25. toukokuuta 2012

Parvela, Timo: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Tammi (2012)
Timo Parvelan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Maukka,Väykkä ja Karhu Murhinen jatkaa Maukan ja Väykän seikkailuista kertovaa kirjasarjaa. Maukka on kissa ja Väykkä on koira. Karhu Murhinen puolestaan on päästäinen, jolle äiti on antanut pelottavan nimen, jotta poika saisi olla pedoilta rauhassa.  Nimihuijaus on kuitenkin paljastunut kaikille jo aikaisemmin, eikä kukaan enää pelkää Karhu Murhista. Toisaalta Karhu Murhinen on saanut Maukasta ja Väykästä ystävät, jotka suojelevat sitä paremmin kuin pelottavinkaan nimi. Maukka ja Väykkä asuvat taivaansinisessä talossa, ja talon pihassa päästäisellä on oma linnunpönttö.
Kirja rakentuu muutaman aukeaman pituisista tarinoista tämän kolmikon elämästä.  Kissan, koiran ja päästäisen yhteiselo on epätodennäköistä, ja päästäinen onkin onnellinen isoista  ystävistään. Murhinen ei anna pienen kokonsa häiritä. Sen mielestä on mukava pelata palloa kissan kanssa, vaikka se häviää aina. Se uskoo, että vielä jonain päivänä voittaa kissan, vaikka yleensä pelit päättyvät suunnilleen 50-0. Myös kissa on aina valmis uusintaotteluun päästäisen kanssa. Joskus se lupaa antaa jopa tasoitusta:
- Sinä saat vähän tasoitusta. Sovitaan, että sinulla on jo valmiiksi yksi maali. Tai ehkä sittenkin vain puolikas, ettei mene ihan epäreiluksi.
- Puolikas maali? Väykkä rypisti kulmiaan.
- Niin. Toinen puoli siitä kuuluu minulle, koska minä tavallaan teen sen, kun lahjoitan sen Murhiselle. Peli on siis puoli-puoli.
Maukka oli päättänyt, ettei koskaan kasva aikuiseksi. Väykän mielestä Maukka on onnistunut tavoitteessaan erinomaisesti. Toisinaan jämpti Väykkä tuskastuu itsekeskeiseen kissaan. Murhinen sen sijaan katsoo tärkeäksi alkaa käyttäytyä kuin aikuinen, kun on viettänyt ensimmäisen syntymäpäivänsä:
- Minä en enää voi juoksennella päättömästi sinne ja tänne. Minun tekemisilläni täytyy olla tietty tarkoitus. Minun täytyy itse tehdä omat voileipäni. Minä en voi röyhtäistä ruokapöydässä. Minä en saa sanoa kaikkeen "enkä" tai "jippijaiei". Minun täytyy mennä töihin. Minun täytyy mennä naimisiin. Ehkä.
Murhinen alkaa etsiskellä työpaikkaa ja huomaa, että kylässä tarvitaan poliisi. Se keksii ryhtyä kyläpoliisiksi. Uransa aikana se selvittää kadonneiden hevosenkenkien arvoituksen, huolehtii, että kanan hoitolapset pääsevät turvallisesti tarhaan, ja käy härän pellolla tarkastamassa, etteivät linnut noki jyviä. Vuodenvaihteessa Murhinen pettyy rakkaudessaan. Sitten sen viikset alkavat harmaantua. Kesän kynnyksellä nyt jo puolitoistavuotias Murhinen päättää jäädä eläkkeelle ja selvittää elämän tarkoituksen. Elämän tarkoituksen löytäminen ei ole helppo tehtävä. Väykän mielestä elämän tarkoitus on tehdä työtä ja ahkeroida kovasti. Sen sijaan kissa ilmoittaa maukkamaiseen tapaansa, että elämässä on tarkoitus riemuita ja remuta.
Kirjassa kuvataan kauniisti vanhenemista ja elinpäivien vähenemistä. Murhinen tietää, että harva päästäinen elää yli kaksivuotiaaksi. Se ei kuitenkaan sure asiaa. Vanhuus tuntuu Murhisesta omituiselta. Sen mielestä kaikkein kummallisinta vanhaksi tulemisessa on, että vanhat asiat nousevat mieleen. Murhinen muistaa, miltä kesä tuoksui, kun se oli lapsi, ja kuinka sen isä vei sen ensikertaa uimaan. Seitikki-siskon kanssa selvittämättä jäänyt asia kalvaa Murhista jatkuvasti, mutta se ei voi tehdä asialle enää mitään, koska arvelee isonsiskon jo kuolleen. Sitten Murhinen päättää, että sen on nähtävä lapsuudenkotinsa vielä kerran, ja koska se on hyvin päättäväinen pieni päästäinen, ystävykset lähtevät matkaan.
Kotiinpaluun jälkeen Murhinen keskittyy kirjoittamaan muistelmiaan. Murhinen myös ratkaisee elämän tarkoituksen. Voit lukea sen aivan kirjan lopusta.


18. toukokuuta 2012

Jüngling, Christine: Vähän aikaa vielä!

Mäkelä (2012)

Kuvitus Manfred Tophoven
Iinan ja Peetun äiti ja isä ovat lähdössä kaupunkiin asioille, ja lasten on tarkoitus mennä kavereidensa luokse. Lähteminen ei kuitenkaan näytä millään onnistuvan: Peetu istuu kuin hypnotisoituna tietokoneen ääressä, ja Iina television. Lopulta lapset saadaan siirtymään auton takapenkille pelikonsoleidensa kera.

Kavereiden luona Iinalla ja Peetulla on kova kiire jatkamaan pelaamista, mutta suureksi ihmetykseksi Essi ja Juuso ilmoittavatkin, että tälle päivälle on muuta ohjelmaa. Tänään on puuhapäivä, suuntana on seikkailupuisto, ja matkalla selvitetään puuhapäivän merkitys. Essin ja Juuson perheellä on televisio- ja tietokonesäännöt, joita täytyy noudattaa. Jos se onnistuu kaksi viikkoa, saavat lapset vuorollaan päättää mitä puuhapäivänä tehdään. Eikä päivään kuulu tv:tä tai tietokoneita, vaan kaikkea paljon kivempaa: eläintarhaa, aarteenetsintäretkeä tai vaikka intiaanipäivää, ja vanhemmat osallistuvat päivän ohjelmaan lasten kanssa.

Seikkailupuisto on mahtava: valtavan iso alue täynnä vaikka mitä tekemistä. Välillä syödään eväitä ja sitten jatketaan taas leikkimistä. Päivä kuluu vauhdilla kun on hauskaa, ja kotimatkalla ei voi kuin todeta että olipa hienoa. Kotiin palatessaan Iina ja Peetu löytävät isän television äärestä ja äidin tietokoneelta. Närkästyneinä lapset komentavat vanhempansa pois töllöttimien edestä kuuntelemaan mitä asiaa heillä on. Sisarukset kertovat innoissaan päivästään, ja ehdottavat että hekin alkaisivat noudattaa vastaavia sääntöjä ja viettää puuhapäiviä. Idea todetaan hyväksi, säännöt neuvotellaan yhdessä ja ne otetaan käyttöön heti seuraavana päivänä.

Yhdessä sovittuja sääntöjä on mukava noudattaa. Kaikki saavat katsoa telkkarista jotain haluamaansa, mutta sitten töllö laitetaan kiinni. Iltapalalla televisiota ei avata, kuten ei aamupalallakaan, ja niiden aikana tuleekin sen sijaan juteltua koko perheen kesken. Kohta onkin sitten jo ensimmäinen puuhapäivä, ja tiedossa retki kylpylään. Se on Iinan toive. Peetukin tietää jo mitä hän haluaa tehdä sitten, kun on hänen vuoronsa valita puuhapäivän ohjelma, ja isälle ja äidillekin taitaa tarjoutua tilaisuus toiveisiin. Tietysti kyllä vain siinä tapauksessa, että sääntöjä on noudatettu.

Tuntuuko tutulta? Telkkari pauhaa koko illan ja tietokone houkuttelee. Minä ihan vähän vaan pelaan tai surffaan… Aika monelle tekisi varmaan hyvää hieman rajoittaa niin television kuin tietokoneen tuijotusta, ja mikäpä parempi tapa käyttää jäljelle jäänyt aika, kuin viettää se perheen tai ystävien kanssa. Tehden jotain muuta kuin katsoen telkkaria.

11. toukokuuta 2012

Menna, Jon: Vintti pimeänä – Komisario Mäkelän tutkimuksia 1

WSOY (2012)

Kuvitus Tuomas Gustafsson
Jon Menna on kirjoittanut hilpeän tarinan komisario Mäkelän ja ylikonstaapeli Laineen tutkimuksista. Nämä poliisimiehet ovat vähäpätöisten tapausten yksikön henkilökunta, ja kyseisen työpäivän teemana tuntuvat olevan pimeät vintit, monin eri tavoin ymmärrettynä.

Vähäpätöisten tapausten yksikkö sijaitsee poliisilaitoksen ylimmässä kerroksessa, tai siis oikeastaan vielä sitäkin ylempänä, vintillä. Sinne on saatu järjestettyä varsin rauhaisa ja mukava tila, jossa on leppoisa juoda kahvia ja lueskella lehtiä. Ja välillä tietysti tehdä töitäkin, totta kai. Komisario Mäkelän työpäivä alkaa tänään poikkeuksellisesti: puhelin soi juuri kun hän pääsee osastolleen. Vanha nainen soittaa kertoakseen, että hänellä on ongelma, jossa vähäpätöisten tapausten yksikkö voisi olla avuksi. Ennen puhelun lopettamista hän vielä kertoo osoitteensa, ja jättää sitten Mäkelän kuuntelemaan luurin tuuttausta.

Komisario suhtautuu työtehtävään rauhallisesti, kuten ylikonstaapeli Lainekin töihin saapuessaan. Eipä muuta kuin poliisin autovarikolle kulkupeliä noutamaan ja sitten haastattelemaan ilmoituksen tehnyttä rouvaa. Helvi Hammasperäksi esittäytyvän rouvan ongelma on pulmallinen. Hänen miesvainajansa on alkanut kaatuilla! Nuoruuden kukoistuksessaan ja aivan ehjissä kehyksissä hän sen kun kaatuilee lipaston päällä. Mikä kumma sellaisen voi aiheuttaa?

Ylikonstaapeli Laine omistaa erityisen terävät hoksottimet, ja niitä tässä jutussa tarvitaan. Rouva Hammasperän lounastarjoilun aikana saavat poliisit itse havaita kehyksen kaatumisen, ja tutkimukset vievät vähitellen ulos talosta. Jonkinlainen tuskin havaittavissa oleva tärähdys tuntuu aiheuttavan kaatumisen, mutta mistä sellainen voisi olla lähtöisin? Komisario Mäkelän pettymykseksi tässä jutussa taitaa olla kysymys jostain hämärästä. Sellaiset jutut olisivat kovin paljon mukavampia, joissa ei olekaan kyse juuri mistään, kaikki onkin vain sattumaa tai väärinkäsitystä ja arki palaa kivasti takaisin uomiinsa. Nyt sen sijaan niin ei näytä käyvän, ja lounaspöydästäkin piti poistua juuri ennen jälkiruokaa.

Ylikonstaapeli Laineen hoksottimet johtavat heidät metsään, josta löytyy pieni luola, ja luolasta jotain räjähtelevää. Täältä siis tärähdykset ovat lähtöisin. Räjähtelyn takana näyttää olevan mies, jolla on poikkeuksellisen kiiluvat silmät, päässään kypärä, johon on kiinnitettynä sarvet ja kädessään ase. ”Myhahaa!” nauraa mies melkoisen omituisesti, ja ilmoittaa aikovansa valloittaa maailman. ”Sillä lailla”, huokaa komisario ja sitten onkin Mäkelällä ja Laineella edessään vaiherikkaat hetket ennen kuin tilanne saadaan rauhoittumaan. Ja päästään takaisin rouva Hammasperän lounaspöytään.

Tuomas Gustafssonin mustavalkoinen kuvitus istuu hauskasti tämän helppolukuisen tarinan vaiheisiin. Hersyviä ja vauhdikkaita yksityiskohtia riittää niin tekstissä kuin kuvissa ja tarina etenee jouhevasti hihityksestä toiseen. Samainen kirjailija-kuvittaja parivaljakko on tehnyt myös helppolukuisessa Werneri-sarjassa ilmestyneitä Agentti Kee Nan seikkailuja.

4. toukokuuta 2012

Fuge, Charles: Pikku dinojen lentomatka

Mäkelä (2012)

Kuusi ja puolivuotias Oliver Fuge on päässyt osallistumaan kirjan tekoon, ja on selvästi kuvittaja-ainesta: esilehtien dinosauruskuvat ovat hänen kynästään. Itse tarinassa on vuoro sitten isällä ja mainio kuvittaja on hänkin. Etenkin värit ovat todella kauniita ja silmää miellyttäviä, iloisia, pirteitä ja puoleensavetäviä. Myös päähenkilöt eli kolme kaverusta Rapsu, Nuusku ja Hujoppi ovat värityksensä lisäksi myös muuten todella sympaattisen näköisiä pikkudinoja.

Kaverukset viettävät kaiket päivät yhdessä leikkien ja puuhaillen, ja mieluiten leikitään lentämistä. Hujoppi saa tietää äidiltään, mitä lentoon pääseminen vaatii – ainakin eräältä äidin ystävältä – ja he päättävät kokeilla. Ei muuta kuin kiivetään mahdollisimman korkealle, ja sitten vain räpytellään.

Vähän huonostihan siinä kuitenkin käy: ilmalennon sijaan pyöritään porukalla alas mäkeä, ja Nuuskukin jo niiskahtaa, etteivät dinot kyllä osaa lentää… Kolmikon ulkopuolelta tulee kuitenkin eriävä mielipide. Kyllä ainakin jotkut osaavat lentää, mutta siivethän siihen vaadittaisiin, ja aika isot vielä. Sellaisethan tällä tyypillä on, jopa niin isot, että ne kantavat kolme kaverustakin. Niin sitä mennään, kaikkein mahtavin kyyti kotiin. Ja vaikka lentäminen ei oikein itseltä onnistunutkaan, voi siitä silti unelmoida, ja unissaan vaikka oikeasti lentääkin.