 |
| Myllylahti 2014 |
Reija Kaskiaho on kirjoittanut herkän, hauskan, rankan ja myös
toivoa-antavan kirjan Nikosta, joka ei istu yhteiskunnan määrittelemään
muottiin siitä millainen nuoren miehen tulisi olla. Niko ei ole kiinnostunut
tytöistä, muttei myöskään koe sopivansa siihen kuvaan, jonka esimerkiksi
monet tv-sarjat homomiehistä antavat.
Musta tuntui välillä
entistä vaikeammalta elää, kun kaikki luulivat, että mä olin heti asustamassa
käsilaukuilla, jos suuni avasin. Mä en voinut alun perinkään tajuta, miten koko
homma oli niin älyttömän hankala. Toinen tykkäsi äidistä, toinen tyttärestä ja
kolmas sen veljestä, ja sillä sen olisi pitänyt olla selvä.
Homous ei ole mitenkään ihmeellinen asia, mutta silti se
joillekin tuntuu olevan. Niko joutuu kärsimään nimittelystä ja jopa
väkivallasta, ja vielä vanhojen kaverien taholta. Miksi pitää vihata niin kovasti,
vaikka voisi vain antaa toisen olla. Homous ei ole kenenkään vika, eikä
hetken mielijohde. Ihminen vaan tuntee mitä tuntee, ja onneksi on myös sellaisia ihmisiä, kuten Nikon paras kaveri Lihis, joille homouden kaltainen asia on merkityksetön.
Kirjan kerronta vaihtelee kahden eri ajankohdan välillä. Se
seuraa tilannetta, jolloin Niko kertoo homoudestaan vanhemmilleen, ja aikaa paljastuksen
jälkeen, kun Nikon täytyy selvitä odottamattomista seurauksista. Joka toisessa
luvussa ollaan ajassa vähän myöhemmin, kun asiat ovat vanhempien kanssa taas
kunnossa, mutta muu maailma askarruttaa. Niko kaipaa kipeästi läheisyyttä ja
vierelleen toista ihmistä, mutta ei tiedä mistä ja miten sellaisen löytäisi. Tai jos löytää, niin miten sen ihmisen kanssa sitten kuuluu olla.
Ajatuksissa ovat myös kiusaajat, joiden kohtaamista hän pelkää, eikä syyttä.
Mä menen
olohuoneeseen, missä äiti ja isä istuvat. Sanon niille urheasti, että nyt on
pojalla vähän asiaa ja telkkari kiinni kiitos. Sen jälkeen urheus mureneekin
johonkin, ja mä unohdan kaiken, mitä muistilapussa lukee. Mä olen harjoitellut
tätä mielessäni jo kauan, muttei se sitten olekaan niin helppoa. Mun kaapin ovi
tuntuu raskaalta ja sen saranat narisevat ilkeästi.
Kirjan kieli on sujuvaa ja hauskaa, ja täynnä koukkuja,
joita voisi jäädä makustelemaan pitkäksikin aikaa. Niko osaa nauraa itselleen
ja saa lukijankin hymähtelemään. Toisaalta lukiessa joutuu kokemaan myös surua ja ihmetystä
ihmisten suvaitsemattomuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti