatkoksi pitkään listaan, jossa viimeaikaisimpia olivat: PILANTUNU KALA, VANHAN TOMIN SYRÄNKOHTAUS, POHJOISVAURASIN TULVAT ja KASTIKETAHRRAT PARHAASA PYÖTÄLINASA [..].

Aivan sama minkä kokoisesta harmista on kyse, syypää on kaikkien tiedossa. Se on Morrigan, kirottu lapsi. Häntä ei huolita kouluun, eivätkä kotiopettajat viihdy pitkään. Isä ei näytä olevan pätkääkään kiinnostunut tyttärestään. Kun taas yksi opettaja on lähtenyt, isä päättää, että opetus on joka tapauksessa ajan ja rahan haaskuuta, tytärhän on kuoleva pian. "Tee mitä tahdot", Corvus kivahti siirrellen papereita pöydällään. "Kunhan et häiritse minua."

Morriganin äiti on kuollut, eikä äitipuoli juuri piittaa tytöstä, ei edes ehtoon iltana. Iltana, jonka päättyessä Morriganin oli määrä kuolla, kuten kaikkien muidenkin tasan yksitoista vuotta aikaisemmin syntyneiden lasten. Jotain hyvin merkillistä kuitenkin ehtii tapahtua ennen kuin kello lyö kaksitoista kertaa. Morrigan päätyy Nevermooriin, paikkaan, josta ei ollut koskaan kuullutkaan. Eivätkä merkillisyydet ota loppuakseen. 

Kirjailija oli onnistunut kuvittelemaan varsin erikoisen maailman ja myös siirtämään kuvitelmansa tekstiksi. Erityisesti arvostin huumorinvilahduksia tapahtumien vyöryessä eteenpäin: 

"Kiinnitä turvavyösi, Morrigan Korppi. Ja mitä ikinä teetkin, älä sulje silmiäsi".
"Mitä tapahtuu, jos suljen silmät?"
"Sinulta jää koko hauskuus näkemättä."

Jaana Kapari-Jatta, tiedät-kai-kuka, on jälleen luonut kelpo käännöksen. Erityisesti hänen erisnimivalintansa hykerryttävät. Esinäytöksessä Morriganin isä Kansleri Corvus Korppi julistaa Talvimeren tasavallan yhdeksännen ajan alkaneeksi ja lupaa: "Sakaalifaksin kaupunki - itse asiassa koko Suuri Susi-eekkeri - on taas turvassa."

Suomentajan lisäksi teoksella on muitakin yhtäläisyyksiä Harry Pottereiden kanssa. Löydätköhän ne kaikki? Tämä kirja sopii erinomaisesti myös aikuiselle. Olettaisin, että teoksen saa kirjastosta pian myös äänikirjana, mutta haluan vielä erikseen kehua kirjan ulkoasua. Valittu kirjasin(koko) suorastaan hiveli ikänäöstä kärsiviä silmäparkojani.

Kustantaja kertoo sivuillaan, että Morriganin koetukset on Jessica Towsendin esikoisromaani ja aloittaa sarjan. Kirjan elokuvaoikeudet on jo myyty.

Parvela, Timo & Kaakinen, Jussi: Taron suuri pieni seikkailu

WSOY (2014)

Taro on poika, joka seikkailee yhdessä ystävänsä karhun kanssa. Karhu on kuitenkin pelkkää mielikuvitusta – ainakin Taron vanhempien mielestä. Se ei kuitenkaan estä Taroa ja karhua joutumasta monenlaisiin seikkailuihin. Aiemmissa kirjoissa he ovat muun muassa rakentaneet aikakoneen ja palanneet hirmuliskojen aikaan sekä porautuneet maan uumeniin.

Uusimmassa seikkailussa Taron vanhemmat eivät halua päästää Taroa yksin sirkukseen. Taro on liian pieni menemään yksin eikä mielikuvituskarhukaan käy lapsenvahdiksi. Vanhemmat eivät sitten ymmärrä yhtään lapsia! Vai onko se sittenkin niin, että lapset eivät ymmärrä vanhempia?

                    – Ajattele, jos me voisimme lukea heidän ajatuksensa,

karhu keksi.

– Vielä parempaa olisi ohjailla niitä. Silloin me voisimme määrätä äidin ja isän päästämään meidät sirkukseen, Taron ilme kirkastui.

– Ja antamaan vielä hattararahat kaupan päälle, karhunkin ilme kirkastui.

Ystävykset tuijottivat toisiaan hetken.

– Rakennetaan kone! he sanoivat yhtä aikaa.

Koneen rakentaminen ei kuitenkaan ole ihan helppoa, sillä vanhempien ajatusten ohjaaminen on selvästi vaikeampaa kuin mitä Taro ja karhu olivat ajatelleet. Mutta sen sijaan, että he rakentaisivat päänsuurennuskoneen, he keksivätkin rakentaa pojan- ja karhunpienennyskoneen..

..Ja sitten he keksivät suunnitelman:

1. Pienennytään pikkuriikkisen pieniksi

2. Istutaan riisimuron päällä ja odotetaan, että isä syö

aamiaisensa

3. Etsitään isän päästä määräilykeskus ja aletaan

määräillä

Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelman mukaan ja Taro ja karhu löytävät itsensä useammankin kerran aivan jostain muualta kuin alun perin odottivat.

Taron suuri pieni seikkailu on Timo Parvelan kirjoittama ja Jussi Kaakisen kuvittama uusin Tarosta ja karhusta kertova seikkailu. Uusin kuvakirja on nyt entistä värikkäämpi ja sarjakuvamaisempi ja aikaisempiin kirjoihin verrattuna tekstiä on vähemmän. Kuvat kertovatkin tarinasta nyt entistä enemmän – kaikkea ei kerrota välttämättä sanoin, vaan tarina kulkee entistä vahvemmin myös kuvien avulla. Kirja sopii kaikenikäisille seikkailun ja mielikuvituksen ystäville ja etenkin pojat saattavat innostua Taron seikkailuista.

Littlewood, Kathryn: Lumoleipomo

Suomentanut Annika Eräpuro

Rosmariini Lumolan perheellä on salaisuus, joka liittyy heidän elinkeinoonsa. Perheellä on Vinksavaarassa leipomo, eikä se olekaan mikään tavallinen leipomo, sillä heidän käyttämänsä reseptit ovat poikkeuksellisia, ja leivonnaisten nauttimisella on erikoisia vaikutuksia.

Sinä kesänä kun Rosmariini Lumola täytti kymmenen, hän näki äitinsä sekoittavan taikinakulhoon salaman, ja hänelle valkeni - ilman epäilyksen häivää - että hänen vanhempansa tekivät Lumoleipomossa taikoja [..] Kun oli kulunut kaksi vuotta, Rosma oli nähnyt monen asian menevän Vinksanvaarassa enemmän tai vähemmän vaarallisesti vinksalleen - ja seurannut sivusta, miten hänen vanhempansa olivat kaikessa hiljaisuudessa saattaneet asiat taas kohdalleen.

Kun vanha herra Variksela alkoi kävellä unissaan ihmisten nurmikolla, Pirre leipoi hänelle pellillisen Tukkiunikeksejä: hän sekoitti yhdessä jättimäisistä kulhoistaan jauhoja, fariinisokeria, munia, muskottia sekä näädän haukoituksen, jonka Artturi oli suurella vaivalla saanut talteen. Sen jälkeen herra Variksela ei enää koskaan kävellyt unissaan.

Lumoleipomon maine on kiirinyt myös Vinksavaaran ulkopuolelle, ja naapurikaupungin pormestari saapuu pyytämään Rosman vanhempien Pirren ja Artturin apua flunssaepidemian taltuttamiseen. Rosma jää sisarustensa kanssa vastuuseen leipomosta siksi aikaa, kun vanhemmat ovat poissa. Lumoleipomon kapasiteetti nimittäin ei riitä tarvittavan leipomusmäärän valmistamiseen ja Pirren ja Artturin pitää siirtyä naapurikaupunkiin leipomaan. Suvun tarkkaanvarjeltu reseptikirja jää kotiin eivätkä lapset tietenkään malta pitää näppejään erossa siitä. He jäljentävät keittokirjasta esimerkiksi rakkausmuffinssien ja totuuskeksien ohjeet. Kopiot eivät ole aivan tarkkoja, ja tästä seuraa monenlaista hämminkiä. Totuuskeksien kanssa lapsille meinaa käydä köpelösti, kun tähdellä merkitty huomautus jää lukematta.

* Tarjoiltaessa maitolasin kera. Ilman lehmän-, lampaan-, vuohen- tai kissanmaidon vatsalaukkuun muodostamaa kalvoa valehtelijoiden kielet eivät vain oikene, vaan myös kaikki se myrkky, jota kohteliaat kielet viisaasti pitävät salassa pääsee ilmoille. Seuraa sekasorto.

Kun lapset ovat jääneet keskenään, karauttaa paikalle tuntematon nainen moottoripyörällään. Nainen esittäytyy Laila-tädiksi, todistaa henkilöllisyytensä näyttämällä kauhanmuotoisen syntymämerkinsä ja ilmoittaa jäävänsä lasten avuksi vanhempien poissaolon ajaksi. Miten tämä osuikaan näin sopivasti paikalle? Laila-täti vaikuttaa epäilyttävän kiinnostuneelta Lumolan keittokirjasta. Onko tädillä lainkaan puhtaita jauhoja pussissaan?

Lastenkirjallisuus tuntuu sarjoittuneen, ja tämänkin teoksen takakannen mainosteksi lupaa, että kirja aloittaa sarjan. Kirja on saatavilla äänikirjana, ja sen voi näköjään tilata myös e-kirjana. 

Kolu, Siri: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Tammi (2012)

Kuvat Tuuli Juusela

Vija Vainisto on periaatteessa ihan tavallinen koululainen. Silti hän on myös osa-aikainen rosvo, joka kuuluu vapaa-aikanaan Hurja-Kaarlon johtamaan maantierosvoporukkaan.  Viljan kotiväki tosin kuvittelee, että tyttö viettää viikonloput kirjoittajakurssilla, vaikka tämä kiitää rosvoauton kyydissä pitkin Suomen maanteitä. Peitetarina on nerokas, sillä Vilja kirjoittelee paljon.

Rosvoilu on elämäntapa. Rosvoilla olisi varaa ostaa kaikki tarpeellinen, mutta silti he ryöstävät sen mieluummin.

Ei omistaminen ole jännittävää, Markus sanoi. - Etsiminen on. Ja löytäminen. Ja itse asiassa kadottaminenkin. Jos vain istuu jonkun päällä, siinä ei ole mitään kivaa.

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku on jo kolmas teos Viljan ja Rosvoloiden seikkailuja. Rosvolat ovat päässeet Helmeri Kvistin suuren rosvousoppaan jäljille. Valitettavasti muutkin rosvosuvut ovat valmiita mihin tahansa saadakseen oppaan käsiinsä.

Pikkuhiljaa Viljalle ja Rosvoloille selviää, että Kvistin vihjeiden seuraaminen vaati nokkeluuden ja sinnikkyyden lisäksi yhteistyökykyä. Opas on jaettu ja piilotettu eri paikkoihin, ja etsintä vaatii joko liittolaisia tai valtavan paljon aikaa. Vaikeuttamalla tehtävää, Kvist oli halunnut varmistaa, ettei opasta pääsisi käyttämään joku yksinäinen vallanhimoinen henkilö.

- Liit-to-lai-si-a, Hurja-Kaarlo sylki sanan kuin se olisi maistunut pahalle. - Milloin me muka olisimme tarvinneet liittolaisia? VeMat tarvitsee liittolaisia siihen nillielämäänsä, työntääkseen itsensä kunnon töihin, joita vihaavat, ja elääkseen tavaran keskellä, jota eivät tarvise, liittoutukoon ne paikatakseen ikäväänsä, mutta emme me, maanteiden sankarit, joilla tiukan rosvopaidan alla pamppailee vapaa sydän!

VeMa on rosvomaailman luokituksen mukaan veronmaksaja. Juuri sellainen kuin esimerkiksi Viljan sukututkimusta harrastava isä.

Tekaistun kirjoittajakurssin ohjaajana esiintyy Hertta Säde, joka on Viljan siskon Vanamon suuri suosikki. Hertta Säde on Hurja-Kaarlon sisko ja kirjailija-ammattinsa rinnalla myös Rosvoloiden kakkoskuski. Vanamo on alkuun hyvin kateellinen Viljalle Hertta Säteen kurssista, sille hän itsekin olisi halunnut päästä. Yhtäkkiä Vanamo kuitenkin viestittää Viljalle, että ei oikeastaan olisi koko kurssille tahtonutkaan. Tyttö on löytänyt netistä poikaystävän. Vilja on tyytyväinen tilanteeseen, kunnes Vanamo tuo poikaystävänsä kotiin näytille. Vilja tunnistaa kilpailevan rosvosuvun Juntta Hurmalan heti. Kun Juntta Hurmala nyt tietää Viljan osoitteen, Hurmalat voisivat tulla käymään porukalla milloin tahansa. Juntta tietenkin kieltää kertomasta kenellekään, kuka hän on. Hän uhkaa Viljaa Vanamon ja koko perheen turvallisuudella, ja Vilja katsoo parhaaksi totella. Hän ei paljasta asiaa vanhemmilleen, jotka muutenkaan eivät ole hyvillään teinityttärensä poikaystävästä, sillä Juntta ei ole mikään poika, vaan aikuinen mies. Umpi-ihastunut Vanamo ei ymmärrä tilannetta, ja Vilja liittolaisineen joutuu tiukkaan paikkaan pelastaessaan Vanamon Juntan joukkion kynsistä.

Seikkailun lomassa syödään rosvoherkkuja, tällä kertaa lukija saa reseptin huippukokouskekseihin ja rosvotoskaan. Näitä herkkuja sopii maistella lukemisen lomassa. Suosittelen Rosvoloista kertoavaa kirjasarjaa koko perheelle. Erityisen hyvin se sopii pitkälle automatkalle äänikirjaversiona kuunneltavaksi. Kannattaa aloittaa sarjan ensimmäisestä osasta Me Rosvolat (2010). Siri Kolu sai siitä Junior Finlandia -palkinnon ja teokseen perustuva elokuva on tulossa levitykseen ensi vuonna.

Veirto, Kalle: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja suuri salapoliisikisa

Karisto (2012)

Kuvittanut Jari Paananen

Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja suuri salapolisikisa on Henkan ja hänen ystävänsä Jiikoon etsivähommista kertovan sarjan kymmenes osa. Takakansitekstin mukaan se on myös kirjasarjan päättävä osa. Henkka täyttää kirjassa 11 vuotta ja viettää syntymäpäiväjuhlaa, jonka pääohjelmannumero on salapolisikisa. Vihjeiden perusteella synttäreille kutsutut lapset löytävät ilmielävän kuolleen, ja yrittävät selvittää, miksi ja miten murha on tehty, ja kuka on murhaaja. Tietysti kisaan liittyy myös yllättäviä sattumuksia ja ylimääräistä jännitystä.

Jari Paanasen piirtämät pienet mustavalkoiset kuvat havainnollistavat tekstiä yllättävän hyvin,  ja mielestäni kuvia olisi saanut olla enemmänkin.

Sarja on suunnattu varhaisnuorille. Teksti on suurta, mutta helppolukuisten hyllyyn kirjaa ei meillä kuitenkaan ole sijoitettu, sillä virkkeet ovat paikoin monimutkaisia. Teksti on kuitenkin vetävää, ja sen huumori uppoaa lukijakuntaan. Alla on yhden virkkeen pituinen lainaus, jonka mitta on kuusi riviä kirjassa käytetyllä fonttikoolla. Pitseriavierailulla kaikki ei suju mallikkaasti, ja yksi lapsista heittää toista ketsuppiin kastetulla hillosipulilla, mutta heitto osuikin naapuripöydässä istuvaan mieheen:

Lastenlastensa kanssa ruokaileva ukkeli ukkeli  hyväksyi lopulta anteeksipyynnön ja hyvitysjätskit haukuttuaan meidät kaikki ensin huonosti kasvatetuiksi metsäläislapsiksi ja sivistyksen selänpesijöiksi ja vielä päälle todellisiksi telkkarin roskaohjelmien toljottajiksi. 

Henkan ja Jiikoon tutkimuksista kertovaa sarjaa lainataan paljon, mutta onneksi sarjassa on monta osaa. Tule katsomaan, onko joku niistä paikalla. Suosittelen koko kirjasarjaa erityisesti pojille, jotka ovat suunnilleen Henkan ikäisiä eli noin 10-vuotiaita.

Menna, Jon: Vintti pimeänä – Komisario Mäkelän tutkimuksia 1

WSOY (2012)

Kuvitus Tuomas Gustafsson

Jon Menna on kirjoittanut hilpeän tarinan komisario Mäkelän ja ylikonstaapeli Laineen tutkimuksista. Nämä poliisimiehet ovat vähäpätöisten tapausten yksikön henkilökunta, ja kyseisen työpäivän teemana tuntuvat olevan pimeät vintit, monin eri tavoin ymmärrettynä.

Vähäpätöisten tapausten yksikkö sijaitsee poliisilaitoksen ylimmässä kerroksessa, tai siis oikeastaan vielä sitäkin ylempänä, vintillä. Sinne on saatu järjestettyä varsin rauhaisa ja mukava tila, jossa on leppoisa juoda kahvia ja lueskella lehtiä. Ja välillä tietysti tehdä töitäkin, totta kai. Komisario Mäkelän työpäivä alkaa tänään poikkeuksellisesti: puhelin soi juuri kun hän pääsee osastolleen. Vanha nainen soittaa kertoakseen, että hänellä on ongelma, jossa vähäpätöisten tapausten yksikkö voisi olla avuksi. Ennen puhelun lopettamista hän vielä kertoo osoitteensa, ja jättää sitten Mäkelän kuuntelemaan luurin tuuttausta.

Komisario suhtautuu työtehtävään rauhallisesti, kuten ylikonstaapeli Lainekin töihin saapuessaan. Eipä muuta kuin poliisin autovarikolle kulkupeliä noutamaan ja sitten haastattelemaan ilmoituksen tehnyttä rouvaa. Helvi Hammasperäksi esittäytyvän rouvan ongelma on pulmallinen. Hänen miesvainajansa on alkanut kaatuilla! Nuoruuden kukoistuksessaan ja aivan ehjissä kehyksissä hän sen kun kaatuilee lipaston päällä. Mikä kumma sellaisen voi aiheuttaa?

Ylikonstaapeli Laine omistaa erityisen terävät hoksottimet, ja niitä tässä jutussa tarvitaan. Rouva Hammasperän lounastarjoilun aikana saavat poliisit itse havaita kehyksen kaatumisen, ja tutkimukset vievät vähitellen ulos talosta. Jonkinlainen tuskin havaittavissa oleva tärähdys tuntuu aiheuttavan kaatumisen, mutta mistä sellainen voisi olla lähtöisin? Komisario Mäkelän pettymykseksi tässä jutussa taitaa olla kysymys jostain hämärästä. Sellaiset jutut olisivat kovin paljon mukavampia, joissa ei olekaan kyse juuri mistään, kaikki onkin vain sattumaa tai väärinkäsitystä ja arki palaa kivasti takaisin uomiinsa. Nyt sen sijaan niin ei näytä käyvän, ja lounaspöydästäkin piti poistua juuri ennen jälkiruokaa.

Ylikonstaapeli Laineen hoksottimet johtavat heidät metsään, josta löytyy pieni luola, ja luolasta jotain räjähtelevää. Täältä siis tärähdykset ovat lähtöisin. Räjähtelyn takana näyttää olevan mies, jolla on poikkeuksellisen kiiluvat silmät, päässään kypärä, johon on kiinnitettynä sarvet ja kädessään ase. ”Myhahaa!” nauraa mies melkoisen omituisesti, ja ilmoittaa aikovansa valloittaa maailman. ”Sillä lailla”, huokaa komisario ja sitten onkin Mäkelällä ja Laineella edessään vaiherikkaat hetket ennen kuin tilanne saadaan rauhoittumaan. Ja päästään takaisin rouva Hammasperän lounaspöytään.

Tuomas Gustafssonin mustavalkoinen kuvitus istuu hauskasti tämän helppolukuisen tarinan vaiheisiin. Hersyviä ja vauhdikkaita yksityiskohtia riittää niin tekstissä kuin kuvissa ja tarina etenee jouhevasti hihityksestä toiseen. Samainen kirjailija-kuvittaja parivaljakko on tehnyt myös helppolukuisessa Werneri-sarjassa ilmestyneitä Agentti Kee Nan seikkailuja.

Carter, Ally: Suloinen huijari

Bazar (2012)

Tässä tarina, josta ei puutu vauhtia, ja siitä on suurimmaksi osaksi vastuussa 15-vuotias Katarina Bishop. Kat on opiskellut Yhdysvaltojen parhaassa sisäoppilaitoksessa pari kuukautta varsin tyytyväisenä, ja sisäänpääsy oppilaitokseen on ollut merkittävä saavutus. Harmi vain, että juuri nyt hän on syytettynä rehtorin Porsche Speedsterin (vm. 1958) päätymisestä pihan suihkulähteeseen. Halutessaan hän olisi itse hoitanut homman helposti jäämättä siitä kiinni, joten lavastuksen takana on selvästikin joku, joka haluaa hänet pihalle koulusta.

Katin isä on tahollaan myös melkoisessa liemessä. Menetettyään tyttärensä, ja samalla parhaan avustajansa opiskelulle, on hän (kuten koko perheyhteisö ja lähipiiri) kärsinyt joitain takaiskuja. Isän valtaisa kokemus alallaan – varkaana ja huijarina – ovat tehneet hänestä epäillyn erääseen äärimmäisen vaativaan varkauteen, jota hän ei kuitenkaan ole tehnyt. Varkauden kohteeksi joutuneet taideteokset ovat herran nimeltä Taccone, joka sattuu olemaan paha mies, jopa mestarivarkaan näkökulmasta. Ja hän haluaa omaisuutensa takaisin. Herra Taccone ei tietenkään usko Katin isän syyttömyyteen ja kahden viikon määräajan päästä voi olla tiedossa isän päivien pää, jos taideteoksia ei siihen mennessä löydy.

Katille ei tunnu jäävän vaihtoehtoja: taideteokset on löydettävä ja palautettava. Isä ei näytä ymmärtävän vaaran vakavuutta, eikä toisaalta pysty itse tekemään asialle mitään Interpolin ollessa tiiviisti kannoilla. Tietyistä asianhaaroista johtuen lähipiiristäkään ei löydy apua, ainakaan perheen kokeneemmalta kaartilta. Katin on siis otettava haaste itse vastaan, värvättävä apujoukot sieltä mistä saa, ja suunniteltava kaikkien aikojen keikka. Onhan hän kyllä taitava, mutta onko riittävän? Isän antama koulutus alkoi kolmevuotiaana ja on tuottanut tulosta, mutta tämä varkaus ei taitaisi onnistua kokeneeltakaan porukalta.

Suunnittelu kuitenkin alkaa: serkut, kaverit ja muut eri alojen taitajat mukaan, tiedustelu ja taustatyö käyntiin. Mitä hyväksi havaittuja keinoja tässä tapauksessa voitaisiin käyttää, vai pitääkö keksiä kokonaan uudet? Aikataulu on tiukka, mutta olisiko lopulta mitään mahdollisuuksia onnistua vaikka aikaa olisi enemmänkin? Ja mitä sitten kun savu hälvenee, palaako Kat kouluun, vai jatkaako aiempien sukupolvien viitoittamalla tiellä, jolle hänellä selvästi on lahjoja?

Jonkin verran ajatuksiin tuntuu vaikuttavan myös salaperäinen W. W. Hale viides. Tyyppi, joka onnistui hankkimaan Katille potkut koulusta. Ärsyttävää, vaikka perusteet sille olivatkin hyvät. Ärsyttävää myös, ettei Kat millään onnistu arvaamaan kirjaimien taustalla olevia etunimiä, vaikka on yrittänyt jo vuosia. Ja ärsyttävää, että he jälleen kerran toimivat niin hyvin yhteen keikan aikana, ja muutenkin, kuin lukisivat toistensa ajatuksia…

Suloinen huijari nappaa lukijan otteeseensa, eikä päästä irti ennen viimeistä sivua. Kerronta on sujuvaa, ja vauhtia, hauskoja tilanteita ja yksityiskohtia riittää niin aiempia keikkoja muistellessa kuin tulevaa suunnitellessa. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, eikä vähiten Kat itse: suloinen teinityttö kaikkien aikojen keikan aivoina. Pieni romantiikan pilkahduskaan ei jää puuttumaan, ja saanee suuremman roolin sarjan seuraavissa kirjoissa. Kirjassa esiintyvät taideteokset ovat kuvitteellisia, mutta myös todellista historiaa sivutaan niiden kohtaloita selvitettäessä.

Kyrö, Tuomas: Pukin paha päivä

Kuvitus ja kuvatekstit
Antti Kyrö

Kössilän Manua epäilyttää: joulupukki ei taidakaan olla todellinen. Ainakin on ihan turhaa lasten saada kivoja lahjoja, kun niillä ei saa itse ollenkaan leikkiä. Leikit joko kielletään vedoten ties mihin turvallisuusseikkoihin tai sitten kilpailunhaluiset isä ja setä etuilevat lelujen käytössä vanhemman oikeudella. Jos joulupukki todella on olemassa, olisi seuraavana jouluna paras vanhempienkin saada sellaista tekemistä, etteivät lasten leikit häiriintyisi.

Tottahan toki joulupukki on olemassa. Hän ei kyllä enää asu Korvatunturilla vaan jokusen luottotontun kanssa kerrostalossa Suurkaupungissa, ja Petterikin on päässyt eläkkeelle vetojuhdan toimesta. Nykyään lahjojen jako suoritetaan lentävällä pakettiautolla. Tulevaa joulua aletaan valmistella puolen vuoden ansaitun levon jälkeen elikkä puolisen vuotta ennen seuraavaa joulua. Manu Kössilän ja monen muun vastaavassa tilanteessa olevan lapsen palautteen perusteella ryhtyy pukki tonttuineen keksimään aikuisille sopivaa tekemistä lasten joulurauhan takaamiseksi.

Tontut tutkivat asiaa tarkkaan ja ankaran aivomyrskyämisen jälkeen päädytään parhaaseen ratkaisuun, joka on lehti. Tehdään jouluaiheinen sanomalehti, jonka parissa aikuisten aika vierähtää leppoisasti ja lapset saavat leikkiä rauhassa. Lehden tekoa varten tarvitaan tietysti painokone, ja kuinka ollakaan, sellainen onkin juuri myynnissä. Luonteikas painokone kyllä sattuu aiheuttamaan pukille ja tontuille häädön, mutta eipä se mitään, Pajakkalan pienestä kylästä löytyy paikka niin painokoneelle kuin muullekin porukalle. Projekti meinaa edetä oikein hyvin kunnes matkaan tulee pieni mutka elikkä aikamoisen suuri sellainen...

Kun pukin uskottavuus alkaa olla uhattuna, täytyy lopulta turvautua ainoaan henkilöön, joka joulun voi vielä pelastaa: Manun satavuotiaaseen erittäin lämpimään isoäitiin Helmi Kössilään. Ja Helmihän on heti valmis mukaan. Kun vielä saadaan pukin reilumman kokoinen maha elikkä kessi, yhteistyöhön hiukkasen turhan kapean piipun kanssa, ei ole kenelläkään muuta mahdollisuutta kuin uskoa joulupukkiin.

Tuomas Kyrön kirjoittama ja veljensä Antti Kyrön kuvittama Pukin paha päivä on monia käänteitä vilisevää kohellusta alusta loppuun. Tällä pukilla ei ehkä ihan ole homma hanskassa, vaikka onkin täydellä sydämellä työssään mukana. Tontut ja Petteri ovat veikeä kööri hekin, ja yritystä ainakin löytyy joulun onnistumiseksi. Tuomas Kyrön teksti on totutun hulvatonta ja sisältää useampia helmiä. Toisaalta jotkut hauskuudet saattavat kyllästyttää toistuessaan turhan usein. Kuvitus on täydellinen pari tekstille ja sen yksityiskohdat ja kuvatekstit kannattaa tutkia tarkkaan. Tässä on kenties mainio lahjakirja vähän vanhemmalle, itse lukevalle lapselle tai pienemmälle ääneen luettavaksi, tätä kun lukee aikuinenkin mielellään.

”Terveyttä, maailmanrauhaa, lenkkitossuja, leppoisia iltoja. Mutta eniten toivon, että lapset saavat mukavan joulun. Ei pidä olla perinteinen, voi olla vaikka outo, kunhan on mukavaa elikkä naurua. Muuten koko hommassa ei ole mitään järkeä.”

Parvela, Timo: Taro maan ytimessä

Kuvitus Jussi Kaakinen

Taro kaivaa hiekkalaatikolla kuopan, jossa on hiekkaa. Syvemmältä, ja vieläkin syvemmältä, löytyy myös hiekkaa, ja se saa Taron ihmettelemään maapallon koostumusta; ehkä se onkin pelkkä typerä hiekkapallo? Kysymys esitetään karhulle, joka istuu laatikon reunalla mököttäen. Sekin olisi halunnut kaivaa, mutta Taro ei antanut. Vielä yksi lapion kauhaisu hieman syvemmältä ja miten käykään – vastassa onkin jotain kovaa. Sitten täytyy tietysti rakentaa kone, jolla saa tehtyä reiän, josta voi kurkistaa maapallon sisälle.

Kone toimii kuin unelma. Hiekkalaatikon pohjalta lähdetään, vastaan tulee hiekkaa, savea, hiekkaa, savea ja – hiekkaa, niin, ja on siellä kalliotakin. Alas, alas, alas… ja sitten rysähtää, ja koetaan aika jännittäviä hetkiä taskulampun valossa. Taro ja karhu tutkivat löytämäänsä luolaa ja toteavat sen lopulta aika tylsäksi. Ei mitään erityisen kiinnostavaa tai jännittävää. Paitsi ehkä jos katsoo saman aukeaman kuvitusta, eikä usko Taron ja karhun juttuihin…

Karhun toppuuttelusta huolimatta Taro on innokas jatkamaan tutkimusretkeä. Hän hyppää koneeseen ja kiihdyttää matkaan. Vähän aikaa päästellään menemään, ja sitten pamahtaa taas. Löytyy maapallon keskipiste, jossa ei olekaan ainoastaan hiekkaa vaan jotain aivan muuta: jättiläishirviötoukka! Onneksi karhu saapuu pelastajana paikalle juuri ennen kuin hirviö hyökkää Taron kimppuun. Vähän hengästynyt karhu kyllä on, koska Taro unohti ottaa sen kyytiin ja se joutui juoksemaan koko matkan koneen perässä. Toukka saadaan lopulta hetkeksi lepytettyä keksillä, mutta eihän sille yksi riitä. Eikä riitä karhullekaan, joka ei epäröi hotkaistessaan loput keksit menemään toukan nenän edestä. Ja niin maailma kaipaa pelastamista.

Taro ja karhu tekevät suunnitelman maailman pelastamiseksi – ja toteuttavat sen. Monen hengästyttävän mutkan ja noin kahdenkymmenen vessan vetämisen jälkeen kaikki saadaan kuntoon juuri kun Taron vanhemmat tulevat kotiin koiraa ulkoiluttamasta. Tai ehkä kuntoon ei ole aivan oikea sana ainakaan Taron vanhempien mielestä, mutta mitä siitä, että sisällä on vähän hiekkaa tai että äidin keksit ovat kadonneet, kun kerran maapallon tulevaisuus on turvattu.

Taron ja karhun mahtavan mielikuvituksellinen seikkailu aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä niin tekstinsä kuin kuvituksensa ansiosta. Kuvituksessa näkyy sarjakuvataiteilijan kädenjälki ja sarjakuvamaisuus sopii tarinalle hyvin. Kuvia kannattaa jälleen kerran tutkia tarkkaan, koska niistä löytyy lukuisia hulvattomia yksityiskohtia. Taron (ja mielikuvitusystävä-karhun) vallattomat tempaukset vaikuttavat sellaisilta, että ne saavat kenet tahansa äidin ja isän nauramaan – kunhan oma muksu ei vahingossakaan keksi vastaavaa. Vanhemmilla on taipumusta olla välillä hieman ymmärtämättömiä ja vaikeahan sitä on lapsen käsittää, kun hän on juuri esimerkiksi selviytynyt voittajana taistelusta jättiläishirviötoukan kanssa. Taro-sarjan seuraavan eli toisen osan pitäisi ilmestyä lähiaikoina ja sen aihepiiriin viitataan tämän kirjan viimeisellä sivulla.

Huovi, Hannele: Huhuu – kuka siellä?

Kuvitus Kristiina Louhi

Eräänä aamuna huuhu-äiti tuntee, että nyt se saattaisi munia munan. Se istahtaa untuvapesään, jonka isä-huuhu on rakentanut ruohomättääseen Huuhumetsän Huuhuvuorelle, ja pyöräyttää munan. Munassa on pirteitä pilkkuja, se on silkosen sileä ja kerrassaan täydellinen. Äiti-huuhu alkaa laulella munalle: ”Hu-huu, kuka siellä?”, ja yhtäkkiä muna alkaa väristä ja täristä, pomppia ja pyöriä ja sitten se ponkaisee ulos pesästä ja lähtee karkuun!

Muna pomppii alas Huuhuvuorta ja isä-huuhu ja äiti-huuhu huhuilevat ja juosta junksuttavat lyhyillä jaloillaan perässä, huuhut nimittäin eivät osaa lentää. Muna tekee pitkän matkan vuorta alas metsään ja sitten plumpsahtaa puron vietäväksi. Se kohtaa matkallaan monta erilaista eläintä, jotka kaikki toteavat, että onpa siinä silkosen sileä ja kerrassaan täydellinen muna, jossa on vielä pirteitä pilkkujakin – maistuisipa se varmaan makoisalle… Muna kuitenkin karkaa kaikista nälkäisistä tassuista ja päätyy lopulta kahden pojan haaviin, ja heidän kotiinsa.

Poikien äiti innostuu tunnistaessaan munan huuhulinnun munaksi. Hän tietää, että linnut ovat harvinaisia ja niiden munat kovia karkailemaan. Äiti päättää lähteä näyttämään munaa kaupunginjohtajalle, joka on löydöstä aivan yhtä innoissaan. Silloin muna kuitenkin kuulee koko ajan sitkeästi perässään junksuttaneiden vanhempiensa huhuilun, karkaa kaupunginjohtajan käsistä ja alkaa vieriä ääntä kohti. Seuraavaksi sen reitille osuvat portaat! Muna hyppelee ja vierii portaalta portaalle ja samalla sen kuori alkaa särkyä ja siitä alkaa lähteä paloja. Kukaan ei voi enää sanoa, että se olisi silkosen sileä ja kerrassaan täydellinen. Lopulta muna vierii portaat alas asti ja tupsahtaa suoraan paikalle ehtineen äitinsä syliin. ”Hu-huu! Kuka siellä?” kysyy äiti irrottaen viimeisetkin kuoren rippeet. ”Hu-huu! Minä täällä!” sanoo huuhunpoikanen, jonka höyhenissä on pirteitä pilkkuja, nokka on silkosen sileä ja joka on kaikkien mielestä kerrassaan täydellinen. Sitten päästään lähtemään porukalla takaisin kotiin.

Tämä iloinen eläintarina kuuluu Tammenterho-sarjaan, jossa ilmestyy suomalaisten kirjailijoiden ja kuvittajien tekemiä lastenkirjoja. Kristiina Louhen kuvitus on lämminhenkinen ja leikkisä, kuten Hannele Huovin tekstikin. Voit kokeilla laskea montaako eri väriä on munan pirteissä pilkuissa. Huuhu-vanhemmat suhtautuvat ihanteellisen rauhallisesti karkailevaan jälkikasvuunsa. Kuuluu asiaan, että ensin on kiva vähän seikkailla ja nähdä maailmaa, ja sitten voi rauhoittua kotiin. 

Karsikas, Ilja: Sintti Silmusuu tahtoo oppia lukemaan

Teksti Juho Gröndahl

Sintti Silmusuu on pieni karhu, joka asuu Isoveljensä kanssa metsän keskellä. Isoveljen lisäksi Sintillä on hyvä ystävä, keiju nimeltä Eleonoora. Eräänä päivänä Sintti näkee Eleonooran raapustavan sulalla pieneen kirjaan, ja se vaikuttaa Sintistä todella mielenkiintoiselta. Käy ilmi, että Eleonoora kirjoittaa. Hän lahjoittaa innostuneelle Sintille muistikirjan, sulkakynän ja mustepullon, mutta ei pyynnöstä huolimatta ehdi jäädä opettamaan sitä.

Sintti yrittää kirjoittamista ensin itse. Se muistelee Eleonooran kirjassa näkemiään merkkejä ja yrittää tehdä samanlaisia, mutta saa aikaiseksi vain sotkua ja sekalaisia viivoja, kunnes nukahtaa uupuneena. Seuraavana aamuna Sintti aiheuttaa hämmennystä metsänväen keskuudessa etsimällä kiihkeästi itselleen opettajaa. Kukaan ei kuitenkaan osaa kirjoittaa, ei edes Isoveli. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan kaupunkiin lähteminen, sieltä ehkä löytyisi opettaja. Isoveli ei pidä ajatuksesta, mutta lupautuu saattamaan Sintin metsän reunaan asti ja jää itse sinne odottamaan.

Sintti astuu sisään kaupungin porteista sydän pamppaillen ja huomaa olevansa keskellä suunnatonta hyörinää, meteliä ja erilaisia ennennäkemättömiä otuksia. Opettajaa ei silti meinaa löytyä. Hämärä laskeutuu, kadut tyhjenevät, valot syttyvät ja jostain alkaa kuulua musiikkia. Talojen seinät ovat yhtäkkiä täynnä erivärisiä valokirjaimia ja Sintti alkaa huolellisesti jäljentää niitä. Äkkiä Sintti havahtuu ja huomaa yön tulleen. Se lähtee hieman vastahakoisesti lampsimaan takaisin metsän reunaan, missä Isoveli sitä odottaa. Kävellessään Sintti tutkii tarkkaan muistikirjaansa piirtyneitä kirjaimia. Yhtäkkiä se seisahtuu hämmästyneenä ja pinkaisee sitten juoksuun. Se haluaa mahdollisimman nopeasti Isoveljen luo kertomaan, että se on kuin onkin oppinut lukemaan!

Sintti Silmusuusta kertova tarina on kuvitettu ihanan värikylläisesti. Piirrosjälki on hieman kulmikasta eikä niin pyöreän söpöä kuin kuvakirjoissa monesti. Kuitenkin Sintistä on saatu oikein herttainen pieni karhu, jonka tarinaan on mukava samaistua. Ero metsän ja kaupungin tunnelmien välillä on suuri. Metsän voi aistia olevan raikas ja väljä, siellä on hyvä hengittää. Kaupunki taas on ahdas ja kiireinen. Ihmiset ja monet muut mielikuvitukselliset hahmot kulkevat kovalla kiireellä kohti päämääräänsä eikä törmäyksiltäkään vältytä. Kun ilta laskeutuu, katujen vilinä hiljenee ja pääosan saavat kaupungin valot. Niitä ei näe metsässä, mutta ne ovat omalla tavallaan kauniita. Kirjastokin kaupungista näyttää löytyvän. Pieni kritiikki nousee väkisinkin; ei liene kovin todennäköistä, että lukemaan oppiminen tapahtuu yhdessä illassa kirjaimia katsellen ja jäljentäen – vaikka ainahan voi yrittää – ja kuka tietää, ehkä se onnistuu pieniltä karhuilta…

Junttila, Suvi-Tuuli: Missä, tässä, jossakin…

Pienen pieni mutteri toteaa, että: ”Tämä ei ole timantin elämää! Tähän täytyy tulla muutos.” ja lähtee tutkimaan maailmaa. Se saa mukaansa koukun ja matkan varrelta kaveriksi löytyy myös keltainen pullonkorkki, jota väsyttää, kaikki. Matka jatkuu kolmisin ohi erilaisten ihmeiden, jotka saavat seikkailijat välillä aivan sanattomiksi. Vaikeitakin paikkoja tulee eteen, jyrkänteitä ja hyistä vettä, mutta yhteispelillä niistä selvitään. Pitkän matkan aavikon ja viidakon läpi taivallettuaan ystävykset löytävät joukkoonsa vielä neljännenkin, erakkona elelevän ruuvin, jolla on huikeaa näytettävää.

Sitten tulee yö. Aamun koittaessa pienten keltaisten kumisaappaiden omistaja kumartuu kaverusten yöpaikan ylle ja toteaa: ”Oih, timantti.” ”Minä löysin aarteen!”. Seuraavana iltana mutteri ihmettelee missä koukku ja korkki ovat. Ruuvi on nähnyt, kun ne häipyivät ja epäilee niiden jatkaneen matkaa. Mutteri ja ruuvi taas lienevät tyytyväisiä tähän uuteen olinpaikkaansa, ainakin tällä erää.

Suvi-Tuuli Junttila on luonut kirjan kuvituksen valokuvaamalla pienoismaailmoja, jotka hän on rakentanut eri materiaaleista. On pumpulia, pahvia ja pientä pitsin palaa. On keittiön hana (vesiputous), ihmeellinen vihreä paprika, hiekkalaatikkoaavikko, ja tietysti itse päähenkilöt: mutteri, koukku, pullonkorkki ja ruuvi. Sanoin on vaikea kuvata näitä kuvia, jotka tarkastelevat aivan uudesta näkökulmasta monia arkemme pieniä asioita ja tavaroita. Kuvien maailmat ovat kekseliäitä ja osa kuvista myös todella kauniita. Pieni on suurta ja kaunista.