Chaud, Benjamin: Hei hei, Luppis

Kun lukee kuvakirjan alkulehdille pienellä präntätyt tekstinpätkät, saa tietää, että kirjailija rakastaa lapsuusmaisemiensa havumetsiä ja omistaa tämän kirjan kadonneille sukilleen. Tiedot antavat ehkä hieman osviittaa siitä mitä tuleman pitää, eli hauskasti ja omaperäisesti kerrottu tarina, jossa erittäin vaikuttavasti kuvattu metsä on suuressa osassa.

Kirjan keskeiset hahmot ovat luppakorvainen pehmopupu Luppis ja sen omistaja, pieni poika, joka kertoo tarinaa, mutta ei sen kuluessa tule esitelleeksi itseään. Poika on todennut Luppiksen olevan aika surkea leikkikaveri. Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se edes ymmärrä, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla. Poika on siis päättänyt hankkiutua pupusta eroon – eihän hän ole enää mikään vauva, joka pitää pupua parhaana leikkikaverinaan.

Pojan suunnitelmana on hylätä Luppis metsään, mutta ensin täytyy päästä riittävän kauas, ettei se löydä yksin kotiin. Melko raakaa. Metsä on täynnä valtavan korkeita, tummia havupuita ja komeita lehtipuita. Ruoho on vihreää, sienet hassun näköisiä ja joka puolella tosi kaunista, mutta Luppis ei pojan mielestä tajua ollenkaan miten onnekas se on, kun saa kohta elellä villikanina metsän siimeksessä. Melko totiseksi suunnitelma vetää kyllä myös pojan.

Luppiksesta on lopulta paljon vaikeampi hankkiutua eroon kun poika on ajatellut. Sinne se kuitenkin viimein jää, synkän metsän siimekseen. Ja poika juoksee minkä jaloistaan pääsee, eikä katso taakseen, eikä ajattele mitään. Eritoten Luppista, joka nyt kököttää ypöyksin metsässä. Eihän siinä sitten muuta voi, takaisin on pojan palattava – mutta Luppis onkin kadonnut! Voi Luppis mikä sinuun meni kun piti sillä lailla yksin häipyä? Poika ei kerta kaikkiaan voi uskoa, että oma pupu on jättänyt hänet niin kylmästi. Hassua, miten osat kääntyvät, eikö vaan.

Onnellinen loppu tarinassa on – tietysti – mutta aika mielenkiintoinen myös. Perusidea on vanha, mutta toteutus tuore. Tekstin ja kuvituksen tunnelma on paikoin aika jännittävä ja painostava, ainakin aikuisen mielestä. Toisaalta kirjasta löytyy runsaasti myös huumoria, tosin kuivakkaa ja vähäeleistä, ja lähinnä tekstistä. Kuvitus on hieno kautta koko kirjan: tumma metsä korkeine puineen, marjoineen, sienineen ja lintuineen; hengästyttävät kohdat, joissa poika etsii Luppista kovalla kiireellä; erikoiset kuvakulmat siellä sun täällä. Ja lopussa rauha ja ilo, kun kaikki onkin taas hyvin.