30. syyskuuta 2011

Savolainen, Salla: Maikki ja kellarin kummitukset

Tarina alkaa jo kirjan etukannen sisäpuolelta: Maikki leikkaa tilkkuja kaikesta mitä saa käsiinsä ja hänellä onkin jo hieno kokoelma (jota voi tutkia tarkemmin takakannen sisäpuolelta). Tilkkuja on paljon ja ne pitäisi järjestää, mutta tilaa ei tunnu millään löytyvän. Maikki tuntee olevansa tiellä joka paikassa, joten hän päättää ottaa tilkkunsa ja lähteä pois.

Kerrostalon pihalla ei ole ketään. Siellä on aivan harmaata ja taitaa sataakin, mutta kellarin ovi on auki. Kellarista löytyy varastokoppi, jossa on Maikin vanha pinnasänky ja tutun tuoksuinen torkkupeitto. Pimeässä uni tulee huomaamatta. Kotona Maikkia aletaan jo kaivata, ja etsintäpartioon liittyy isosiskon lisäksi kavereita naapurista. Irma-koira on lopulta se, joka huomaa avonaisen kellarinoven.

Maikki herää etsintäpartion saapuessa, mutta häntä harmittaa edelleen, joten hän painuu tilkkulaatikkonsa kera piiloon. Sängyn alla on ahdasta, mutta sieltä löytyy myös jotain ihanaa. Uusi tilkku Maikin kokoelmaan – silkinhienoa vaaleaa kangasta, johon on ommeltu pieniä kiiltäviä helmiä. Onneksi Maikilla on sakset mukana.

Irma-koira paikantaa Maikin lopulta ja kiskoo hänet esiin. Etsintäpartio on iloinen ja Maikin suuttumus katoaa myös. Hän on keksinyt kivan leikin: pukeudutaan kummituksiksi! Tarkoitukseen löytyy vanhoja lakanoita ja käyttöön otetaan myös se puku, josta Maikki jo sai uuden yksilön tilkkukokoelmaansa. Leikki ei ehkä kuitenkaan olisi ihan niin hauska jos lapset tietäisivät, mitä viereisessä varastokopissa lymyää…

Äiti ja isä tulevat tuomaan laatikoita kellariin ja vähän yllättyvät kellarin kummituksista, eikä äiti ole kovin iloinen huomatessaan hääpukunsa kohtalon. Selvittäisiinköhän tästä kakulla? Ja ehkä kellarin asukitkin kaipaisivat kahvihetkeä…

23. syyskuuta 2011

Forde, Patricia: Siilit eivät pidä korkeista paikoista

Kuvitus Joëlle Dreidemy
Noora ja Lotta ovat äidin ja isän kanssa eväsretkellä, kun Lotta katoaa. Isosisko Noora lähtee etsimään häntä ja aikoo jo luovuttaa, kun Lotta yhtäkkiä löytyy – hän on kiivennyt puuhun, ihan liian korkeaan puuhun.

Lotta tietysti uskaltaisi tulla itse puusta alas, mutta hän ei juuri sillä hetkellä ehdi. Puussa kun ovat meneillään hammaskeiju Sini Säihkysiiven häät ja Lottakin on saanut kutsun. Noora pyytää vanhempansa hätiin ja isä saapuu paikalle tikapuiden kera. Niin siinä kuitenkin käy, että äiti niille joutuu kiipeämään… ja lopulta hätiin kutsutaan palokunta.

Sillävälin hääjuhla on saanut suivaantuneen kuokkavieraan, joka ei käyttäydy kovin nätisti, ja sen saa tuta jopa palopäällikkö. Lotta toimii selostajana puun lehvien suojassa tapahtuville käänteille ja puun alle kerääntynyt porukka alkaa kiinnostua. Hääjuhla meinaa saada hurjan lopun, kun eräs siili joutuu tahtomattaan mukaan, eivätkä siilit pidä korkeista paikoista. Onneksi morsiamen pikkuserkun pikkupikkuserkku saapuu hätiin ja pelastaa päivän.

Lopulta Noora keksii, että he kaikki voisivat kiivetä ylös häitä seuraamaan, mutta sen Lotta kieltää jyrkästi. Hän olikin ihan juuri tulossa alas. Hiljaa hivuttautumalla Lotta pääsee varovasti puusta alas ja kaikki hurraavat. Myöhemmin Noora kiipeää itse puuhun, mutta hääväkeä ei enää näy. Mahtoikohan niitä häitä edes olla ollenkaan? Erään asian Noora kuitenkin näkee, joka käy yksiin Lotan kertomuksen kanssa, ja ainakin siinä Lotta näyttää olleen oikeassa, että siilit eivät pidä korkeista paikoista.

Sininen banaani -sarjan kirjat on suunnattu juuri lukemaan oppineille. Ne sisältävät paljon kuvitusta, joitain hauskoja puhekuplia ja itse teksti on helppolukuista. Juoni etenee melko nopeasti ja sisältää vauhtia ja käänteitä, joiden mukaan lukija toivottavasti tempautuu ja haluaa lukea tarinan loppuun saakka. (Ja sitten seuraavan ja…)

19. syyskuuta 2011

Lehtinen, Tuija: Piiitkä jäähy

Piiitkä jäähy ei nimestään huolimatta liity millään tavalla jääkiekkoon – tai mitä muita niitä lajeja nyt onkaan, joissa jäähyjä käytetään. Kirjan päähenkilö on 15-vuotias Roope, joka yrittää vähintäänkin kovasti pitää yllä kovan kundin rooliaan ja välinpitämätöntä asennettaan kaikkea mahdollista kohtaan; koulua, perhettä, uusia kavereita. Kaikki paitsi karting on turhaa, ehkä lukuunottamatta muita yhtä vauhdikkaita ajanvietteitä, enemmän tai vähemmän luvallisia sellaisia. Roopen viimeisin tempaus on lopulta kuitenkin ollut liikaa, karting saa jäädä, ja vanhemmat sekä muu lähipiiri ovat päättäneet järjestää hänelle merkittävän elämänmuutoksen. Roope muuttaa isänsä uusperheen luota äidin kotiseuduille Savon perukoille, isovanhempien vanhaan omakotitaloon, ja äiti tulee mukaan. Koulumenestyksen odotetaan paranevan ysiluokan aikana ja käytöksen kohenevan, kyseessä siis erittäin piiitkä jäähy Roopelle.

Roopen ympärillä häärii valitettavan monta huolestunutta aikuista, joiden hyysäys ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. Roopen äiti, Pamsu, on (Roopen mukaan) kaikkien blondivitsien esiäiti, helposti manipuloitavissa, eikä pysty pitämään poikaansa aisoissa. Pamsu on kaikkein kiinnostunein miesystävänsä Orvon passaamisesta, silloin kun tämä sattuu olemaan paikalla, Orvo kun viettää pitkiä aikoja humppabändinsä keikkareissuilla. Roopen isä uusine perheineen valvoo tapahtumia pitkänkin matkan päästä. Isä on värvännyt kummisetä Sepon, paikallisen poliisin, pitämään jälkikasvuaan silmällä. Isovanhemmatkin pitävät kukkaronnyörinsä turhan tiukasti kiinni ja ovat ärsyttävän yhtenäisenä rintamana Roopea ojentamassa. Roope kokee rajoitukset ahdistaviksi ja itsensä kaltoinkohdelluksi, ja haluaa mahdollisimman pian mahdollisimman kauas. 15-vuotiaana olo ei taida olla helppoa juuri kenellekään, mutta joillekin se on erityisen vaikeaa ja kapina raivokasta.

Uuteen kouluun sopeutuminen ei ole helppoa, eikä varsinaisesti Roopea kiinnostakaan. Riittävän tasokkaita tyttöjä on harvassa ja loput nörttejä ja partiolaisia, joten ei hyvin mene. Vastakkainen sukupuoli kiinnostaa, ja Roope antaa ymmärtää kokemusta löytyvän runsain mitoin. Yrityksestä ei voi syyttää uudessa kotikaupungissakaan eikä itsevarmuudesta ole pulaa, mutta lähestymisyritykset eivät tunnu johtavan tavoitteeseen. Sen sijaan Roope huomaa saaneensa kaverin lähellä asuvasta Jorsesta – kunhan alun väärinkäsitys tulee korjattua – ja porukkaan tuntuvat tuppautuvan myös Siiri ja Karla; nokkela ja sanavalmis partiotyttö sekä ujo kaniharrastaja. Roope sietää heitä, mutta ehkä jossain pinnan alla alkaa vähitellen myös lämmetä. Ja täytyyhän sitä itse Roopessakin, piittaamattomassa ja vain ja ainoastaan itseään ajattelevassa tyypissä, olla pinnan alla jotain muutakin kuin mitä ulkokuori antaa ymmärtää, vai miksipä kaverit muuten sietäisivät häntä.

Roope on tuttu Tuija Lehtisen aiemmista Karting team Vintiöt -kirjoista ja Piiitkä jäähy lienee uuden kirjasarjan aloitus.

9. syyskuuta 2011

Chaud, Benjamin: Hei hei, Luppis

Kun lukee kuvakirjan alkulehdille pienellä präntätyt tekstinpätkät, saa tietää, että kirjailija rakastaa lapsuusmaisemiensa havumetsiä ja omistaa tämän kirjan kadonneille sukilleen. Tiedot antavat ehkä hieman osviittaa siitä mitä tuleman pitää, eli hauskasti ja omaperäisesti kerrottu tarina, jossa erittäin vaikuttavasti kuvattu metsä on suuressa osassa.

Kirjan keskeiset hahmot ovat luppakorvainen pehmopupu Luppis ja sen omistaja, pieni poika, joka kertoo tarinaa, mutta ei sen kuluessa tule esitelleeksi itseään. Poika on todennut Luppiksen olevan aika surkea leikkikaveri. Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se edes ymmärrä, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla. Poika on siis päättänyt hankkiutua pupusta eroon – eihän hän ole enää mikään vauva, joka pitää pupua parhaana leikkikaverinaan.

Pojan suunnitelmana on hylätä Luppis metsään, mutta ensin täytyy päästä riittävän kauas, ettei se löydä yksin kotiin. Melko raakaa. Metsä on täynnä valtavan korkeita, tummia havupuita ja komeita lehtipuita. Ruoho on vihreää, sienet hassun näköisiä ja joka puolella tosi kaunista, mutta Luppis ei pojan mielestä tajua ollenkaan miten onnekas se on, kun saa kohta elellä villikanina metsän siimeksessä. Melko totiseksi suunnitelma vetää kyllä myös pojan.

Luppiksesta on lopulta paljon vaikeampi hankkiutua eroon kun poika on ajatellut. Sinne se kuitenkin viimein jää, synkän metsän siimekseen. Ja poika juoksee minkä jaloistaan pääsee, eikä katso taakseen, eikä ajattele mitään. Eritoten Luppista, joka nyt kököttää ypöyksin metsässä. Eihän siinä sitten muuta voi, takaisin on pojan palattava – mutta Luppis onkin kadonnut! Voi Luppis mikä sinuun meni kun piti sillä lailla yksin häipyä? Poika ei kerta kaikkiaan voi uskoa, että oma pupu on jättänyt hänet niin kylmästi. Hassua, miten osat kääntyvät, eikö vaan.

Onnellinen loppu tarinassa on – tietysti – mutta aika mielenkiintoinen myös. Perusidea on vanha, mutta toteutus tuore. Tekstin ja kuvituksen tunnelma on paikoin aika jännittävä ja painostava, ainakin aikuisen mielestä. Toisaalta kirjasta löytyy runsaasti myös huumoria, tosin kuivakkaa ja vähäeleistä, ja lähinnä tekstistä. Kuvitus on hieno kautta koko kirjan: tumma metsä korkeine puineen, marjoineen, sienineen ja lintuineen; hengästyttävät kohdat, joissa poika etsii Luppista kovalla kiireellä; erikoiset kuvakulmat siellä sun täällä. Ja lopussa rauha ja ilo, kun kaikki onkin taas hyvin.

2. syyskuuta 2011

Parvela, Timo: Taro maan ytimessä

Kuvitus Jussi Kaakinen
Taro kaivaa hiekkalaatikolla kuopan, jossa on hiekkaa. Syvemmältä, ja vieläkin syvemmältä, löytyy myös hiekkaa, ja se saa Taron ihmettelemään maapallon koostumusta; ehkä se onkin pelkkä typerä hiekkapallo? Kysymys esitetään karhulle, joka istuu laatikon reunalla mököttäen. Sekin olisi halunnut kaivaa, mutta Taro ei antanut. Vielä yksi lapion kauhaisu hieman syvemmältä ja miten käykään – vastassa onkin jotain kovaa. Sitten täytyy tietysti rakentaa kone, jolla saa tehtyä reiän, josta voi kurkistaa maapallon sisälle.

Kone toimii kuin unelma. Hiekkalaatikon pohjalta lähdetään, vastaan tulee hiekkaa, savea, hiekkaa, savea ja – hiekkaa, niin, ja on siellä kalliotakin. Alas, alas, alas… ja sitten rysähtää, ja koetaan aika jännittäviä hetkiä taskulampun valossa. Taro ja karhu tutkivat löytämäänsä luolaa ja toteavat sen lopulta aika tylsäksi. Ei mitään erityisen kiinnostavaa tai jännittävää. Paitsi ehkä jos katsoo saman aukeaman kuvitusta, eikä usko Taron ja karhun juttuihin…

Karhun toppuuttelusta huolimatta Taro on innokas jatkamaan tutkimusretkeä. Hän hyppää koneeseen ja kiihdyttää matkaan. Vähän aikaa päästellään menemään, ja sitten pamahtaa taas. Löytyy maapallon keskipiste, jossa ei olekaan ainoastaan hiekkaa vaan jotain aivan muuta: jättiläishirviötoukka! Onneksi karhu saapuu pelastajana paikalle juuri ennen kuin hirviö hyökkää Taron kimppuun. Vähän hengästynyt karhu kyllä on, koska Taro unohti ottaa sen kyytiin ja se joutui juoksemaan koko matkan koneen perässä. Toukka saadaan lopulta hetkeksi lepytettyä keksillä, mutta eihän sille yksi riitä. Eikä riitä karhullekaan, joka ei epäröi hotkaistessaan loput keksit menemään toukan nenän edestä. Ja niin maailma kaipaa pelastamista.

Taro ja karhu tekevät suunnitelman maailman pelastamiseksi – ja toteuttavat sen. Monen hengästyttävän mutkan ja noin kahdenkymmenen vessan vetämisen jälkeen kaikki saadaan kuntoon juuri kun Taron vanhemmat tulevat kotiin koiraa ulkoiluttamasta. Tai ehkä kuntoon ei ole aivan oikea sana ainakaan Taron vanhempien mielestä, mutta mitä siitä, että sisällä on vähän hiekkaa tai että äidin keksit ovat kadonneet, kun kerran maapallon tulevaisuus on turvattu.

Taron ja karhun mahtavan mielikuvituksellinen seikkailu aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä niin tekstinsä kuin kuvituksensa ansiosta. Kuvituksessa näkyy sarjakuvataiteilijan kädenjälki ja sarjakuvamaisuus sopii tarinalle hyvin. Kuvia kannattaa jälleen kerran tutkia tarkkaan, koska niistä löytyy lukuisia hulvattomia yksityiskohtia. Taron (ja mielikuvitusystävä-karhun) vallattomat tempaukset vaikuttavat sellaisilta, että ne saavat kenet tahansa äidin ja isän nauramaan – kunhan oma muksu ei vahingossakaan keksi vastaavaa. Vanhemmilla on taipumusta olla välillä hieman ymmärtämättömiä ja vaikeahan sitä on lapsen käsittää, kun hän on juuri esimerkiksi selviytynyt voittajana taistelusta jättiläishirviötoukan kanssa. Taro-sarjan seuraavan eli toisen osan pitäisi ilmestyä lähiaikoina ja sen aihepiiriin viitataan tämän kirjan viimeisellä sivulla.